Musta lammas valkoisessa turkissa (S)

[Jane Doe]

Alaotsikko: S, angst, pieni romance

Kirjoittaja: Jane Doe
Ikäraja: S
Paritus: minäkertoja/nimetön
Genre: angst, pieni romance

A/N: Täysin suunnittelematon ficci, joka erään tylsän illan kuluksi vain vaati päästä kirjoitetuksi. Olkaatte hyvä.

-
-
-

Oletko koskaan tuntenut olevasi yksin? Erilainen? Kummallinen?

Minä olen. Koko elämäni olen ollut musta lammas, yrittäen epätoivoisesti vetää päälleni valkoista turkkia, jotta sopisin toisten joukkoon paremmin. Jotta olisin samanlainen, kuin muut. Turhahan se yritys on ollut joka kerta. Valkoiset turkit eivät koskaan ole peittäneet sitä, mitä olen.

Lapsena en asiasta sen enempää jaksanut murehtia. Olin minä, osasin nauraa, muuta ei tarvittu siihen, että olin onnellinen. Lapsekkaissa unelmissani kuvittelin elämän olevan kuin jännittävä satukirja; täynnä seikkailuja, sankareita ja kauniita prinsessoita. Tulevaisuus oli pelkkä avoin ovi, ilman minkäänlaisia esteitä. Koko maailma oli avoinna. Koko maailma oli minun.

Lapsuuden vaihtuessa nuoruuteen, heitin satukirjat huoneeni nurkkaan, otteeni maailmasta irtosi. Viimeistään silloin tajusin, että en ollut samanlainen kuin muut. En ollut yhtä kaunis, kuin muut. Olin vain musta lammas. Olin yksin, ulkopuolinen. Aloin ymmärtää, että satukirjojen kuvat todellakin kuuluivat vain kirjojen sivuille, niillä ei ollut sijaa todellisessa elämässä. Ei oikeassa elämässä ollut sankareita, jotka pelastivat prinsessoita lohikäärmeiltä, ei ollut jaloutta tai rakkautta. Kaikki oli vain hölmöjen kirjailijoiden löpinää.
- Olet erikoinen, joku joskus sanoi.
Myönsin sen ja inhosin sitä. En halunnut olla erikoinen, halusin olla kuten kaikki muut, halusin olla tavallinen. Halusin sopia niihin yhteiskunnan raameihin, joihin niin monet muutkin sopivat.

Sitten, eräänä sumuisena syysiltana, istuessani lempikahvilassani tulit viereeni. En tiennyt, mikä olit, pyhimys vai paholainen, mutta veit minua ensimmäisestä kerrasta, kun katsoin silmiisi. Opetit minulle läksyn, jota en loppuelämäni aikana unohda.
- Olet yksin, sanoit ja käänsit ne hypnotisoivat silmät omiini.
Kysyin, mitä tarkoitit. Olinhan itsekin huomannut olevani yksin. Enhän minä typerä ollut.
- Olemme kaikki yksin, sanoit ja hymy nousi kasvoillesi. - Mutta jos olemme kaikki yksin, niin emmekö ole samalla yksin yhdessä?
En vieläkään ymmärtänyt. Kysyin, miksi puhuit arvoituksin. Olin aina inhonnut arvoituksia, koska en ollut koskaan ymmärtänyt niitä.
Nauroit. Naurusi oli syvää ja karheaa. Se sai ihoni kananlihalle. Kerroit, että ymmärrän vielä joku päivä. Lupasit auttaa minua ymmärtämään. Sitten päätit tarjota minulle kaakaon.

Sitten, kuudenkymmenenkahdeksan kaakaon, tuhansien silmäysten ja kolmen kuukauden jälkeen, minä ymmärsin. Heitit pois valkoisen turkkini, jota olin vuosia yrittänyt saada päälleni. Samalla avasit silmäni. Nyt näin, että kaikki ympärilläni olivat mustia lampaita. Kaikki olivat erilaisia, erikoisia, mutta kuin ihmeen kaupalla, sopivat joukkoon. He kaikki olivat yksin yhdessä.

Eilen nostin nurkkaan heittämäni satukirjan jälleen syliini. Puhalsin pölyt pois sankarin kuvan päältä. Yllätyksekseni huomasin, että satukirjan sankarilla oli sinun kasvosi.

[Vanilje]

Tää oli kyllä nätti teksti. Jotenkin tätä oli vaan niin kiva lukea, kun minä ainakin pystyin samaistumaan kertojaan jossakin määrin. Varmaan melko moni kun on joskus tuntenut itsensä vähän erilaiseksi tai ulkopuoliseksi.

Kokonaisuutena tää oli kiva teksti, varsinkin juuri tuon samaistuttavuuden takia. Olit onnistunut hienosti kuvamaan aikuiseksi kasvamista ja sitä, ettei tunnu kuuluvansa porukkaan. Se oli kiva, missä sanottiin, että kertoja oli aina ollut musta lammas joka paikassa. Ja hän yritti peittää sitä kaikin keinoin; yritti pukeutua valkoiseen turkkiin, mutta sekään ei lopulta onnistunut peittämään alta pilkistävää mustaa. Tämä on varmasti monelle aika tuttu asia, joten tuo oli oikein kiva vertaus kertomaan siitä. Sitten jostain saapuu pelastava henkilö, joka pikku hiljaa auttaa kertojaa hyväksymään itsensä, olemaan se mitä oikeasti on. Sitten tällainen pieni välikommentti, joka on pakko mainita: nimi sopi muuten oikein hyvin tekstiin. Siitä tykkäsin.  (:

Mitään virheitäkään en oikeastaan löytänyt, tosin en niitä kyllä etsinytkään. Tykkäsin tämän tekstin tyylistä, se oli sellainen sopivan no, ehkä karhea. Tässä ei ollut liiaksi lähdetty leikkimään millään hienoilla kuvailuilla, ja se sopi minust tähän. Jotenkin se vaan ehkä korosti tämä tekstin aihetta sopivasti.

Se pitää vielä mainita, että minä ainakin tykkäsin tuosta satukirjajutusta. Alussa kerrottiin, miten sitä aina pienenä luettiin, kuviteltiin kaikkia hienoja prinsessasatuja. Sitten iän lisääntyessä kirja heitettiin menemään. Ehkä siinä vaiheessa juuri iski tämä todellisuus, ettei se ole vain sitä prinsessana tai prinssinä oloa. Ja se on kyllä totta, että varsinkin nuorena tuntuu välillä ettei mikään suju ja kaikki on pielessä. Ehkä se on sitten sitä tunteiden myllerrystä tai jotain. Mutta niin, sitten tuo satukirja sopi myös hyvin tuohon loppuun. Kun viimein on löytänyt oman paikkansa, eikä tunne enää olevansa niin ulkopuolinen, löytyy satukirjasta taas jotain viehätystä, ehkä jotain muistoja menneestä? Se oli kiva kun lopussa kerrottiin, että satukirjan sankarilla oli tämän henkilön kasvot, joka oli kertojaa auttanut löytämään oman paikkansa, hyväksymään itsensä.

Kiitos vielä tästä hienosta pienestä tekstinpätkästä.

[Jane Doe]

Kiitos ihanasta kommentistasi Vanilje!

Tuo, mitä sanoit mustana lampaana olemisesta on kyllä aivan totta. Kaikkihan me olemme mustia lampaita, mutta jossain vaiheessa siitä mustasta turkista täytyy oppia nauttimaan. Ja tosiaan itsekin pidin tuosta satukirjajutusta

Kiitos vielä, mukava kommentti piristi päivää!