Tytöt Tylypahkassa K-11, HP&RPF (19-osainen yhteisficcisarja)

[Tinppa]

Title: Tytöt Tylypahkassa
Author: Tinppa & Jzossu
Genre: Draama, romance, RPF, AU.
Fandom: Harry Potter ja RPF
Pairing: Selviää lukemalla, mahdollisesti useita.
Rating: K-11
Warnings: Kiroilua, hieman väkivaltaa, kuolemaa.
Summary: Mitä tapahtuu, kun kaksi kaverusta joutuu Tylypahkaan?
Disclaimer: Kaikki Pottermaailmaan kuuluva kuuluu Rowlingille, Tiina ja Johanna (eli Tinppa ja Jzossu) omistavat itse itsensä. Muu on kirjoittajien luomaa.
A/N: Jzossun kanssa kirjoitettu yhteisficci, jossa on yhdistetty Potterfandom, RPF ja omat hahmot. Yhteisficcisarja Tytöt Tylypahkassa: Takaisin Tylypahkaan on jatko-osa tälle.


TYTÖT TYLYPAHKASSA


1. luku

Aamupäivä oli aurinkoinen mutta viileä. Puiden lehdet olivat vaihtaneet väriään vihreästä keltaiseen, ruskeaan ja punertavaan. Osa lehdistä oli jo löytänyt tiensä maahan. Ilma tuoksui syksyiseltä.

Hiekkatie rahisi kahden kaveruksen, Johannan ja Tiinan, jalkojen alla, kun he kävelivät kohti tallipihaa. Tiina oli ratsastanut jo monta vuotta ja näyttikin siltä; vaaleahko, pitkä tukka oli poninhännällä, päässä oli viininpunainen tallilippalakki ja mustan puoliksi kiinni vedetyn tallitakin alta vilkkui harmaa fleecepusero. Jalassaan hänellä oli siniset ratsastushousut ja tallikengät. Innokkaasti askeltaen hän johdatti ystäväänsä kohti tallia ja tallielämää ja ensimmäistä ratsastustuntia.

Johanna käveli hieman Tiinan perässä ja laittoi omaa vaaleaa pitkää tukkaansa poninhännälle. Hän oli koittanut kaivaa vaatevarastostaan jotakin ratsastustuntille sopivaa vaatetta. Johanna olikin löytänyt mustat kumisaappaansa sekä vanhat verkkarit, joita hän ei ollut käyttänyt pitkään aikaan muutoin kuin korkeintaan kotona. Vaaleanpunaisen collegepaidan päälle Johanna oli laittanut punaisen fleecepusakan.

-Toivottavasti osaan opettaa sinua, Tiina sanoi ja pysähtyi avoimen tallinoven eteen. -En ole kuin pari kertaa pitänyt tuntia pikkutytöille.
-Eiköhän se suju, Johanna vastasi rohkaistakseen sekä Tiinaa että itseään. Ei kai tunnin pitäminen niin vaikeaa ole kun on kokenut, Johanna mietti. Tai en minä tiedä.

Johanna ei ollut varma, miksi oli suostunut tulemaan ratsastustunnille. Tiina oli jotenkin saanut käännytettyä hänet. Johanna oli ratsastanut ainoastaan kerran pienellä ponilla joskus kauan sitten. Isot hevoset olivat pelottavia.

Tiina ja Johanna astuivat sisään tyhjillään olevaan talliin. Kaikki hevoset olivat ulkona. Tiina veti sisäänsä tallin tuoksua. Miten hän rakastikaan sitä!

Johanna seurasi Tiinaa satulahuoneeseen. Huoneen seinä oli täynnä satuloita kannattelevia satulatelineitä. Vastakkaisella seinällä roikkuivat suitset siististi niputettuina. Kolmas seinä oli hyllyjen peitossa: oli harjakoppahylly sekä hylly lainakypärille ja -turvaliiveille. Hyllyjen vieressä nurkassa lattialla oli koppa raippojen säilytystä varten. Lisäksi huoneessa oli ruskea, puinen pöytä ja sen takana puujalkainen, vihreällä kankaalla päällystetty tuoli, jonka pehmusteet pursuilivat ulos. Pöydällä oli kynäpurkki sekä tallipäiväkirja. Seinällä oleva ilmoitustaulu pursui tuntilistoja, kilpailukutsuja ja muita tärkeitä ilmoituksia.

-Missäköhän Laila on? Tiina mietti ja istuutui satulahuoneen tuolille. -Pitäisi saada sinulle hevonen.
Laila oli tallin omistaja, ja Tiinan pidempiaikainen tuttavuus.

Kaksikko kuuli kavioiden kopsetta satulahuoneeseen. Pian kuului, miten kahden karsinan ovet suljettiin. Kohta satulahuoneeseen ilmestyi nainen, jolla oli tumma kihara polkkatukka. Tämä nainen oli Laila.

-Moi, Laila sanoi. -Oletko sinä Johanna?
-Joo, Johanna vastasi. -Tiinan piti pitää minulle ratsastustunti.
-Joo, tosiaan, Laila mutisi ja kääntyi Tiinan suuntaan. -Hain Veetin ja Untamon sisälle. Menen Veetin kanssa ajelulle, te voitte ottaa Untamon tunnille.
-Selvä, Tiina tokaisi reippaasti ja nousi tuolilta.

Johanna ja Tiina kävelivät tallin käytävää pitkin. Johanna piti harjakoria kainalossaan. Tiina kurkisti pienempään karsinaan, jossa ruskea, noin 120 senttimetriä korkea Veeti-poni odotti ajoreissua. Huomattuaan Tiinan Veeti tuli lähemmäs karsinan seinää ja kurkisti kaltereiden välistä.
-Tässä on Veeti, Tiina esitteli Johannalle ja rapsutti Veetin turpaa. -Voit rapsuttaa sitä, ei se pure.
Varovasti Johanna rapsutti Veetiä kaltereiden välistä, kunnes poni kyllästyi paijaamiseen ja alkoi tutkailla karsinaa löytääkseen muutaman heinänkorren.

Moikattuaan Veetiä tytöt siirtyivät toisen karsinan luo, jossa seisoi suuri, lähemmäs 170 senttimetriä korkea musta puoliverihevonen. Hevonen näytti rennolta ja uneliaalta, ja sen korvat kääntyivät tyttöjen suuntaan.
-Tässä on Untamo, Tiina esitteli ja avasi karsinan oven. -Laita se harjakoppa siihen lattialle ja ota sieltä kumisuka.
Johanna laski harjakorin karsinan viereen ja vilkaisi kookasta hevosta. Uskaltaako tuohon edes koskea? Tuohan on paljon isompi kuin tuo toinen.
Johanna kääntyi harjakopan puoleen ja mietti, mikä mahdollisesti olisi kumisuka. Hetken etsimisen jälkeen hän löysi mustan, materiaaliltaan kumimaisen soikean harjan. Johanna vilkaisi Untamoa.
-Älä pelkää, Tiina rohkaisi. -Tule tänne vaan.

***

Kantapäät alas! Rentoudu! Ravia! Siirry käyntiin! Tee ympyrä! Kevennä!
Tiinan ohjeistukset ja neuvot kaikuivat Johannan päässä tunnin jälkeen, kun hän käveli jalat harallaan satulahuoneeseen. Tiina vilkaisi häntä ja asetti satulan satulatelineeseen.
-Tuntuuko missään? Tiina kysyi eikä voinut peitellä pientä hilpeyttä sisällään, vaan hänen suupielensä kohosivat väkisin pieneen virneeseen.
-Tuntuu, Johanna tokaisi ja laittoi suitset roikkumaan seinälle. -Älä virnuile siinä.

Tiina astui ulos satulahuoneesta tallin käytävälle hakeakseen harjakorin hyllyyn. Johanna seurasi perässä.
-Ketkä näitä raippoja unohtelee tänne käytäville? Tiina mietti ja noukki muutaman raipan lattialta. Hän antoi pari niistä Johannalle ja piti loput itsellään. Johanna otti harjakorin ja kaksikko palasi satulahuoneeseen.

Johanna laittoi harjakorin hyllyyn, minkä jälkeen hän ja Tiina asettivat löytämänsä raipat yhtä aikaa niille tarkoitettuun koppaan.

TSUP!

Tiina ja Johanna rämähtivät yhtä aikaa maahan. He nousivat ylös, katsoivat ympärilleen ja tajusivat olleensa jossakin ihan muualla kuin tallilla.
-Missä me olemme? Tiina ihmetteli ja katseli uudestaan ympärilleen. -Ei ainakaan tallilla enää.
Tiina kaivoi taskustaan liinan ja puhdisti nopeasti silmälasiensa linssit, minkä jälkeen hän laittoi liinan takaisin taskuunsa ja silmälasit päähänsä.

Tiinan ja Johannan ympärillä vilisi porukkaa, joka oli pukeutunut aivan erilailla kuin paikalle lennähtänyt kaksikko. Tytöt olivat tallivetimissä, kun taas muut olivat pukeutuneet kaapuihin.

Johanna katseli tarkemmin rakennuksia heidän ympärillään ja huomasi erään liikkeen, jonka nimen hän tunnisti. Johanna tökkäisi Tiinaa kyynärpäällä käsivarteen ja osoitti sormellaan eteenpäin.
-Tiina, katso!
Tiina käänsi katseensa Johannan osoittamaan suuntaan.
-Sekon pilapuoti.
Tiina ja Johanna vilkaisivat toisiaan.
-Tiina, me olemme Tylyahossa, Johanna sanoi totisena. -Se raippakoppa oli porttiavain!
Tiina ei sanonut hetkeen mitään, sillä hänen ajatuksensa olivat vähän aikaa totaalisen lukossa. Hän vain katseli ympärilleen.

Yhtäkkiä Tiinan katse nauliutui Sekon pilapuodin avautuvaan oveen, kun liikkeen sisältä asteli ulos kolme henkilöä, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Tiina tunnisti kolmikon heti Harry Potteriksi, Hermione Grangeriksi ja Ron Weasleyksi.

Tiina tunsi lämpimän muljahduksen sisällään. Hän vingahti ihastuksesta.
-Mitä nyt? Johanna ihmetteli Tiinan punastellessa ja nyppiessä takkinsa helmaa hänen vieressään.
-Ron Weasley, Tiina huokaisi ihastuneena. Johanna naurahti ja antoi katseensa seurata Harrya, Hermionea ja Ronia.

-Miten me pääsemme täältä pois? Johanna mietti ja vilkaisi Tiinaa kysyvästi.
-Miksei voida jäädä tänne? Tiina ehdotti. -Onhan Ronkin täällä, ja varmaan Seamus Finnigankin.
Johanna ei sanonut mitään, naurahti vain.
-Ja kyllä täällä sinullekin varmaan joku on, Tiina huomautti. -Vaikka Cedric Diggory.
Johanna alkoi kikattaa.
-Seurataanko noita oppilaita? Tiina ehdotti. -Noita, jotka menevät McGarmivan perässä? Ovat varmaan menossa Tylypahkaan.
-Okei, Johanna myöntyi.
-Jes! Tiina hihkaisi ja lähti ripeästi kipittämään oppilasjoukon perälle.

[Tinppa]

2. luku

Johanna tunsi olonsa hyvin epätodelliseksi kävellessään innokkaasti harppovan Tiinan vierellä. Äsken he olivat olleet hevostallilla Suomessa. Nyt vaikutti siltä, että he olivat jossain päin Skotlantia.

Johanna mietti, oliko joku hevosista potkaissut häntä päähän. Varmasti oli käynyt juuri niin. Potkun takia hän oli sitten menettänyt tajuntansa ja näki nyt unta. Hyvin omituista unta. Tässä hän asteli velhojen ja noitien perässä kohti Tylypahkaa!

Tai sitten hän oli menettänyt järkensä lopullisesti ja näki nyt näkyjä. Se oli vielä huonompi vaihtoehto. No, kuka sitä mielenterveyttä kaipaa...

Johanna alkoi nauraa omille ajatuksilleen. Tiina katsahti kysyvästi Johannaa.
– Tajusin juuri, että olen seonnut, Johanna sanoi ja oli tukehtua kikatukseensa.
– Miten niin? Tiina kysyi kulmakarvat koholla.
– No, näen näkyjä! Velhoja, noitia! Tylypahka! Johanna henkäisi ja osoitti sormella eteenpäin.
– Tylypahka! Tiina hihkaisi ja katseli silmät ymmyrkäisinä puiden takaa pilkottavia linnan torneja. Hän huokaisi ihastuksissaan. Tämä oli jotain aivan huikeaa. Tiina oli nähnyt monesti unta Tylypahkasta, muttei ollut koskaan uskonut pääsevänsä sinne oikeasti. Eihän Tylypahkan edes pitänyt olla olemassa!

– Olen ihan sekaisin. Näen harhoja, Johanna huokaisi surkeana ja sulki sitten silmänsä. Kun hän avasi ne, maisema ei ollut vaihtunut. Hänen edessään kulki yhä joukko nuoria kaavut päällään. Ja edelleen Johannan vasemmalla puolella käveli Tiina silmät innosta kiiluen.
– No, sitten minäkin olen sekaisin, Tiina tuumi hymyillen. – Mutta nautitaan näistä harhoista! Ei sitä joka päivä pääse Tylypahkaan! Tule!
Tiina tarttui Johannaa kädestä ja veti tämän perässään keskelle oppilasjoukkoa. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän heihin huomiota.
– Ollaan ihan normaalisti nyt niin päästään livahtamaan linnan alueelle muiden mukana, Tiina supatti.
– Joo, ihan normaalisti. Normaaliahan tämä on. Vietän joka päivä aikaa noitien ja velhojen kanssa, Johanna mutisi. – Eilen kävin lenkillä jääkarhun kanssa.
Tiina purskahti äänekkääseen nauruun ja edellä kävelevä kiinalaisen näköinen tyttö kääntyi katsomaan. Tiina muunsi naurunsa yskäkohtaukseksi ja peitti kasvonsa hihalla. Johanna oli näkevinään taivaalla jotain mielenkiintoista. Tyttö käänsi katseensa pois ja alkoi kuiskuttaa jotain vierellään kävelevälle kiharapäiselle tytölle. Tiina ja Johanna kääntyivät katsomaan toisiaan.
– Cho Chang ja Marietta Edgecombe, he kuiskasivat yhtä aikaa. Cho Changin toisella puolella käveli komea poika, joka ei voinut olla kukaan muu kuin...
– Cedric Diggory! Johanna sanoi kovempaa kuin oli aikonut. Johanna nosti kädet kauhistuneena suulleen, kun Cedric kääntyi katsomaan taakseen. Cedric hymyili huvittuneena ja Johanna oli kompastua jalkoihinsa. Johanna naurahti nolostuneena.
– Tyhmät saappaat, hän mutisi posket rubiininpunaisina. Tiina alkoi kikattaa. Cedricin hymy leveni entisestään. Johanna painoi katseensa maahan. Cho sanoi jotain ja Cedric käänsi katseensa.
Johanna tyrkkäsi hihittävää Tiinaa kylkeen.
– Älä tirsku siinä, Johanna sähähti. – Nyt pitää olla kunnolla. Ollaan melkein portilla. Ihan tyynesti nyt.

Mahtava Tylypahkan linna seisoi komeana heidän edessään. Tiinan teki mieli heittää voltteja, mutta hän hillitsi itsensä sillä moisesta tempauksesta olisi todennäköisesti seurannut luunmurtumia.
– Tyynesti, Tiina henkäisi ja veti syvään henkeä. Vielä muutama askel.
Tiinan hymy ulottui korvasta korvaan. Tämä oli niin paljon parempaa kuin unissa. Portti oli muutaman metrin päässä.
Portin edessä Tiina ja Johanna pysähtyivät ja katsoivat toisiaan.
– Se on menoa nyt, Johanna sanoi ja tarjosi kättään Tiinalle.
– Mennään sitten eikä meinata, Tiina sanoi ja tarttui Johannan käteen. Tytöt vetivät syvään henkeä ja astuivat portista sisään.

***

Tiina ja Johanna kihisivät innosta astuessaan porteista sisään linnaan. Kumpikin katsoi haltioituneena ympärilleen.
-Vau, Tiina henkäisi ihastuneena. Samassa Tiina tunsi, miten häntä tönäistiin.
-Kuka perkele... Tiina kirosi etsiessään tönijää ympäriltään, mutta hänen lauseensa jäi kesken.
-Anteeksi, Seamus Finnigan sanoi ystävällisesti ja hymyili hieman. Tiina tunsi punastuvansa.
-Jossu, arvaa mitä! Tiina hihkui Johannalle ja hytkyi innoissaan.
-Joo, näin kyllä, Johanna vastasi asiallisesti ja hymyili pienesti. -Seamus tönäisi sinua.
-Ja hymyili kanssa, Tiina lisäsi haltioituneena. -Ja puhui!

Tiina ja Johanna jatkoivat päämäärätöntä kulkuaan oppilaiden joukossa unelmiensa velhopojista haaveillen, kunnes he hoksasivat jääneensä käytävälle kahden.
-Mihin kaikki menivät? Tiina ihmetteli. -Juuri tässä oli iso kasa porukkaa.
-Mikset katsonut, mihin kaikki menivät? Johanna puuskahti ja laittoi kätensä puuskaan.
-No en ehtinyt, koska ajatukseni ovat Ronin ja Seamusin takia ihan höttönä, Tiina papatti piukeasti. -Sitä paitsi suuntavaistoni ja suunnistustaitoni ovat huonot.

-Keitä te olette?
Tiina ja Johanna unohtivat mäkätyksensä, kun he kuulivat vieraan äänen. Tytöt kääntyivät ja näkivät Severus Kalkaroksen.
-En muista, että olisin tavannut teitä aiemmin, Kalkaros sanoi kalseasti ja katsoi kumpaakin tyttöä tarkasti.

Tiina ja Johanna vilkaisivat toisiaan. Voi ei, jäimme kiinni.

[Tinppa]

3. luku

Rehtorin huoneen ovi kolahti kiinni. Kalkaros käveli lähes äänettömästi Tiinan ja Johannan taakse. Albus Dumbledore istui pöytänsä takana ja katseli luokseen tullutta kolmikkoa tarkasti pyöritellen samalla partakarvojaan sormiensa ympärillä.
-Niin, professori Kalkaros?
-Rehtori, Kalkaros aloitti. -Löysin nämä kaksi neitiä hortoilemasta koulumme käytävillä.
Tiina ja Johanna vilkaisivat toisiaan. Kumpikin tunsi, miten Kalkaroksen katse siirtyi välillä Dumbledoresta heidän niskaansa.
-En ole tavannut heitä ennen, joten en usko että tekään olette, rehtori.
-Kiitos, professori, Dumbledore sanoi rauhallisesti ja nousi ylös tuolistaan. -Jos sallitte, puhuisin nyt heidän kanssaan kolmen kesken.
Kalkaros vilkaisi Dumbledorea miettien, mitä tämä sanoisi tytöille. Professori loi vielä nopean katseen Tiinaan ja Johannaan ja poistui rehtorin huoneesta.

Johanna ja Tiina vilkuilivat Dumbledorea odottavana. Kalkaroksen lähtö hellitti vähän kiinnijäämisen pelon aiheuttamaa kuumotusta.
-Olette ilmeisesti Tiina ja Johanna, Dumbledore sanoi alkajaisiksi saaden tytöt hämmästymään.
-Mistä tiedätte nimemme, rehtori? Johanna uskaltautui kysymään tietäen, että Tiinakin halusi vastauksen samaan kysymykseen.
-Totta kai minä tiedän, Dumbledore vastasi lyhyesti ja hymyili ystävällisesti partansa seasta. -Totta kai minä oppilaat tunnen.
Oppilaat? Tiina ja Johanna miettivät ja katsahtivat toisiinsa ihmeissään.
-Olen rehtori Albus Dumbledore. Tervetuloa Tylypahkaan.

Tiina ja Johanna huokaisivat. He eivät ilmeisesti olleetkaan jääneet kiinni mistään. Tosin he olivat ihmeissään siitä, miten he muka olivat päässeet oppilaiksi Tylypahkaan.
-Teillä on aika eksoottiset nimet, Dumbledore tuumasi ja otti pöydällään olleesta kulhosta sitruunatoffeeta.
-Mmm, Dumbledore hymisi. -Pidän sitruunatoffeesta.

Saatuaan suunsa tyhjäksi Dumbledore käveli hyllyn luo ja otti käsiinsä mustan hatun.
-Tämä on Lajitteluhattu, Dumbledore esitteli, vaikka tytöt hatun tunnistivatkin. -Koska jokainen tylypahkalainen kuuluu johonkin tupaan, pitää teidätkin lajitella.

Dumbledore meni Johannan luo ja asetti hatun tämän päähän. Tupien nimet alkoivat vilistä hänen päässään. Johannan mielestä Lajitteluhattu mietti päätöstään kauan, ja hän alkoi hermostua.
-Rohkelikko! hattu ilmoitti lopulta. Johanna vilkaisi Tiinaa, joka hymyili ja näytti peukkua.

Dumbledore otti Lajitteluhatun pois Johannan päästä ja asetti sen Tiinan päähän. Tiina mietti, mihin tupaan sopisi samalla toivoen, että pääsisi Johannan kanssa samaan tupaan.
-Rohkelikko! hattu ilmoitti yhtäkkiä saaden Tiinan melkein pelästymään.

Dumbledore otti hatun ja laittoi sen hyllylle.
-Tervetuloa vielä kerran, Dumbledore sanoi. -Tavaranne on jo viety.

***

Tiina ja Johanna olivat matkalla Rohkelikkotorniin.
-Tavarat? Tiina ihmetteli. -Mitkä tavarat?
-En tiedä, mistä meille on saatu tavarat, Johanna vastasi. -Siis kirjat ja kaavut sun muut sekä omat tavaramme. Ehkä Dumbledore on hoitanut ne.
-Mietin, mahdanko päästä Puuskupuhiin, Tiina selitti. -En kuvitellut pääseväni Rohkelikkoon.
-Minä olisin voinut mennä Puuskupuhiinkin, Johanna ilmoitti ja kikatti päälle.
-Ja tiedän kyllä miksi, Tiina mutisi, eikä se jäänyt Johannalta kuulematta.
-Älä yhtään esitä, ettet olisi muka yhtään halunnut Rohkelikkoon.
-En esitäkään. Rohkelikko on kiva tupa.
-Vaikea arvata miksi.
-No koska..., Tiina aloitti, mutta joutui keskeyttämään lauseensa.
-...Koska Seamus ja Ron on siellä, Johanna jatkoi lauseen loppuun Tiinan puolesta.
-No joo, Tiina myönsi ujosti katse lattiassa. -Taidan olla aika läpinäkyvä.
Johanna hymyili, ja hiljaisuus laskeutui kaksikon välille.
-Miksemme me päässeet tänne aikaisemmin? Tiina kysyi yhtäkkiä ja pysähtyi. -Jos meidät kerran otettiin oppilaiksi? Ja miksi pääsemme suoraan samalle luokalle kuin vaikka Harry Potter?
-En tiedä, Johanna vastasi. -Mutta ei mietitä sitä nyt. Me olemme nyt täällä, Tylypahkassa, ja se on pääasia.
Tiina nyökkäsi.
-Olet oikeassa.

***

Tiina ja Johanna seisoivat suuren lihavaa naista esittävän taulun edessä. Naisen suuri povi kohosi ja laski kuorsauksen tahdissa. Muotokuvan takana oli Rohkelikkojen oleskeluhuone.
– Katso! Se liikkuu, Tiina kuiskasi ihastuksissaan, kun Lihava Leidi rapsutti unissaan nenäänsä.
– Miten me päästään sisään? Johanna kysyi.
– Herätetään se, Tiina sanoi ja selvitti kurkkuaan. – Anteeksi, hyvä rouva. Leidi?
Lihava Leidi jatkoi uniaan. Tiina kurtisti tyytymättömänä kulmiaan.
– Herätys! Tiina korotti ääntään ja alkoi naputtaa kengällä lattiaa. – Hoi! Huhuu! Haloo!
– Hei! Johanna karjaisi ja Lihava Leidi heräsi kesken mahtavan kuorsauksen ja oli tukehtua.
– Keitä te olette? Lihava Leidi kysyi ja siisti vaatteitaan ja suoristi nutturansa.
– Ollaan oppilaita, Johanna vastasi.
– En ole koskaan nähnyt teitä.
– Me tultiin äsken, Tiina sanoi.
– Ette te näytä 11-vuotiailta.
– Ei me ollakaan. Me ollaan–.
– Miksi te tulitte tänne kesken lukuvuotta? Lihava Leidi sanoi ja näytti hyvin epäluuloiselta.
– Ei mitään hajua, mutta Dumbledore käski meitä tulemaan tänne. Me ollaan Rohkelikkoja. Päästäänkö me sisälle vai pitääkö meidän jäädä tähän? Johanna kysyi.
– Salasana, Lihava Leidi tokaisi.
– Öö..., Tiina mietti ja kääntyi Johannan puoleen. – Mikä se salasana on?
– En minä tiedä. Ei Dumbledore kertonut meille salasanaa.
– Sitten ette pääse sisälle. Miksi herätitte minut turhaan, jos ette kerran edes tiedä salasanaa? Ei mitään tapoja, Lihava Leidi tuhahti tyytymättömänä ja sulki silmänsä.
– Suuri Fortuna? Johanna sanoi ja Lihava Leidi pudisti päätään. – Sitruunatoffee, hevoskotka? Taikaministeriö? Päivän profeetta? Suklaasammakko?
Lihava Leidi raotti silmiään.
– Kotitonttu, Jokamaunrae, räiskeperäinen sisulisko? Tiina jatkoi. – Huispaus, sieppi, ryhmy?
– Antakaa minun nukkua, Lihava Leidi tuhahti kiukkuisena ja käänsi tytöille selkänsä.
– Me voidaan jatkaa vaikka kuinka kauan! Tiina sanoi nauraen. – Jatketaan niin kauan, että päästään sisään!
Samassa taulu heilahti sivuun paljastaen oviaukon.

[Tinppa]

4. luku

Oleskeluhuoneen oviaukossa seisoi punahiuksinen poika kummastunut ilme kasvoillaan. Tiinan suusta karkasi pieni hysteerinen vinkaisu.
– Ron.
– Moi, Ron vastasi.
– Moi, Tiina vinkaisi ja kuulosti hätääntyneeltä lepakolta. Johanna yritti hillitä hymyään.
– Tunnenko minä teidät?
– Et. Me ollaan uusia oppilaita, Johanna vastasi ja yritti tukea Tiinaa. Tiinan polvet notkahtelivat uhkaavasti.
– Kuulin jotain ääntä niin tulin katsomaan, mitä täällä ovella tapahtuu, Ron sanoi ja silmäili huolestuneen näköisenä Tiinaa. – Pitäisiköhän ystäväsi viedä sairaalasiipeen? Hän näyttää vähän huonovointiselta.
– Ei tässä mitään hätää ole. Jos Tiina vain pääsisi johonkin istumaan. Niin ja minä olen muuten Johanna.
– Minä olen Ron.
– Tiedän.
– Mitä?
– Ei mitään. Oltiin täällä ovella, kun ei tiedetty salasanaa. Mutta nyt päästään sitten sisälle. Tulepa nyt Tiina, Johanna sanoi ja työnsi Tiinan Ronin ohi oleskeluhuoneeseen.
– Ai, teistä tuli Rohkelikkoja. Hyvä juttu, Ron sanoi.

Oleskeluhuone oli täynnä ihmisiä, jotka nauroivat ja juttelivat keskenään. Yhdessä nurkassa pelattiin räjähtävää näpäystä, toisessa nurkassa ykkösluokkalaisen näköiset pojat söivät kilpaa suklaasammakoita. Takkatulen ääressä istui kiharatukkainen tyttö monta kirjaa sylissään. Tiina ja Johanna tunnistivat tytön Hermioneksi ja vieressä istuvan silmälasipäisen pojan Harryksi.

Tytöt katselivat ympärilleen haltioituneena. Sitten he yllättäen havahtuivat siihen, että puheensorina oli vaiennut ja jokainen silmäpari tuijotti heitä. Johanna tunsi punastuvansa ja Tiina nielaisi kuuluvasti.

-Mene, Johanna sanoi Tiinalle yhtäkkiä ja tökkäisi tätä selkään. -Mennään tyttöjen makuusaliin.

***

Tiina ja Johanna sovittivat ja ihailivat uusia koulukaapujaan makuusalissa.
-Näyttääkö ahterini isolta tämän hameen kanssa? Tiina mietti ja yritti katsoa itseään takaapäin peilistä.
-Ron varmasti pitää ahteristasi, sängyllään istuva Johanna huomautti hymyssäsuin. Tiina kääntyi Johannan puoleen.
-Heh heh, Tiina sanoi ja väänsi kasvoilleen "tosi hauskaa" -ilmeen. Johanna otti taikasauvan vierestään sängyltä ja katsoi sitä mietteliäänä.
-Osaammekohan edes taikoa? Johanna mietti ja loi kysyvän katseen Tiinaan.
-Hyvä kysymys, Tiina vastasi ja tarttui taikasauvaansa. -Kokeillaanko?
Johanna nyökkäsi vastaukseksi.
-Aloita sinä.
Tiina mietti hetken aikaa ja heilautti sitten sauvaansa.
-Tulejo kermakalja!
Jostakin lennähti kermakaljapullo Tiinan käteen.
-Jumaliste, olen noita! Tiina intoili silmät suurina ja vilkaisi pullon etikettiä. -Aika vähän prosentteja tässä. Pitäisikö juoda tämä nyt vai säästää myöhemmäksi? Voisin tarjota joskus vaikka Ronille hiukan lämmikettä! Tai sitten Seamusille!
Johanna alkoi nauraa.
-Mitä naurat siinä? Tiina ihmetteli silmät pyöreinä. -Sinun vuorosi muuten taikoa.
Johanna mietti hetken aikaa ja heilautti sitten sauvaansa kohti Tiinan kädessä olevaa pulloa. Pullo katosi Tiinan kädestä.
-Hei! Tiina huudahti. -Epäreilua.
-Oletko edes varma, että täällä saa olla kermakaljapulloja mukana? Johanna kysyi kulmat kohollaan. Tiina pudisti päätään.
-Olisihan sen voinut juoda nyt pois, Tiina mutisi. -Mennäänkö oleskeluhuoneeseen?

Johanna ja Tiina saapuivat takaisin oleskeluhuoneeseen. He seisoivat seinän vieressä ja katselivat ympärilleen. Johanna yritti etsiä vapaata istumapaikkaa. Tiinan katse harhaili muissa oppilaissa, kunnes hänen katseensa nauliutui Roniin, joka naureskeli toisessa nurkassa Harryn ja Hermionen kanssa.
-Mennään tuonne istumaan, Johanna sanoi ja tarttui Tiinan käsivarteen ohjaten tämän sohvalle.

Tytöt vaipuvat hetkeksi kumpikin omiin ajatuksiinsa, kunnes he hätkähtivät siihen, että joku puhui heille.
-Onko tässä vapaata?
Tiina ja Johanna vilkaisivat puhujaan, joka oli Seamus Finnigan. Dean Thomas seisoi hänen vieressään.
-On, Tiina vastasi ja tunsi, miten hänen sisällään kutkutti. Hän vilkaisi Johannaa, kun pojat istuutuivat heidän viereensä sohvalle.
-Minkä värinen on paloauto? Johanna kuiskasi Tiinalle ja kikatti päälle.
-Ole hiljaa, Tiina suhahti ja tökkäisi Johannaa kyynärpäällään.
-Olen muuten Seamus, Seamus esittäytyi. -Ja tässä on Dean.
Ihana aksentti, Tiina ajatteli haltioituneena.
-Olen Johanna.
Johanna tökkäisi Tiinaa olkapäähän herättääkseen hänet ajatuksistaan. Tiina hätkähti.
-Minä olen Tiina.

Nelikko vietti loppuillan jutellen kaikenlaista ja tutustuessaan toisiinsa. Tiina yllättyi, miten hyvin hänen juttunsa luisti, sillä hän oli ajatellut menevänsä ihan lukkoon.

***

Oppilaat alkoivat valua makuusaleihin valmistautuakseen nukkumaan menemiseen.
-Tiina!
Ronin ääni sai Tiinan ja Johannan pysähtymään ja katsomaan taakseen.
-Menen edeltä, Johanna sanoi Tiinalle ja vilkaisi Ronin suuntaan. Tiina oli aikeissa sanoa Johannalle jotakin, muttei ehtinyt, sillä Johanna poistui paikalta kohti makuusaleja.

Voi luoja, Tiina ajatteli. Hänen vatsanpohjaansa kutitti.

Ron pysähtyi Tiinan luo Harryn ja Hermionen mennessä muiden oppilaiden mukana heidän ohitseen. Hermione vilkaisi Tiinaa kulmiensa alta melko viileästi.
-Oletko jo toennut? Ron kysyi. -Siis siitä, kun vaikutit aikaisemmin hieman... oudolta?
Se johtui vain sinusta, Tiina ajatteli.
-En, Tiina möläytti ennen kuin ehti kunnolla miettiä vastausta. -Tai siis, olen. Oli vain vähän vetelä olo. Matka kouluun oli vain vähän väsyttävä.
-Okei, Ron sanoi hymyillen ja nyökkäsi. Tiinakin hymyili.

[renessie-]

hihhihihi seamus ja roni on niiiin söpöjä <3

idea on musta aika hyvä . . toi porttiavain juttu oli mun mielestä vähän tönkkö mutta muuten tosi hyvä (: jatkoa pian !

[Tinppa]

Jee, eka kommentti! Kiitos siitä.

Ron ja Seamus ovat ihania, ja Bill on myös.

Tässä jatkoa. Olkaa hyvä!


5. luku

Tiina ja Johanna istuivat aamiaisella Suuressa salissa. Johanna luki Päivän Profeettaa Tiinan yrittäessä vilkuilla huomaamattomasti Ronia, joka istui häntä vastapäätä ja hotki aamiasta.

Tiina katseli ympärilleen ja näki Cedricin toisessa pöydässä.
-Jossu, Tiina sanoi Johannalle ja nyökkäsi Cedricin suuntaan. -Katso tuonne.
-Miksi?
-Siksi.
Johanna taitteli lehden ja laittoi sen pöydälle, minkä jälkeen hän kääntyi paikallaan ja näki Cedricin, joka naureskeli tupakavereidensa kanssa. Valtava ihastuksen tunne valtasi Johannan.

-Aiotteko hakea huispausjoukkueeseen? lähellä Tiinaa ja Johannaa istuva Seamus kysyi yleisesti tupatovereiltaan.
-Totta kai, Ron mutisi ruoka suussa.
-Entä te? Seamus kysyi Tiinalta ja Johannalta. Johanna aikoi vastata, muttei kerennyt.
-Aiomme, Tiina tokaisi reippaasti. Johanna katsoi Tiinaa ihmeissään.
-Onko se nyt ihan järkevää? Johanna mietti. -Osaammeko me edes lentää luudalla?
-Ei se nyt niin vaikeaa voi olla, Tiina ajatteli. -Osaanhan minä ratsastaakin.
-Miten se tähän liittyy?
-Osaan käsitellä herkkiä eläimiä, joten varmaan osaan käsitellä luutaakin.
-Mitä jos putoat luudalta?
-Olen pudonnut hevostenkin selästä monta kertaa. Ei luudalta putoaminen voi olla sen kummempaa. Olen tottunut putoamisiin.
-Ajattelitko yhtään, että jos putoat luudalta, putoat HIEMAN korkeammalta kuin hevosen selästä?
-Hyvä huomio.
Johanna puuskahti.
-Minä en hae huispausjoukkueeseen, Johanna ilmoitti Tiinalle.
-No älä sitten, Tiina sanoi. -Voin hakea yksinkin. Älä sitten kadu, kun et hakenutkaan.
Hiljaisuus laskeutui tyttöjen välille.
-Kai minäkin sitten haen, Johanna myöntyi pian, vaikkei ollutkaan idean kannattavuudesta aivan varma.
-Arvasin, että saan käännytettyä sinut, Tiina virnuili. Johanna pyöräytti silmiään ja huokaisi.

***

Luihuisen ja Rohkelikon oppilaita notkui Kalkaroksen luokan ulkopuolella odottamassa tunnin alkua. Johanna ja Tiina olivat lyöttäytyneet Harryn, Hermionen, Ronin, Seamusin ja Deanin seuraan.

-Kappas, Potta!
Draco Malfoyn ääni keskeytti porukan jutustelun. Kaikki kääntyivät katsomaan Dracoa sekä tämän takana seisovia Vincent Crabbea ja Gregory Goylea.
-Hengaat edelleen Weasleyn ja kuraverisen kanssa, Draco kuittaili ilkeästi ja nauroi päälle Crabben ja Goylen hohotellessa vieressä. -Eihän se ole mikään ihme. Olet idiootti, joka ei osaa varoa seuraansa.
-Lakkaa nimittelemästä ystäviäni, Malfoy! Harry puolusteli kavereitaan.
-Voiko noita edes kutsua ystäviksi? Draco lohkaisi ilkeästi.
-Ole hiljaa! Tiina huusi yhtäkkiä kiukkuisesti. Johanna vilkaisi Tiinaa, joka näytti hurjistuneelta.
-Kappas, uusia naamoja, Draco tokaisi ja tuli hieman lähemmäs. Hän katsoi Tiinaa ja Johannaa tarkemmin.
-Tiedän, että olette kuraverisiä, Draco sihisi kaksikolle ja vilkaisi sitten Harrya. -Eikö sinulla, Potter, ole minkäänlaista viettiä pysyä erossa noista jästien kakaroista?
Tiinan sisällä kiehahti, eikä se jäänyt Johannalta huomaamatta. Johanna näki, että Tiinalla oli jotakin mielessä, jotakin sellaista, mitä ei olisi ehkä kannattanut toteuttaa.
-Tiina, ei, älä! Johanna yritti, mutta Tiina ei kuunnellut, vaan syöksyi suoraan Dracon eteen ja löi tätä nyrkillä naamaan. Draco heilahti iskun voimasta taaksepäin, kun taas Crabbe ja Goyle kipittivät nurkan taakse piiloon.

Draco tuijotti Tiinaa kiukkuisena ja hieroi poskeaan.
-Kehtaatkin, senkin väkivaltainen juntti, Draco sähisi.
-Kehtaatkin nimitellä ystäviäni! Tiina karjui.
-Tämä ei jää tähän, Draco murahti. -Odotapas, kun Kalkaros kuulee tästä.
-Uhkailetko?
-Uhkailen.
-Siinä tapauksessa mottaan sinua uudestaan.
-Mitä täällä tapahtuu?

Kalkaros oli liihottanut hiljaa paikalle. Hän vilkuili vuorotellen Tiinaa ja Dracoa.
-Tuo pottuilee minulle, Draco kanteli Kalkarokselle osoittaen Tiinaa etusormellaan.
O-ou, Tiina ajatteli ja nielaisi. Hän vilkaisi ystäviään ja sitten Kalkarosta.
-Kaksikymmentä pistettä Rohkelikolta, Kalkaros murahti kylmästi ja mulkaisi Tiinaa, minkä jälkeen hän lähti kävelemään luokan ovelle päin oppilaslauma perässään. Draco ja Tiina vilkaisivat toisiaan, eikä Dracosta paistava vahingonilo jäänyt Tiinalta huomaamatta.

Tiinaa nolotti. Että pitikin taas toimia ennen ajattelemista! Hän tunsi ystäviensä katseet niskassaan.

-Tuo oli muuten ihan helkkarin siistiä, Ron ilmoitti Tiinalle ihailua äänessään saaden tytön kääntymään puoleensa. Tiina ei saanut hämmennykseltään sanaa suustaan, vaan naurahti pienesti ja seurasi sitten muita luokkaan.

***

– Tänään, Kalkaros aloitti jylisevällä äänellä. – Teemme rauhanjuomaa!
Kalkaros seisoi luokan edessä tuima ilme kasvoillaan. Hän heilautti taikasauvaansa ja liitutaululle ilmestyivät juoman ainesosat.
– Rauhanjuoman valmistaminen on erittäin mutkikasta, joten tuskin kukaan teistä tumpeloista siinä onnistuu, Kalkaros jatkoi ja vino hymy levisi hänen kasvoilleen.
Tiina ja Johanna istuivat luokan takimmaisilla pulpeteilla. Tiina puhdisti silmälasejaan nähdäkseen paremmin rauhanjuoman ohjeen. Johanna tuhahti hiljaa.
– Miten tuollainen tyyppi voi olla opettajana? Johanna supatti Tiinan korvaan. Tiina kohautti harteitaan. Valitettavasti Kalkaros huomasi tyttöjen hiljaisen sananvaihdon. Kalkaros asteli viitan helmat liehuen luokan perälle tyttöjen viereen.
– Onko sinulla minulle jotain asiaa? Kalkaros sähisi ja nojautui lähemmäs Johannaa vaarallinen ilme kasvoillaan.
– Ei, Johanna henkäisi.
– Oletko aivan varma?
– En. Eiku joo.
– Pidä sitten suusi kiinni. Onko selvä?
Kalkaros tuijotti tiiviisti Johannaa ja Johanna yritti katsoa Kalkarosta silmiin. Se oli kuitenkin mahdotonta ja Johanna painoi katseensa alas muistiinpanoihin.
– Kysyin, onko selvä? Kalkaros toisti.
– No, en voi vastata, kun käskit olla hiljaa! Johanna näpäytti ja Tiina purskahti nauruun.
– Jälki-istuntoa! Molemmille! Kalkaros sanoi myrkyllisesti ja Tiinan hymy hyytyi. Kalkaros käveli takaisin oman pöytänsä ääreen ja istahti. Luokassa oli aivan hiljaista ja kaikki katsoivat Kalkarosta.
– Mitä te odotatte? Aloittakaa! Kalkaros huusi ja oppilaat pomppasivat jaloilleen ja lähtivät etsimään taikajuomatarvikkeitaan.
– Hienosti alkoi, Johanna jupisi ja löi päätään pulpettiin.

[renessie-]

pöööö . .. kalkaros on tyhmä !!

_{en nyt saa aikaan mitään järkevää ylllätys kommenttia, muttta jatkoa (:}

[Tinppa]

Kalkaros ei tykkää meistä.

Lisää jatkoa.


6. luku

Johanna ja Tiina laahustivat surkeina ulos taikajuomaluokasta sovittuaan ensin jälki-istunnosta Kalkaroksen kanssa. Kalkaros oli määrännyt heidät putsaamaan alusastioita sairaalasiipeen. Ilman taikoja.

Oikeastaan rangaistus tuntui kohtuulliselta ottaen huomioon sen tuhon, minkä tytöt olivat saaneet aikaan. Johanna oli lisännyt juomaansa epähuomiossa tukon omia hiuksiaan. Juoma kupli komeasti ja sulatti kattilan ja pulpetin ennen kuin Kalkaros ehti taikoa liemen kadoksiin. Rohkelikko menetti 20 pistettä. Tiina puolestaan sekoitti liuokseensa vahingossa sivun oppikirjastaan ja hattunsa. Lisäksi hän kompastui viedessään omaa lieminäytettään Kalkarokselle. Liemi oli lentänyt komeassa kaaressa suoraan Kalkaroksen kaavulle. Kaapuun oli palanut reikiä. Rohkelikko menetti 30 pistettä.
– Mitä meillä on seuraavaksi? Johanna kysyi masentuneena.
– Ennustusta, Tiina vastasi ja tytöt lähtivät etsimään pohjoistornia.

Tiina kulki edeltä ja pian tytöt löysivät itsensä pohjakerroksesta.
– Okei, jospa sinä kuljet perässä ja minä edellä niin löydetään oikea luokka tämän vuoden puolella, Johanna sanoi tuskastuneena.
– Kyllä sinun pitäisi tietää, että minun suuntavaistoni on surkea! Mitäs annoit minun johtaa! Tiina mutisi. Tiina risti kädet puuskaan ja lähti seuraamaan Johannaa loukkaantuneena suu mutrussa.
– Älä mökötä, Johanna sanoi, kun huomasi Tiinan ilmeen vilkaistuaan olkansa taa.
– En niin.
– No, mökötätpäs.
– Oletko sinä sitten iloinen vai?
– No, en! Ollaan jossain, missä lie! Ei mitään hajua! Johanna huusi ja suuntasi kimpaantuneena potkun seinään, mutta jalka hujahtikin seinästä läpi aivan kuin seinä olisi ollut pelkkää ilmaa. Johanna menetti tasapainonsa ja kaatui vasten olematonta seinää. Ja koska seinä oli olematon, kaatui hän sen läpi ja päätyi lattialle mahalleen.

Johanna nousi hämmentyneenä ylös maasta ja huomasi seisovansa toisella käytävällä. Hän käveli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän oli korkealla ja ilmeisesti yhdessä linnan torneista. Johanna käveli ilmaseinän läpi takaisin Tiinan luo.
– Johanna! Oletko kunnossa? Tiina huusi hädissään, kun Johanna ilmestyi takaisin.
– Joo, tämän seinän läpi pääsee ylös.
– Ylös?
– Torniin.
– Ai. Okei, Tiina sanoi ja käveli päin kiinteää seinää.
– Ei siitä kohdasta! Johanna sanoi yrittäen pidätellä nauruaan.
– Au, Tiina mutisi pidellen nenäänsä. – Äh, pää kiinni. Älä naura siinä! Näytä mistä!
Johanna kulki edeltä ja Tiina seurasi perässä.

Tytöt löysivät tiensä oikeaan luokkaan viisi minuuttia ennen tunnin päättymistä. Sibylla Punurmio toivotti tytöt tervetulleiksi ja ennusti, että molemmat joutuisivat vielä samana päivänä hevoskotkan raatelemiksi.

Seuraavaksi tytöt suuntasivatkin sopivasti Hagridin mökille hoitamaan taikaeläimiä.
– Jos tämä päivä jatkuu samaan malliin, Punurmion ennustus voi hyvinkin pitää paikkansa, Johanna mutisi huolestuneena.

***

Koulupäivän jälkeen ennen jälki-istuntoa Tiina ja Johanna istuivat oleskeluhuoneen sohvalla lukemassa koulukirjojaan. Loppupäivän oppitunnit olivat menneet heidän osaltaan paremmin, eikä Punurmion ennustus hevoskotkan raatelusta pitänyt ihan paikkaansa. Tosin Johanna sai kokea hevoskotkan potkun pelästytettyään sen vahingossa, minkä takia Johanna sai reiteensä komean mustelman. Tiina taas oli onnistunut jättämään varpaansa hevoskotkan kavion alle.
-Hiton Kalkaros, Johanna kirosi ja sulki loitsukirjansa. -Ehkä meidän pitäisi pian lähteä sinne jälki-istuntoon?
-Totta, Tiina vastasi liemikirjansa takaa. -Luen vain tämän aukeaman loppuun.

Johanna katsoi lukevaa Tiinaa hiljaa. Lopulta Tiina sulki kirjansa.
-Huomenna suoritetaan huispausjoukkueen pelaajavalinnat, Tiina muistutti. -Ajattelin hakea jahtaajan paikkaa.
-Ajattelin samaa, Johanna ilmoitti ja nousi sohvalta. -Mennäänkö?

***

-En halua enää ikinä jälki-istuntoon, Tiina tuhahti palatessaan Johannan kanssa oleskeluhuoneeseen.
-En halua liemitunneille, Johanna sanoi. -Kalkaros ei pidä minusta.
-Kalkaros ei pidä meistä, Tiina korjasi ja istuutui sohvalle. -Olen ihan paineissa huomisesta.
-Miksi?
-Koska on ne koelennot.
-Miksi nyt yhtäkkiä hermoilet?
-Mitä jos lennänkin ihan huonosti? Tiina mietti. -En minä muuten, mutta kun Ron... Ronkin tulee sinne, mitä jos lennän ihan huonosti hänen edessään?
-Sitten vajoat maan alle, Johanna heitti ja hymyili leveästi. Tiina väänsi kasvoilleen tekohymyn.
-Tosi hauskaa.
-Älä taas ala murjottaa.
-Anteeksi, Tiina sanoi. -En vain halua nolata itseäni.

[Tinppa]

7. luku

Johanna ja Tiina siirtyivät muiden Rohkelikon huispausjoukkueeseen pyrkivien mukana huispauskentälle. Tiina vilkuili ympärilleen Ronia etsien. Harry seisoi kentän keskellä ja odotti hiljaisuutta.
-No niin, Harry aloitti porukan hiljennettyä. -Aloitetaan jahtaajista, tulkaa esiin.
Tiina ja Johanna astuivat erilleen muusta porukasta muutaman muun oppilaan kanssa.
-Tiina aloittaa, Harry ilmoitti. Tiinasta tuntui, kuin hänen sisukalunsa olisivat muljahtaneet.
-Minäkö?
-Sinä.
Tiina nielaisi ja vilkaisi Johannaa, ennen kuin nousi Tulisalamansa selkään.

Johanna rutisti omaa Tulisalamaansa tiukemmin ja katsoi Tiinan lentoa tarkasti. Kauaa Tiinan ei tarvinnut lentää.

Tiina laskeutui ja siirtyi Johannan viereen.
-Oliko siistiä? Johanna kysyi tärisevältä Tiinalta. Tiina nyökkäsi.
-Näyttikö se hyvältä? Tiina kysyi ja katsoi toisena lentovuorossa olevan rohkelikon lentoa. -Lentoni siis?
-Meni se ihan hyvin, Johanna vastasi.
-Ihan hyvin?
-Niin.
-Johanna, sinun vuorosi, Harry sanoi yhtäkkiä keskeyttäen tyttöjen keskustelun. Johanna vilkaisi Tiinaa.
-Anna joku vinkki, Johanna pyysi. -Jooko?
-Anna mennä, Tiina neuvoi.

Johanna puristi Tulisalamaansa rystyset valkoisina. Hän istui sen päälle ja pomppasi ilmaan, mutta ei lähtenyt lentoon vaan putosi takaisin maahan. Muutama tyttö kikatti katsomossa. Johanna sulki silmänsä ja hengitti syvään. Sitten hän hyppäsi uudestaan. Tällä kertaa hän ei laskeutunut maahan vaan kohosi ilmaan niin kovaa vauhtia, että mahanpohjasta otti.

Johanna avasi silmänsä ja muisti samassa, että kärsi korkeanpaikan kammosta. Hänen oikean kätensä ote lipesi ja hän löi leukansa luudanvarteen. Kentällä seisovat ihmiset näyttivät pieniltä pisteiltä ja pienenivät yhä. Johannan päässä humahti epämiellyttävästi ja hänen mielessään kävi kauhukuva siitä, mitä tapahtuisi, jos hän nyt pyörtyisi. Hän putoaisi todella korkealta...

– Ryhdistäydy pelkuri, Johanna ajatteli ääneen, korjasi asentonsa ja käänsi Tulisalaman varren alaspäin ja lähti laskeutumaan. Johanna näki kuinka Harry heitti kaadon ilmaan. Johanna kiihdytti hurjaan vauhtiin. Hän sieppasi kaadon käteensä ja käänsi luudan jälleen kohti korkeuksia. Ruohikko heilahti ilmavirtauksen voimasta.
– Oho, Tiina mutisi hyväksyvästi, kun Johanna väisti ryhmyä kiepahtamalla ylösalaisin ja heitti sitten kaadon maaliin.

Johanna palasi takaisin muiden luo ja laskeutui maahan jalat velttoina. Hän vajosi täristen polvilleen.
– Se meni hienosti! Tiina kehui ja taputti Johannaa olkapäälle. Johanna katsoi Tiinaa naama valkoisena.
– Tuntuu tosi hienolta, Johanna sanoi ja naurahti hiljaa.

***

Kun kaikki olivat näyttäneet taitonsa huispauskentällä, Harry pyysi kokelaat riviin eteensä.
– Kiitos teille kaikille, kun tulitte paikalle. Valinta oli vaikea, mutta silti se oli tehtävä. Kaikille ei ole tilaa huispausjoukkueessa, Harry aloitti. Johanna vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle ja Tiina pureskeli kynsiään.
– Kun sanon nimenne, tulkaa seisomaan tänne eteen, Harry neuvoi. – Pitäjäksi valitsin... Ron Weasleyn, Harry julisti ja Ron siirtyi seisomaan Harryn viereen korvat punaisina.

Kun Ron kohtasi Tiinan katseen, Tiina hymyili Ronille leveästi. Ron punastui entisestään. Muut pitäjäehdokkaat lähtivät pois kentältä mutisten jotain sen suuntaista, että Harry valitsi Ronin vain, koska Ron oli Harryn kaveri.
– Lyöjiksi valitsin Fredin ja Georgen, Harry sanoi.
Fred ja George hurrasivat ja löivät kämmenet yhteen.
– No niinpä tietenkin, joku hylätty mutisi katkerana ja poistui kentältä nurmea potkien.
-Ja koska itse olen etsijä, jäljellä on tietenkin enää jahtaajien valinta, Harry jatkoi ja vilkuili vuorollaan jäljellä olevia joukkueeseen pyrkineitä. -Ensimmäinen jahtaajamme on Johanna.
Johanna hätkähti kuultuaan nimensä. Hän oli ollut täysin omissa ajatuksissaan.
-Mitä? Johanna kysyi kuiskaten Tiinalta, joka viittoi häntä menemään muiden joukkueeseen valittujen luo.
-Olet Rohkelikon jahtaaja, Tiina vastasi ja tuuppaisi Johannaa saaden tämän siirtymään muun joukkueen luo.

Johanna tunsi olevansa pyörällä päästään. Minäkö huispausjoukkueeseen?

-Toinen jahtaajamme on Dean Thomas, Harry ilmoitti pian. Tyytyväinen Dean siirtyi joukkuetovereidensa luo ja paiskasi kättään näiden kanssa.

Tiina nielaisi ja rutisti luutaansa kovempaa. Hän tunsi kämmeniensä hikoavan. Jos hän ei pääsisi huispausjoukkueeseen, hän todellakin olisi Johannalle kateellinen. Tietenkään Tiina ei sitä Johannalle tai kenellekään muullekaan tunnustaisi, tai jos tunnustaisi, hän yrittäisi pukea sen vitsiksi.

Tiinan päässä pyöri kaksi eri vaihtoehtoa. Pääsen joukkueeseen, hän ajatteli. En pääse joukkueeseen, oli seuraava ajatus. Tiina yritti valmistaa itseään kumpaakin vaihtoehtoon, mutta enemmän jälkimmäiseen, jottei pettyisi liikaa.

-Totta kai joukkueemme tarvitsee kolmannen jahtaajan, Harry jatkoi pian saaden Tiinan ajatustenjuoksun katkeamaan. Tiina tunsi sydämensä jyskyttävän jännityksestä, kun Harry vilkuili jäljellä olevia jahtaajakokelaita.
-Tiina, Harry täräytti pian hymyillen. -Tervetuloa joukkueeseen.

Tiina tunsi sisäisen jännityksensä laukeavan, eikä hän pystynyt peittämään innostuneisuuttaan ja tyytyväisyyttään. Leveästi tyytyväisyydestä hymyillen hän siirtyi muun joukkueen luo.

[Tinppa]

8. luku

Johanna käveli käytävää pitkin kantaen paria kirjaa, jotka hän oli käynyt lainaamassa Tylypahkan kirjastosta. Hänen ja Tiinan oli tarkoitus käyttää kirjoja apuna läksyjen teossa. Tiina oli jäänyt oleskeluhuoneeseen perehtymään yrttitietoon Neville Longbottomin kanssa, joten Johanna oli yksin matkassa.

Johanna kuuli askelia ja vilkaisi taakseen. Hän näki Dracon tulevan perässään Crabben ja Goylen kanssa. Johanna kiihdytti askeliaan ja jatkoi matkaansa. Hän ei jaksanut jäädä kinastelemaan luihuisten kanssa.

Johanna tunsi, miten häntä tönäistiin selkään. Kirjat putosivat käytävän lattialle, ja Johanna kumartui poimimaan niitä. Noustuaan ylös hän näki Dracon kumppaneineen edessään.
-Missä raivohullu ystäväsi on? Draco kysyi virnuillen ilkeästi. Johanna tuhahti ja aikoi painella kolmikon ohi, mutta Crabbe esti hänen aikeensa siirtymällä eteen.
-Mihin matka? Draco kysyi jäisellä äänellä.
-Mitä se teille kuuluu? Johanna tuhahti ja rutisti kirjoja hieman kovempaa. Draco oli aikeissa sanoa jotakin, mutta luihuisten takaa kuuluva ääni keskeytti hänet.
-Antakaa hänen mennä.
Draco, Crabbe ja Goyle kääntyivät ympäri. He ja Johanna näkivät Cedricin kävelevän lähemmäs. Johanna pudotti ihastuksissaan kirjat lattialle ja nolona hän keräsi ne.
-Menkää pois, Cedric sanoi luihuisille. -Ette varmaankaan halua jälki-istuntoa?
Draco ja Cedric katsoivat toisiaan jäisesti hetken aikaa, ennen kuin Draco lähti kävelemään pois paikalta tupatoverit perässään.

Johanna ja Cedric jäivät kahden käytävälle, ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Johanna tunsi punastuvansa ja käänsi katseensa alas.
-Älä välitä luihuisista, Cedric lohdutti. -He ovat aina kiusaamassa muita.
Johanna vilkaisi Cedriciä ja hymyili ujosti.
-Minun pitää nyt mennä, Cedric sanoi. -Nähdään.
Johanna nyökkäsi vastaukseksi, koska ei saanut sanaa suustaan. Hän katsoi Cedricin perään tämän kävellessä käytävää pitkin poispäin.

***

Tiina istui oleskeluhuoneen pöydän ääressä kirjapino edessään. Hän yritti ymmärtää, mitä Neville selitti, mutta tämä puhui kasveista niin nopeasti ja innokkaasti, että Tiinan oli vaikea saada puheesta selvää.
– Siis mitä siinä rungossa on? Tiina kysyi toisen kerran.
– Reikiä, Neville vastasi ja jatkoi selitystä huitoen käsiään.

Tiina yritti pitää katseensa Nevillessä ja näyttää kiinnostuneelta, vaikka Ron juuri silloin saapui oleskeluhuoneeseen suklaasammakkopussi kädessään. Ron lysähti rennosti nojatuoliin takan ääreen ja alkoi syödä karkkejaan.
– Tiina?
– Mitä? Tiina havahtui ajatuksistaan ja huomasi Nevillen tuijottavan häntä kummastuneena.
– Kuuntelitko ollenkaan? Neville kysyi ja naurahti Tiinan pöllämystyneelle ilmeelle.
– Anteeksi. Taisi mennä vähän ohi. Ehkä olen lukenut jo tarpeeksi tänään. En pysty enää keskittymään. Sori Neville, Tiina sanoi, keräsi kirjansa ja nousi pöydän äärestä. Neville jatkoi lukemista ja Tiina ajatteli viedä kirjat makuusaliin.
– Tiina, kuului ääni. Tiina pysähtyi etsimään äänen lähdettä ja huomasi Ronin katsovan häneen.
– Moi, Tiina vastasi ja jatkoi matkaa kohti portaikkoa.
– Haluatko suklaasammakon? Ron huikkasi.

Tiina pysähtyi ja kääntyi ympäri. Ron oli noussut seisomaan ja ojensi pussia Tiinaa kohti. Tiina seisoi hetken paikoillaan suu auki. Sitten hän tajusi suunsa olevan auki ja pisti sen nopeasti kiinni.
– Vaikka, Tiina sanoi.

Ron käveli Tiinan luo. Tiina otti pussista makeisen ja kiitti Ronia.
– Ota toinen, Ron kehotti. Tiina naurahti.
– Okei.
– Ota kolmas.
– Otan koko pussin.
– Älä nyt sentään, Ron nauroi. – Tule istumaan minun kanssani tuonne, niin saat lisää.
– Öö..., Tiina mumisi jotain epäselvää eikä ollut itsekään varma siitä, mitä sanoi.
– Mitä? Ron kysyi ja kohotti kulmakarvojaan. Tiina rykäisi ja sai viimein kakistettua ulos kunnon vastauksen.
– Okei.

***

Ron kyseli Tiinalta kaikkea mahdollista. Tiina kertoi ratsastusharrastuksestaan, perheestään ja Suomesta. Tiinan mahassa liiteli perhosia ja hän tunsi punastuvansa aina, kun hän katsoi Ronia suoraan silmiin. Ja niin myös Ron punastui aina, kun Tiina katsoi häneen.

Tiinasta Ronin pisamat olivat järjettömän söpöjä. Ja söpöä oli myös se, miten Ron yritti vaikuttaa huolettomalta, mutta silti haroi hermostuneena hiuksiaan pörröön. Tiinan teki mieli halata Ronia. Tai jopa suudella tätä suoraan suulle. Tiina tyytyi kuitenkin istumaan paikoillaan ja kertomaan, miten hevosta kuului harjata.

Tiina kadotti ajantajunsa täysin, kunnes hän yllättäen haukotellessaan tajusi olevansa väsynyt.
– Pitäisiköhän sitä mennä nukkumaan? Ron pohti. Tiina vilkaisi ikkunoista ulos ja huomasi, että siellä oli jo pimeää. Sitten hän huomasi, ettei ollut Ronin kanssa kahdestaan oleskeluhuoneessa. Tiinasta oli vain tuntunut siltä, koska hän oli ollut niin syventynyt keskusteluun.
– Varmaan, Tiina mutisi ja keräsi kirjat syliinsä. – Joo...
– Joo... Tuota, oli kiva jutella, Ron sanoi ja punastui.
– Oli joo, Tiina sanoi ja punastui myös.
– Öitä, Ron sanoi ja nousi ylös.

Tiina säpsähti hieman, sillä hänen päähänsä pälkähti ajatus. Mitä jos Ron nyt suutelisi häntä!
– Öitä, Tiina änkytti ja punastui vähän lisää. Ron ja Tiina tuijottivat hetken varpaitaan.
– Öitä, Tiina sanoi uudestaan, kääntyi ja melkein juoksi portaat ylös makuusaliin. Huoneessa Johanna istui sängyllä onnellisen näköisenä.
– Ai, sinä olet täällä? Tiina sanoi hämmästyneenä.
– En ole. Olen ulkona.
– Hah hah.
– Tiesitkö, että olet ihan punainen?
– Pää kiinni, Tiina sanoi ja heitti Johannaa tyynyllä. Johanna kikatti.
– Missä vaiheessa sinä tänne tulit? Tiina kysyi samalla, kun vaihtoi yöpaitaa päälleen.
– Olin oleskeluhuoneessakin tunnin tekemässä läksyjä! Mutta ethän sinä tietenkään mitään huomannut, kun olit niin uppoutunut Ron Weasleyn ihaniin sinisiin silmiin, Johanna sanoi ja räpsytteli omia silmiään. Tiina punastui - jos mahdollista - vielä vähän lisää. Johanna nauroi, kunnes tyyny lensi taas vasten kasvoja.
– Arvaa mitä? Johanna sanoi ja heitti tyynyn Tiinan naamaan.
– Tiedän jo, että olen punainen!
– No, en minä nyt sitä enää. Vaikka kyllä olet tosi punainen, Johanna virnisti ja Tiina näytti keskisormea. – Juttelin tänään Cedricin kanssa.
– Mitä? Tiina kiinnostui ja tuli istumaan Johannan viereen sängylle.
– Tai no, en tainnut sanoa mitään. Mutta Malfoy ja kumppanit tulivat aukomaan päätä, kun lähdin kirjastosta.
– Jaa, en tainnut lyödä tarpeeksi kovaa. Pitää pamauttaa huomenna sitä uudestaan–.
– Joo, joo. Anna, kun kerron, Johanna keskeytti.
– No, kerro jo! Tiina hoputti.
– Cedric tuli ja käski niiden antaa minun olla!
– Uuu, Tiina sanoi ja vinkkasi silmää. Johanna kikatti.
– Ääh, olen toivoton, Johanna vaikersi hymyillen.
– Ja punainen, Tiina lisäsi. Johanna tönäisi Tiinan sängyltä.

[Tinppa]

9. luku

Oppilaat istuivat aamiaisella Suuressa salissa. Tiina yritti keskittyä aamiaisen syömiseen ja Päivän Profeetan lukemiseen, mutta vastapäätä istuvan Ronin takia hänen keskittymiskykynsä oli täysin olematon. Ron vilkuili Tiinaa punastellen eikä pystynyt hotkimaan aamiaista samaa vauhtia kuin yleensä.
-Luetko sinä sitä lehteä vielä? Johanna kysyi Tiinalta. -Olet lukenut yhtä ja samaa aukeamaa jo ainakin vartin.
-Jaa, olenko? Tiina änkytti ja taittoi lehden kokoon. -En lue. Ole hyvä.
Tiina ojensi lehden vieressään istuvalle Johannalle ja tunsi, miten joku potkaisi häntä jalkaan pöydän alla.
-Sori, Ron mutisi suu täynnä ruokaa. Tiina pudisti hymyillen päätään ja hytkyi yrittäessään pidättää kikatustaan.
-Rakkaudesta se hevonenkin potkii, Johanna kuiskasi Tiinalle saaden toisen kikattamaan ääneen.

Tiina yritti hillitä itsensä muttei pystynyt siihen. Hän nousi penkiltä ja kipitti nopeasti ulos Suuresta salista. Ron katsoi Tiinan perään ja söi suunsa tyhjäksi.
-Pitää mennä, hän sanoi Harrylle ja nousi pöydästä. -Pitää mennä valmistautumaan huispausharjoituksiin.
Harry näki, miten Ron astui Suuren salin ovista ulos.
-Mikä noita kahta vaivaa? Harry kysyi Johannalta, joka oli juuri saanut selattua lehden läpi.
-Öö..., Johanna mietti mitä vastata, mutta kohautti vain harteitaan.

Suuren salin ulkopuolella seinään nojaileva Tiina oli juuri saanut kikatuksensa loppumaan, kun Ron astui salin ovista ulos. Ron katseli Tiinaa ujosti. Tiina meinasi alkaa kikattaa uudestaan, mutta sai tällä kertaa hillittyä itsensä.
-Mitä nyt? Tiina sai kysyttyä ja sipaisi kasvoille valuneet hiuksensa korvan taakse.

Ron yritti sanoa jotain, mutta hänen suustaan kuului vain vaimea röhkäisy. Ron painoi katseensa lattiaan ja näytti äärettömän nolostuneelta. Tiina katseli Ronia hetken suu nytkien ja kun Ron sitten vihdoin kohotti katseensa lattiasta, Tiina purskahti raikuvaan nauruun.

Kaikki lähettyvillä kulkevat oppilaat kääntyivät katsomaan. Ron katseli Tiinaa pelästyneenä, kun kikatus vain yltyi. Tiinan silmistä valui kyyneleitä, kun hän yritti koota itseään siinä onnistumatta. Tiina tarttui Ronia hartioista pysyäkseen pystyssä ja yritti sopertaa anteeksipyyntöä naurunsa lomasta. Ron tarttui tyttöä vyötäisiltä pitääkseen tämän pystyssä.

Tiinan nauru oli niin tarttuvaa, että lopulta Ronkin purskahti nauruun. He nauroivat yhdessä hyvän tovin. Aina, kun he olivat melkein saaneet naurunsa loppumaan, he vahingossa katsoivat toisiaan ja purskahtivat uudestaan nauruun.

Kun he lopulta saivat itsensä tyyntymään, he huomasivat seisovansa melkein sylikkäin. Molempien poskille nousi syvä puna ja he irrottivat otteensa. Ron yskähti kiusaantuneena ja Tiina väänteli sormiaan.

Ron yskäisi uudestaan ja Tiina nosti katseensa.
– Minä–, Ron sai sanottua selvitettyään kurkkuaan kolmannen kerran. Tiina kohotti kysyvästi kulmiaan.
– Minäajattelinettäjossinätaisiisehkä–, Ron sanoi niin nopeasti, että puhe puuroutui.
– Hä? Tiina kysyi ymmällään. Ron rykäisi neljännen kerran.
– Ensi viikolla on matsi Puuskupuhia vastaan, Ron sanoi. Tiina kurtisti kulmiaan, sillä hänestä tuntui, että Ron oli ollut sanomassa jotain aivan muuta.
– Okei..., Tiina sanoi ja katseli Ronia, joka näytti yllättäen kiinnostuneen omista kengistään. Ron mumisi jotain epämääräistä. Sitten yhtäkkiä hän tarttui Tiinaa kädestä ja veti tämän perässään syrjemmälle portaikon alle, jonne kukaan ei nähnyt.

Tiina tärisi päästä varpaisiin. Tuntui kuin Ronin kädestä olisi virrannut häneen sähköä, joka olisi saanut hänen sydämensä sykkimään väärään tahtiin. Ron irrotti otteensa, katsoi ylöspäin ja nielaisi.
– Pian on joulu ja... Tiedäthän, että meillä on joulutanssiaiset? Tai siis ajattelin, että jos haluaisit niin voisit tulla sinne minun kanssani, Ron puhui yläpuolella oleville rappusille. Tiinan sydän tuntui jättävän yhden lyönnin väliin.
– Siis, jos haluat. Jos et halua niin– , Ron jatkoi ja näytti pidättävän hengitystä.
– Joo, Tiina sanoi. – Siis haluan!
Ronin kasvoille levisi hymy.
– Okei. Hyvä juttu. Nähdään myöhemmin, Ron sanoi ja naurahti helpottuneena.
– Joo, nähdään, Tiina sanoi Ronin selälle, kun poika kiiruhti takaisin Suureen saliin. Tiina huokaisi onnellisena ja vajosi istumaan.
– Oi voi, Tiina mutisi itsekseen ja alkoi sitten kikattaa.

***

Rohkelikon huispausjoukkueen harjoitukset olivat käynnissä. Harry kiisi siepin perässä yrittäen napata sitä, Fred ja George karkoittivat ryhmyt mailoillaan pois muiden kimpusta. Ron piti vahtia maalirenkaiden luona Tiinan, Johanna ja Deanin kopitellessa kaatoa ja välillä yrittäessä heittää sitä maalirenkaiden läpi.

Tiina tunsi olevansa jahtaajan paikalla kuin kotonaan. Hän oli ollut pienestä asti hyvä heittämään palloa, ja siitä oli hyötyä huispauksessa. Lisäksi hänellä oli ratsastusharrastuksen ansiosta melko hyvä tasapaino, mikä puolestaan helpotti luudalla lentämistä.

-Harry, varo! Fredin ja Georgen yhtäkkinen huudahdus sai kaikki havahtumaan. Siepin perässä lentävä Harry ei ollut huomannut lähestyvää ryhmyä, joka oli juuri saatu pois Ronin kimpusta.

Harryn silmät laajenivat ryhmyn lähestyessä hurjaa vauhtia. Ryhmy ei kuitenkaan osunut Harryyn, sillä hän ehti juuri ja juuri väistää. Väistön seurauksena Harry menetti tasapainonsa. Kuului tömähdys, kun Harry putosi maahan.

Harry istui maassa ja piteli vasenta rannettaan. Luuta oli maassa vähän matkan päässä.
-Harry! Johanna huudahti juostessaan muut perässään Harryn luo. -Sattuiko?
-Loukkasin käteni, Harry vastasi ja nousi seisomaan. Hän väänsi naamaansa, kun Tiina tarttui hänen kipeään käteensä.
-En usko, että se on murtunut, Tiina sanoi katsottuaan ja tunnusteltuaan Harryn rannetta hetken.
-Kannattaa kuitenkin käydä sairaalasiivessä.

***

Johanna istui oleskeluhuoneen pöydän ääressä ja yritti opiskella liemien valmistusta kirjastaan. Välillä hän vilkuili sohvalle päin, missä toistensa seuraan uppoutuneet Tiina ja Ron keskittyivät juttelemiseen ja punastelemiseen.

Johanna käänsi katseensa takaisin kirjaan ja aikoi jatkaa lukemista, mutta Harry keskeytti hänet.
-Johanna hei, Harry aloitti ja istuutui Johannan viereen. Johanna vilkaisi Harryn siteeseen vuorattua rannetta.
-Miten ranteesi voi? Johanna kysyi ja laittoi kirjansa kiinni. Ehkä hän oli jo lukenut tarpeeksi yhdelle illalle.
-Ei se ole murtunut, Harry vastasi. -Se venähti. Siitä minun pitikin puhua.
Johanna katsoi Harrya kysyvästi.
-En saa rasittaa kättäni vähään aikaan, Harry selitti. -En siis voi osallistua Rohkelikon ja Puuskupuhin väliseen huispausotteluun.
-Onko ottelu peruttu? Johanna kysyi ja näytti hieman säikähtäneeltä. Hän ei pitänyt ajatuksesta, ettei pääsisikään pelaamaan. Harry pudisti päätään.
-Sain Ginnyn joukkueeseemme varajäseneksi, Harry jatkoi. -Ajattelin, että sopisiko sinulle, että sinä olisit etsijä ja Ginny ottaisi paikkasi jahtaajana?
-Mi-mitä? Johanna änkytti silmät suurina.
-Tämä olisi siis väliaikaista, Harry lisäsi. -Kun käteni on kunnossa, palaan itse kentälle ja pelaamme alkuperäisellä kokoonpanollamme. Suostutko?
Johanna nyökkäsi.
-Suostun.
-Suostuisitko myös olemaan joukkueemme tilapäinen kapteeni?
Kysymys yllätti Johannan täysin.
-Suostun, hän sanoi lopulta saatuaan ajatuksensa kokoon.
-Kiva, Harry vastasi hymyillen ja nousi tuolilta. -Öitä.
-Öitä, Johanna vastasi ja katsoi, miten Harry suuntasi kohti makuusaleja.

Johanna vilkaisi Tiinaa ja Ronia, jotka olivat hänen lisäkseen ainoat henkilöt oleskeluhuoneessa. Johanna otti kirjansa, nousi tuoliltaan ja lähti makuusaleja kohti mennäkseen nukkumaan.

Tiinan ja Ronin huispausaiheinen keskustelu keskeytyi, kun Johanna kipitti heidän ohitseen.
-Menetkö nukkumaan? Tiina kysyi Johannalta saaden vastaukseksi nyökkäyksen.
-Öitä.
-Öitä.

Johanna lähti harppomaan makuusaleihin johtavia rappusia ylös jättäen Tiinan ja Ronin kahden.
Ron katsoi Tiinaa hymyillen. Ronin hymy tarttui Tiinaan.
-Ehkä meidänkin pitäisi mennä nukkumaan, Tiina ehdotti hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän olisi voinut istua siinä Ronin kanssa koko yön, mutta väsy alkoi painaa.
-Joo, Ron mutisi. -Olet oikeassa.
-Öitä, Tiina sanoi noustessaan sohvalta. Hän oli aikeissa mennä edeltä, mutta pysähtyi tuntiessaan, kuinka Ron tarttui hänen käteensä. He seisoivat vastakkain toisiaan vilkuillen.
-Tuota, Ron aloitti ja antoi katseensa käydä lattiassa. -Ei sinun tarvitse mennä yksin. Tai siis, tarkoitan, että... Tahdon, tai siis voin kyllä saattaa sinut makuusaliin.

Tiina jähmettyi paikoilleen ja katsoi Ronin leukaa, sillä häntä pelotti nostaa katsettaan Ronin silmiin.
– Öö, okei, Tiina mumisi. He kävelivät käsi kädessä ylös portaikkoa. Tiinaa huimasi. Ehkä Ron nyt suutelisi häntä!

He olivat kuudennella portaalla, kun alkoi kuulua kovaa sireenin ulinaa. Samassa portaat muuttuivat sileäksi kiviseksi liukumäeksi. Tiina ja Ron menettivät tasapainonsa, kaatuivat ja liukuivat mäkeä alas. Tiina päätyi makaamaan Ronin päälle.

Tiina katsoi Ronia silmiin. Ron oli niin lähellä ja hänen vartalonsa tuntui ihanan lämpimältä. Sireenin ulina lakkasi ja Tiina nosti katseensa Ronin silmistä. Kuului askelten ääniä.

– Hups, Tiina mumisi ja nousi nopeasti seisomaan. Ron kompuroi ylös samalla, kun poikien makuusaleista alkoi tulla porukkaa katsomaan, mitä oli tekeillä.
– Tiina? kuului Johannan ääni liukumäen yläpäästä tyttöjen makuusalista.
– Täällä ollaan, Tiina vastasi ja tunsi poskiensa kuumenevan, kun pojat kyselivät Ronilta, mitä tapahtui.

Johanna liukui mäen alas ja laskeutui suoraan Tiinan eteen.
– Pojat eivät voi tulla tyttöjen makuusaliin, Johanna supisi Tiinan korvaan noustuaan ylös.
– Huomasin, Tiina mutisi ja piteli kuumottavia poskiaan.
– Tylypahkan historiikissa luki– .
Johanna vaikeni, kun Hermione laski sievästi mäkeä alas viereiselle matolle.
– Kuka yritti ylös? Hermione kysyi kiinnostuneena. Kukaan ei vastannut hetkeen mitään. Tiina yritti välttää kaikkien katsetta ja toivoi osaavansa näkymättömyysloitsun.
– Minä, Ron sanoi hetken päästä.

Tiinasta tilanne oli äärettömän nolo. Mitäköhän ihmiset nyt kuvittelisivat? Ron oli yrittänyt tulla makuusaliin! Tiina taisteli kuumia kyyneliä vastaan ja nielaisi.
– Miksi? Hermione uteli. Ron katsoi hädissään ympärilleen kuin etsien sopivaa vastausta.
– Tylypahkan historiikissa lukee, etteivät pojat voi tulla tyttöjen makuusaleihin. Tylypahkan perustajat pitivät poikia epäluotettavampina kuin tyttöjä, Hermione jatkoi.
– Pitää pitää mielessä, Ron sanoi ja käänsi sitten selkänsä Hermionelle ja juoksi poikien makuusaleihin johtavaan portaikkoon.

Hermione katsoi hetken Ronin perään ja käänsi sitten katseensa Tiinaan ja Johannaan. Hermione mulkoili tyttöjä epäluuloisesti. Johanna ja Tiina yrittivät näyttää normaaleilta. Sitten Hermione käänsi selkänsä ja lähti takaisin makuusaliin. Portaat olivat muuttuneet takaisin portaiksi.
-Ron ei enää varmaan ikinä puhu minulle, Tiina sanoi ja pyyhki silmiään, jotka olivat ruvenneet kostumaan. -Eikä Ron varmaan halua enää kanssani joulutanssiaisiin.
-Pyysikö Ron sinua kanssaan joulutanssiaisiin? Johanna ihmetteli. Tiina nyökkäsi ja huokaisi syvään.
-Miksen sanonut Ronille mitään?! Tiina kiukkusi tukkaansa haroen. -Miksen muistanut tuota makuusalijuttua?!
-Ei kaikkea voi muistaa, Johanna sanoi lohduttavasti. -Mennään nyt nukkumaan.

[Tinppa]

10. luku

Tiina maleksi käytävää pitkin kohti loitsuluokkaa katse lattiassa. Hän oli viihtynyt koko päivän omissa oloissaan, sillä edellisen illan tapahtumat ärsyttivät häntä.

Päästyään loitsuluokan edustalle Tiina näki Johannan juttelevan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Johanna huomasi Tiinan saapuneen ja yritti viittoa tätä tulemaan nelikon luo, mutta Tiina pudisti päätään ja jäi seisomaan itsekseen seinän viereen. Hän vilkaisi Ronia ja kohtasi tämän katseen hetkellisesti.

Tiina kaivoi loitsukirjan laukustaan kerratakseen läksyjä ennen tunnin alkua. Hän ehti tuskin aloittaa lukemista, kun hän kuuli Ronin äänen.
-Tiina?

Tiina vilkaisi Ronia lasiensa yli, minkä jälkeen hän sulki kirjansa ja laittoi sen takaisin laukkuunsa. Tiina käänsi katseensa Roniin.
-Siitä eilisiltaisesta, Ron aloitti punan kohotessa hänen kasvoilleen. -Se.. Se...
Ron ei löytänyt sanoja ja katseli nolostuneena kengänkärkiään.
-Se oli minun vikani, Tiina tokaisi nopeasti. -Minun olisi pitänyt muistaa se makuusalijuttu, mutta en muistanut.
-Mutta minä ehdotin sitä, Ron muistutti. -Siis että saattaisin sinut sinne.
-Mutta olisin voinut sanoa, ettei se kuitenkaan onnistu, Tiina heitti takaisin ja veti henkeä.
-Voidaanko unohtaa, että se edes tapahtui?
Ron nyökkäsi saaden Tiinan hymyilemään.
-Huolit minut siis vielä joulutanssiaispariksesi? Ron kysyi ja hymyili ujosti. Tiina nyökkäsi.
-Totta kai.

***

Johanna heräsi aamulla sateen ropinaan. Hän otti kellon yöpöydältä ja huomasi sen olevan vasta viisi. Johanna yritti saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta hänellä oli omituisen jännittynyt olo.
Sitten hän muisti: tänään olisi hänen ensimmäinen huispauspelinsä. He pelaisivat Puuskupuhia vastaan. Ja hän pelaisi etsijänä. Johannan mahasta kouraisi ja hän käpertyi sikiöasentoon.

Johanna makasi petillä tuijottaen mustia seiniä, kunnes ne vähitellen alkoivat muuttua harmaiksi. Aurinko oli nousemassa.

Johanna nousi ylös ja suoritti aamutoimet. Sitten hän istui takaisin sängylleen. Tiina oli vasta heräilemässä.
– Mitä, miksi sinulla on jo vaatteet päällä? Tiina ihmetteli unenpöpperössä saatuaan silmät auki.
– Heräsin aikaisin, Johanna selitti ja hieroi silmiään. Nyt häntä rupesi yhtäkkiä väsyttämään.

Tiina puki vaatteet päälleen, pesi hampaat ja kampasi hiukset. Sitten tytöt suunnistivat aamupalalle Suureen saliin.

Johanna yritti syödä leipää, mutta luovutti. Mikään ei tuntunut menevän kurkusta alas. Ei edes herkulliselta tuoksuva muffinssi.
– Jännittääkö? Tiina kysyi, kun Johanna tuijotti hiljaisena eteensä.
– Mitä? Ai, joo, Johanna sanoi ja kiskoi itsensä ajatuksistaan nykyhetkeen. – Ihan varmana mokaan. Putoan luudalta tai lennän maalitolppaa päin.
– Älä viitsi. Et varmana, sanoi Tiina ja oli tukehtua sämpyläänsä, kun huomasi Ronin tulevan aamupalalle.

***

Aamupalan jälkeen oli aika suunnistaa huispauskentälle. Pelaajat vaihtoivat pukukopissa pelikaavut päälle. Harry piti joukkueelle kannustuspuheen ja lähti sitten itse katsomoon.

Johannasta tuntui, että hän oksentaisi kohta. Tiinaa ei jännittänyt vielä, mutta kun joukkue käveli kentälle ja katsomo puhkesi hurrauksiin, Tiinan polvet alkoivat lyödä loukkua.
– Ei hemmetti, Tiina mutisi puoliääneen.
– Miksi minä halusin pelata huispausta? hän manasi ja katsoi epätoivoisena ympärilleen.
– Älä minulta kysy, Johanna sanoi ja nielaisi.

Joukkueet asettuivat seisomaan vastakkain keskelle kenttää.
– Joukkueiden kapteenit, kätelkää! Matami Huiski käski. Cedric astui esiin puuskupuhien riveistä. Johanna voihkaisi hiljaa. Hän oli unohtanut Cedricin pelaavan puuskupuhien etsijänä. Hän pelaisi Cedriciä vastaan. Nyt hän varmasti putoaisi luudalta. Tai lentäisi maalitolppaa päin. Tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää.
– Missä on rohkelikkojen kapteeni? Matami Huiski kysyi kummissaan.
– Ai niin! Johanna muisti ja kompuroi eteenpäin. Hän oli kompastua kerran luutaansa ja kaksi kertaa kaapunsa helmaan, ennen kuin pääsi Cedricin eteen. Johanna kätteli Cedriciä katsomatta tätä silmiin. Sitten pelaajat asettuivat luudilleen ja Matami Huiski puhalsi pilliin.

Johanna kiisi ylös korkeuksiin. Hän katseli vauhkona ympärilleen ja yritti nähdä siepin. Fred lensi Johannan ohi lyöden häntä lähestyneen ryhmyn pois. George lensi veljeään vastaan ja he paiskasivat kättä.

Ron liiteli luudallaan maalisalkojen luona ja näki Susan Bonesin lähestyvän kaato kainalossaan. Susan heitti pallon Zacharias Smithille, joka syötti Justin Finch-Fletcheylle. Justin lensi kohti rohkelikkojen maalitolppia ja heitti kaadon komeassa kaaressa kohti lähintä rengasta. Ron sai kuitenkin kaadon kiinni. Hän heitti pallon pois maalialueelta, eikä Puuskupuh saanut maalia.

Ginny sai Ronin heittämän kaadon kiinni, ja lähti lentämään lujaa kohti Puuskupuhin maaleja. Hän syötti kaadon Deanille, joka sai Puuskupuhin jahtaajat peräänsä. Hannah Abbott ja Kevin Whitby huitelivat mailoillaan ryhmyjä pois joukkueensa jäsenten lähettyviltä.

Dean heitti kaadon Tiinalle, joka kiepautti luudallaan läheltä katsomoa pallo kainalossaan saaden yleisön kohahtamaan.

Puuskupuhin jahtaajat olivat Tiinan perässä, joten hän päätti yrittää saada maalin, vaikka olikin paikassa, joka oli hieman viistoon maalialueeseen nähden. Tiina viskaisi kaadon kohti maaleja. Ernie MacMillan yritti torjua maalin, muttei ehtinyt. Kaato lensi maalirenkaan läpi. Rohkelikkokatsojat alkoivat hurrata.
-10 pistettä Rohkelikolle! Lee Jordanin ääni raikui kentällä ja katsomoissa. -Rohkelikko johtaa!

Ronin keskittyminen peliin oli herpaantunut hetkeksi, sillä hän oli jäänyt katselemaan Tiinan lentoa. Ron havahtui siihen, kun Zacharias heitti kaadon kohti maalia. Ron ehti juuri maalinrenkaan eteen ja sai torjuttua maalin.

Johanna lenteli ympäri kenttää yrittäen nähdä sieppiä. Yhtäkkiä Cedric lensi kovaa vauhtia Johannan ohitse melkein törmäten häneen. Johanna katsoi hetken Cedricin lentoa ja tajusi tämän jahtaavan sieppiä.

Johanna lensi Cedricin rinnalle ja näki siepin suoraan heidän edessään. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi ja Johanna tunsi lämpimän humahduksen sisällään. Johanna valpastui kuitenkin pian ja keskittyi jälleen sieppiin.

Kaksi kättä kurkotti kohti sieppiä yrittäen sen nappaamista. Yhtäkkiä jostakin lennähti ryhmy suoraan kohti Cedriciä. Cedric onnistui välttämään ryhmyn iskun nopealla väistöllä, mutta väistäessään hän tönäisi vahingossa Johannaa kylkeen ja kumpikin putosi luudaltaan.

Johanna tömähti maahan rähmälleen Cedricin pudotessa vähän matkan päähän. Noustuaan ylös Johanna tajusi puristavansa jotakin nyrkkinsä sisässä. Hän avasi nyrkkinsä ja tajusi napanneensa siepin.
-Sattuiko?
Johanna kääntyi äänen suuntaan ja näki häntä kysyvästi katsovan Cedricin. Johanna tunsi punan kohoavan kasvoilleen.
-Ei, hän sanoi ujosti ja hymyili hieman.
-Sieppi on napattu! Leen ääni kajahti ilmoille. -Rohkelikko voittaa!

Rohkelikkoyleisön villiintyessä katsomossa muut pelaajat laskeutuivat maahan. Voitosta innostuneet Tiina ja Ron ryntäsivät halaamaan toisiaan, mutta halaus jäi lyhyeksi, sillä he irroittautuivat pian punastellen toisistaan.

Johanna piti epäuskoisena sieppiä kädessään, kun muu rohkelikkojoukkue syöksyi halaamaan häntä.
– Minä sain siepin, Johanna ihmetteli nauraen.
– Etkä lentänyt tolppaa päin! Tiina onnitteli.
– Onneksi olkoon, kuului ääni Johannan takaa. Johanna kääntyi ympäri ja näki Cedricin, joka ojensi kättään. Johanna irrottautui pelaajien ryhmähalista ja kätteli Cedriciä.
– Sinä olisit napannut sen siepin, jos se ryhmy ei olisi lentänyt melkein sinua päin, Johanna sanoi hymyillen.
– No, seuraavalla kerralla nappaan, Cedric virnisti ja lähti kohti pukuhuoneita. Silloin Johanna sai huiman ajatuksen.
– Hei, odota! hän huusi Cedricin perään. Cedric kääntyi ja Johanna juoksi tämän luo. Johanna veti henkeä.
– Haluaisitko tulla minun parikseni joulutanssiaisiin? Johanna sylki sanat suustaan ennen kuin kadottaisi rohkeutensa. Cedric näytti lievästi yllättyneeltä.

Johanna alkoi katua, että oli kysynyt Cedriciä parikseen. Siinä hän nyt seisoi tämän edessä ja odotti vastausta. Mitä jos Cedric sanoisi ei? Tietenkin Cedric sanoisi ei!
– Tai siis, Johanna änkytti ja tunsi itsensä idiootiksi. Cedric vaikutti kiusaantuneelta ja hän haroi toisella kädellä ruskeita hiuksiaan.
– Ei se mitään, jos sinä et halua, Johanna sanoi ja hymyili urhoollisesti.
– Ei, katsos–.
– Ei, kyllä minä ymmärrän. Ei se mitään, Johanna sanoi ja kohautti huolettomasti harteitaan.

Kyyneleet tekivät tuloaan, mutta Johanna taisteli kaikin voimin niitä vastaan. Hän oli nolannut itsensä jo tarpeeksi pahasti. Se tästä vielä puuttuisi, että hän purskahtaisi itkuun. Johanna tunsi hymynsä värähtävän, mutta hän keräsi nopeasti itsensä ja hymyili vielä leveämmin.
– Ei haittaa, hän sanoi vielä kerran ja kääntyi liittyäkseen juhlivien rohkelikkojen joukkoon.
– Ei, odota, Cedric sanoi ja Johanna pysähtyi. Johanna veti syvään henkeä ja loihti huolettoman hymyn takaisin kasvoilleen ennen kuin kääntyi ympäri.
– Hei, ei tässä mitään. Kyllä minä ymmärrän, jos et halua tulla–.
– Kyllä minä haluaisin, Cedric sanoi ja änkytti sitten aivan kuin olisi tajunnut sanoneensa jotain tyhmää. Cedric sulki silmänsä ja näytti miettivän, mitä sanoisi.
– Minulla on jo pari, Cedric sanoi lopulta ja näytti todella kiusaantuneelta.
– Cho?
– Niin.
Ja samassa Cho ilmestyi jostain ja kiilasi Johannan ja Cedricin väliin.
– Hyvin pelattu, Cho leperteli Cedricille roikkuessaan tämän kaulalla. Johanna kääntyi nopeasti pois ja liittyi muiden hurraavaan punakultaiseen ryhmään.

– Miksi sinä itket? Tiina kysyi, kun hänen katseensa osui Johannaan.
– Olen vain niin onnellinen. Me voitettiin! Johanna huusi innokkaasti ja halasi Tiinaa.

***

Sinä iltana rohkelikkotornissa pidettiin hurjat juhlat. Johanna onnistui pitämään hymyä yllä melkein keskiyöhön saakka, mutta sitten se alkoi käydä liian raskaaksi. Hän valehteli Tiinalle, että hänen päätään särki ja lähti makuusaliin.

Johanna käpertyi peittojen alle ja kyyneleet karkasivat silmäkulmista. Tuntui, että illan aikana kyyneleitä oli varastoitunut hirveä määrä ja nyt ne kaikki vuosivat kilpaa poskille. Tyyny kastui ja märät hiukset tarttuivat kiinni kasvoihin.

Miksei hän voinut olla vain hiljaa? Miksi piti mennä kysymään Cedriciä pariksi? Mutta Cedrichän oli sanonut, että haluaisi tulla Johannan kanssa tanssiaisiin. Hän oli vain luvannut Cholle ensin. Johanna oli kuitenkin varma, että Cedric oli vain sanonut haluavansa tulla tanssiaisiin Johannan kanssa. Cedric oli valehdellut, ettei Johannalle olisi tullut niin paha mieli.

Ei hän voisi koskaan kilpailla Chon kanssa. Cho oli täydellinen. Cholla oli kauniit kasvot, upea vartalo ja kiiltelevät korpinmustat hiukset. Johanna oli mitättömän näköinen hiirulainen.

Johanna nousi ylös hakemaan nenäliinaa. Hän vilkaisi samalla itseään peilistä. Kasvot kiiltelivät märkinä ja tummanvaaleat hiukset olivat liimautuneet poskiin. Silmät olivat turvonneet ja sininen iiris näytti punoittavissa silmissä aivan turkoosilta.

Johanna näytti niin huvittavalta, että hän purskahti nauruun.
– Mikä hätänä? kuului Tiinan ääni Johannan selän takaa. Tiina oli hiipinyt hiljaa makuusaliin, sillä oli luullut Johannan nukkuvan. Johanna ei ollut kuullut Tiinan tuloa.

Johanna harkitsi hetken valehtelemista. Hän voisi sanoa, että oli nähnyt painajaisen. Sitten hän päätti kertoa totuuden.
– Pyysin Cedriciä joulutanssiaisiin. Tietenkin hän sanoi ei! Mitä minä oikein ajattelin? Nolasin itseni. En osaa muuta kuin nolata itseni! Johanna sanoi ja tunsi pientä helpotusta siitä, että sai kertoa huolistaan.
– Osaatpas. Tänäänkin nappasit siepin!
– No, jee. Menen sen siepin kanssa joulutanssiaisiin! Johanna mutisi katkerana ja niisti nenänsä komeasti töräyttäen. – Tai ehkä sekään ei halua tulla minun kanssani...
– Hei, lopeta nyt, Tiina sanoi ja pudisti päätään.
– No, ei kukaan halua tulla minun kanssani!
– Ethän ole kysynyt keneltäkään muulta.
– En halua mennä kenenkään muun kanssa. Menen joulutanssiaisiin yksin. Ihan sama vaikka se näyttääkin säälittävältä!
Johanna niiskaisi kuuluvasti.
-Minua nolottaa ihan kauheasti, Johanna mutisi. -Cedric ei varmaan halua nähdä minua enää ikinä.
-Ei tanssiaispariksi pyytämisessä ole mitään noloa, vaikka se siltä tuntuisikin, Tiina sanoi. -Paljon nolompaa oli se, mitä minulle ja Ronille tapahtui silloin rappusissa.
Johanna ei voinut olla tirskahtamatta muistellessaan tilannetta.
-Enkä usko, että Cedric sinua rupeaa välttelemään, Tiina jatkoi pian. -Cedric vaikuttaa ihan fiksulta tyypiltä. Sitä paitsi en usko, että olet hänelle aivan yhdentekevä.
-Miten niin? Johanna kysyi. -Mistä sinä niin päättelet?
-No tulihan Cedric ajamaan luihuiset pois kimpustasi, Tiina muistutti ja hymyili hiukan. Johannan kasvot lehahtivat punaiseksi.
-Ja muista, että Cho ei välttämättä ole este, Tiina tokaisi vinkaten silmää. -Hän voi olla vain hidaste.
Johanna naurahti.
-Kai sen voi noinkin ajatella.

[Tinppa]

11. luku

Ennustusluokan ovet aukesivat. Tiina ja Johanna astelivat luokasta ulos muiden oppilaiden joukossa.
-Näin jotakin sen kristallipallon kanssa, Tiina intoili. -Onkohan minulla ennustajan lahjoja?
Johanna hymyili.
-Mitä näit?
-Näin sinut tanssimassa Cedricin kanssa joulutanssiaisissa, Tiina selitti silmät suurina.
-Niin varmaan, Johanna tuhahti. Joko Tiina huijasi häntä, tai sitten hän oli oikeasti nähnyt kyseisen tapahtuman.
-Ihan oikeasti, Tiina tokaisi hymyillen. -Yhtä oikeasti kuin minä olen totaalisen pihkassa Roniin.
Johanna vilkaisi Tiinaa, jonka posket olivat alkaneet punoittaa.
-Ei se näky välttämättä tarkoita mitään, Johanna sanoi. -Cedrichän menee tanssiaisiin Chon kanssa.
-Ei niin, Tiinakin myönsi. -Mutta kannattaisi silti pysyä avoimena sille vaihtoehdolle, että Cho ei tulekaan Cedricin kanssa.

***

Joulu lähestyi. Tylypahkaa ympäröivien vuorien huiput olivat peittyneet lumeen. Linnan sisällä lämpötila oli laskenut niin paljon, että useat oppilaat istuivat tunneilla pipo päässä.
Johannalla oli ollut lapaset kädessä liemitunnilla. Valitettavasti lapanen oli pudonnut kattilaan ja pilannut nukkujuoman. Tiina puolestaan sytytti kaulahuivinsa palamaan loitsutunnilla.

Oli tanssiharjoitusten aika. Rohkelikot olivat kokoontuneet suureen luokkahuoneeseen. McGarmiwa selosti oppilaille tanssin perusaskelia.
– Ron Weasley, McGarmiwa sanoi yllättäen.

Tiina etsi Ronin katseellaan. Ron näytti hämilliseltä ja todella söpöltä Tiinan mielestä.
– Niin, professori?
– Tule tänne, McGarmiwa pyysi.
-Mitä?
Ron nielaisi ja katseli naama punaisena ympärilleen. Hän tunsi Harryn tökkäisevän itseään käsivarteen.
-Mene nyt, Harry kehotti eikä edes yrittänyt peitellä virnuiluaan.

Ron nousi ylös ja vilkuili nolostuneena ympärilleen mennessään McGarmivan luo. Tiina hihitti Johannan vieressä posket punaisina. Tiinan ja Ronin katseet kohtasivat hetkeksi ja kumpikin punastui vielä lisää.

McGarmiva tarttui Ronin toiseen käteen ja asetti sen vyötäisilleen, minkä jälkeen hän tarttui Ronin toiseen käteen ja asetti vapaaksi jääneen kätensä pojan hartialle. Fred ja George vihelsivät ja iskivät Ronille silmää. Ron vilkaisi veljiään ja irrotti kätensä McGarmivan vyötäisiltä, mutta professori siirsi sen sinne takaisin.

-Muistakaa, että valssissa lasketaan 1, 2, 3, 1, 2, 3, McGarmiva selosti. -Tytöt aloittavat vasemmalla taaksepäin ja pojat oikealla eteenpäin. Musiikki!

Paikalla musiikkivastaavana ollut Voro asetti levysoittimen neulan levyn päälle ja musiikki täytti huoneen.
-Kas näin! McGarmiva tokaisi ja pyörähteli hetken aikaa lattialla Ronin kanssa. Ron vilkuili aluksi jalkojaan, koska meinasi seota askelissaan.

-Kiitos, McGarmiva sanoi Ronille ja irroittautui tästä. Voro sammutti levysoittimen hetkeksi, ja Ron painui takaisin paikalleen näyttäen edelleen hieman nolostuneelta.
-Muistakaa pojat, että te viette, McGarmiva ohjeisti.
-Ja tytöt vikisevät, Fred ja George virnuilivat leikkisästi keskenään.

-No niin. Teidän vuoronne, McGarmiva sanoi oppilaille. -Pojat, ottakaa itsellenne tytöistä pari ja asettukaa sitten lattialle siten, että teillä on ympärillänne jonkin verran tilaa.

Poikien keskuudessa oli havaittavissa levotonta liikehdintää. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt vielä parin hakuun.
-Hopi hopi, McGarmiva hoputti. -Liikettä niveliin!

Ron veti henkeä ja lähti ensimmäisenä tyttölauman luo. Hänen sydämensä jyskytti, kun hän pysähtyi Tiinan eteen ja ojensi tälle kätensä. Tiina loi ihastuneen silmäyksen pienesti hymyilevään Roniin ja ihana, lämmin tunne valtasi hänet.

Tiina tarttui Ronin käteen ja seurasi tätä tanssilattialle. Johanna katsoi parin perään ja oli jo lähes varma, että jäisi harjoituksissakin ilman paria. Miksi minun edes pitäisi harjoitella, kun minulla ei ole edes paria?

Johanna heräsi mietteistään yhtäkkiä ja näki Nevillen edessään käsi ojossa. Johanna hymyili hieman, tarttui Nevillen käteen ja meni tämän kanssa tanssilattialle. Ehkä hän voisi kuitenkin harjoitella.

Pian kaikki oppilaat olivat päässeet tanssilattialle pareittain.
-Tanssiote! kuului McGarmivan ääni seinän vierestä.

Tiina ja Ron katsoivat toisiaan.
-Ömm..., Ron mutisi miettiessään, miten tanssiote menikään. Hänen ajatuksensa olivat menneet sekaisin Tiinan lähettyvillä.

Tiina asetti kätensä Ronin olkapäälle ja tarttui vapaalla kädellään Ronin toiseen käteen. Ron katsoi hämillään vapaaksi jäänyttä kättään.
-Laita se vapaa käsi sinne, mihin se kuuluukin, Tiina neuvoi. Tiinaa hymyilytti, koska Ron oli hänen mielestään aivan mahdottoman suloinen.

Ron näytti hetken aikaa hieman kiusaantuneelta ja laittoi kätensä Tiinan vyötäisille.
-Musiikkia, kiitos! McGarmiva pyysi Vorolta, joka käynnisti jälleen levysoittimen.

Tiina ja Ron pyörähtelivät tanssilattialla tuijottaen toisiaan silmiin. Tiinaa kikatutti ja Ronin käsi tuntui hikiseltä hänen kädessään. Harryn kanssa tanssiva Hermione mulkoili aina välillä Tiinaa pahasti.
– Onko Hermione vihainen jostain? Tiina lopulta kysyi Ronilta.
– Ai, Ron sanoi ja kuulosti yllättyneeltä. –En minä tiedä. Miten niin?
– Hän vain näyttää vähän vihaiselta...
– Ehkä hän sai kokeesta O:n.
– Minkä?
– Odotukset ylittävän.
– Ai... Ai jaa! Tiina sanoi ja alkoi nauraa tajuttuaan vitsin.

Johanna yritti väistellä Nevillen epätahtiin liikkuvia jalkoja parhaansa mukaan.
– Hups, Neville sanoi jälleen kerran astuttuaan taas Johannan varpaille.
– Ei se mitään, ei se mitään, Johanna vakuutti, mutta arveli isovarpaansa kynnen olevan musta.

Kun harjoitukset olivat ohi, Tiina tuli Johannan luo mietteliään näköisenä.
– Mitä nyt? Johanna kysyi samalla, kun otti kenkiä pois jalastaan tarkistaakseen, oliko hänellä vielä varpaankynnet.
– Ei... En tiedä, kun... Tai siis..., Tiina aloitti epäselvästi. – Ei mitään.
– Kerro nyt loppuun, kun kerran aloitit. Ei noin saa tehdä!
– No, okei. Minusta tuntuu, että Hermione ei oikein... tykkää minusta, kun vietän aikaa Ronin kanssa... Tai jotain, Tiina supatti ja vilkuili ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuloetäisyydellä.
– Joo, olen huomannut. Mutta antaa hänen mököttää. Jos Ron haluaa viettää aikaa sinun kanssasi, silloin hän viettää ja Hermione saa mutristella ihan niin paljon kuin huvittaa.
– Niin kai sitten, mutta –, Tiina aloitti, mutta lopetti, kun Johanna kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan ja katsoi Tiinan olan yli.

Tiina kääntyi ympäri. Seamus Finnigan seisoi hänen edessään kravatti rennosti löysättynä.
– Moi, Tiina tervehti. Seamus hymyili ystävällisesti.
– Moi. Piti kysyä sinulta, että tulisitko parikseni joulutanssiaisiin? Seamus sanoi. Johanna tunsi olonsa ylimääräiseksi, joten hän otti kengät käteensä ja hipsi hiljaa pois.
– Anteeksi, mutta minä menen Ronin kanssa, Tiina vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman pahoittelevalta.
– Ai, jaa... No, ei sitten mitään, Seamus sanoi ja lähti pettyneenä pois.

Johanna pisti kenkiä jalkaan käytävällä, kun Tiina tuli hänen luokseen.
– Voi hitsi! Tiina parkaisi.
– Mitä nyt? Johanna ihmetteli.
– Olisin voinut sanoa Seamusille, ettei sinulla vielä ole paria! Sinä voisit mennä hänen kanssaan, Tiina sanoi ja läpsäisi itseään otsaan kiroten omaa muistamattomuuttaan.
– Enkä. Minä menen yksin, Johanna sanoi ja nousi ylös saatuaan kengät jalkaansa.
– Mutta sinähän sanoit, että on säälittävää mennä yksin.
– No, jos se sinua häiritsee niin voin mennä vaikka kotitontun kanssa!
– Ei se minua häiritse. Ajattelin vain, että ehkä se häiritsee sinua. Mutta jos se ei häiritse sinua, niin ei se häiritse minuakaan.
– No, ei häiritse! Enkä minä halua ketään muuta pariksi kuin... Ihan sama! Minä menen yksin ja näytän säälittävältä, Johanna sanoi. Hän piti pienen tauon ja jatkoi:
– Anteeksi. Ehkä se vähän häiritsee, mutta kun en minä halua mennä muiden kanssa... Tai siis...
– Ymmärrän, Tiina sanoi ja hymyili Johannalle lohduttavasti. – Mutta minä ja Ron tanssimme sitten sinunkin kanssasi.
– No, se vasta säälittävää onkin, Johanna sanoi ja purskahti nauruun.

[Tinppa]

12. luku

Johanna ja Tiina etsivät itselleen täydellistä mekkoa tanssiaisiin Tylyahon liikkeestä. Pukuja oli mieletön määrä. Oli kaikkia värejä, lyhyitä ja pitkiä, koristeellisia ja yksinkertaisia.
– Aaa, vaikeaa, Johanna vaikersi. – En löydä mitään!
– Minä löysin jo, Tiina sanoi innoissaan, otti vaaterekiltä punaisen mekon ja kiiruhti sovituskoppiin.

Johanna kävi rekkejä läpi epätoivoissaan. Hän halusi jotain hienoa. Hän halusi mekon, joka sopisi hänelle täydellisesti.

Johanna siirtyi rekille, joka oli lähellä näyteikkunoita ja löysi vihdoin etsimänsä. Mekko oli vaaleansininen. Siinä oli korsettiyläosa ja leveä tyllistä tehty alaosa. Mekkoon kuului myös pieni lyhythihainen ja läpikuultava bolero. Mekko oli täydellinen, kunpa se olisi sitä vielä päälläkin.

Johanna ihaili juuri mekon helmikirjailua ikkunasta tulevassa auringonvalossa, kun hän sivusilmällä huomasi liikettä kaupan ulkopuolella. Johanna käänsi päänsä ja näki, kuinka Cedric ja Cho kävelivät kohti Matami Puddifootin kahvilaa. Cho roikkui Cedricin käsivarressa selittäen innokkaasti jotain.

Johanna käänsi katseensa pois ikkunasta ja siirtyi sovituskoppiin.

Mekko oli sopivan kokoinen. Helma ei ollut liian pitkä ja mekko teki laihemman näköiseksi.
Johanna oli mielissään. Ainakin hän näyttäisi kohtuulliselta istuessaan koko illan nurkassa ilman paria.

– Johanna, tule katsomaan, Tiinan ääni kuului toisesta sovituskopista. Johanna tuli pois omasta kopistaan ja näki Tiinan punaisessa mekossa.
– Vau! Hyvältä näyttää! Johanna sanoi ja ihasteli Tiinaa. Tiinan mekko oli upea.

***

Tiina ja Johanna istuivat oleskeluhuoneessa pöydän ääressä tekemässä läksyjä. Tiina luki yrttitietoa. Johanna paukautti loitsukirjansa kiinni ja nousi tuoliltaan.
-Vien loitsukirjan pois ja haen liemikirjani, Johanna ilmoitti Tiinalle, joka ynähti vastaukseksi.

Johannan mentyä Tiina kuuli jonkun tulevan oleskeluhuoneeseen. Hän nosti katseensa läksyistään ja näki Seamusin.
-Seamus! Tiina huudahti saaden pojan huomion itseensä. Tiina kipitti tämän luo.
-Tuota, Tiina aloitti ja mietti, miten ilmaista asiansa. -Toivottavasti et kauheasti loukkaantunut aikaisemmin.
-Mistä? Seamus kysyi kulmat kohollaan.
-No kun en pääse pariksesi, Tiina vastasi. Seamus pudisti päätään.
-Ei se mitään, poika sanoi hymyillen. -Menet Ronin kanssa, kun kerran olet hänelle luvannut. Sitä paitsi löysin kyllä parin itselleni.
-Kiva, Tiina tokaisi ja hänen suupielensä kohosivat hymyyn.
-Seamus! kuului pian Deanin ääni sohvilta päin. -Tule tänne!
-Pitää mennä, Seamus sanoi. -Nähdään.
Seamus riensi Deanin luo ja Tiina siirtyi takaisin läksyjensä ääreen.

-Tiina, kirjoititko jo sen taikaeläimiin liittyvän esseen?
Ronin ääni sai Tiinan keskeyttämään opiskeluhetkensä.
-Joo. Kirjoitin, Tiina vastasi ja katsoi, kun Ron istuutui hänen viereensä. -Miten niin?
-Ajattelin vain, että jos voisit auttaa minua? Ron ehdotti.
-Mikset pyydä apua Hermionelta? Tiina kysyi ääneen, vaikkei hänen pitänyt. -Tai siis...
Tiinan lause jäi kesken.
-En halua, Ron vastasi päätään pudistellen. -En pidä siitä, miten hän mulkoilee sinua.
Tiinaa alkoi hymyilyttää ja häntä kihelmöi joka puolelta. Ron oli taas niin herttainen.
-Anteeksi kun kesti, Johanna sanoi palattuaan takaisin Tiinan luo. -Minä...
Johannan lause jäi kesken. Hän vilkuili vuorotellen Tiinaa ja Ronia hetken aikaa ja tajusi keskeyttäneensä jotakin.
-Minä menen takan ääreen lukemaan, Johanna tokaisi hetken päästä ja osoitti toisella kädellään takan suuntaan.
-Okei, Tiina vastasi lyhyesti ja vilkaisi Johannan perään.
-Niin, tuota..., Ron aloitti. -Autatko minua?
-Tietysti, Tiina suostui hymy huulillaan. -Onko sinulla kirjat, pergamenttia ja muut kirjoitustarvikkeet mukana?
-Öö, ei, Ron mutisi hieman punastellen. -Unohdin ne. Voin kyllä hakea ne.
Ron aikoi nousta tuoliltaan, mutta Tiina keskeytti hänen aikeensa tarttumalla hänen käteensä.
-Ei tarvitse, Tiina sanoi. -Voit lainata minulta.
-Okei, Ron myöntyi ja istuutui alas.

Tiina ja Ron katsoivat hetken toisiaan silmiin Tiinan edelleen pitäessä kiinni toisen kädestä. Pian Tiina naurahti hermostuneesti ja irrotti otteensa Ronista. Ron hymyili hiukan.

Tiina antoi pergamenttipinostaan pari arkkia Ronille. Hän myös lainasi pojalle sulkakynäänsä ja otti taikaeläinkirjan esiin pöydällä olleesta kirjapinostaan. Tiina etsi kirjasta oikeaa kohtaa tuntiessaan Ronin katseen itsessään.
-Mitä? Tiina kysyi kääntäen katseensa Roniin.
-Mitä? Ron toisti saman kysymyksen.

Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus. Tiina ja Ron tuijottivat toisiaan.
-Niin, se essee, Tiina tokaisi yhtäkkiä ja selasi kirjaa eteenpäin löytäen lopulta oikean kohdan.
-Lue tuosta ja kirjoita sitten, Tiina sanoi ja ojensi kirjansa Ronille.
-Selvä, Ron sanoi nyökäten ja otti kirjan Tiinalta. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan.

Ron käänsi katseensa kirjaan. Tiinan teki mieli koskettaa Ronia uudestaan. Tiina katseli kuinka Ronin otsa kurtistui, kun tämä yritti keskittyä kirjan tekstiin.
– Mitä tämä tarkoittaa? Ron ihmetteli ja osoitti kirjan lausetta. Tiina nojautui lähemmäs nähdäkseen, mitä Ron osoitti.
– Ai, mikä? Tiina kysyi vapisevalla äänellä. Ron oli kovin lähellä.
– Eiku ei mitään. Minä tajusin jo, Ron sanoi ja kirjoitti pari lausetta pergamenttiinsa.

Kun Ron oli saanut esseensä kirjoitettua, Tiina sai tarkistaa sen.
– Tämä on tosi hyvä, Tiina kehui hymyillen.
– Okei, hyvä, Ron tuumi tyytyväisenä.
– Paitsi täällä oli yksi kirjoitusvirhe, mutta minä korjasin sen.
– Kiitos. Olet paras, Ron sanoi, rullasi pergamentin ja tunki sen taskuunsa. Tiina naurahti.
– Ole hyvä, Tiina sanoi hymyillen, kun Ron lähti viemään valmista kirjoitustaan makuusaliinsa.

[Tinppa]

13. luku

Oppilaat istuivat aamiaisella Suuressa salissa, kun Ronin eteen putosi paketti.
-Onko tuo minulle? Ron ihmetteli saatuaan suunsa tyhjäksi.
-On, pojan vieressä istuva Tiina vastasi ja kaatoi lisää kurpitsamehua itselleen.

Ron alkoi avata pakettiaan, josta paljastui tanssiaispuku. Ron nousi seisomaan. Hän roikotti pukuun kuuluvaa ruskeaa kaapua toisessa kädessään ja piteli pitsikaulusta toisessa.
-Ginny, tämä on varmaan tarkoitettu kuitenkin sinulle? Ron sanoi toisella puolella pöytää istuvalle siskolleen. Ginnyn naama vääntyi.
-En suostu laittamaan tuota päälleni, hän sanoi naama kurtussa.
-Ei tuo ole Ginnyn, Johanna hihitti Ginnyn vierestä. -Se on sinun joulutanssiaispukusi!

Ron nielaisi ja väänsi naamaansa. Hän katsoi Tiinaa ja näytti häpeävän juhlapukuaan.
-Kivat röyhelöt, Weasley! Draco ilkeili luihuisten pöydästä muiden tupalaisten naureskellessa vieressä. Ron mulkaisi Dracoa ja näytti loukkaantuneelta.
-Ole hiljaa! Tiina huusi Dracolle katsoen tätä kiukkuisesti.
-Aiotko taas lyödä minua? Draco kysyi kulmat kohollaan ja tuijotti Tiinaa pistävästi.
-Tekisi kyllä mieli, Tiina heitti takaisin.

Sanailu keskeytyi, kun Kalkaros käveli käytävää pitkin rohkelikkojen pöydän ohi. Kalkaros mulkaisi Tiinaa kylmästi, muttei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa.

Ron viskasi juhlapukunsa pöydälle ja istuutui. Hän näytti harmistuneelta.
-Älä välitä Malfoysta, Tiina sanoi Ronille lohduttavasti. -Hän on täysi pas-.
-Idiootti, Ron tokaisi keskeyttäen Tiinan lauseen.
-Niin, Tiina sanoi hiljaa. Kaksikko vilkaisi hymyillen toisiaan.

***

Taikaeläinten hoidon tunti oli ohi.
-Sain esseestä Odotukset ylittävän! Tiina hihkui. -Ajattelin saavani Kelvollisen.
-Kiva, Johanna sanoi hymyillen. -Minä...
Johannan lause keskeytyi, kun Cedric käveli tyttöjä vastaan. Cedric hymyili Johannalle saaden tämän posket punoittamaan.
-Söitkö liikaa tomaatteja aamiaiseksi vai miksi olet ihan punainen? Tiina vitsaili ja nauroi hieman päälle. Johanna kikatti.

Tytöt kääntyivät ympäri kuullessaan juoksuaskeleita selkänsä takaa. Pian leveästi hymyilevä Ron saavutti kaksikon. Johanna vilkaisi Tiinaa.
-Menen edeltä, hän kuiskasi ja jätti Tiinan kahden Ronin kanssa.

-Olet paras, Ron hihkaisi Tiinalle. -Ihan paras!
Tiina ei sanonut mitään, katsoi vain Ronia ihmettelevä ilme kasvoillaan.
-Sain taikaeläinesseestä Odotukset ylittävän! Ron intoili. -Paras arvosanani sen aineen esseestä ikinä!
-No se on kiva, Tiina tokaisi ja vilkaisi Harrya ja Hermionea, jotka kävelivät Tiinan ja Ronin ohi. Hermione katsoi Tiinaa inhottavasti, eikä Tiina pitänyt siitä.
-Hermionen avulla olisit varmaankin saanut Upean, Tiina mutisi vilkaisten Ronia nopeasti ja siirtäen sitten katseensa alas lattiaan.
-Mieluummin saan sinun avullasi Odotukset ylittävän kuin Hermionen avustuksella Upean, Ron sanoi hieman ujoon äänensävyyn.

Tiina tunsi sulavansa sisältä. Ron oli mahdottoman hurmaava ja ihana. Tiina hihitti, ja hänen poskensa olivat alkaneet hieman punoittaa.
– Kiva kuulla, Tiina sanoi ja loi Roniin katseen ripsiensä takaa. Sitten Tiina tunteen puuskassa pussasi Ronia poskelle ja juoksi äkkiä käytävää pitkin Johannan perään.

– Mikä nyt on? Johanna kysyi, kun Tiina tarttui hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä nopeammin pitkin käytävää.
– Minä pussasin Ronia, Tiina supatti ja hänen äänessään oli hysteerinen sävy.
– Mitä? Johanna kiljahti ja Tiina katsoi Johannaa pahasti.
– Anteeksi. Siis mitä? Johanna toisti hiljempaa. Tytöt ravasivat hurjaa vauhtia kohti oleskeluhuonetta.
– No, siis–, Tiina aloitti, mutta keskeytti, kun joukko kolmasluokkalaisia seisoi liian lähellä.
– Mennään vessaan, Tiina sanoi ja avasi tyttöjen vessan oven. Tytöt pujahtivat sisälle.

Tiina heitti kirjat lattialle ja tanssi kiljahdellen. Johanna nauroi ystävänsä hullulle käytökselle.
– Okei, rauhoitu! Sinä siis pussasit Ronia?
– Joo, poskelle. Minä pussasin Ronia poskelle, Tiina kikatti ja yritti vaimentaa kikatusta painamalla kädet suun eteen.
– No, mitä Ron teki?
– Miten niin?
– No, sanoiko hän jotain? Johanna uteli.
– No, minä tavallaan en jäänyt katsomaan, Tiina sanoi ja voihkaisi ja peitti käsillä kasvonsa.
– Et tavallaan jäänyt katsomaan?
– No, kun tavallaan juoksin karkuun tai jotain, Tiina mumisi nolostuneena.
– Juoksit karkuun? Johanna toisti ja purskahti nauruun. Tiina mulkaisi ystäväänsä pahasti.
– Älä siinä naura. Se oli vahinko!
– Se pusu oli vahinko vai se, että juoksit karkuun?
– No, molemmat! Se tapahtui niin nopeasti. En minä ehtinyt ajatella kunnolla. Tai siis minä ajattelin tekeväni sen ja sitten olinkin jo tehnyt sen ja sitten juoksinkin jo karkuun, Tiina yritti selittää samalla, kun pureskeli kynsiään hermostuneesti. Johanna pyöräytti silmiään.
– Minä näin tuon! Tiina sanoi kiukkuisesti.
– Minä halusinkin, että näet sen, Johanna sanoi nauraen. – Pikapusu-Tiina. Ron-parka jäi ihmeissään käytävälle seisomaan. Varmaan hän seisoo siellä vieläkin suu auki ja ihmettelee mitä juuri tapahtui.
– Älä ärsytä, Tiina yritti sanoa uhkaavasti, mutta hänen suupielensä nytki.
– Joulutanssiaisissakin häivyt paikalta pusun jälkeen. Tiina on Tuhkimo!
– Minä sinulle Tuhkimot näytän, Tiina sanoi ja pökkäsi Johannaa leikkisästi käsivarteen.
– Joulutanssiaisissa aion kyllä jatkaa siitä mihin jäin, Tiina sanoi posket punoittaen. – Enkä häivy kesken kaiken. Minä–.
Tiinan lauseen keskeytti kimittävä kikatus.
– Tiina aikoo pussata Ronia joulutanssiaisissa!

Johanna ja Tiina kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät silmälasipäisen tyttöaaveen.
– Murjottava Myrtti, Johanna sanoi silmät selällään.
– Mistä sinä tiedät minun nimeni? Myrtti tivasi ja leijaili lähelle Johannaa.
– E-en–.
– Olette pilkanneet minua! LÄSKI MYRTTI! RUMA MYRTTI!
– Ei olla! Johanna huusi takaisin.
Myrtti katseli Johannaa kiukkuisesti. Sitten se veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi kuin palosireeni.
– Tiina aikoo pussata Ronia joulutanssiaisissa! Tiina aikoo pussata Ronia!

Myrtti leijaili kiljuen ulos tyttöjen vessasta. Tiinan kasvoista oli valahtanut kaikki väri. Myrtin huuto kuului vessaan asti, kun se kiljui ja leijaili pitkin käytäviä. Johanna ei tiennyt, mitä sanoa. Tiina näytti siltä, että oksentaisi kohta.
-Nyt koko koulu tietää, Tiina mutisi ääni väristen. -Ihan varmasti Myrtti kiljuu asiasta kaikkien kuullen!
Johanna huokaisi.
-Mennään nyt oleskeluhuoneeseen, hän ehdotti Tiinalle.
-En kehtaa tulla sinne, Tiina ilmoitti päätään pudistellen. -En todellakaan kehtaa.
-Kyllä kehtaat, Johanna tokaisi, tarttui Tiinaa käsivarresta ja lähti johdattamaan tätä perässään oleskeluhuoneeseen.

Kaksikon päästyä oleskeluhuoneeseen Tiina yritti etsiä Ronia katseellaan, muttei nähnyt häntä.
Pian tytöt kuulivat jonkun tulevan oleskeluhuoneeseen, ja kumpikin vilkaisi taakseen.

Ron seisoi oviaukon edustalla hämmentyneenä. Tiina näytti hieman säikähtäneeltä ja vilkaisi Johannaa. Tirskahtaen Johanna vinkkasi Tiinalle silmää ja siirtyi sohvalle, missä joukko muita rohkelikkoja istui juttelemassa keskenään.

Tiina jähmettyi paikalleen ja hänen ajatuksensa jumittuivat hetkeksi. Hän vain jäi tuijottamaan hetkeksi sohville päin, missä Johanna naureskeli jollekin Harryn jutulle.

Tiina säpsähti tuntiessaan kosketuksen olkapäällään. Hän kääntyi ja näki Ronin.
-Eehh..., Tiina päästi ilmoille äännähdyksen. -Joo...
Ronin kasvoille nousi pikkiriikkinen hymy.
-Tuota... Anteeksi se... Se..., Tiina änkytti. -Anteeksi, jos... Tai siis... Taisin olla aikaisemmin vähän... Öö, yli-innokas? Tai siis... harkitsematon... Tai siis, tarkoitan, että olin varmaan aika...
-Ei se mitään, Ron sanoi keskeyttäen Tiinan mongerruksen.
-Mutta-.
-Ihan oikeasti.
Tiinalta karkasi pieni, hermostunut naurahdus.
-Oikeastaan se tuntui aika kivalta, Ron lisäsi ujosti.

Tiina tunsi sisällään muljahduksen, samanlaisen, kuin monesti aiemminkin ollessaan Ronin seurassa. Kaksikon välille laskeutui lyhyt, hieman jännittyneen tuntuinen hiljaisuus. Tiinan teki mieli kysyä Ronilta, oliko tämä nähnyt Myrttiä, mutta päätti olla hiljaa.

Sohvalla istuva rohkelikkojoukko nauroi äänekkäästi. Tiina ja Ron vilkaisivat porukkaa.
-Mennäänkö tuonne? Ron ehdotti. -Noilla näyttää olevan hauskaa.
Tiina nyökkäsi.
-Okei.

[Tinppa]

14. luku

Oli joulutanssiaispäivä. Johanna seisoi makuusalin peilin edessä ja katseli itseään. Puvun helma liikehti hänen pyörähtäessään pari kertaa ympäri. Tiina istui sängyllä ja ihaili kookkaan käsipeilin kautta suuria kiharoitaan.
-Miltä näytän? Johanna kysyi Tiinalta ja kääntyi tämän puoleen. Tiina laski käsipeilin kädestään yöpöydälle.
-Jos Cedric ei sinua huomaa, niin hän on dorka, Tiina vastasi virnistäen. Johanna hymyili hiukan ja tiesi, että Tiina tarkoitti hänen näyttävän hyvältä.

Tiina käveli itsekin peilin eteen ja katsoi itseään kokonaisuutena. Hän hymyili peilikuvalleen. Oli mukavaa vaihtelua nähdä itsensä kauniissa tanssiaispuvussa.

Puvussa oli tiukka yläosa, tyllihelma ja paksut olkaimet. Puvun punainen väri sopi kauniisti yhteen Tiinan lumenvalkoisen ihon kanssa. Tiina oli uskaltautunut pistämään punaista huulipunaa ja hän näytti vaaleahiuksiselta Lumikilta.
– Näytät ihan posliininukelta, Johanna sanoi.
– Öö, okei, Tiina sanoi kohottaen kulmiaan.
– Se oli kohteliaisuus! Sellaiselta keräilynukelta. Ron haluaa varmasti kerätä sinut, Johanna kikatti. Tiina hymyili takaisin ja pyörähti peilin edessä. Tiina riisui silmälasinsa ja pisti ne yöpöydälleen. Sitten hän katsoi hyväksyvästi peilikuvaansa.
– Okei, valmista. Kyllä minä pärjään yhden illan ilman laseja. Mennäänkö? Tiina kysyi.

Johanna katseli itseään vielä kerran peilistä. Peilistä katsoivat takaisin huolestuneet kasvot. Hameen tyllihelma alkoi äkkiä tuntua liian isolta. Se oli vielä leveämpi kuin Tiinan helma. Mitä jos kaikilla muilla olisi suora iltapuku? Hän näyttäisi idiootilta suuressa tyllihelmassaan. Hän näyttäisi joka tapauksessa idiootilta istuessaan yksin nurkassa.

Johanna tarkisti vielä, että hänen nutturakampauksensa oli suorassa ja käänsi sitten katseensa pois peilistä. Hän päätti, ettei sen illan aikana katsoisi enää peileihin. Hän näkisi itsensä vaan rumana muiden joukossa.
– Joo, mennään, Johanna sanoi ja onnistui kuulostamaan hilpeältä, vaikka möykky hänen rinnassaan tuntui kasvaneen sen verran, että oli vaikea hengittää.

***

Tiina ja Johanna kävelivät portaita alas aulaan. Ron odotti Tiinaa portaiden alapäässä. Kun Ron huomasi Tiinan, hänen suunsa loksahti auki. Tiina nautti saadessaan Ronin hämmästymään hänen upeaa ulkomuotoaan.

Ron sai suljettua suunsa vasta, kun Tiina seisoi hänen edessään. Johanna jatkoi matkaa Suureen saliin ja etsi itselleen istumapaikan joulukuusen takaa.

Ron nielaisi kuuluvasti.
– Näytät... tosi... upealta. Tai kauniilta. Tai siis upealta ja kauniilta, Ron sai sanotuksi ja repi sitten varmaan huomaamattaan pitsikaulustaan.
– Sinä näytät myös. Komealta. Näytät aina, Tiina sanoi ja punastui niin, että hänen poskensa olivat saman väriset kuin hänen mekkonsa.
– Mennäänkö? Ron kysyi ja ojensi Tiinalle kätensä.
– Mennään, Tiina huokaisi ja tarttui Ronin käteen.

Suuri sali oli muutettu talven ihmemaaksi. Seinät ja salia koristavat joulukuuset olivat kuurasta valkoiset. Joka puolella kimmelsi jääpuikkoja tuhansien kynttilöiden valossa. Lumotusta katosta leijaili hiljalleen alas lunta, mutta lämpötila salissa oli silti miellyttävän lämmin.

– Tämä on mahtavaa, Tiina kikatti ja kosketti lähintä kuuraista joulukuusta. Lumi joulukuusen päällä ei tuntunut kylmältä vaan lämpimältä. Tiina nauroi innoissaan kuin pikkulapsi.

Keskelle salia oli jätetty suuri tila tyhjäksi tanssimista varten. Salin reunoilla oli sohvia ja pöytiä, joiden ääressä saattoi nauttia äärettömän runsaan seisovan pöydän antimista.

Tiina juoksi pöydän ääreen silmät ymmyrkäisinä. Vesi herahti kielelle. Pöydällä oli tarjolla kinkkua, kalkkunaa, paistettuja perunoita, kalaa ja ranskalaisia, lihapullia, tortilloja, kermaperunoita, spagettia ja tomaattikastiketta, pizzaa... Jälkiruoaksi oli tarjolla erilaisia kakkuja, suklaamoussea, rahkaa, hyytelöitä, suklaakonvehteja...

– Vau, Tiina ihaili. – Mistä tämä kaikki ruoka tulee?
– Linnan keittiössä on töissä paljon kotitonttuja, Ron selitti. Hän nappasi pöydältä kaksi sydämen muotoista piparia ja ojensi toisen Tiinalle.
– Kiitos, Tiina sanoi ja mutusteli piparia luoden kainoja katseita Roniin.

***

Johanna istui joulukuusen takana lasi glögiä kädessään. Hän toivoi, että olisi pyytänyt jotakuta muuta kuin Cedriciä tanssiaisiin parikseen. Tuntui tyhmältä istua yksin, kun toisiaan kädestä pitelevät parit kävelivät niin onnellisen näköisinä ohi. Ei hän tosin halunnut olla kenen tahansa pari. Ja voisihan hän mennä sitten yksin tanssimaan, kun soitettaisiin nopeampia kappaleita. Nyt salissa raikui romanttisen valssin sävelet.

Johanna katseli, kuinka Ron saattoi Tiinan tanssilattialle ja he alkoivat pyörähdellä valssin tahdissa. Tiinan mekko näytti vielä upeammalta Suuressa salissa kuin makuusalissa. Punainen väri korostui entisestään salin sinertävässä lumisessa maisemassa.

Johanna tunsi olonsa muutenkin kurjaksi ja nyt siihen kaikkeen kurjuuteen sekoittui vielä ripaus kateutta. Miksi Tiina oli saanut haluamansa parin, mutta hän ei?

Johanna käänsi katseensa pois tanssilattialta ja hänen katseensa osui kuusessa roikkuvaan joulupalloon, jossa näkyi hänen peilikuvansa vääristyneenä. Johanna katseli heijastusta hetken. Ehkä siksi hän ei ollut saanut paria, koska oli ruma. Cedric tanssi paljon mieluummin Chon kanssa. Chon, joka oli kaunis kuin kirsikan kukka. Chohon verrattuna Johanna näytti raatokukalta.

Johanna käänsi katseensa pois joulupallosta ja näki, kuinka Hermione loi tuimia katseita Tiinan ja Ronin suuntaan tanssiessaan Dean Thomasin kanssa. Sitten Johanna näki vilauksen Cedricistä. Johanna siirtyi nopeasti päästäkseen kokonaan kuusen taakse piiloon. Johanna ei halunnut nähdä Cedriciä eikä Cedricissä iloisesti roikkuvaa Chota.

– Oletkin löytänyt sopivan paikan itsellesi. Piilossa kuraveristen kuuluisikin pysyä, kuului Draco Malfoyn venyttelevä ääni. Johanna käänsi katseensa Dracoon ja tuijotti tätä murhaavasti.
– Mikä sinun ongelmasi on? Johanna tiuskaisi vihaisena.
– Kuraveriset. Sinustakin leijailee tänne saliin niin hirveä lemu, että ruokahalu menee, Draco ilkkui virne kasvoillaan.
– En minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Johanna kimpaantui. Draco astui muutaman askeleen lähemmäs.
– Häivy! Johanna nousi ylös ja glögimukista läikkyi juotavaa lattialle ja Dracon kengille.
– Ällöttävä kuraverinen. Rumalta sinä näytät vieläkin. Rumalta näytät vaikka oletkin–.

Johanna tunsi tärisevänsä vihasta ja muki kirposi hänen otteestaan ja putosi lattialle räsähtäen sirpaleiksi. Johanna törkkäsi nyrkillä Dracoa kauemmas itsestään ennen kuin Draco ehti lopettaa lausettaan.
– Häivy! Johanna huusi ja tunsi kyynelten polttavan silmiään.
– Älä koske minuun, kuraverinen! Draco huusi ja Johanna kohotti kätensä läimäyttääkseen Dracoa vasten kasvoja. Draco kuitenkin tarttui hänen käteensä kesken iskun ja puristi niin lujaa, että Johanna vinkaisi kivusta.
– Päästä irti ylimielinen paska! Sinulla on huono itsetunto! Siksi kiusaat muita! Olet epävarma ja idiootti! Kiusaat muita tunteaksesi itsesi paremmaksi! Johanna huusi.

Musiikki oli niin kovalla, ettei kukaan huomannut salissa olevan tekeillä mitään epätavallista. Lisäksi he seisoivat piilossa joulukuusen takana.

Dracon kasvot vääristyivät vihasta ja hän puristi Johannan kättä vielä kovempaa.
– Älä puhu minulle noin, kuraverinen saasta! Minä voisin kirota sinut tässä ja nyt! Draco sanoi hyytävästi.
– Voisit yrittää! Johanna huusi ja kiskaisi kätensä irti Dracon otteesta niin rajusti, että Draco oli menettää tasapainonsa.

Draco ja Johanna mulkoilivat toisiaan hetken. Molemmat hengittivät kiivaasti, kuin olisivat juuri juosseet monta kertaa salin ympäri.

Draco katseli Johannaa laskelmoivasti, kääntyi sitten pois ja käveli salin toiselle puolelle. Siellä hän etsi käsiinsä mopsinaamaisen tanssiparinsa Pansyn. Johanna lysähti takaisin istumaan.

Tämä ilta sujui vielä huonommin kuin hän oli ajatellut. Johanna tarkisti mekkonsa helman glögitahrojen varalta. Yhtään tahraa ei löytynyt ja Johanna huokaisi helpottuneena. Hän istui kunnes sai tärinän loppumaan ja päätti sitten lähteä pois.

Johanna nousi ylös ja harppoi kohti ovia katsomatta kehenkään. Yhtäkkiä hän törmäsi johonkuhun.
– Anteeksi, hän mumisi nostamatta katsettaan.
– Johanna? kuului tuttu ääni ja joku tarttui häntä kädestä. – Onko kaikki hyvin?

Johanna nosti katseensa ja huomasi, että puhuja oli Cedric.
– On. Kaikki on hyvin. Käväisen vain puuteroimassa nenäni tai jotain sellaista, Johanna puhui ja kuulosti hysteeriseltä, vaikka yritti kuulostaa iloiselta.
– Eikä ole, Cedric sanoi ja veti Johannan istumaan salin reunalla olevalle tyhjälle sohvalle ja istui itse viereen.
– Eikö sinun pitäisi olla Chon kanssa? Ihan totta, Cho loukkaantuu. Sinun pitää–, Johanna aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken, sillä Cedric pudisti päätään.
– Tulin yksin, Cedric sanoi.
– Tulit yksin? Johanna toisti tajuamatta sanoja.
– Tulin yksin.
– Yksin. Minäkin tulin yksin, Johanna sanoi ja kikatti, koska tunsi itsensä idiootiksi toistellessaan Cedricin sanoja.
– Nyt näyttää paremmalta, Cedric sanoi ja hymyili leveästi.
– Mikä? Johanna kysyi ihmeissään.
– Sinä. Sinä hymyilet.
– Ai, Johanna sopersi. Nyt hän viimein katsoi kunnolla Cedriciä. Tällä oli yllään musta juhlakaapu ja hän näytti erittäin tyylikkäältä.
– Sinä näytät tosi komealta, Johanna sanoi.
– Sinä näytät kauniilta. Me olemme hyvä pari. Eiköhän mennä tanssimaan? Cedric sanoi ja nousi ylös.
– Mitä? Johanna änkytti.
– Vai haluatko olla yksin?
– En! Johanna huusi ja nousi seisomaan niin nopeasti, että päässä sumeni hetkeksi ja hän joutui istumaan takaisin.
– Hups. Nousin liian nopeasti, Johanna kikatti heikosti, kun näkökenttä alkoi taas tarkentua.
– Nouse rauhallisemmin, Cedric kehotti nauraen. Johanna totteli ja tarttui Cedricin ojennettuun käteen. Cedric talutti hänet tanssilattialle ja veti lähelleen.

– Minä en osaa tanssia hirveän hyvin, Johanna varoitti varmuuden vuoksi. Osasi hän tanssia, mutta Cedricin läheisyys vaikutti häneen niin, että hänen oli vaikea kävellä suoraan.
– Minä vien, Cedric sanoi ja niin he lähtivät pyörähtelemään valssin soidessa. Johanna ja Cedric katselivat toisiaan hymyillen.

– Tuo mekko on silmiesi värinen, Cedric sanoi yllättäen.
– Siksi minä sen valitsin. Ajattelin, että se näyttäisi kivalta. Tai siis–.
– Olit oikeassa, Cedric sanoi ja Johanna naurahti.

Tiina huomasi Johannan ilmestyneen tanssilattialle Cedricin kanssa.
– Ohooo! Tiina naurahti niin äänekkäästi, että Ron pelästyi.
– Mitä? Ron kysyi ja katseli Tiinaa ihmeissään.
– Ai, ei mitään. Muistin vaan yhden hauskan jutun.
– No, kerro.
– Unohdin jo.
– Ai, unohdit? Ron katseli Tiinaa epäluuloisena.
– Unohdin, Tiina sanoi ja painoi päänsä Ronin rintaa vasten. Ron vinkaisi ja Tiinaa kikatutti.

[Tinppa]

15. luku

Cedric ja Johanna istuutuivat sohvalle glögimukit käsissään. Kumpikin otti siemauksen juomaa.
-Mihin Cho jäi? Johanna kysyi pian. Cedric huokaisi ja vilkaisi lattiaa siirtäen sitten katseensa Johannaan.
-Me riitelimme, Cedric tunnusti.
-Mistä? Johanna lipsautti ja tunsi itsensä yliuteliaaksi. Eihän asia hänelle kuulunut.
-En viitsisi miettiä asiaa nyt, Cedric vastasi. -Haluan nyt keskittyä tähän iltaan.
Johanna hymyili.

Kaksikko jatkoi jutusteluaan glögin äärellä, eikä kumpikaan huomannut Chota, joka kurkisti salin ovista sisälle. Cho olisi halunnut sopia Cedricin kanssa, mutta nähtyään tämän Johannan kanssa tyttö tuli toisiin aatoksiin ja kipitti tiehensä.

Salin toisessa nurkassa Tiina ja Ron istuivat vierekkäin sohvalla. He olivat päättäneet pitää hieman taukoa tanssimisesta.
-Sanoinko jo, että olet tosi kaunis? Ron kysyi katsellen Tiinaa hymyillen.
-Olet sanonut sen jo monta kertaa, Tiina kikatti ja tunsi poskiensa punehtuvan. Kaksikon välille laskeutui lyhyt hiljaisuus.
-Tiedätkö, Ron sanoi lopulta. -Minä... tuota... Minä tykkään sinusta ihan hirveästi.
Ron otti Tiinaa kädestä kiinni.
-Siis en vain kaverina, vaan..., Ron änkytti. -Vaan sillä toisella tavalla, tiedätkö?
Tiina nielaisi ja tuijotti Ronia silmät suurina. Tiinasta tuntui, kuin hän olisi tärissyt hieman.
-Tiedän, hän vastasi lyhyesti. Ronin ote Tiinan kädestä tiukkeni hieman.
-Minä... tuota..., Ron takelteli. -Mitä ajattelisit jo me... Siis sinä ja minä... Jos me niin kuin... Tai siis tarkoitan, että...
Ron hiljeni hetkeksi ja vilkaisi lattiaa ikään kuin kerätäkseen rohkeutta jatkaa puhumista. Hän veti syvään henkeä ja katsoi Tiinaa silmiin.
-Voisitko olla minun tyttöystäväni? Ei ystävätyttö vaan tyttöystävä?

Tiina tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän irrottautui Ronin otteesta, tarrasi tämän hartioihin ja suuteli poikaa suoraan suulle.

Tiinasta tuntui, että suudelma kesti ikuisuuden, mutta samalla tilanne oli hetkessä ohi. Sekä Tiinan että Ronin posket helottivat punaisina.
-Oliko tuo myöntävä vastaus? Ron kysyi hetken kuluttua saaden Tiinalta nyökkäyksen vastaukseksi.

***

Johannan glögi oli jo jäähtynyt. Hän tuijotti mietteissään korkokenkiään. Mistä Cho ja Cedric olivat tapelleet? Miksi Cedric nyt istui hänen vierellään? Siksikö, että hän oli tapellut Chon kanssa? Oliko Johanna lohdutuspalkinto?
– Mitä mietit? Cedric kysyi yllättäen ja rikkoi hiljaisuuden. Johanna katsoi Cedriciä ja mietti, miten muotoilisi asian. Hän ei halunnut loukata Cedriciä, mutta hänen oli pakko saada tietää.
– Tiedätkö, en haluaisi aiheuttaa mitään hankaluuksia, Johanna sanoi. – Tarkoitan, että en halua, että Cholle tulee paha mieli. Tai siis... Anteeksi, sanoit, ettet halua miettiä sitä, mutta kun... Sinun piti tulla Chon kanssa.

Cedric huokaisi. Hän näytti punnitsevan sanojaan tarkasti.
– Cho luuli... Minä suostuin Chon pariksi ystävänä, Cedric sanoi lopulta.
– Mitä? Miten niin?
– Cho luuli... Cho ei ymmärrä sanaa "ei". Tarkoitan, että pidän Chosta, mutten pidä hänestä muuten kuin ystävänä, Cedric puhui hitaasti ja harkiten.
– Ai, Johanna mietti hetken ennen kuin jatkoi. – Sinä et siis seurustele Chon kanssa?
– Ei, en seurustele Chon kanssa, Cedric sanoi hymyillen. – Ja hän ei tykännyt, kun muistutin häntä asiasta.
– Okei, Johanna sanoi ja solmu hänen sisällään tuntui aukeavan. Hän nosti glögimukin huulilleen ja hörppäsi. Sitten hänen naamansa vääntyi.
– Mitä nyt? Cedric kysyi nauraen.
– Tämä olikin jo jäähtynyt, Johanna sanoi ja laski mukinsa pöydälle. – Mennäänkö tanssimaan? Tai siis, jos sinä haluat.
– Oletko käynyt jo ulkona? Cedric kysyi.
– Öö, en, Johanna takelteli ihmetellen Cedricin kysymystä.
– No, mennään sitten ulos, Cedric sanoi ja nousi ylös.
– Mutta siellä on aika kylmä, Johanna vastusteli.

Cedric iski silmää ja ojensi kätensä. Johanna tarttui pojan käteen eikä vastustellut enää. Hän voisikin vaikka jäätyä, jos saisi viettää lisää aikaa Cedricin kanssa.

Cedric johdatti Johannan pihalle, mutta pihalla ei ollutkaan kylmä. He olivat lumotussa puutarhassa, joka oli täynnä kukkivia ruusupensaita. Ruusuntuoksuisessa ilmassa lenteli perhosia. Puutarhan lehtipuut oli koristeltu valoilla ja pimeässä illassa näkymä oli satumainen.

Johanna ei pystynyt sanomaan mitään. Hän vain haukkoi hämmästyneenä henkeään. Kaikki näytti niin kauniilta. Pihakivetys muodosti polkuja pitkin puutarhaa. Johanna lähti kulkemaan pitkin kivetystä. Ruusuja tuntui riittävän loputtomiin. Oli kirkkaanpunaisia, tummanpunaisia, vaaleanpunaisia, valkoisia, persikanvärisiä... Oli suuria ja pieniä ruusuja.

– Tuolla näkyy lunta, Johanna sanoi ja osoitti vähän matkan päähän. Siitä, mihin ruusupensaat loppuivat, alkoivat lumikinokset. Lumikinosten puolella näkyi leijailevan lumihiutaleita. Johanna katsoi ylös taivaalle ja näki, että puutarhankin yllä satoi lunta, mutta lumi tuntui haihtuvan olemattomiin viisi metriä maanpinnan yläpuolella.

Cedric tarttui Johannaa hellästi vyötäisiltä ja käänsi tytön ympäri kohtaamaan katseensa. Cedric ojensi Johannalle valkoisen ruusun. Johanna otti ruusun vastaan sydän pamppaillen. Hän naurahti.
– Nyt joku kyllä suuttuu, kun menit repimään koulun ruusuja, Johanna sanoi ja iski vuorostaan silmää. Cedric hymähti ja hänen kasvoilleen levisi uskomattoman komea hymy. Johanna laski katseensa alas ja toivoi, etteivät jalat antaisi periksi.

Sisällä soiva rock-kappale hiljeni ja uusi hidas kappale alkoi. Cedric ja veti Johannan perässään puutarhan keskellä olevaan valkoiseen valoilla koristettuun paviljonkiin. Mitään sanomatta Cedric tarttui Johannaa vyötäisiltä ja niin he tanssivat kahdestaan lumotussa puutarhassa.

***

Tiina tunsi olonsa järjettömän onnelliseksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut räjähtää ilosta, kun hän kulki Ronin käsipuolessa kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.

Tanssiaiset lähestyivät loppuaan. Dumbledore oli ilmoittanut nyt soivan kappaleen olevan illan viimeinen.

Ron puristi Tiinan kättä kovempaa ja Tiina kääntyi katsomaan Ronia.
– Voitaisiinko viettää vielä hetki kahdestaan? Ron kysyi. Tiina nyökkäsi posket rusottaen. Ron avasi tyhjän luokkahuoneen oven ja pari astui sisään. Tiina käveli opettajan pöydän luo ja istui sille.

Ron sulki luokkahuoneen oven ja käveli Tiinan luo. Pari katseli toisiaan silmiin. Tiina nosti kätensä Ronin hiuksille ja siveli niitä hymyillen. Ron siirtyi vielä lähemmäs. Tiina tunsi Ronin lämpimän hengityksen kaulallaan. Sitten hän tunsi, kuinka Ronin huulet pyyhkäisivät keveästi hänen solisluutaan. Tiina henkäisi hiljaa. Ronin huulet kulkivat ylös pitkin Tiinan kaulaa, kunnes löysivät värisevät huulet.

Tiina kietoi kätensä Ronin kaulan ympärille ja veti pojan niin lähelle itseään kuin pystyi. Ronin kädet löysivät Tiinan vyötärön ja pitivät kiinni lujaa. Ronin huulet viipyivät Tiinan huulilla ihanan pehmeinä ja lämpiminä.

Ronin huulet irtautuivat hetkeksi Tiinan huulilta ja kuiskasivat tytön korvaan.
– Sinä olet niin kaunis, Ron huokaisi ja suuteli Tiinaa taas. Tiina tunsi sydämensä lyönnit sormenpäissä asti. Hänen päässään humisi. Hänen koko kehonsa oli kuin tulessa. Hänen poskiaan kuumotti. Ron oli lähellä, muttei tarpeeksi lähellä. Ron piti tiukasti kiinni, mutta Tiina halusi hänen pitävän kiinni vielä kovempaa.

Tiina kadotti ajantajunsa. Hän kadotti kaiken muun paitsi Ronin ja tämän huulet. Maailmassa olivat vain he kaksi eikä millään muulla ollut väliä.
– Mitä täällä tapahtuu? karjui Kalkaros luokan ovelta. Tiina ja Ron irtautuivat nopeasti toisistaan. Tiina siisti takkuisiksi menneitä hiuksiaan.
– Ulos täältä! Painukaa omiin oleskeluhuoneisiinne niin kuin olisi jo! Kalkaros huusi otsasuoni pullottaen. Tiina ja Ron juoksivat nopeasti ulos luokasta ja sitten käsi kädessä nauraen kohti oleskeluhuonetta.

***

Cedric saattoi Johannan Lihavan Leidin eteen. Johannaa alkoi yhtäkkiä hermostuttaa hirveästi. Hän ei tiennyt, mitä nyt tapahtuisi. Menisikö hän vain sisälle vai saisiko hän hyvänyönsuudelman? Pitikö Cedric hänestäkin vain ystävänä?

– Niin, no... Oli kiva ilta, Johanna änkytti ja katsoi Cedricin kaulassa olevaa rusettia, sillä ei kehdannut nostaa katsettaan. Hän tunsi poskiensa kuumenevan. Ja sitten yllättäen sanomatta sanaakaan Cedric astui lähemmäs ja kumartui. Cedric nosti kädellään Johannan leukaa ylöspäin ja painoi huulensa kevyesti Johannan huulille.

Cedric nosti huulensa Johannan huulilta, mutta pysyi yhä niin lähellä, että Johanna tunsi pojasta hehkuvan lämmön ihollaan.
– Hyvää yötä, Cedric kuiskasi ja hipaisi Johannan huulia uudestaan omillaan ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan pitkin käytävää. Johanna katsoi Cedricin perään kunnes tämä katosi kulman taakse.
– Ohhoh, totesi Lihava Leidi hymyillen ja heilahti syrjään paljastaen oviaukon.
– Älä virnu siinä, Johanna kikatti ja kompuroi sisälle jalat täristen.

Johanna pyörähteli oleskeluhuoneessa ja ihaili Cedriciltä saamaansa ruusua autuas hymy kasvoillaan. Hän hätkähti nähdessään Tiinan ja Ronin tulevan käsi kädessä oleskeluhuoneeseen.
-Minä menen nukkumaan, Ron sanoi Tiinalle ja veti tämän syleilyynsä. -Öitä.
-Öitä, Tiina vastasi. Ron suuteli häntä vielä hellästi ja lähti sitten kohti makuusaleja.

-Uuh! Johanna virnuili Ronin mentyä. Tiinaa hymyilytti.
-Mitä? hän punasteli.
-Onko se nyt ihan virallista?
-Mikä?
-Oletteko yhdessä?
-Joo.
-Vihdoinkin. Aloinkin jo kyllästyä jahkailuunne, Johanna tokaisi.
-Itse jahkailet Cedricin kanssa, Tiina huomautti ja vilkaisi Johannan kädessä olevaa ruusua.
-Keneltä tuo on? Cedriciltä vai?
Johanna nyökkäsi posket punaisina.
-Teillä on siis sutinaa, Tiina intoili. -Pussasitteko te?

Johannan posket punehtuivat lisää, mikä sai Tiinan arvaamaan, että suudelmia oli vaihdettu. Johanna selitti Tiinalle iltansa kulusta Cedricin kanssa. Tiina kuunteli kiinnostuneena, vaikka hänen keskittymisensä meinasikin herpaantua välillä Ronin takia.
-No? Johanna kysyi saatuaan juttunsa loppuun. -Miten sinun ja Ronin ilta meni?
-Pussailtiin, Tiina virnisti. -Sitten mentiin pussailemaan tyhjään luokkaan vähän lisää.
Tiinaa alkoi naurattaa.
-No, mikä nyt on? Johanna uteli. Tiinan nauru tarttui häneen.
-Kalkaros tuli luokkaan ja yllätti meidät! Tiina kikatti. Johannan naurui yltyi entisestään.
-Mitä Kalkaros meinasi?
-Hurjistui ja käski meidät pois! Tiina nauroi.

[Tinppa]

16. luku

Tiina ja Ron saapuivat käsikynkkää Suureen saliin.
-Kappas, lemmenpari saapui, Fred virnuili kaksikon istuutuessa penkille.
-Jumituitteko pussauskoppiin vai mikä teillä kesti? George jatkoi silmää vinkaten. Johanna alkoi hihittää.

Ron vilkaisi veljiään samalla, kun alkoi täyttää aamiaislautastaan. Tiina alkoi pistää muffinssia poskeensa.
-Tiina ja Ron ne yhteen sopii, Fred ja George lallattelivat veikeästi hymyillen saaden Tiinan ja Ronin punastumaan.

Hermione paukautti kirjansa kiinni dramaattisen kovaäänisesti ja paineli pois paikalta taakseen katsomatta.
-Vieläkö Hermione kiukkuilee? Tiina mutisi kaataessaan itselleen kurpitsamehua.
-Näköjään, Ron sanoi. -Mutta älä välitä hänestä.
-Ehkä Hermione joskus vielä rauhoittuu, Johanna mietti. -Tai jos ei rauhoitu, niin antaa kiukutella.

***

Harry otti käsiinsä kasan lunta ja muotoili sen pyöreäksi palloksi.
-Kuka haluaa pelata lumisotaa? hän kysyi Johannalta, Hermionelta, Tiinalta, Ronilta ja Seamusilta. Kaikki muut olivat innokkaita matsiin paitsi Hermione.
-Minä en osallistu, Hermione ilmoitti ja vilkaisi Tiinaa jäätävästi. -Menen sisälle lukemaan.

Hermione paineli sisälle muiden jäädessä pihalle.
-Mitä nyt tehdään? Seamus mietti. -Ei ole reilua pelata kolme kahta vastaan.
Tiina vilkaisi ympärilleen ja näki Cedricin yksinään vähän matkan päässä.
-Otetaan Cedric mukaan, Tiina ehdotti muille ja iski Johannalle silmää.

Harry heitti aikaisemmin muotoilemansa lumipallon Cedriciä kohti. Pallo osui poikaa käsivarteen saaden tämän kääntymään porukkaa kohti.
-Cedric! Harry huusi. -Tuletko mukaan lumisotaan?
-Lumisotaan? Cedric toisti. Hän pyyhki lunta pois vaatteiltaan ja huomasi hymyilevän Johannan. Cedricin kasvoille kohosi leveä virnistys.
-Totta kai tulen.

Cedric saapui muiden luo ja loi Johannan suuntaan merkitsevän hymyn.
-Onko joukkue-ehdotuksia? Harry kyseli. -Kolme kolmea vastaan?
Tiina nappasi Ronin ja Seamusin kainaloonsa.
-Me kolme vastaan te, Tiina ehdotti, ja idea sai kaikkien kannatuksen.

Lumipalloja lensi puolen tunnin ajan sinne ja tänne. Yksi pallo oli osua pihalla kävelevään professori McGarmiwaan, mutta suhahti onneksi ohi. McGarmiwa loi tuiman katseen pallon heittäneeseen Roniin. Ron näytti säikähtäneeltä eikä huomannut varoa Cedricin heittämää isoa lumipalloa. Lumipallo mäjähti Ronin takaraivoon ja hiutaleita putosi Ronin takin sisälle.
– Hyi, hyi, hyi, Ron ulvoi, kun lumi suli ja kylmää vettä valui pitkin selkää.

Tiina heitti pallon kohti Cedriciä. Cedric oli keskittynyt tekemään uutta lumipalloa, eikä huomannut lähestyvää vaaraa. Johanna hyppäsi väliin, nappasi Tiinan pallon käteensä ja heitti sen takaisin tulosuuntaan. Tiina sukelsi puun taakse piiloon ja pallo lensi ohi. Kun Tiina kurkkasi puun takaa varmistaakseen, onko reitti selvä, Cedric heitti muotoilemansa pallon Tiinaa kohti. Pallo osui puuhun ja lunta lensi myös Tiinan naamalle. Tiina alkoi nauraa niin kovasti, että kaatui lumihankeen selälleen. Ron tuli auttamaan Tiinan ylös.

Lopulta uupunut porukka päätti tehdä aselevon ja siirtyä lounaalle. Johanna halusi kuitenkin ensin käydä vaihtamassa päälleen kuivat vaatteet.
– Sopiiko, jos tulen tänään istumaan rohkelikkojen pöytään? Cedric kysyi Johannalta puoliääneen.
– Totta kai. Tietysti! Johanna vastasi hymyillen.

Muut siirtyivät Suureen saliin ja Johanna jatkoi matkaansa portaita ylös. Hän oli kävellyt ensimmäiselle tasanteelle, kun Cho astui hänen eteensä. Chon silmät syöksivät salamoita. Johanna pelästyi Chon ilmettä ja yritti ohittaa tytön, mutta Cho astui samaan suuntaan ja tukki Johannan tien.

– Tiedän, mitä yrität, Cho sähähti myrkyllisesti.
– Mitä? Johanna änkytti ymmällään.
– Cedric on minun poikaystäväni, Cho sanoi hiljaa ja hänen äänensä tärisi vihasta.
– No, Cedric ei ole tietoinen asiasta. Ehkä sinun pitäisi puhua hänen kanssaan, Johanna sanoi tyynesti ja yritti taas kävellä Chon ohi. Chon käsi liikahti nopeasti kaavun taskuun ja tämä vetäisi esiin taikasauvansa.

Johanna ehti vasta tarttua omaan sauvaansa, kun Cho jo loitsi.
– Nenäiso! Cho kirkaisi ja keltainen valo välähti. Johanna pyörähti sauva kädessä pois loitsun tieltä ja kaatui maahan rähmälleen.
– Mitä– , kuului Kalkaroksen ääni. Kalkaros karjui, kun loitsu osui päin hänen naamaansa.

Cho vinkaisi ja juoksi karkuun. Kalkaroksen nenä paisui hurjaa vauhtia. Nenän kärki roikkui leuan alapuolella. Johanna tuijotti tapahtumaa silmät suurina. Jos hän ei olisi pelännyt Kalkarosta niin paljon, hän olisi luultavasti purskahtanut hillittömään nauruun.

Kalkaros vihdoin keräsi itsensä ja kaivoi taikasauvansa kaapunsa laskoksista, osoitti nenäänsä ja mutisi loitsun. Hartioiden tasolla roikkunut nenä vetäytyi takaisin tavallisiin mittoihinsa.

Sitten Kalkaroksen katse osui Johannaan. Johanna tajusi, että näyttäisi syylliseltä sauva kädessään. Cho oli juossut karkuun ja nyt Johannan kävisi huonosti. Johanna avasi suunsa selittääkseen, mutta Kalkaroksen ärjyntä peitti hänen hiljaiset sanansa.

– 50 pistettä Rohkelikolta. Ja jälki-istuntoa! Kaksi viikkoa, Kalkaros huusi naama punaisena ja sylkipisarat lentelivät ympäriinsä.
– En se minä ollut, Johanna sanoi ja pudisteli paniikissa päätään.
– Mitä sinä sitten teet käytävällä sauva kädessä? Kalkaros huusi.

Suuresta salista alkoi valua oppilaita aulaan katsomaan, mitä oli tekeillä. Johanna kömpi nolostuneena ylös lattialta.
-Takaisin saliin siitä, Kalkaros murahti paikalle saapuneelle oppilaslaumalle. Oppilaat alkoivat valua takaisin Suuren salin puolelle ja Kalkaros paineli matkoihinsa.

Cedric jäi kuitenkin salin ovenpieleen seisomaan.
-Mitä nyt? hän kysyi Johannalta tämän tultua hänen luokseen.
-Sain taas jälki-istuntoa, Johanna tuhahti. -Cho tuli kimittämään ja yritti käyttää minuun loitsua. En ehtinyt loitsimaan takaisin, mutta ehdin väistää.
-Pitihän se arvata, Cedric mutisi kulmat kurtussa.
-Samassa Kalkaros tuli paikalle ja Chon loitsu osui häneen, Johanna jatkoi ääni väristen. -Cho karkasi paikalta ja minä jäin yksin käytävälle sauva kädessä, ja sain Kalkarokselta jälki-istuntoa.

Johannan poskelle vierähti kyynel, mutta Cedric pyyhkäisi sen pois.
-Ehkä saamme jälki-istuntosi vielä kumottua, Cedric lohdutti ja sipaisi Johannan silmille valuneet hiukset tämän korvan taa.

***

Ron ja Tiina saapuivat käsi kädessä oleskeluhuoneeseen. Hermione istui nojatuolissa kädet puuskassa ja mulkoili paria.
-Tulen kohta, Ron sanoi Tiinalle hymyillen ja antoi tytölle suukon, minkä jälkeen hän lähti käymään makuusalissa.

Tiina istuutui sohvalle odottamaan Ronia yrittäen vältellä Hermionen tuijotusta.
-En tajua, mitä Ron näkee sinussa, Hermione tuhahti yhtäkkiä myrkyllisesti. Tiina vilkaisi Hermionea.
-Miten niin? Tiina ihmetteli.
-Jos sinä ja se kaverisi ette olisi änkeneet tänne, Ron voisi olla minun, Hermione sihahti.

Makuusalista oleskeluhuoneeseen tulossa ollut Johanna pysähtyi rappusten alapäähän kuultuaan Tiinan ja Hermionen sananvaihdon. Hän jäi piiloon kuuntelemaan keskustelun etenemistä.
-Olet siis mustasukkainen Ronista, Tiina tuhahti ja nousi seisomaan. -Tai no, olen jo pitkään saanut kestää ilkeitä mulkoilujasi.

Hermionekin nousi ylös ja käveli Tiinan luo.
-Miksi ängit minun ja Ronin väliin?! Hermione karjui. -Sinun takiasi Ron joutuu vielä vaikeuksiin!
Tiinan sisällä kiehahti.
-Miten niin minun takiani vaikeuksiin?! Tiina huusi. -En minä halua ajaa ketään vaikeuksiin! En varsinkaan Ronia tai kavereitani tai ketään muutakaan!
-Ihan sama! Hermione raivosi. -Minä en tykkää sinusta ja mielestäni voisit painua jonnekin mahdollisimman kauas! Sinä vain vähennät tupamme pisteitä ja hankit itsellesi jälki-istuntoa!

Johanna kurkisti oleskeluhuoneeseen ja näki, miten Tiina lähti suuttuneena ja loukattuna ulos. Samalla hetkellä Ron saapui makuusalista takaisin oleskeluhuoneeseen.
-Mitä sinä riehut täällä? Ron kysyi Hermionelta ja näki samassa rappusilla kurkistelevan Johannan.
-Tiedätkö sinä, Johanna?

Hermione kääntyi katsomaan hetkeksi Johannaa, joka oli aikeissa puhua, mutta Hermione ehti avata suunsa ensin.
-En edelleenkään tajua, mitä näet Tiinassa! Hermione mäkätti Ronille.
-Mikä sinua risoo?! Ron huudahti katsoen Hermionea kiukkuisesti. -Mitä sinulla on Tiinaa vastaan?
-En pidä siitä, että se tyttö kiehnää sinussa! Hermione kiljui. -Enkä tykkää koko henkilöstä!
-Minä en pidä siitä, miten puhut Tiinasta! Ron heitti takaisin. -Enkä ole koskaan pitänyt siitä, että olet koko ajan mulkoillut häntä niin kuin hän olisi paha ihminen!

Hermione niiskaisi eikä vastannut mitään.
-Jos olet oikea ystäväni, niin jätät Tiinan rauhaan ja pyydät häneltä anteeksi, Ron sanoi Hermionelle. -Jos et hyväksy sitä, että Tiina ja minä olemme yhdessä, et ole ystävyyteni arvoinen.

Hermione kääntyi ja juoksi makuusaliin. Johanna jäi oleskeluhuoneeseen kahden Ronin kanssa.
-Tiedätkö mihin Tiina meni? Ron kysyi Johannalta.
-Varmaan ulos, Johanna vastasi ja jäi katsomaan, kun Ron poistui oleskeluhuoneesta.

***

Tiina seisoi yksin pihalla katsellen järvelle päin. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin lumiseen maahan. Tiina oli yrittänyt välttää tunteenpurkausta, mutta hän oli liian kiukkuinen kyetäkseen siihen.

-Tiina?
Ron käveli Tiinan vierelle ja katsoi itkuista tyttöä.
-Vihaan Hermionea, Tiina jupisi ja niiskaisi perään. -Anteeksi nyt vain, mutta en voi tällä hetkellä sietää häntä.
-Ymmärrän, Ron sanoi ja sulki Tiinan syliinsä. -Ehkä hän on vihasi ansainnut.

Tiina rutisti Ronia lujaa.
-Huusin Hermionelle, Ron tokaisi. -Johanna voi todistaa sen.
Tiina ei vastannut mitään, vaan tiukensi hieman otettaan Ronista.
-Älä itke, Ron sanoi lohduttavasti. -Voit jättää Hermionen jutut ihan omaan arvoonsa.

Tiina nosti katseensa Ronin silmiin ja hymyili hiukan. Roninkin suupielet kohosivat pieneen hymyyn.
-Mennään sisälle, Ron sanoi ja painoi suudelman Tiinan huulille. -En halua sinun paleltuvan täällä yksin.

[Tinppa]

17. luku

Rohkelikon poikien makuusalin oli täyttänyt tasainen tuhina. Välillä joku kuorsasi tai puhui unissaan.

Harry nukkui rauhallisesti, kunnes alkoi liikehtiä levottomasti unissaan. Hän kieri ja nytkähteli sängyllään.

Voldemort seisoi Kuolonsyöjiensä ympäröimänä hämärässä paikassa.
-Minulla on suunnitelma Potterin varalle, Voldemort aloitti. -Tiedän, miten pääsemme Potterin pojasta eroon.
-Herrani, mitä olette suunnitelleet? yksi kuolonsyöjistä kysyi.
-Nappaamme hänet, Voldemort sihisi. -Tiedän, miten saamme hänet ja hänen ystävänsä ansaan.

Ähkäisten Harry heräsi unestaan. Hän hengitti hetken aikaa raskaasti ja katseli ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat rauhallista untaan. Harry kääntyi kyljelleen ja yritti nukahtaa uudestaan.

***

Aamiaispöydässä Harry kertoi Ronille näkemästään unesta.
– Voldemort–, Harry aloitti ja Ron vinkaisi. Ronin vinkaisu kuulosti niin huvittavalta, että Tiina oli tukehtua appelsiinimehuunsa.
– Hyvä on! Tiedät-kai-kuka! Kuunteletko vai et, Ron? Harry sanoi ärsyyntyneenä, kun Ron nauroi Tiinalle, joka kuivasi mehusta märkää naamaansa pöytäliinaan.
– Kuuntelen, anteeksi, Ron kääntyi vieressään istuvan Harryn puoleen. Harry madalsi ääntään, mutta Ronin vieressä istuva Tiina ja Harrya vastapäätä oleva Johanna kuulivat silti suurimman osan puheesta.
– Vol-, eiku Tiedät-kai-kuka suunnittelee jotain, Harry kertoi ja koski hajamielisenä otsansa arpea.
– Miten niin? Ron kysyi ja hänen liian täyteen ahdetusta suustaan putosi leivän muruja pöydälle.
– Minä nukuin ja sitten näin sen. Se ei ollut unta. Arpi poltteli, Harry sanoi ja tuijotti puhuessaan omia käsiään. – Voldemort– , eiku siis tiedät-kai-kuka..., Harry korjasi, kun Ronin leivät putosivat suusta syliin. –Tiedät-kai-kuka sanoi, että tietää nyt, miten hankkiutua minusta eroon.
– Ehkä sinun pitäisi jutella Dumbledoren kanssa, Ron ehdotti ja pyyhki vaivihkaa housujensa pullamössön lattialle. Tiina kikatti, mutta Johanna katsoi Ronia vähän toruvasti.
– Ehkä. Puhun tänään illalla, kun tulemme Tylyahosta, Harry päätti ja alkoi taas syödä munakokkeliannostaan.

-Luuletko, että näkysi käy toteen? Tiina kysyi Harrylta katkaisten kaverusten välille laskeutuneen hiljaisuuden. -Luuletko, että Tiedät-kai-kuka voisi... Käydä kimppuusi? Tai meidän kimppuumme?
Harry nyökkäsi. Johanna vilkaisi Tiinaa, jota ajatus Voldemortin kohtaamisesta oli selkeästi alkanut hirvittää.

***

Harry, Ron ja Tiina olivat Tylypahkan pihalla odottamassa Johannaa, joka oli jäänyt kuhnimaan jonnekin.
-Otetaanko Hermione mukaamme? Harry ehdotti saaden Tiinan ja Ronin ilmeet mutristumaan.
-Ette siis ole vieläkään sopineet hänen kanssaan, Harry murahti ja vilkaisi linnan oville päin. Hän näki Hermionen saapuvan heitä kohti.
-Hermione tulee, Harry sanoi Tiinalle ja Ronille.
-Siinä tapauksessa me lähdemme jo, Ron tokaisi ja tarttui Tiinaa kädestä aikoen poistua tytön kanssa paikalta. Harry kuitenkin esti aikeet tarttumalla Ronin käsivarteen.
-Ette lähde mihinkään, Harry sanoi napakasti ja kääntyi kolmikon luo saapuneen Hermionen puoleen. -Moi.
-Moi, Hermione vastasi ja vilkaisi Ronia ja Tiinaa. Kaksikko katseli Hermionen ohi.
-Tuota noin..., Hermione aloitti ja näytti hetken verran pohdiskelevalta. -Olen hieman miettinyt.
-Että miten monta tupapistettä olen vähentänyt Rohkelikolta? Tiina täräytti kylmästi.
-Kuuntelisitte nyt! Hermione pyysi ja katsoi Tiinaa ja Ronia vuorotellen. -Tajusin olleeni ihan idiootti.
Tiina ja Ron eivät vastanneet mitään.
-Haluan ystäväni takaisin, Hermione ilmoitti vilkaisten samalla Ronia. -Ja haluan oikeasti tulla toimeen hänen tyttöystävänsä kanssa.
Tiina ja Ron vilkaisivat toisiaan.
-Tajusin, etten oikeastaan edes tunne sinua kunnolla, Hermione sanoi Tiinalle. -Haluan pyytää anteeksi sekä sinulta että Ronilta.
Tiina ja Ron huomasivat Harryn nyökyttelevän Hermionen takana.
-Tuota..., Ron aloitti ja loi Tiinaan kysyvän katseen.
-Joo, Tiina jatkoi ja mietti hetken, mitä sanoa. -Emmeköhän me voisi jo sopia?
Tiina tuuppaisi Ronia kylkeen, koska halusi hänenkin sanovan jotain.
-Joo. Voidaan, Ron myöntyi.

Hermionen kasvoille kohosi pieni hymy. Harrykin näytti tyytyväiseltä.
-Pitää mennä, Hermione sanoi huomatessaan Ginnyn tulleen ulos. -Lupasin mennä Tylyahoon Ginnyn kanssa.
Hermione poistui Ginnyn luo.
-Vihdoinkin! Harry tokaisi Hermionen mentyä. -Aloin jo kyllästyä riitaanne.
Samassa Johanna ilmestyi paikalle Cedricin kanssa.
-Anteeksi kun kesti, Johanna sanoi ja huomasi Tiinan virnuilevan hänelle. -Voiko Cedric tulla mukaan?
-Joo, Harry vastasi. -Mennäänkö?
Porukka jätti Tylypahkan taakseen ja suuntasi kohti Tylyahoa.

Alkoi sataa lunta. Harmaalta taivaalta leijaili suuria toisiinsa tarttuneita lumihiutaleita. Kaverukset saapuivat Tylyahoon ja päättivät käydä Hunajaherttuassa. Toffeentuoksuinen kauppa huumasi Johannan ja Tiinan ja tytöt ostivat molemmat kaksi kiloa erilaisia karamelleja.

Ron nauroi, kun Tiina heti kaupan ulkopuolella avasi toffeepatukkansa ja puraisi siitä palasen. Tahmea herkku liimasi Tiinan hampaat yhteen.
– Siinä käy aina noin, Ron lohdutti kyynelehtien naurusta, kun Tiina yritti repiä leukojaan irti toisistaan. Johanna tarjosi Cedricille omasta pussistaan karkkeja, kun suuri musta koira haukahti vähän matkan päässä. Johanna säpsähti ja täydestä pussista putosi muutama karkki hangelle.
– Sirius? Harry ihmetteli ja käveli koiran luo. Koira nyökkäsi ja lähti kulkemaan pois päin. Harry jäi seisomaan paikoilleen ja pian koira pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen kuin odottaen, että Harry seuraisi sitä.

Harry otti empivän askeleen eteenpäin.
– Harry, mihin sinä menet? Ron ihmetteli.
– Odottakaa te täällä, Harry sanoi ja lähti harppomaan koiran perään. Koira pyrähti juoksuun ja Harry kiihdytti askeliaan.
– Harry! Ron huusi Harryn perään. Ron katseli hetken Harryn loittonevaa selkää ja lähti sitten perään. Tiina sai vihdoin nielaistua toffeepalan ja suunsa auki.
– Ron! Tiina huusi.

Harry ja Ron hävisivät näkyvistä. Tiina pinkaisi juoksuun eikä hän välittänyt, vaikka puolet karamelleista putosi maahan.
– Tiina! Johanna huusi Tiinan perään.
– No, nyt ne kaikki meni! Johanna tuhahti.
– Mennäänkö mekin? Cedric kysyi ja tarttui Johannaa kädestä.
– Mennään vaan, Johanna sanoi ja he lähtivät juoksemaan Tiinan perään.

Lunta alkoi sataa sakeasti eivätkä Johanna ja Cedric nähneet enää muita. He seurasivat peittyviä jalanjälkiä. He juoksivat ensin alamäkeen ja sitten ylämäkeen kunnes tavoittivat Tiinan ja Ronin. Kaikki puuskuttivat hengästyneinä. Harry juoksi vain vähän heidän edellään. He saivat pian Harryn kiinni.

Koira hävisi mäen päällä olevan luolan sisään. Kaverukset pysähtyivät luolan suulle hetkeksi hengittämään. Johanna painoi kädellä pistävää rintaansa ja Tiina istui lumihankeen.
– En juokse enää ikinä! Tiina julisti.
– Harry, odota, Ron sanoi, kun Harry katosi luolan sisälle. Tiina nousi ylös Ronin avustuksella ja he kaikki seurasivat Harrya.

Luolassa oli pimeää. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat. Iso koira kyyhötti luolassa vähän matkan päässä. Ilma koiran ympärillä alkoi väreillä, ja koira nousi kahdelle jalalle. Tassujen tilalle ilmestyivät jalat ja kädet. Pian koiran paikalla seisoi likainen, ryysyihin pukeutunut mies.
– Sirius! Harry huudahti ilahtuneena, muttei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun luolassa kajahti huuto.
– AVADA KEDAVRA!
Siinä samassa luolassa välähti sokaiseva vihreä valo.

[Tinppa]

18. luku

Johanna kirkaisi kauhuissaan, kun vihreä valo täytti luolan. Cedric tarttui kiinni Johannaan ja kiskoi tämän viereensä. Tiina pudotti säikähtäneenä karkkipussinsa ja kirjavat karamellit vierivät pitkin luolan märkää lattiaa. Harry ja Ron perääntyivät ja Sirius lyyhistyi maahan.
– Sirius! Harry huusi kauhuissaan ja oli lähteä Siriuksen luo, mutta Ron sai tarrattua häntä hupusta.

Luolan toisesta päästä astui esiin huppupäisiä hahmoja. Harry horjahti karjahtaen vasten luolan seinää ja painoi molemmilla käsillä otsansa arpea. Ron tarttui kiinni Harryyn ja yritti pitää ystäväänsä pystyssä.

Tiina katseli ympärilleen kauhusta jäykkänä. Hänen teki mieli juosta karkuun, mutta jalat tuntuivat liimautuneen lattiaan. Kun hän vihdoin sai nostettua jalkansa ja käännyttyä takaisin luolan suulle, oli suuaukko kadonnut.

Johannan kasvot olivat kyynelistä märät. Hän katsoi Siriuksen ruumista uskomatta näkemäänsä. Kun Johanna nosti katseensa, hän näki, että huppupäiden keskelle oli ilmestynyt mies, jonka kasvot olivat painuneet kuopalle. Hän näytti pääkallolta. Hänen ihonsa oli valkoinen ja silmät hohtivat punaisina kuopissaan.
– Voldemort, Johanna muodosti sanat ääneti huulillaan ja tarttui tiukemmin kiinni Cedricin takista.

Voldemort hymyili ja naurahti.
– Tapaamme taas, Harry Potter, Voldemort sanoi ja käveli lähelle liikkumatonta Siriusta. Ron vingahti kauhuissaan ja Voldemort suuntasi katseensa häneen.
– Ystäväsi voivatkin pitää seuraa minun ystävilleni.

Voldemort heilautti kättään ja neljä kuolonsyöjää erosi muiden joukosta ja lähestyi Ronia, Johannaa, Tiinaa ja Cedriciä. Nelikko kaivoi nopeasti sauvat taskuistaan.
– Karkotaseet! Cedric huusi, mutta kuolonsyöjä torjui taian. Johanna kävi mielessään läpi loitsuja, jotka muisti. Yksi loitsu nousi hänen mieleensä. Hän juoksi pelosta täristen muiden eteen.
– Sectumsempra! Johanna kirkaisi ja huitaisi sauvallaan hurjasti kohti hämmentyneitä kuolonsyöjiä. Loitsu leikkasi kuolonsyöjien rintakehät haavoille ja he kaatuivat verta vuotavina maahan.

Voldemort karjaisi raivoissaan. Cedric kiskoi Johannan taemmas. Voldemort hengitti syvään ja hän hymyili taas.
– Hyvä on. Ystäväsi saavat katsoa, kun sinä kuolet, Voldemort sanoi Harrylle. – Tämä oli oikeastaan liian helppoa. Kummisetäsi johdatti sinut suoraan minun syliini. Ei hän sitä tietenkään tahallaan tehnyt. Ja hän taisteli urhoollisesti vastaan, mutta minä olen kaikkien aikojen mahtavin pimeyden velho. Langetin häneen komennuskirouksen.
Voldemort potkaisi halveksien Siriuksen ruumista. Harry karjaisi raivosta suunniltaan ja lähti juoksemaan kohti Voldemortia. Voldemort napautti laiskasti sauvaansa.
– Kidutu, hän sanoi ja Harry kaatui tuskasta kouristellen maahan. Tiina kirkui kauhuissaan ja tarttui Ronia hihasta.
– Karkotaseet! Cedric huusi, mutta Voldemort torjui loitsun.

Harry kömpi ylös maasta.
-Tapoit Siriuksen! Harry karjui.
-Sinä pääset aivan kohta hänen luokseen, Voldemort sihisi. -Kunhan saan ensin vähän kiduttaa sinua.
-Eikä! Tiina huudahti hallitsemattomasti roikkuen Ronin käsivarressa. Voldemort katseli Tiinaa tutkailevasti.
-Kukas tämä neiti luulee olevansa? Voldemort murahti. -Luulee voivansa komennella minua, mahtavaa Pimeyden velhoa.
-Hän on pelkkä saastainen kuraverinen, kuului Lucius Malfoyn ääni Voldemortin takaa. -Aina kiusaamassa poikaani.
-Ehkä hän kaipaisi opetuksen, Bellatrix Lestrange käkätti astuessaan esiin. Hän hiveli taikasauvaansa mietteliään näköisenä.
-Ehkäpä häneen voisi käyttää kidutuskirousta, Bellatrix pohti. -Tai voisimme hyödyntää komennuskirousta ja käskeä hänen tappaa pikku ystävänsä. Lopuksi voisimme tappaa hänet.
-Samaa voisi mainiosti hyödyntää Potteriin, Voldemort oivalsi.

Voldemort lipaisi huuliaan käärmemäisesti ja antoi katseensa lipua uhreissaan. Sitten hän käännähti kohti Harrya.
– Komennu! hän karjaisi ja Harryn kasvot valahtivat ilmeettömiksi.
– Tapa tuo komea poika, Voldemort hymyili ja osoitti Cedriciä. Harry kääntyi Cedriciä päin ja kohotti sauvansa. Bellatrix kirkui riemusta. Johanna tarttui tiukemmin Cedricin hihaan ja kiskoi tätä taemmas, kunnes he olivat molemmat selkä seinää vasten.
Harryn sauvakäsi tärisi.
– Tee se! Voldemort huusi ja Harry avasi suunsa. Sitten Harryn silmiin syttyi kuin valo ja hän kääntyi ympäri ja osoitti sauvallaan Voldemortia.
– Karkotaseet! Harry huusi ja samalla Voldemort huusi kirouksen.
– Avada Kedavra!

Punainen ja vihreä valosuihku kohtasivat toisensa ilmassa. Kuului kova paukahdus. Kuolonsyöjät liikehtivät levottomasti.
– Hän on minun! Minun! Voldemort huusi naama irveessä, kun hänen sauvastaan räiskähteli vihreitä kipinöitä. Punainen ja vihreä valo sulautuivat yhdeksi kultaiseksi kuplivaksi juovaksi, joka yhdisti sauvat toisiinsa.

Johanna kirkui Cedricin sylissä. Tiina ja Ron olivat jähmettyneet paikoilleen. Luolassa kaikui. Bellatrix kirkui Voldemortin vierellä. Harry tärisi.

Luolan katosta alkoi pudota kiviä, ensin pieniä ja sitten isompia. Ja sitten alkoi jyristä toden teolla.
– Juoskaa! Johanna huusi ja tarttui Tiinan käteen. Katosta putosi suuria lohkareita. Luola oli sortumassa.

Harry karjaisi, tempaisi sauvaansa rajusti taaksepäin ja sauvoja yhdistävä kultasäe katkesi räjähtäen. Voldemort lensi selälleen kuolonsyöjiensä jalkoihin.

Kuolonsyöjät juoksivat sinne tänne väistellen putoavia kiviä. Bellatrix yritti kiskoa Voldemortia jaloilleen.

Harry juoksi kuolonsyöjien ohi ja johdatti Ronin, Tiinan, Johannan ja Cedricin syvemmälle luolaan. Voldemortin karjunta kaikui luolan seinistä eikä sanoista saanut selvää. Pian kuitenkin vihreät ja punaiset valosuihkut alkoivat välähdellä heidän ohitseen.

Luolan ilma oli pölyistä. Kaverukset juoksivat yskien karkuun ja kiviä putoili heidän päälleen.

Johanna kompastui isoon kivenmurikkaan, joka oli kierähtänyt jostakin hänen tielleen.
-Hemmetin kivi, Johanna kirosi Cedricin auttaessa häntä ylös.
-Kivi, kivi, Tiina hoki pari kertaa ja hänen kasvoilleen kohosi oivaltava ilme. Tiina veti taikasauvansa esiin ja osoitti kiveä taikasauvallaan.
-Portus!
Kivi alkoi hohtaa sinisenä. Porukka kuuli Voldemortin ja kuolonsyöjien lähestyvän.
-Kosketaan sitä kiveä! Tiina käski. -Äkkiä nyt!

Voldemort kuolonsyöjineen saapui paikalle juuri, kun kaverukset koskettivat kiveä ja katosivat.
-EEEIIIIII! Voldemortin huuto kaikui luolassa.

Harry, Ron, Tiina, Johanna ja Cedric rämähtivät päällekkäin lumihankeen. Johanna maistoi veren suussaan. Ronin kyynärpää oli osunut häntä kasvoihin, kun he olivat pudonneet hankeen. Johanna pyyhki kasvojaan kädellä ja kun hän nosti käden silmiensä eteen, oli kädessä verta. Johanna taputteli kasvojaan ja tajusi sitten veren tulevan nenästä.

Tiina oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja seisoi pystyssä Harryn ja Ronin tukemana. Cedric auttoi Johannan seisaalleen.
– Mitä tapahtui? kuului jylisevä ääni ja porukka kääntyi katsomaan, kun Dumbledore harppoi hurjan näköisenä pitkin Tylyahon katua. Paikalle oli kerääntynyt katsojia.
– Mitä tapahtui? Dumbledore seisoi nyt Harryn edessä ja tarttui tätä hartioista.
– Voldemort, Harry sai sanottua. Harry nielaisi ja Dumbledore ravisteli tätä vähän kuin saadakseen sanoja irtoamaan.
– Se oli Voldemort. Sirius on kuollut, Harry purskahti itkuun ja tarttui kiinni Dumbledoren kaavun rinnuksen ja ravisteli vuorostaan Dumbledorea. – Voldemort tappoi Siriuksen. Sirius on kuollut!
Harryn jalat pettivät ja hän vajosi epätoivoisesti nyyhkyttäen lumihankeen. Dumbledore näytti järkyttyneeltä eikä sanonut mitään. Paikalle kerääntyneet ihmiset katselivat välikohtausta kummissaan.

Tiina hautasi kasvonsa Ronin hihaan. Ron puri huultaan ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Välillä hänen huulensa värähti ja hän nielaisi nopeasti.

Johanna tunsi kuumien kyynelien kohoavan silmiinsä. Kyyneleet tuntuivat kuitenkin jotenkin epäoikeutetuilta. Ei hän saanut itkeä. Ei hän ollut tuntenut Siriusta. Katsoessaan surunmurtamaa Harrya, hän tunsi itsensä tunkeutujaksi. Aivan kuin hän tunkeutuisi toisen suruun.

Cedric tarttui Johannaa kädestä. Johanna puristi Cedricin kättä. Kyyneleet sekoittuivat kasvojen vereen ja putosivat valkoiselle hangelle.