Hetalia, Alppiruusu | S

[Sinu]

Nimi: Alppiruusu
Kirjoittaja: Sinu
Ikäraja: S
Fandom: Axis Powers Hetalia
Hahmot: Päähenkilönä Preussi (ja Liechtenstein). Muut Keski-Euroopan maat myös suuressa roolissa. Maininta PreussixUnkari parituksesta.
Genre(t): Draama, angst ja historia
Disclaimer: Hidekaz omistaa Hetalian ja sen hahmot. (Kiitos niistä, ovat ihania!) En hyödy tästä millään muotoa rahallisesti…
Summary: Liechtenstein oli niin tuntematon monille, että hän tuskin saisi edes hautaa, jos katoaa. Ei! Hän ei saa ajatellakaan moista! Liechtenstein ei ollut täällä, joten hänen täytyy olla jossakin muualla. Ja Preussin täytyy löytää nainen mahdollisimman pian. Kaikki oli mennyt pieleen, eikä hän ollut tajunnut sitä kuin vasta nyt.

A/N: Heräsinpä tässä talviuniltani. Tämä on hieman vakavampaa sorttia, mutta sain inspiraation tähän joskus talven pimeinä tunteina, joten se selittäkööt sen. En ole ennen omistanut fickejä kenellekään, mutta tämän voisin omistaa Muuttolinnulle, joka kultaisesti herätteli minua. Näitä fickejä voi myös julkaista ainaisen kirjoittamisen sijaan. ^^ Osia tulee kolme.
Naattikkee!

1.   Olenko myöhässä…

Preussi seisoi vanhalla hautausmaalla hengästyneenä ja pälyili ympärilleen. Hän yritti kuumeisesti saada pientä nuorta naista näköpiiriinsä, mutta turhaan. Vaikutti siltä, että parin variksen lisäksi, Preussi oli ainoa elävä olento hautausmaalla, mutta varmuuden vuoksi hän kiiruhti vanhalle haudalle. Preussi tiesi, että sillä paikalla oli merkitystä Liechtensteinille.

Liechtensteinilla oli yllään musta puku. Se oli koruton, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli juuri sopiva tilaisuuteen. Musta väri tuntui taistelevan kauniita vaaleita hiuksia vastaan, jotka oli nostettu sieväksi nutturaksi päälaelle. Preussi ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota tuohon hiljaiseen neitoon, mutta se oli hetki, jolloin hän pisti hyvin selvästi merkille tämän. Neito tuntui olevan ainoa asia joka sopi tilanteeseen, surullisine silmineen, nenäliinoineen ja keltaisine kukkineen.
Preussi ei taas ymmärtänyt mitä hän itse teki täällä. Hän oli kilpailijansa hautajaisissa. Entisen kilpailijansa, jos tarkkoja ollaan, ja kaiken järjen mukaan, myös Liechtensteinin kilpailijan. Preussi ei vain osannut ajatella, että Liechtenstein olisi iloinen tästä huomiosta. Kukaan ei voinut näytellä tuota hiljaista surua, joka neidistä näkyi.
”Veli”, hänen pikkuveljensä nykäisi häntä hihasta. ”Miksi hän itkee?” Saksa kysyi ja nyökkäsi Liechtensteinia kohti. ”Eikö hänkin vapautunut juuri? Eikös hänkin kuulunut Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle?”
Preussi ei osannut vastata veljelleen. Hän vain nyökkäsi, ja he seurasivat hiljaisina kuinka nuori neito laski kukkavihkonsa pienen arkun päälle. Veljekset seurasivat tarkoin jokaista elettä. Kuinka neito kuiskasi jotakin, puri hampaansa yhteen estääkseen itkemästä ääneen, ja pyyhki silmiin ilmestyneet kyyneleet nopeasti pieneen nenäliinaansa. Siinä oli liikaa yksityiskohtia, jotta se olisi ollut näyttelemistä. Eikä täällä kukaan välitä, vaikka ei olisi surullinen vainajan poismenon puolesta. Eikä Preussi vain ymmärtänyt miksi…

Liechtenstein ei ollut haudalla. Näytti että kukaan ei ole käynyt siellä aikoihin. Rikkaruohot olivat päässeet villiintymään ja sammal oli melkein saavuttanut hautakiven tekstin. Jos Preussi ei olisi itse seissyt sen kiven äärellä kun Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa haudattiin, hän ei olisi varmaan löytänyt hautaa mitenkään. Se ei näyttänyt siltä, että olisi kuulunut entiselle mahtavalle valtiolle. Liechtenstein oli niin tuntematon monille, että hän tuskin saisi edes hautaa, jos katoaa. Ei! Hän ei saa ajatellakaan moista! Liechtenstein ei ollut täällä, joten hänen täytyy olla jossakin muualla. Ja Preussin täytyy löytää nainen mahdollisimman pian. Kaikki oli mennyt pieleen, eikä hän ollut tajunnut sitä kuin vasta nyt.

Kun vainaja oli jätetty ikuiseen lepoonsa ja rauhaansa, hautajaisväki hajaantui kukin omiin suuntiinsa. Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle ei järjestetty ruumiin valvojaisia. Nyt Preussi katsoi tilaisuutensa viimein tulleen. Hän pujotteli väenpaljouden läpi surullisen neidon luokse. Sen verran tahdikas hän osasi olla, että jäi vähän matkan päähän seisomaan. Kun neito oli huomannut hänet, hän nyökkäsi ja käveli rauhallisesti tämän luokse. Hän ei halunnut järkyttää Liechtensteinia yhtään enempää.
”Älkää olko surullinen, hän koki soturin kuoleman, josta voi olla ylpeä”, Preussi aloitti ja hymyili pienesti. Aluksi hymyn oli tarkoitus olla vain etiketin mukainen tapa, mutta jokin tuossa pienessä neitokaisessa nakersi teennäisyyteen reiän ja oikea, lohduttava hymy murtautui esiin.
”Tiedän”, Liechtenstein kuiskasi surullisesti ja hänen otteensa nenäliinasta tiukkeni. ”Se on vain niin kovin surullista.”
Preussin olisi tehnyt mieli sanoa, että Liechtenstein oli ainoa, joka oikeasti suri, mutta jokin sai hänet hiljenemään. Hyvä niin, sillä Liechtenstein jatkoi hennolla äänellään:
”Hän teki lupauksen eräälle. En tunne häntä, mutta Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta kertoi minulle hänestä usein. Hän oli kuulemma sievä tyttö, joka oli kotoisin Alppien toiselta puolelta. He viettivät usein kesät yhdessä. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lupasi hänelle, että palaisi. Sen jälkeen he voisivat olla jälleen yhdessä.”

Preussi tiesi kyllä kuinka tarina päättyi ja jopa hän tunsi pienen surun piston sisällään. Ei kilpailijansa vuoksi, vaan tuon onnettoman tytön, joka odottaa kenties edelleen soturinsa paluuta. Vainajien oli hyvä olla, suurin tuska jää eläville.
”Minä kirjoitin hänelle kirjeen. Kerroin hänelle, että hautajaiset ovat tänään, mutta hän ei millään olisi ehtinyt tänne tänään. Ajattelin, että hänen on kuitenkin parempi tietää totuus, mutta…” Liechtenstein nyyhkäisi nenäliinaansa ja henkäisi vaikeasti. Hän taisteli selvästi jälleen kyyneleitä vastaan. Preussi laski lohduttavasti kätensä toisen olkapäälle ja sai vastaukseksi kiitollisen katseen ja surullisen hymyn.
”Teitte aivan oikein. Älkää turhaan tunteko syyllisyyttä. Meidän on nyt keskityttävä itseemme. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta jätti meille suuren vastuun. Olemme nyt omillamme.” Sitä Preussin ei olisi kuitenkaan kannattanut sanoa. Pikkuisen neidin silmät täyttyivät kyyneleistä, eikä edes nenäliina ehtinyt kuivata niitä kaikkia. Silloin Preussille valkeni, että ehkä Liechtenstein ei välittänyt itsenäisyydestä. Ehkä tämä pieni neito kaipasi jonkun lähelleen, ja nyt hän oli menettänyt tämän jonkun.
Preussi jätti etiketit taakseen ja otti pienen neidon kevyeen halaukseen. Tuntui niin väärältä jättää Liechtenstein yksin nyt kun tämä todella tuntui tarvitsevan jotakuta.
”Älkää surko. Ei itsenäistyminen tarkoita yksinäisyyttä. Voitte aina kääntyä puoleeni, jos teistä tuntuu, että tarvitsette seuraa.” Neidon kasvot kirkastuivat hieman ja tämä kiitti hiljaa Preussin takkia vasten.
 
”Voitte aina kääntyä puoleeni…” Preussi mutisi myrkyllisesti. ”Ja mitähän apua minusta muka oli?” Siitä seurasi syvää kiroilua ja itseinhoa, joka kannusti miehen taas juoksuun. Vielä ei voinut olla liian myöhäistä! Ehkä Liechtenstein oli ollut niin silminnähden järkyttynyt, että joku oli tajunnut ottaa hänet toipumaan. Siksi naista ei ollut kuulunut kotiinsa viikkoihin. Preussi toivoi, että näin olisi. Hän ei halunnut ajatella, että pieni Liechtenstein, joka hymyili aina niin varovaisen suloisesti, olisi kadonnut tästä maailmasta. Ehkä tämä joku olisi älynnyt pitää Liechtensteinille seuraa ja lohduttaa tätä, eli tehdä juuri niitä asioita joita Preussi oli luvannut ja sitten… Mitä? Unohtanut? Mitäpä sitä kaunistelemaan…
Kuka olisi voinut olla tämä viisas henkilö? Kovin moni ei tiennyt Liechtensteinin olemassaolosta. Kovin moni ei tiennyt, kuinka nainen oli joutunut ikävään välikäteen hänen vuokseen ja menettänyt niin kotinsa ja kaiken tutun ja turvallisen. Kovin moni ei tiennyt, ettei Liechtensteinin kaltaisia ole luotu tulemaan toimeen yksin. Preussi pakotti itsensä miettimään.

Preussi saapui uupuneena kotiin. Tänään ei ollut hänen päivänsä. Rökitystappio taistelusta, jonka oli pitänyt olla varma voitto, vaikeat ja itsekään liittolaiset, sekä vihainen pomo eivät olleet, samaan päivään ahdettuna, yhdenkään valtion toivomus. Sen vuoksi Preussi oli päättänyt vain sulkeutua kotiinsa ja unohtaa koko muun maailman. Hän voisi vetää tänään kunnon kännit ja pyytää Saksaa vain antamaan hänen olla. Hän ei jaksanut pikkuveljensä nipotusta tänään. Tänään hän ei jaksa enää yhtikäs mitään!
Preussi pamautti oven perässään kiinni. Näin hän viesti Saksalle, että oli kotona, muttei kovin seurallisella tuulella. Tai ainakin sitä hän oli toivonut. Olohuoneesta juoksi kuitenkin pian nuori pellava pää posket hehkuen.
”Sinä tulit!” Tämä hihkaisi onnellisena ja löi samalla Preussin täysin ällikältä. Tuo oli hyvin epäsaksamaista käytöstä. Poika ei ollut koskaan juossut häntä hihkuen vastaan kun hän oli tullut kotiin.
”Meillä on vieras”, nuorukainen jatkoi ja viittoi olohuoneeseen päin, kuin paikatakseen puuttuvat sanat, jotka katosivat innostukseen. Preussi kurkisti olohuoneeseen ja näki nuoren neidin istumassa siellä ujon näköisenä.
”Liechtenstein?” Preussi hämmästyi. Hän ei ollut odottanut neitoa saapuvaksi. Hän tiesi kyllä luvanneensa toiselle, että tämä voisi tarpeen tullen kääntyä hänen puoleensa, mutta ei ollut uskonut toisen oikeasti tekevän niin. Hänellä ei ollut hyvä maine missään mielessä. Luulisi että se on kantautunut jopa Liechtensteinin korviin.
”Päivää. Anteeksi, että häiritsen. Ajattelin… Tuota… Tulla käymään.”
”Ei mitään. Tervetuloa”, Preussi toisti kohteliaasti, muttei saanut pyyhittyä hämmästynyttä ilmettä kasvoiltaan. Sitten hämmästys suli harvinaiseen hymyyn. Jostakin syystä Liechtensteinilla oli kyky saada kaikki ympärillään hymyilemään aidosti. Preussi huomasi, että tuo pieni taika toimi myös häneen ja Saksan pään se oli pistänyt aivan sekaisin. Poikahan oli yleensä vieraiden seurassa niin vakava, että heitä ei uskottu veljeksiksi. Nyt Liechtenstein oli kuitenkin saanut jollakin ihmeen tavalla saanut hänen pikkuveljensä käyttäytymään niin kuin ikäisensä kuului.
”Olette aina tervetullut tänne”, Preussi sanoi lämpimästi seuratessaan pikkuveljeään olohuoneen puolelle.

Ennen kuin Preussi oli muistanut tuota hetkeä täysin, hänen jalkansa olivat vieneet hänet hautausmaan reunalla odottavan hevosensa luokse. Nyt tuo viisas eläin vei häntä hänen ja Saksan kotitalolle. Preussi ei ollut käynyt kotona aikoihin. Toivottavasti Saksa oli pitänyt hyvää huolta Liechtensteinista, jos tämä oli taas ilmestynyt heidän luokseen. Jos Preussi olisi vain älynnyt olla olematta idiootti… No, tämä jossittelu mantra oli soinut Preussin päässä jo viikon verran. Hän oli odottanut Liechtensteinia palaavaksi monta päivää. Lopulta hän oli hermostunut odottamiseen ja lähtenyt etsimään. Hän oli kysynyt parhailta ystäviltään, mutta kumpikaan ei ollut nähnyt naista. Itään hän ei uskonut, että Liechtenstein olisi lähtenyt, koska nainen ei ollut sieltä seikkailunhaluisimmasta päästä.  Preussi hermostui lopullisesti kun aikaa kului, eikä naista näkynyt tai kuulunut. Nyt hän oli ratsastanut läpi maiden ja mantujen, etsinyt majataloista ja kaikkialta muualta tavallisen kansan parista, missä nuori nainen vain voisi olla. Ilman mitään logiikkaa, hän oli vain pakottanut hevosensa laukkaamaan paikasta toiseen, ja koko ajan hän solvasi itseään.

Liechtenstein nauroi ja tuntui kuin koko huoneeseen olisi palannut lämpö. Saksa nauroi mukana ja Preussikin virnisti. Hän oli imitoinut pomonsa raivokohtausta nuoremmalle kaksikolle. Enää se ei tuntunut niin ärsyttävältä, miltä se oli tuntunut kotimatkalla. He olivat istuneet ensimmäiset puolituntia hieman kiusaantuneina tilanteesta, joka oli tullut yllätyksenä kaikille. Onneksi Saksa oli paikalla murtamassa jäätä. Alkukankeuden jälkeen he olivat juoneet kahvia niin kuin hyviin tapoihin aina kuuluu ja vaihtaneet kuulumisia. Mutta sitten kun Preussi oli joutunut kertomaan päivästään, koko hienotunteisuus oli karannut käsistä. Nyt hän huomasi kertovansa päivän kurjimpia yksityiskohtia kuin mitäkin komediaa, ja nyt kun hän kävi sen näin läpi, koomiseltahan se tuntui.
Käkikello keskeytti hänet ennen kuin ehti taas alkaa kertomaan kuinka oli luikkinut pois pomonsa ulottuvilta tämän vetäessä henkeä ja oli kuullut vielä ulko-ovelle saakka kuinka tämän oli mylvinyt hänen peräänsä. Pieni pettymyksen aalto kävi hänen lävitseen kun Liechtenstein ilmoitti, että hänen täytyy varmaan lähteä. Tottahan se oli, että pimeä oli jo laskeutunut ja kello oli paljon, mutta silti tuntui, että he olivat vasta päässeet alkuun.
”Nytkö jo?” Saksa huokaisi ja katsoi kelloa rumasti, aivan kuin se tikittäisi tahallaan nopeammin, kun heillä oli hauskaa. Liechtenstein hymyili pahoittelevasti ja kertoi, että hänellä oli vielä pitkä matka kuljettava ennen kuin oli kotonaan.
”Eikö nuoren neidin ole vaarallista kulkea yksin pimeällä niin pitkää matkaa?” Preussi kysyi ja Liechtensteinin eleet hidastuivat hieman. Nainen oli juuri solmimassa huivia vaaleiden hiustensa peitoksi, mutta lopetti ennen kuin sai solmua aikaan.
”Etkö voisi jäädä tänne?” Saksa kysyi ja Preussi hymyili salaa itsekseen, että hänen pikkuveljensä kysyi kysymyksen, jota hän ei kehdannut esittää. ”Voisit sitten mennä huomenna kotiisi päiväsaikaan. Minä voin vaikka saattaa sinut. Minulla ei ole valtion velvollisuuksia.” Saksa innostui ja onnistui tartuttamaan innostuksensa Liechtensteiniin.
”Käykö se?”
”Käy vallan mainiosti”, Preussi julisti. ”Pidetään hauskaa porukalla.”
”Mutta onko se… Sopivaa?” Liechtenstein kysyi varovasti. Ehkä jutut Preussin pahasta maineesta olivat sittenkin kiirineet naisen korviin.
”On toki. Saksa on herrasmies eikä uskalla tehdä mitään kun isoveli vahtii”, Preussi sanoi ja virnisti. Saksa punastui ja Liechtenstein kikatti.
”Ehkä minä sitten jään, kun kerran isoveljelläkään ei ole mitään sitä vastaan.”

”Olen minäkin sitten surkea isoveli…”

[MyrsyliuutE_96]

//Yeyyy eka kommentoija!
Oi Sinu, olet ihana kun kirjoitit tällaista ihanuutta<3 Tipahdin tuolilta kun hoksasin että laitoit fikin ja nyt minä olen reipas ja kommentoin.
Tämä oli helppo ja kiva lukea, Preussista ja Liechtensteinistä kirjoitetaan liian vähän yhdessä. Alku oli ensinnäkin tosi kiinnostava, ja sitten alkoikin ensimmäinen takauma. Nehän tuovat ihanasti syvyyttä hahmoihin ja fikkeihin ja tuo oli nyt vain aivan loistava pätkä. Tykkäsin kuvailusta, varsinkin pätkän loppuosassa. Ihana maininta tuo ”liikaa yksityiskohtia, jotta sitä olisi voinut pitää näyttelemisenä”.
Välipätkän tunnelmakuvaus oli jtn aivan ihanaa<3

Jos Preussi ei olisi itse seissyt sen kiven äärellä kun Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa haudattiin, hän ei olisi varmaan löytänyt hautaa mitenkään. Se ei näyttänyt
siltä, että olisi kuulunut entiselle mahtavalle valtiolle. Liechtenstein oli niin tuntematon monille, että hän tuskin saisi edes hautaa, jos katoaa. Ei! Hän ei saa ajatellakaan moista! Liechtenstein ei ollut täällä, joten hänen täytyy olla jossakin muualla.

Ihan kuin jostakin kirjasta otettu. Tykkäsin tuosta eniten siksi, että Preussi ei luule olevansa niin ylimahtava kuin hän yleensä luulee. Se ajattelee Liechtensteiniä<3
En mä osaa tähän mitään järkevää sanoa:< Siis aivan loistava, jatkoa odotellessa.
 

”Käykö se?”
”Käy vallan mainiosti”, Preussi julisti. ”Pidetään hauskaa porukalla.”
”Mutta onko se… Sopivaa?” Liechtenstein kysyi varovasti. Ehkä jutut Preussin pahasta maineesta olivat sittenkin kiirineet naisen korviin.
”On toki. Saksa on herrasmies eikä uskalla tehdä mitään kun isoveli vahtii”, Preussi sanoi ja virnisti. Saksa punastui ja Liechtenstein kikatti.

Toi oli oikeesti ihana pätkä, voin niin kuvitella tuon kohdan. Sä sait tästä tekstistä tosi aidon kuuloisen ja mä tykkään siitä sen takia, että tää on just niin sinua:)

<3:llä

~Myrsis~
//sori kun täs ei ollut erityisen paljon sitä järkeä just nyt... Mutta yritin vain selittä että tykkäsin tästä ihan kauhistuttavan paljon<3

[Muuttolintu]

Voi... ihanaa, että olet tullut takaisin! Ja vielä kolmiosaisen fikin kanssa! Ja minulle omistit... en.. tiedä mitä sanoa... Enkä edes oikeasti tehnyt mitään... tämä on kyllä ihan liikaa! ; u ;

Tämä ensimmäinen osa oli kyllä todella ihana. Vakava Preussi ja suloinen Liechtenstein... vau. Jotenkin kaikki tässä oli jotain niin upeaa, etten osaa edes kommentoida. On kuin kauan odotettu toive olisi juuri päässyt toteutumaan, kun pääsee lukemaan tällaisesta Preussista! Ja siihen kun lisätään vielä Liechtenstein ja pikku-Saksa, niin voi että.

Kirjoitat todella kauniisti ja yksityiskohtaisesti, ja tunnelmaan pääsi  hyvin mukaan. Parasta tässä oli kuitenkin vanhanaikainen teitittelytapa sekä Preussin kurinalaisuus ja tahdikkuus...

Hän pujotteli väenpaljouden läpi surullisen neidon luokse. Sen verran tahdikas hän osasi olla, että jäi vähän matkan päähän seisomaan. Kun neito oli huomannut hänet, hän nyökkäsi ja käveli rauhallisesti tämän luokse. Hän ei halunnut järkyttää Liechtensteinia yhtään enempää.
”Älkää olko surullinen, hän koki soturin kuoleman, josta voi olla ylpeä”, Preussi aloitti ja hymyili pienesti. Aluksi hymyn oli tarkoitus olla vain etiketin mukainen tapa, mutta jokin tuossa pienessä neitokaisessa nakersi teennäisyyteen reiän ja oikea, lohduttava hymy murtautui esiin.

..joka ei kuitenkaan ollut liian tiukka, mikä näkyi mm. tässä  >>

Preussi jätti etiketit taakseen ja otti pienen neidon kevyeen halaukseen. Tuntui niin väärältä jättää Liechtenstein yksin nyt kun tämä todella tuntui tarvitsevan jotakuta.
”Älkää surko. Ei itsenäistyminen tarkoita yksinäisyyttä. Voitte aina kääntyä puoleeni, jos teistä tuntuu, että tarvitsette seuraa.”

Puhumattakaan siitä, kun hän vitsailun turvin kertoi surkeasta päivästään >>

Mutta sitten kun Preussi oli joutunut kertomaan päivästään, koko hienotunteisuus oli karannut käsistä. Nyt hän huomasi kertovansa päivän kurjimpia yksityiskohtia kuin mitäkin komediaa, ja nyt kun hän kävi sen näin läpi, koomiseltahan se tuntui.

Oikeasti, olen aivan onnesta soikeana siitä että pääsee lukemaan näin hienotunteista draamaa Preussista! Sillä harvat muistavat, että Preussi valtiona perustui nimenomaan kurinalaisuuteen, ja tahdikkaat mutta konservatiiviset  preussilaiset ylhäisösuvut muodostivat tärkeän osan sen yhteisöstä. Kyllähän tämän pitäisi jotenkin Preussin käyttäytymisessäkin näkyä - ja vihdoin, tässä on teksti jossa se näkyy.

Draamaa, angstia, historiaa, Preussi, Liechtenstein ja maininta PreussixUnkarista - paremmaksi tämä ei voisi tulla.
En malta odottaa jatkoa!

[Sinu]

Myrsis: Voisi melkein sanoa, että sinä olet yksi syy miksi tämä ficci alunperin lähti kehittymään mielessäni. Kirjoitit joskus sen Viisi kertaa kun Preussin täytyi juosta karkuun -fickin, jossa on se yksi pätkä PruLiech parituksella. Nappasin hahmot ja lähdin etsimään videoita. Heh, tämän vuoksi tämä kaksikko on jäänyt kummittelemaan päähäni. En varsinaisesti välitä parituksesta, koska minusta Preussi on juuri sopivaa isoveliainesta Liechtensteinille. ^^

Kiitos siis ihanasta kommentista. Ei kommenttien tarvitse olla aina niin rakentavia kuin äikänkirja sanoo. Tiedän, että kun ihmiset kommentoi ja lainaa suosikkipätkiään, että tätä seurataan ja luetaan ihan ajatuksella. Se on paras palkka.

Muuttis: Sullepa tosiaan, koska olet sen arvoinen! (; He heh, et uskokaan kuinka viestisi piristi minua. Paranee vain toivoa että pidät muistakin osista, ettei omistuksesta tule hylsyä. Kiitos kuitenkin kommentista. Ammensin siitä taas kovasti puhtia kirjoittaa.

Teitittelyn ja vanhan etiketin halusin ehdottomasti mukaan, koska vaikka takaumissa hypitään aika paljon, niin silloin saa myös jotakin mielikuvaa siitä miten Preussin ja Liechtensteinin välit lähentyvät. Mitä tuttavallisempaa, sitä vähemmän tarvitaan kohteliaisuuksia. Ja tässä on nyt jatkoa!


2.   …vai enkö vain koskaan…

”Saksa!” Preussi huusi jo pihalla. Hän ei jäänyt huolehtimaan hevosestaan. Preussi tiesi, ettei se karkaa vaikka hän jättäisi sen vapaaksi pihaan. Parilla harppauksella hän oli jo ovella ja saatuaan sen auki hän kutsui pikkuveljeään uudestaan. Hän sai huutaa vielä kolmanteenkin kertaan ennen kuin uninen Saksa ilmestyi portaikkoon. Hänellä oli yöpaita päällä ja makean haukotuksen saattelemana hän mutisi:
”Et ole ollut kotona ikuisuuteen ja sitten on pakko tulla liian aikaisin aamulla huutamaan.”
”Saksa, onko Liechtenstein täällä?” Preussi kysyi heti välittämättä veljensä mutinoista. Saksa hämmästyi.
”Ei ole. Miksi hän olisi täällä?”
”Onko hän käynyt täällä? Ottanut yhteyttä? Oletko kuullut hänestä yhtään mitään?”
Nyt Saksa näytti heräävän ja huoli ilmestyi hänen kasvoilleen.
”Ei mitään noista. Onko hänelle tapahtunut jotakin?”
”Hän on kadonnut. Hän ei ole ollut kotonaan viikkoihin. Ei Espanja eikä Ranskakaan ole nähnyt häntä. En löydä häntä…”
”Mitä on tapahtunut? Eikös hän kuulu Saksan liittoomme?”
”Liitto on hajonnut. Etkö sinä seuraa maailman tapahtumia ollenkaan? Minä ja Itävalta otimme yhteen ja liitto hajosi.”
”Ehkä hän on jäänyt Itävallan luokse”, Saksa ehdotti. ”Unkarikin asuu siellä nykyään. Kuulin, että he menivät naimisiin. Ehkä Liechtenstein kaipaa naisseuraa.”
Saksan sanat olivat kuin veitsen kääntö haavassa Preussille. Hän oli voittanut Itävallan sodassa! Hän oli voittanut, ja silti Itävalta oli saanut Unkarin. Oliko se kukkoileva aristokraatti vienyt hänen pikkusiskonsakin?

”Olet aina ihan erilainen kun Unkari on lähistöllä”, Liechtenstein sanoi hyväntahtoisesti, kun he kävelivät kaksin kohti kotia. He olivat olleet aiemmin päivällä ratsastamassa yhdessä ja Unkari oli liittynyt vähäksi aikaa heidän seuraansa.
”Olenko? En ole huomannut”, Preussi sanoi muka kevyesti, mutta tiesi, että Liechtenstein oli oikeassa. Olisi vain epäilyttävää jos hän kieltäisi kaiken. ”Voi johtua siitä, että olemme tunteneet toisemme jo niin pitkän aikaa.”
”Taidat todella pitää hänestä.”
”Mitä? Pitää? Sillein pitää pitää? Mitä sinä nyt höpötät? Enhän minä nyt sellaista”, Preussi hekotteli teennäisesti, mutta tunsi kasvojensa punertuvan. Liechtenstein kikatti.
”Ei siinä ole mitään pahaa. Hänkin näyttää pitävän sinusta kovasti.”
”Niinkö luulet?” Preussi kysyi toiveikkaana ja tajusi vasta sitten, että oli puhunut itsensä pussiin. ”Ei uskoisi.”
”Hän näytti siltä, että olisi halunnut repiä minulta hiukset päästä, koska minä olin ratsastamassa kanssasi. Mutta kun esittelit minut pikkusiskoksesi, hän rauhoittui heti.”
”Mitä!? En minä huomannut mitään tuollaista.”
Liechtenstein naurahti kevyesti. ”Se olikin haaste minulle, koska olin vieras nainen hänen reviirillään.”
”Tuo kuulostaa jo pelottavalta, Licht. Kun olimme lapsia, en edes tiennyt että Unkari oli tyttö.”
”Ehkä hän kuitenkin haluaa nykyään, että näet hänet naisena.”
Sillä hetkellä Preussin kasvot ahavoituivat. Hän oli viimein tajunnut koko tilanteen. Tosin hän ei yhtään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä seuraavaksi asian suhteen, mutta ainakin hän nyt viimein tiesi mistä kenkä puristi. Jostakin syystä outo kutittava tunne syntyi Preussin sisälle.
”En olisi uskonut, että sinä tulet olemaan se, joka kertoo minulle tuon. Tosin jos sinä et olisi kertonut, niin ei olisi varmaan kukaan.”
”Sitä varten siskot ovat.”

”Mitä varten veljet sitten ovat?” Preussi mutisi ja raotti silmiään. Kesti hetken ennen kuin hän muisti, että oli taas kotona. Huoli Liechtensteinista oli tuonut hänet tänne. Jos Saksa ei olisi vaatinut häntä lepäämään ja syömään ennen lähtöään, hän olisi varmasti ollut jossakin aivan muualla. Preussi pomppasi pystyyn sohvalta. Hän tiesi nyt mistä lähteä etsimään seuraavaksi.
”Saksa!” Preussi huhuili, muttei saanut vastausta. Hänen pikkuveljensä oli kait poistunut talosta hänen levätessään. Preussi ei välittänyt vaan pukeutui pikaisesti. Hän oli jo melkein ulko-ovella kun tajusi, että hän voisi ottaa evästä kotoaan, ettei ylimääräisiä pysähdyksiä synny. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ruokakomerolle asti, kun huomasi keittiön pöydällä eväsnyytin. Se oli selvästi Saksan valmistama. Preussi hymyili pienesti kun nappasi nyytin mukaansa ja kiiruhti pihamaalle. Hevonen oli poissa. Preussi ei kuitenkaan huolestunut, sillä jos Saksa oli laittanut hänelle eväät, hän oli varmasti myös huolehtinut hänen hevosestaan.
Preussi arvasi oikein. Hän löysi veljensä tallista.
”Minä lähden taas”, Preussi sanoi ja näytti eväsnyyttiä. Saksa nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ota minun hevoseni. Omasi on aivan näännyksissä.”
Sen enempää he eivät puhuneet. Saksa pakkasi Preussin satulalaukut. Preussi tiesi, että hänen pikkuveljensä oli myös huolissaan heidän sisarestaan. Muuten hän olisi saanut kuulla valitusta siitä, että joutui hoitamaan isoveljensä hommia.
”Jos hän tulee tänne, pidä hänestä huolta”, Preussi pyysi ja loi samalla veljeensä tunnetta, että tälläkin oli tärkeä rooli etsinnöissä. Saksa nyökkäsi.
”Otan selvää pohjoisesta, ja pidän korvani auki.”

”Hae nyt häntä tanssimaan”, Liechtenstein kannusti Preussia, mutta tämä pudisti päätään nolona. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut tanssia Unkarin kanssa, hän tuntu itsevarmuutensa menneen miinuksen puolelle kun oli nähnyt tämän tanssivan Itävallan kanssa. He olivat Unkarin syntymäpäivätanssiaisissa. Unkari oli häikäisevän kaunis ja hänen hymynsä suorastaan säteili.
”Nääh, en minä välitä tanssimisesta”, Preussi valehteli.
”Etkö?” Liechtenstein kysyi ja näytti silminnähden pettyneeltä.
”Mikä nyt tuli?” Preussi hämmästyi.
”Olin toivonut, että jos et tanssi Unkarin kanssa niin tanssisit minun kanssani.”
”Totta kai minä voin sinun kanssasi tanssia. En minä oikeasti vihaa tanssimista minä vain…” Preussi aloitti, mutta lopetti kesken lauseen. ”Miten sinä saat minut aina puhumaan itseni umpikujaan?”
Liechtenstein kikatti ja tämä oli selvästikin ollut hänen tarkoituksensa. ”Kun saa ensimmäisen tanssin tanssittua, sitä ei voi lopettaa. Sitten saat myös rohkeutta hakea Unkaria tanssimaan.”
Preussi naurahti. Liechtenstein oli kyllä taitava tyttö. Hänen ei auta kuin myöntyä. Siispä niin kuin kunnon herrasmiehen kuuluu, Preussi kumarsi.
”Saisinko seuraavan tanssin?”

Preussi hidasti vauhtiaan kun pääsi Itävallan alueille. Sodan jälkeen hän ei uskonut olevansa järin tervetullut näille tiluksille. Itävalta varmasti ei edes kuuntele mitä hänellä on asiaa, vaikka hän kuinka vakuuttaisi, ettei kyse ole mistään heidän välisestään. Preussin ei siis auta muu kuin yrittää päästä Unkarin puheille. Sekään ajatus ei houkutellut. Hän ei juuri nyt halunnut edes ajatella koko naista. Ikävä tunne valtasi hänet ja hän tunsi olonsa vielä surkeammaksi.

Liechtenstein näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. Hän oli tanssinut koko illan oikein sydämensä kyllyydestä ja nyt hänen poskensa hehkuivat. Se näytti oikeastaan todella sievältä vaaleiden hiusten kehystämänä. Preussi virnisti.
”Pitäisikö meidän alkaa tekemään lähtöä?”
”Nytkö jo?” Liechtenstein kysyi kuin pikkutyttö, jota kehotettiin nukkumaan kesken leikkien. Preussi nyökkäsi.
”Edes yksi tanssi vielä, ole kiltti”, hänen pikkusiskonsa aneli ja Preussin oli katsottava poispäin, jottei olisi heti myöntynyt tuon katseen alla. Hän oli vastaamassa jotakin pitkästä kotimatkasta ja pimeän tulosta, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa kun hänen silmänsä osuivat päivänsankariin, tai tarkemmin sanottuna päivänsankarin silmiin. Preussi oli aivan varma, että Unkari oli juuri hetki sitten katsellut heitä silmäkulmastaan, ennen kuin oli huomannut, että Preussi katsoi takaisin.
”Ei, kyllä meidän on paras lähteä nyt. Minulla on tunne, että myöhemmin se olisi vain vaikeampaa.”
”Taidat olla oikeassa”, Liechtenstein huokaisi ja Preussi ravisti pois viimeisetkin ajatukset näkemästään. Hän tarjosi sisarelleen kättä, johon Liechtenstein pujotti omansa.
”Mutta meidän pitäisi ainakin käydä kiittämässä Unkaria ihanista juhlista”, Liechtenstein muistutti ja Preussi nyökkäsi, vaikkakin vähän väkinäisesti.

Naiset viettivät hyvän tovin hyvästejä jättäessään. He kuiskuttelivat ja kikattelivat, ylistivät musiikkia, ruokaa ja kadetteja. Preussi odotti kärsivällisesti, että tämä etiketin mukainen loppujutustelu olisi ohi. Hän voisi sentään vain kiittää juhlista, ehkä kumartaa pienesti ja poistua. Naisten tavat olivat paljon puuduttavampia.
”Jos sallit Liechtenstein, haluaisin vaihtaa vielä pari sanaa veljesi kanssa”, Unkari pyysi ja nyökkäsi kohti Preussia, joka oli häkeltynyt noin suorasta pyynnöstä. Kaiken lisäksi kukaan ei kysynyt, halusiko hän jäädä vaihtamaan pari sanaa Unkarin kanssa! Mutta jostakin syystä vastaväitteet kuolivat hänen huulilleen, ja pian hän huomasi tulleensa johdatetuksi leveälle parvekkeelle.
”Et sitten hakenut minua tanssimaan”, Unkari kysyi ilman mitään muodollisuuksia.
”Hyvin sinulla näytti olevan vientiä ilmankin”, Preussi vastasi muka kevyesti, mutta pieni katkeruuden poikanen hiipi salaa hänen ääneensä.
”Ehkä”, Unkari tuumi ja loi syvän katseen Preussiin. ”Mutta ehkä minä olisin halunnut, että sinä pyydät minua tanssimaan kun on kerta syntymäpäiväni.”
Preussi nielaisi. Liechtensteinin sanat alkoivat kaikua hänen mielessään. ”Ehkä hän kuitenkin haluaa nykyään, että näet hänet naisena.” Hän ei ollut yhtään valmistautunut tällaiseen tilanteeseen. Hän oli ritari eikä mikään naistenmies. Niin pahalta kuin sen tunnustaminen tuntuikin, Preussi huomasi ajattelevansa että Itävalta olisi varmasti paljon luontevampi tässä tilanteessa.
”Olen pahoillani, etten hakenut sinua tanssimaan”, Preussi yritti varovaisesti. ”Mutta nyt se taitaa olla jo myöhäistä. Katso nyt, aurinko laskee ja minun pitäisi saattaa Liechtenstein kotiinsa.”
”Onko tosiaan liian myöhäistä?” Unkari kysyi silmäripsiensä alta ja Preussi huomasi miettivänsä olivatko ne aina olleet noin pitkät ja… houkuttelevat?
”Niin”, Preussi takerteli. ”Mikäpä kiire tässä loppujen lopuksi on? Valmiissa maailmassa…” Sitten hän ojensi kätensä Unkarille, kumarsi kaikkien etiketin sääntöjen mukaan ja pyysi tätä tanssiin. Silmät säteillen Unkari myöntyi ja jostakin parvekkeen lasioven takaa Preussi oli kuulevinaan Liechtensteinin kikatuksen.

Preussi seisoi nyt tuon saman parvekkeen alla ja näytti siltä, että voisi pinkaista pakoon heti, kun sai pienenkin syyn siihen.  Huokaisten hän tarttui kiinni ruusuun, joka oli ohjattu kasvamaan seinää pitkin ja alkoi kiivetä. Piikit eivät häntä estäneet, sillä hänellä oli nahkahanskat. Preussi vain toivoi, että Unkari olisi vielä täällä. Kyllä hän ymmärsi, että nyt kun Unkari ja Itävalta olivat virallisesti naimisissa, Unkari asuisi melko varmasti miehensä luona. Mutta sinne Preussi ei uskaltautunut. Ensin oli varmistettava tämä vaihtoehto.
”Haloo? Onko ketään kotona?” Preussi huusi päästyään parvekkeelle. Se oli hyvin hänen tapojensa vastaista, mutta nyt hänellä ei ollut malttia hiipparoida halki Unkarin talon. Vastausta ei kuulunut.
”Unkari! Jos olet täällä, vastaa! Minulla on tärkeää asiaa”, Preussi yritti vielä kerran ja tunsi itsensä typeräksi. ”En tullut haastamaan riitaa tai mitään. Tämä koskee Liechtensteinia.”
Vastausta ei kuulunut vieläkään. Mutta jos Unkari ei ollut täällä, se tarkoitti vain, ettei Liechtensteinkaan olisi. Huokaisten Preussi kääntyi poistuakseen samaa tietä mitä tulikin. Kevyt oven narahdus kuitenkin pysäytti hänet. Yksi palvelusväen ovista oli auennut hitaasti. Kokemuksesta Preussi tiesi oven johtavan keittiöön.

”Preussi?” Hento ääni kysyi ja Preussi käännähti samassa ympäri. Hetken hän tunsi suurta helpotusta sisällään, kunnes huomasi että naisella, joka ovesta kurkisti, oli ruskeat hiukset vaaleiden sijaan.
”Unkari, onko Liechtenstein täällä?”
”Ei ole.”
”Oletko nähnyt häntä? Kuullut hänestä mitään? Tiedätkö mihin hän on mennyt sen jälkeen kun…?” Lauseen loppu haihtui tyhjään saliin ja he olivat molemmat hetken hiljaa.
”En. Minä en tiedä hänestä mitään”, Unkari vastasi, mutta hänen äänensä kuulosti edelleen vaisulta ja jotenkin… onnettomalta?
”Hän ei siis ole edes Itävallan luona?”
”Ei ole”, Unkari  vastasi taas ja astui nyt hieman peremmälle saliin. Preussin olisi tehnyt mieli paeta.
”Etkö aio kysyä enää mitään?” Unkari kysyi kun he olivat vain katselleet toisiaan pitkän tovin.
”En, ehkä minun olisi parasta lähteä. Minun täytyy todella löytää Liechtenstein. Hän on ollut jo pitkään kadoksissa. Enkä halua aiheuttaa mitään huhuja, jotka voisivat vaikeuttaa sinun uutta elämääsi.”
”Etkö aio edes kysyä mitä minulle nykyään kuuluu?”
”Joku toinen kerta, nyt minulla on kiire.”
”Sinulla on aina kiire”, Unkari sanoi, mutta nyt hänen äänensä oli muuttunut myrkylliseksi. ”Sinulla on aina kiire ja silloin sinä viis veisaat muista.”
Preussi ei tiennyt kuinka olisi vastannut. Hänellä oli juuri sillä hetkellä niin huono omatunto ja muutenkin oli sydäntä särkevää nähdä Unkari hänen edessään ja tietää, että tämä kuului nyt toiselle. Mitä hän muka olisi voinut sanoa?
”Minun on sitten kai parempi poistua”, Preussi mutisi ja kääntyi taas lähteäkseen.
”Luulin, että olit muuttunut.”

Silloin Preussi ei sietänyt enää. Hän ei ollut muutenkaan täysin oma itsensä sillä hetkellä. Tajusiko Unkari lainkaan kuinka häneen sattui se, että nainen oli valinnut Itävallan? Tajusiko tämä lainkaan sitä, että hän oli nyt huolissaan pikkusiskostaan? Hän ei halunnut käsitellä näitä tunteita nyt.
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä!?” Preussi huudahti niin että sali kaikui. Kysymys oli osoitettu niin hänelle itselleen kuin Unkarille. ”Mitä minun olisi muka pitänyt tehdä, että sinä et olisi valinnut Itävaltaa. Sen minä tiedän mitä minun ei olisi pitänyt tehdä Liechtensteinin suhteen, mutta sinun suhteesi minä en tiedä, mitä tein väärin. Sinä valitsit sen taiteilijasielun ihan omasta tahdostasi. Voitko kuvitella miltä tuntui saada kutsu teidän häihinne? Et tainnut edes huomata, etten koskaan ilmaantunut paikalle.”
Unkari oli vaiti, mutta hänen olemuksestaan näkyi, että hän katui äskeisiä sanojaan, tai sitten hän katui naimisiin menoa, mutta sitä Preussi epäili vahvasti. Unkari oli itsenäinen ja vahva nainen, joka ei tee päätöksiään hetken huumassa.
”Parempi näin”, Preussi huokaisi lopulta. Tuo äskeinen tunteiden tulva oli nyt laantunut. ”Minusta ei olisi koskaan sinulle sellaista romanttista miestä, joka kirjoittelee runoja ja säveltää upeat klassikot sinun nimiisi. Me olisimme todennäköisesti vain riidelleet kaiken aikaa ja ajautuneet sisällissotaan tai jotakin. Parempi näin.” Preussi toisti viimeisen lauseen vielä kerran vahvistukseksi itselleen. Sitten hän katsoi Unkaria suoraan silmiin. Nuo silmät olivat ällistyneet ja samalla kyyneleistä kostuneet. Tai sitten valo vain taittui niihin hämärässä juuri oikealla tavalla, saaden silmät näyttämään kosteilta. Näin Preussi järkeili itselleen ja nyökkäsi.
”Ei muistella pahalla. Tule onnelliseksi hänen kanssaan.”

A/N: Unohtuipa mainita, että tähän tulee kyllä vielä yksi luku ja epilogi. Seuraavaa lukua odotellessa...

[Muuttolintu]

Awww! Tämä on niin ylimaallisen ihana fikki, että ei tätä voi muuta kuin rakastaa! Tuo Preussin ja Liechtensteinin ihana sisarussuhde, tanssiaiset, aikakausi, PruHun, tapahtumien kuvailu.. kaikki on täydellistä ♥
Ihan todella, tekee mieli halata jotakuta. Joten halaan sinua! *hali*

''Mitä? Pitää? Sillein pitää pitää? Mitä sinä nyt höpötät? Enhän minä nyt sellaista”, Preussi hekotteli teennäisesti, mutta tunsi kasvojensa punertuvan. Liechtenstein kikatti.
”Ei siinä ole mitään pahaa. Hänkin näyttää pitävän sinusta kovasti.”
”Niinkö luulet?” Preussi kysyi toiveikkaana ja tajusi vasta sitten, että oli puhunut itsensä pussiin.

Voisin lainata koko tämän keskustelun <3 Aika ovelaa, Liech!

”Jos hän tulee tänne, pidä hänestä huolta”, Preussi pyysi ja loi samalla veljeensä tunnetta, että tälläkin oli tärkeä rooli etsinnöissä.

Oooi, niin suloista <3 Preussin isoveljellinen luonne tulee esille...

”Nääh, en minä välitä tanssimisesta”, Preussi valehteli.
”Etkö?” Liechtenstein kysyi ja näytti silminnähden pettyneeltä.
”Mikä nyt tuli?” Preussi hämmästyi.
”Olin toivonut, että jos et tanssi Unkarin kanssa niin tanssisit minun kanssani.”
”Totta kai minä voin sinun kanssasi tanssia. En minä oikeasti vihaa tanssimista minä vain…” Preussi aloitti, mutta lopetti kesken lauseen. ”Miten sinä saat minut aina puhumaan itseni umpikujaan?”
Liechtenstein kikatti ja tämä oli selvästikin ollut hänen tarkoituksensa. ”Kun saa ensimmäisen tanssin tanssittua, sitä ei voi lopettaa. Sitten saat myös rohkeutta hakea Unkaria tanssimaan.”

Taas näitä 'ovela-Liechtenstein' -kohtauksia.. Voi miten rakastan tätä Liechtensteinia. Olet saanut minut vähän muuttamaan mielipidettäni hänestä - ennen pidin häntä  vain yli-inhimmillisen kilttinä ja neutraalina, en oikeastaan miettinyt sen enempää hänen luonnettaan. Mutta sie olet antanut hänelle inhimillisiä piirteitä, joita en itse vaivautunut  pohtimaan! : )

Ja sitten tuo PruHun... tiedätkö, tekisi mieli ravistella heitä oikein kunnolla. Mutta samalla koko tilanne on niin surullinen ja sydäntäsärkevä, että en tiedä mitä tässä oikein pitäisi tehdä. :< Preussin jääräpäinen mielikuva Unkarista nimenomaan sinä itsevarmana ja vahvana naisena tässä varmaan surettaa eniten. Pahus Preussi, miten höntti olet joskus!

Elikkä siis juu, kuten huomasit, pidin tästäkin luvusta. Ainoa mikä jäi uupumaan oli Unkarin vastaus tuosta lopusta - olisin halunnut tietää mitä tapahtui sen jälkeen, kun Preussi lausui nuo kohtalokkaan tuntuiset sanansa - ”Ei muistella pahalla. Tule onnelliseksi hänen kanssaan.” --- mitä sitten kävi?! ;o

Mutta, jatkoa jään kuten tavallista odottamaan ♥

[Vyra]

Hei taas ^^

Täytyy ihan aluksi myöntää, että en lukenut tätä heti silloin kun eka osa ilmestyi... Katoin kyllä, että "jes, Sinu on taas täällä!" mutta sitten huomasin, että tämä on saksalaismaista... taisi olla juuri vähän sen jälkeen kun muutin pois Saksasta ja mulla oli sellainen "en jaksa mitään saksalaista" -olo... Mutta voi minkä virheen tein! Tulee ihan typerä olo... anteeksi ^^''

Palasin joku päivä sitten lukemaan tämän ja rakastuin sitten ihan täysin <3 kaikki tuo kohteliaisuus... ja Preussi... ja sisarussuhde...ja... ja... Eniten rakastan tapaasi kirjoittaa Liechtenstein. Tämä koko tarina on niin kaunis. Jotenkin huomasin täysin toivovani, että Unkari valitsisi sittenkin Preussin ja Liechtenstein vaan ilmestyisi jostain, mutta sinulla varmaan on joku suunnitelma heidän varalleen vielä, eikö?

Joten, nostelin tätä täältä myös siinä toivossa, että saisimme pian seuraavan osan ^^

[Sinu]

Hei kaikki! Toivoitte jatkoa pian ja tässä sitä myös tulee. Mitä? Eikö puoli vuotta ole 'pian'? Hups!
Ei minulla ole oikeastaan muuta kuin tekosyitä sille miksi en ole julkaissut kolmatta ja viimeistä osaa, joten säästän teidät niiltä. Onko itsekästä pyytää vielä kommenttia tällaisen odotusajan jälkeen? No, toivon kuitenkin.

Mutta ole iloinen, että olette minun kanssani samoilla linjoilla siitä, että Liechtenstein kaipaa vähän persoonallisuutta ja asennetta. Vaikka onkin kiltti ja herttainen, niin kyllä hänenkin pitää saada elää ja ajatella itse. Kiitos kommenteistanne Muuttis ja Vyra! Arvostan sitä, että vaivauduitte kirjoittamaan noin ihanat kommentit. ^^


3.   … päässyt perille?

Preussi ei tiennyt enää mistä etsiä. Saksan hevonen löntysti laiskasti eteenpäin eikä Preussi enää edes kiinnittänyt huomiota siihen missä oli tai minne oli matkalla. Hän vain retkotti satulassa turtana. Todellisuus oli lyönyt hänet täysin maahan. Hän oli nyt viimein kohdannut sen tosiasian, ettei voi saada enää Unkaria. Preussi katui vierailuaan, ihan kuin hänellä muka olisi ollut vielä mahdollisuuksia, jos hän ei vain suostu kohtaamaan todellisuutta. Mutta hän katui sitä myös sen vuoksi, että se tuntui olevan hänen viimeinen toivonsa löytää Liechtenstein. Unkari oli luvannut tutkia idän. Tämän lisäksi Ranska piti silmänsä auki lännessä, Saksa pohjoisessa ja Espanja etelässä Romanon kanssa. Eikä mistään ollut kuulunut hyviä uutisia.

Preussi allekirjoitti pitkän ja koristeellisen pergamentin, jossa komeili jo Itävallan nimi. Sitten hän ojensi arvokkaan asiakirjan eteenpäin Unkarille, joka allekirjoitti sen myös ilman epäröintiä. Vuorollaan jokainen pöydän ääressä sai nimensä kirjoitettua. Preussi ei voinut olla pistämättä merkille kuinka Liechtenstein hymyili onnellisena kun hänen vuoronsa tuli. Eikä se ollut ihme; Liechtenstein oli sitä tyyppiä, joka tarvitsi muita ympärilleen. Tällainen yhteinen suurliitto oli varmasti toiveiden täyttymys pikkuiselle naiselle.
”Se sitä!” Preussi huudahti niin että koko pöytäseurue kääntyi katsomaan häntä. ”Saimme hienon liittoutuman aikaan. Tätä täytyy juhlia!”
Itävalta huokaisi, mutta ei sillä ärsyttävän ylimielisellä tavallaan, vaan helpottuneena. Hän nyökkäsi Preussille, mikä oli kuin lupa muille innostua asiasta myös. Pian koko pöytäseurue jutusteli siitä kuinka juhlat tulisi järjestää ja kenen luona. Preussi käytti tilaisuuden hyödykseen ja livahti Liechtensteinin luokse.
”Sehän meni hyvin”, hän tokaisi tyytyväisenä.”Uskon, että koko muu Eurooppa on kateellinen tästä liittoumasta.”
”Totta”, Liechtenstein sanoi nauravalla äänellä. ”Teitte Itävallan kanssa hyvää työtä.”

Preussi oli aivan turta. Hän seisoi jälleen Liechtensteinin kodin ulko-ovella. Talo oli autio. Pieni piha oli päässyt kasvamaan mielensä mukaan ja ruoho oli jo taittunut kaksin kerroin omasta painostaan. Rikkaruohot olivat ottaneet osansa kukkapenkeistä, joissa ne nyt kukkivat kilpaa perennoiden kanssa. Kun kurkisti ikkunasta sisään, huomasi kuinka sisäkukat olivat kuolleet. Kukaan ei ollut kastellut niitä aikoihin.
”Oletko sinä tosiaan lähtenyt lopullisesti?” Preussi kuuli oman äänensä. Kaikki ne äänen eri sävyt epäuskosta, ikävästä, katumuksesta ja surusta, kaikuivat hänen korvissaan vieraana.
Välittämättä enää oliko hänen tekonsa oikein, hän särki yhden pienistä ikkunaruuduista, jotta saisi ikkunan auki. Hän ei täysin tiennyt mitä odotti löytävänsä talosta. Ehkäpä Liechtenstein oli kirjoittanut jäähyväiskirjeen, tai hän löytäisi jonkin vihjeen tämän mahdollisesta olinpaikasta.

Pölyä oli niin paksu kerros, ettei Preussin saapikkaista kuulunut ääntäkään. Kaikki tavarat olivat siististi järjestyksessä eikä mitään epätavallista ollut nähtävillä. Preussi olisi melkein toivonut, että talossa olisi ollut kamppailun jälkiä, sillä silloin hän olisi voinut vain koota armeijansa ja lähteä etsimään sitä roistoa joka oli kehdannut kajota hänen sisareensa. Se olisi lievittänyt syyllisyyden tuntoa.
Preussia alkoi pelottaa. Hän oli kiertänyt koko talon, lukuun ottamatta Liechtensteinin makuukamaria. Juuri sillä hetkellä kun hän tarttui ovenkahvaan, hänen mieleensä nousi kuva pienestä riutuneesta ruumiista sängyllä, makaamassa unohdettuna pölyn keskellä. Hammasta purren, Preussi avasi oven lähes väkivaltaisesti. Makuukamarissa ei ollut ketään, ei elävänä eikä kuolleena. Kierrettyään huoneen Preussi lähti. Hän tarvitsi raitista ilmaa.

”Kuinka sinä kehtaat mennä arvostelemaan minun tapaani johtaa ja hoitaa asioita!?” Itävalta huusi ja löi nyrkin pöytään. Preussi nautti siitä kuinka miehen tyyni ja arvokas ulkokuori rakoili.
”Kutsutko sinä tuota hienostelua johtamiseksi? Sinussa ei ole pisaraakaan johtaja-ainesta”, Preussi lietsoi Itävallan vihaa. ”Pomosi on heikko, niin kuin sinäkin.”
”Olkaa kiltti ja lopettakaa!” Liechtenstein anoi heitä. Hän oli selvästi huomannut tämän riidan vakavuuden. Tämä ei ollut enää tyypillinen mielipide-ero, tässä oli jotain paljon vakavampaa. Preussi ei kuitenkaan välittänyt sisarensa pyynnöstä. Tässä oli hänen mahdollisuutensa osoittaa Itävallalle, ettei tämä ollut yhtään niin mahtava mitä antoi olettaa. Eikä yhtään Unkarin arvoinen.
”Minä en kuuntele tuollaista solvaamista oman kattoni alla”, Itävalta vastasi myös välittämättä Liechtensteinista.
”Voi, loukkasinko herkkiä tunteitasi?” Preussi kysyi pilkallisesti. ”Miten aikuinen mies voi olla noin neiti?”
”Vain kaltaisesi sivistymätön houkka voisi päästää jotain tuollaista suustaan”, Itävalta vastasi samalla mitalla takaisin ja sai Preussin näkemään punaista.
”Älkää olko tuollaisia. Pahoitatte vain toistenne mielen. Kiltit, lopet---”
”Älä puutu tähän, Licht!” Preussi suutahti ja sai pikkuisen naisen kavahtamaan taaksepäin. Mies ei kuitenkaan välittänyt siitä nyt. Hän voisi lohduttaa pikkusiskoaan myöhemmin. Pikkuinen nainen oli kuitenkin rohkeampi kuin mitä reaktiostaan antoi ymmärtää. Hän tunkeutui kinastelevien miesten väliin, jotka näyttivät siltä, että voisivat käydä toistensa kurkkuihin kiinni hetkellä millä hyvänsä.
”Lopettakaa!” Liechtenstein anoi vielä kerran ja yritti tarttua Preussia käteen. ”Veli, tämä on hyödytöntä.”
”Sinä se tässä hyödytön olet! Käskinhän sinun olla puuttumatta tähän!” Preussi huusi ja tönäisi sisarensa pois tieltään. Pieni nainen ei voinut mitenkään vastustella niin voimakasta tönäisyä ja hän lensi nurin lattialle.
”Tahditon kuten aina”, Itävalta lähes sylkäisi nuo sanat suustaan. ”Miksi minun pitäisi sietää sinun kaltaistasi jonkin liittoutuman vuoksi?”
”Kuule, jos minulta kysytään niin sanon itseni irti koko teennäisestä liitosta!”
”Ei!” Liechtenstein huusi itku kurkussa, mutta kumpikaan miehistä ei välittänyt.
”Se on sitten siinä!”, Itävalta huusi. ”Häivy talostani heti!”
Preussi nauroi ivallisesti. ”Mutta entä jos minä haluan olla täällä? Täällä on niin ärsyttävän täydellistä kaikki.”
”Häivy nyt heti tai tämä tietää sotaa!”
Silloin Preussi näki pikkusisarensa viimeisen kerran. Liechtenstein pillahti itkuun ja juoksi ulos huoneesta ja pois koko talosta. Preussi ei sitä kuitenkaan murehtinut silloin.
”Nythän herra aristokraatti neiti puhuu asiaa! Sota siis, katsotaan onko sinusta todella mieheksi.”

Preussi ei ollut koskaan nähnyt ketään kaltaistaan kuolleena. Hän oli kyllä ollut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hautajaisissa, mutta hän ei ollut nähnyt ruumista, ei edes arkkua, koska oli saapunut myöhässä. Jäikö heistä mitään tämän maailman päälle kun he kuolevat. Haihtuivatko he vain pois? Preussi näki sielunsa silmin itkuisen Liechtensteinin seisovan yksin jossain Alppien rinteillä, josta lempeä tuulen puuska vain puhalsi hänet pois. Pieni nainen haihtui ilmaan kuin hiekkalinna. Sekö oli ollut hänen pikkusiskonsa kohtalo?
Jokin turta voima otti tuosta ajatuksesta tuskallista voimaa ja Preussi kannusti ratsunsa yhä syvemmälle Alppien uumeniin. Vuori-ilma oli ärsyttävän seesteistä ja kaunista. Ärsyttävän miellyttävää siihen hetkeen kun tekisi itse mieli vain hypätä vuoren rinteeltä alas. Mutta Preussi ei aio olla niin heikko, että hyppäisi alas. Hän ei voisi jättää Saksaa yksin. Ei vaikka tämä tulisi vihaamaan isoveljeään heidän siskonsa kohtalosta, liittoutuman tuhosta ja huonoon maineeseen joutumisesta. Nämä olivat Preussin syntejä, hän ne myös kantaisi. Jos hän nyt luovuttaisi, hän jättäisi vastuun synneistään pikkuveljelleen, ja niin raukkamainen hän ei ole!

Autuas oli vuoriston ilma matkaajaa kohtaan. Preussin matka jatkui solissa ja rinteillä. Pienistä vuoristokylistä sai yöksi suojaa ja ruokaa. Hän kyseli edelleen pienen vaalean naisen perään ihmisiltä, mutta kukaan ei ollut nähnyt tai maistanut pientä, hyvin tavallisen oloista, naista. ”Tuollaisia naisia näkee harva se päivä.” Ihmiset vastasivat hänelle, välittämättä juurikaan vierasmaalaisen miehen epätoivoisesta katseesta. Preussi menetti hyvin usein malttinsa, jonka vuoksi hän joutui lähtemään kylästä hyvin nopeasti. ”Hän ei ole mikään tavallinen naikkonen. Hän on minun siskoni! Tajuatko!? Hän on kateissa! Minun täytyy löytää hänet! Hän on sata kertaa suloisempi kuin nuo naiset joihin sinä törmään ’harva se päivä’!”

Sota oli jäänyt, Preussi oli voittanut. Silti kun hän puristi kädessään kerman väristä hääkutsua, hän tunsi olonsa idiootiksi. Katkera maku nousi hänen suuhunsa ja hänelle tuli sillä hetkellä kova tarve huuhtoa se alas runsaalla oluen määrällä. Mutta Preussi tiesi, että vaikka maku katoaisi, tämä tunne ei. Se turtuisi kyllä ja mahdollisesti unohtuisi, mutta ei katoaisi. Hänen sydänalassaan tuntui ontolta ja aina kun hän edes yritti ajatella jotakin muuta, näkymätön kipu viilsi häntä. Kyllä hän tiesi, että kipu ei ollut fyysistä, ei hän siihen kuolisi. Yksikään lääkäri ei voisi auttaa häntä tässä.
Mutta oli eräs joka pystyisi auttamaan häntä. Preussin mieleen palautui muisto iloisesta kikatuksesta ja leikkisistä silmistä. ”Licht…” Preussi mutisi itsekseen kuin herätellen itseään horroksesta. Hänen pikkusiskonsa oli aina ollut hänen tukenaan naisasioissa. Hän oli rohkaistunut lähestymään Unkaria sydämensä puolesta ja jättänyt soturin luontonsa.
Olisiko Preussista nyt nielemään ylpeytensä ja menemään pikkusiskonsa ovelle pyytämään anteeksi käytöstään? Preussi ei ollut unohtanut miten oli kohdellut naista hänen ja Itävallan riidan aikana. Eikä varmasti ollut Liechtensteinkaan. Silti Preussi hylkäsi nyt jälleen kerran soturin ylpeän luontonsa ja nousi hevosen selkään. Hänen oli saatava puhua Liechtensteinin kanssa. Hän ratsasti sisarensa talolle, vain löytääkseen sen tyhjänä…

Hevonen pysähtyi suurien alppiruusu pensaiden varjoon. Sen korvat liikkuivat tarkkaavaisena kuin se olisi niillä yrittänyt löytää suuntaa itselleen. Preussi nousi pois ratsailta. Hän sitoi hevosen kiinni ja istahti itsekin pensaan juureen. Hän oli jälleen uudessa kylässä.
”Tviit!” Kuului Preussin vierestä ja hämmästyneenä miehen katse kohtasi pikkuruisen kananpojan. Se katseli Preussia pää kenossa ja avasi suunsa jälleen uuteen äännähdykseen.
”Tervehdys”, Preussi mutisi sille. ”Onko äiti hukassa?”
”Tviit!”
”En taida voida auttaa sinua…” Preussi vastasi ja tuhahti sitten itsekseen kun tajusi puhuvansa tipulle, kuin se olisi laadukastakin juttuseuraa.
”Oi voi…” Kuului jostakin ja hetken Preussi katsoi jo tipua, aivan kuin se olisi vastannut hänen kommenttiinsa. Preussi olisi jopa uskonut siihen itsekin jos alppiruusupensas ei olisi alkanut hetkeä myöhemmin liikkua. Pieni tipu säikähti kovasti rapisevaa pensasta ja alkoi piipittää kuin sen henki olisi ollut siitä kiinni. Preussi nappasi sen nopeasti käsiinsä ja yritti rauhoitella.

Preussi ei meinannut aluksi tunnistaa tulijaa. Hänen vaaleat hiuksensa oli leikattu lyhyiksi ja nyt ne olivat pörröiset pensaassa könyämisen jäljiltä. Asukin oli paljon yksinkertaistetumpi, joihin Preussi oli tottunut ja sai naisen näyttämään nuorelta mieheltä. Silti noista silmistä ei voinut erehtyä.
”Licht..?” Preussi henkäisi ja hänen mielensä täyttyi kuin hyökyaallosta helpotuksesta ja toivosta.
”Veli”, Liechtenstein henkäisi ja jäi tuijottamaan Preussia silmät suurina hämmästyksestä.
”Se olet sinä”, Preussi henkäisi nyt vuorostaan ja leveä virnistys ilmestyi hänen kasvoilleen. ”Olen etsinyt sinua kaikkialta. Taivas tietää, miten huolissani olen ollut sinusta.” Liechtenstein ei vastannut, tuijotti vain edelleen. Mutta Preussi ei välittänyt siitä. ”Oletko ollut täällä koko ajan?”
”O-olen minä”, nainen viimein vastasi. Hän näytti viimein uskovat, että Preussi todella oli Preussi.
”Oletko kunnossa? Ethän ole ollut kipeä? Ei kai kukaan ole satuttanut sinua?”
”Ei, olen ihan kunnossa nyt”, Liechtenstein sanoi ja näytti hetken siltä kuin ei uskaltaisi kertoa kaikkea. Lopulta hän rohkaistui sanomaan: ”En oikein pärjännyt omillani, mutta en kehdannut jäädä Itävallan luokse kun hän kerta meni naimisiin.”
”Niin, Unkarin kanssa…” Preussi mutisi eikä voinut peittää katkeruutta äänessään. Hän käänsi katseensa pois.
”Minä en mennyt häihin”, Liechtenstein sanoi pehmeästi. Nyt vihdoin hänen äänensä alkoi muistuttaa sitä, miltä Preussi sen muisti kuulostavan, lempeältä. ”Minä en halunnut juhlia heitä sinun kustannuksellasi.”
Pienen naisen sanat lohduttivat Preussi suunnattomasti, vaikka ne eivät poistaneet hänen ongelmaansa. Silti tuntui hyvältä tietää, että Liechtenstein oli kaikesta huolimatta hänen puolellaan. Suunnaton kiintymys tulvahti Preussin mieleen.
”Olen niin pahoillani, Licht”, hän kuiskasi ja hänen kätensä kosketti varovasti hänen sisarensa hiuksia. Liechtenstein ei sanonut, mitään mutta pieni hellä ja hivenen surullinen hymy kertoi, että Preussin anteeksi pyyntö oli otettu vastaan.
 
Ilmoille kantautui laukaus. Se oli terävä ja hyvin vaarallisen oloinen. Hyvä, että sen kaiku oli ehtinyt tyyntyä kun ilmoille kajahti myös huuto: ”Näpit irti hänestä senkin rakki, tai seuraava ammus löytyy kallostasi!”
Liechtenstein nousi salamana seisomaan ja kääntyi ampujan puoleen. ”Ei, veli! Älä ammu! Hän ei ole paha.”
Preussi tunnisti tulijan nyt kun oli saanut hetken sisäistää kaiken tapahtuneen. Se oli Sveitsi, heidän erakkoluonteinen ja tyly sukulaisensa. Pieni kananpoika oli alkanut piipittää taas kuin viimeistä päivää ja Preussi yritti taas rauhoitella sitä, samalla kun yritti mennä sisarensa ja Sveitsin aseen väliin. Mutta Liechtenstein ei antanut Preussin tehdä niin, vaan pysytteli itsepintaisesti miesten välissä.
”Hän ei ole paha, veli hyvä. Hän tuli auttamaan minua.”
”Jos sinä tarvitset apua, voit yhtä hyvin kääntyä minun puoleeni. Kulkukoirista on vain pelkkää harmia”, Sveitsi vastasi, mutta huomattavasti sävyisämmin nyt kun puhutteli Liechtensteinia. Silti viimeisen lauseensa kohdalla hän mulkaisi Preussi murhaavasti. Preussi oli jo puolustamassa itseään, mutta Liechtenstein ehti ensin.
”Mutta kyse on kananpojasta. Se jäi orvoksi kun kettu vei sen emon. Sinä sanoit, etten saa pitää sitä, mutta jonkun täytyy pitää siitä huolta. Tämä herra oli niin ystävällinen, että lupasi huolehtia sille hyvän kodin.”
Preussi tunsi oudon muljahduksen sisällään. Miksi Liechtenstein puhui hänestä tuolla tavalla? Silloin palaset loksahtivat paikoilleen. Liechtenstein oli sanonut, ettei pärjännyt yksin. Hän oli siis asettunut jonkun toisen luokse asumaan, ja koska hän puhutteli Sveitsiä veljenään, tämä joku oli taatusti Sveitsi. Liechtenstein ei siis aikonut lähteä hänen kanssaan kotiin. Hänellä oli nyt uusi koti täällä.
Sveitsi katsoi Preussia hyvin pitkään ja arvioiden. Hän ei selvästikään luottanut siihen, että Preussilla olisi ollut hyvät mielessä. Niin turta kuin Preussi olo sillä hetkellä olikin, hän suoristautui täyteen pituuteensa ja pyrki näyttämään mahdollisimman vaikutusvaltaiselta, mutta hänen leveä hymynsä oli pakostakin väkinäinen.
”Kyllä, arvon neiti. Minä pidän tästä pikkuisesta erityisen hyvää huolta. Voitte olla huoleti ja palata veljenne luokse.”
Liechtensteinilla ei ollut helmoja, mutta hän silti niiasi kauniisti Preussille ja hymyili. ”Kiitän teitä. Sen nimi on Gilbird. Nimesin sen erään minulle hyvin tärkeän henkilön mukaan.”
Sitten Liechtensteinin huulilta karkasi jälleen se leikkisä kikatus, kun hän näki Preussin hämmästyneen ilmeen. Ja tuo tyttömäinen kikatus sai aidon ja onnellisen hymyn nousemaan Preussin kasvoille.

”Taisin siis todella menettää kaiken…” Preussi mutisi pienelle ystävälleen, kun hän katsoi Liechtensteinin poistuvan uuden veljensä kanssa. Jotakin kosteaa osui Preussin poskelle. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa aurinko hyväili valkoisia untuvapilviä. ”Ja nyt alkoi vielä sataakin…”


A/N: Joo, surullinen loppu... Voi Preussi olen niiiiiin pahoillani. ):
Ja Preussi kutsuu Liechtensteinia nimellä 'Licht'. Se on lempinimi ja tarkoittaa valoa. Se sopi niin kivasta Liechtensteinin luonteeseen, että laitoin sen Preussin suuhun.

[Vyra]

*snif* Miksi Preussi, miksi? Yritän nyt rauhoittua hetken, jotta pystyn kommentoimaan edes joten kuten kunnolla...

Okei, täytyy nyt ihan ensimmäiseksi myöntää, että onnistuit muuttamaan mielikuvaani Liechtensteinistä ja "saksalaisvaltioiden" suhteista. Samalla aiheutit (ihan tahallasi...) sekavan tunteen, kun en osannut päättää olenko surullinen Preussin vuoksi vai iloinen koska Liech on kunnossa ja Sveitsin luona. Olen siis kumpaakin yhtäaikaa.

Olin myös iloinen Gilbirdin ilmaantumisesta ja siitä, miten tuo sopi tähän niin hyvin. Ikään kuin Liechtensteinin lahja veljelleen.

En oikeasti osaa sanoa mitään muuta, kuin pidin tästä. Pidin todella paljon. Ja tajusin nyt vasta, että lukujen nimistä tulee lause ja nyt olen ihan hämmentynyt tästä kaikesta syvällisyydestä. Kaikki muisto kohdatkin sopivat mukaan täydellisesti ja tunnelma säilyy koko ajan. Kiitoksia ja anteeksi, etten osaa kommentoida paremmin.

[MyrsyliuutE_96]

Hei taas:)
Anteeksi että kakkosluvunkin kommentointi jää vasta tähän, tuli huono omatunto ja ajattelin tulla mainitsemaan, että pidin molemmista tosi paljon^^ Suorastaan herkullista luettavaa. Liechtenstein on hahmona juuri sopivan tuntematon ja muuttuva, että luonnetta ja taustoja pystyy viilailemaan omiin tarpeisiinsa sopivaksi, niinkuin olet nyt tehnyt. Hahmona hän on juuri niin IC kuin olisi voinut kuvitella olevan, olet onnistunut siinä hyvin.

Preussi sensijaan on oma Mahtava mutta herkkä itsensä, jonka ongelmia voi tästäkin ruotia ihan hyvin. Suoraan sanottuna pitää ihmetellä miten taitava oletkaan kirjoittamaan näitä kahta yhteen siten, että heidän välillään on jotakin, tässä tapauksessa sisaruusside, mutta sitä jotakin ei ole liikaa häiritsemässä mitään olennaista.

En tahdo lainata tähän lempikohtiani, koska niitä on ihan liikaa, joutuisin lainaamaan yli puolet tekstistä. Tosin yksi suosikeistani on kakkosluvun ns. Pruhun-juhla ja muutenkin Preussin muistelmat koskien niin Unkaria kuin ihanaa pikku Lichtiä. Voisin melkein kuvitella, että jotakin tuollaista olisi tapahtunut ihan Hetaliassa itsessään ennen kuin Sveitsi olisi saanut pikkusiskon. (Sveitsi ja Saksa olivat muuten kivoja sivuhahmoja, mutta niitten ruotiminen ei ollut tämän kommentin tarkoitus.C:)
Ja jotta nyt sotkisin ajatuksiasi vielä vähän, sanon, että kirjoitustyylisi ja -tapasi on juurikin miellyttävää, vähänniinkuin kermakuorrutteinen täytekakku jossa on juuri sopivasti kaikkea. Sitä ei kestä tosin syödä paljoa kerralla, mutta tekstejäsi voisi lukea useammankin kerralla.. (ei, en yritä saada sinua kirjoittamaan paljoa lisää, en;D Mainitsinpahan vain..)

Niin, siinä kai minun asiani oli Sujuvaa ja maukasta tekstiä draamamausteilla, ah nam♥
<3:llä
~Myrsis~