Myrsis: Voisi melkein sanoa, että sinä olet yksi syy miksi tämä ficci alunperin lähti kehittymään mielessäni. Kirjoitit joskus sen Viisi kertaa kun Preussin täytyi juosta karkuun -fickin, jossa on se yksi pätkä PruLiech parituksella. Nappasin hahmot ja lähdin etsimään videoita. Heh, tämän vuoksi tämä kaksikko on jäänyt kummittelemaan päähäni. En varsinaisesti välitä parituksesta, koska minusta Preussi on juuri sopivaa isoveliainesta Liechtensteinille. ^^
Kiitos siis ihanasta kommentista. Ei kommenttien tarvitse olla aina niin rakentavia kuin äikänkirja sanoo. Tiedän, että kun ihmiset kommentoi ja lainaa suosikkipätkiään, että tätä seurataan ja luetaan ihan ajatuksella. Se on paras palkka.
Muuttis: Sullepa tosiaan, koska olet sen arvoinen! (; He heh, et uskokaan kuinka viestisi piristi minua. Paranee vain toivoa että pidät muistakin osista, ettei omistuksesta tule hylsyä. Kiitos kuitenkin kommentista. Ammensin siitä taas kovasti puhtia kirjoittaa.
Teitittelyn ja vanhan etiketin halusin ehdottomasti mukaan, koska vaikka takaumissa hypitään aika paljon, niin silloin saa myös jotakin mielikuvaa siitä miten Preussin ja Liechtensteinin välit lähentyvät. Mitä tuttavallisempaa, sitä vähemmän tarvitaan kohteliaisuuksia. Ja tässä on nyt jatkoa!
2. …vai enkö vain koskaan…
”Saksa!” Preussi huusi jo pihalla. Hän ei jäänyt huolehtimaan hevosestaan. Preussi tiesi, ettei se karkaa vaikka hän jättäisi sen vapaaksi pihaan. Parilla harppauksella hän oli jo ovella ja saatuaan sen auki hän kutsui pikkuveljeään uudestaan. Hän sai huutaa vielä kolmanteenkin kertaan ennen kuin uninen Saksa ilmestyi portaikkoon. Hänellä oli yöpaita päällä ja makean haukotuksen saattelemana hän mutisi:
”Et ole ollut kotona ikuisuuteen ja sitten on pakko tulla liian aikaisin aamulla huutamaan.”
”Saksa, onko Liechtenstein täällä?” Preussi kysyi heti välittämättä veljensä mutinoista. Saksa hämmästyi.
”Ei ole. Miksi hän olisi täällä?”
”Onko hän käynyt täällä? Ottanut yhteyttä? Oletko kuullut hänestä yhtään mitään?”
Nyt Saksa näytti heräävän ja huoli ilmestyi hänen kasvoilleen.
”Ei mitään noista. Onko hänelle tapahtunut jotakin?”
”Hän on kadonnut. Hän ei ole ollut kotonaan viikkoihin. Ei Espanja eikä Ranskakaan ole nähnyt häntä. En löydä häntä…”
”Mitä on tapahtunut? Eikös hän kuulu Saksan liittoomme?”
”Liitto on hajonnut. Etkö sinä seuraa maailman tapahtumia ollenkaan? Minä ja Itävalta otimme yhteen ja liitto hajosi.”
”Ehkä hän on jäänyt Itävallan luokse”, Saksa ehdotti. ”Unkarikin asuu siellä nykyään. Kuulin, että he menivät naimisiin. Ehkä Liechtenstein kaipaa naisseuraa.”
Saksan sanat olivat kuin veitsen kääntö haavassa Preussille. Hän oli voittanut Itävallan sodassa! Hän oli voittanut, ja silti Itävalta oli saanut Unkarin. Oliko se kukkoileva aristokraatti vienyt hänen pikkusiskonsakin?
”Olet aina ihan erilainen kun Unkari on lähistöllä”, Liechtenstein sanoi hyväntahtoisesti, kun he kävelivät kaksin kohti kotia. He olivat olleet aiemmin päivällä ratsastamassa yhdessä ja Unkari oli liittynyt vähäksi aikaa heidän seuraansa.
”Olenko? En ole huomannut”, Preussi sanoi muka kevyesti, mutta tiesi, että Liechtenstein oli oikeassa. Olisi vain epäilyttävää jos hän kieltäisi kaiken. ”Voi johtua siitä, että olemme tunteneet toisemme jo niin pitkän aikaa.”
”Taidat todella pitää hänestä.”
”Mitä? Pitää? Sillein pitää pitää? Mitä sinä nyt höpötät? Enhän minä nyt sellaista”, Preussi hekotteli teennäisesti, mutta tunsi kasvojensa punertuvan. Liechtenstein kikatti.
”Ei siinä ole mitään pahaa. Hänkin näyttää pitävän sinusta kovasti.”
”Niinkö luulet?” Preussi kysyi toiveikkaana ja tajusi vasta sitten, että oli puhunut itsensä pussiin. ”Ei uskoisi.”
”Hän näytti siltä, että olisi halunnut repiä minulta hiukset päästä, koska minä olin ratsastamassa kanssasi. Mutta kun esittelit minut pikkusiskoksesi, hän rauhoittui heti.”
”Mitä!? En minä huomannut mitään tuollaista.”
Liechtenstein naurahti kevyesti. ”Se olikin haaste minulle, koska olin vieras nainen hänen reviirillään.”
”Tuo kuulostaa jo pelottavalta, Licht. Kun olimme lapsia, en edes tiennyt että Unkari oli tyttö.”
”Ehkä hän kuitenkin haluaa nykyään, että näet hänet naisena.”
Sillä hetkellä Preussin kasvot ahavoituivat. Hän oli viimein tajunnut koko tilanteen. Tosin hän ei yhtään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä seuraavaksi asian suhteen, mutta ainakin hän nyt viimein tiesi mistä kenkä puristi. Jostakin syystä outo kutittava tunne syntyi Preussin sisälle.
”En olisi uskonut, että sinä tulet olemaan se, joka kertoo minulle tuon. Tosin jos sinä et olisi kertonut, niin ei olisi varmaan kukaan.”
”Sitä varten siskot ovat.”
”Mitä varten veljet sitten ovat?” Preussi mutisi ja raotti silmiään. Kesti hetken ennen kuin hän muisti, että oli taas kotona. Huoli Liechtensteinista oli tuonut hänet tänne. Jos Saksa ei olisi vaatinut häntä lepäämään ja syömään ennen lähtöään, hän olisi varmasti ollut jossakin aivan muualla. Preussi pomppasi pystyyn sohvalta. Hän tiesi nyt mistä lähteä etsimään seuraavaksi.
”Saksa!” Preussi huhuili, muttei saanut vastausta. Hänen pikkuveljensä oli kait poistunut talosta hänen levätessään. Preussi ei välittänyt vaan pukeutui pikaisesti. Hän oli jo melkein ulko-ovella kun tajusi, että hän voisi ottaa evästä kotoaan, ettei ylimääräisiä pysähdyksiä synny. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ruokakomerolle asti, kun huomasi keittiön pöydällä eväsnyytin. Se oli selvästi Saksan valmistama. Preussi hymyili pienesti kun nappasi nyytin mukaansa ja kiiruhti pihamaalle. Hevonen oli poissa. Preussi ei kuitenkaan huolestunut, sillä jos Saksa oli laittanut hänelle eväät, hän oli varmasti myös huolehtinut hänen hevosestaan.
Preussi arvasi oikein. Hän löysi veljensä tallista.
”Minä lähden taas”, Preussi sanoi ja näytti eväsnyyttiä. Saksa nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ota minun hevoseni. Omasi on aivan näännyksissä.”
Sen enempää he eivät puhuneet. Saksa pakkasi Preussin satulalaukut. Preussi tiesi, että hänen pikkuveljensä oli myös huolissaan heidän sisarestaan. Muuten hän olisi saanut kuulla valitusta siitä, että joutui hoitamaan isoveljensä hommia.
”Jos hän tulee tänne, pidä hänestä huolta”, Preussi pyysi ja loi samalla veljeensä tunnetta, että tälläkin oli tärkeä rooli etsinnöissä. Saksa nyökkäsi.
”Otan selvää pohjoisesta, ja pidän korvani auki.”
”Hae nyt häntä tanssimaan”, Liechtenstein kannusti Preussia, mutta tämä pudisti päätään nolona. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut tanssia Unkarin kanssa, hän tuntu itsevarmuutensa menneen miinuksen puolelle kun oli nähnyt tämän tanssivan Itävallan kanssa. He olivat Unkarin syntymäpäivätanssiaisissa. Unkari oli häikäisevän kaunis ja hänen hymynsä suorastaan säteili.
”Nääh, en minä välitä tanssimisesta”, Preussi valehteli.
”Etkö?” Liechtenstein kysyi ja näytti silminnähden pettyneeltä.
”Mikä nyt tuli?” Preussi hämmästyi.
”Olin toivonut, että jos et tanssi Unkarin kanssa niin tanssisit minun kanssani.”
”Totta kai minä voin sinun kanssasi tanssia. En minä oikeasti vihaa tanssimista minä vain…” Preussi aloitti, mutta lopetti kesken lauseen. ”Miten sinä saat minut aina puhumaan itseni umpikujaan?”
Liechtenstein kikatti ja tämä oli selvästikin ollut hänen tarkoituksensa. ”Kun saa ensimmäisen tanssin tanssittua, sitä ei voi lopettaa. Sitten saat myös rohkeutta hakea Unkaria tanssimaan.”
Preussi naurahti. Liechtenstein oli kyllä taitava tyttö. Hänen ei auta kuin myöntyä. Siispä niin kuin kunnon herrasmiehen kuuluu, Preussi kumarsi.
”Saisinko seuraavan tanssin?”
Preussi hidasti vauhtiaan kun pääsi Itävallan alueille. Sodan jälkeen hän ei uskonut olevansa järin tervetullut näille tiluksille. Itävalta varmasti ei edes kuuntele mitä hänellä on asiaa, vaikka hän kuinka vakuuttaisi, ettei kyse ole mistään heidän välisestään. Preussin ei siis auta muu kuin yrittää päästä Unkarin puheille. Sekään ajatus ei houkutellut. Hän ei juuri nyt halunnut edes ajatella koko naista. Ikävä tunne valtasi hänet ja hän tunsi olonsa vielä surkeammaksi.
Liechtenstein näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. Hän oli tanssinut koko illan oikein sydämensä kyllyydestä ja nyt hänen poskensa hehkuivat. Se näytti oikeastaan todella sievältä vaaleiden hiusten kehystämänä. Preussi virnisti.
”Pitäisikö meidän alkaa tekemään lähtöä?”
”Nytkö jo?” Liechtenstein kysyi kuin pikkutyttö, jota kehotettiin nukkumaan kesken leikkien. Preussi nyökkäsi.
”Edes yksi tanssi vielä, ole kiltti”, hänen pikkusiskonsa aneli ja Preussin oli katsottava poispäin, jottei olisi heti myöntynyt tuon katseen alla. Hän oli vastaamassa jotakin pitkästä kotimatkasta ja pimeän tulosta, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa kun hänen silmänsä osuivat päivänsankariin, tai tarkemmin sanottuna päivänsankarin silmiin. Preussi oli aivan varma, että Unkari oli juuri hetki sitten katsellut heitä silmäkulmastaan, ennen kuin oli huomannut, että Preussi katsoi takaisin.
”Ei, kyllä meidän on paras lähteä nyt. Minulla on tunne, että myöhemmin se olisi vain vaikeampaa.”
”Taidat olla oikeassa”, Liechtenstein huokaisi ja Preussi ravisti pois viimeisetkin ajatukset näkemästään. Hän tarjosi sisarelleen kättä, johon Liechtenstein pujotti omansa.
”Mutta meidän pitäisi ainakin käydä kiittämässä Unkaria ihanista juhlista”, Liechtenstein muistutti ja Preussi nyökkäsi, vaikkakin vähän väkinäisesti.
Naiset viettivät hyvän tovin hyvästejä jättäessään. He kuiskuttelivat ja kikattelivat, ylistivät musiikkia, ruokaa ja kadetteja. Preussi odotti kärsivällisesti, että tämä etiketin mukainen loppujutustelu olisi ohi. Hän voisi sentään vain kiittää juhlista, ehkä kumartaa pienesti ja poistua. Naisten tavat olivat paljon puuduttavampia.
”Jos sallit Liechtenstein, haluaisin vaihtaa vielä pari sanaa veljesi kanssa”, Unkari pyysi ja nyökkäsi kohti Preussia, joka oli häkeltynyt noin suorasta pyynnöstä. Kaiken lisäksi kukaan ei kysynyt, halusiko hän jäädä vaihtamaan pari sanaa Unkarin kanssa! Mutta jostakin syystä vastaväitteet kuolivat hänen huulilleen, ja pian hän huomasi tulleensa johdatetuksi leveälle parvekkeelle.
”Et sitten hakenut minua tanssimaan”, Unkari kysyi ilman mitään muodollisuuksia.
”Hyvin sinulla näytti olevan vientiä ilmankin”, Preussi vastasi muka kevyesti, mutta pieni katkeruuden poikanen hiipi salaa hänen ääneensä.
”Ehkä”, Unkari tuumi ja loi syvän katseen Preussiin. ”Mutta ehkä minä olisin halunnut, että sinä pyydät minua tanssimaan kun on kerta syntymäpäiväni.”
Preussi nielaisi. Liechtensteinin sanat alkoivat kaikua hänen mielessään. ”Ehkä hän kuitenkin haluaa nykyään, että näet hänet naisena.” Hän ei ollut yhtään valmistautunut tällaiseen tilanteeseen. Hän oli ritari eikä mikään naistenmies. Niin pahalta kuin sen tunnustaminen tuntuikin, Preussi huomasi ajattelevansa että Itävalta olisi varmasti paljon luontevampi tässä tilanteessa.
”Olen pahoillani, etten hakenut sinua tanssimaan”, Preussi yritti varovaisesti. ”Mutta nyt se taitaa olla jo myöhäistä. Katso nyt, aurinko laskee ja minun pitäisi saattaa Liechtenstein kotiinsa.”
”Onko tosiaan liian myöhäistä?” Unkari kysyi silmäripsiensä alta ja Preussi huomasi miettivänsä olivatko ne aina olleet noin pitkät ja… houkuttelevat?
”Niin”, Preussi takerteli. ”Mikäpä kiire tässä loppujen lopuksi on? Valmiissa maailmassa…” Sitten hän ojensi kätensä Unkarille, kumarsi kaikkien etiketin sääntöjen mukaan ja pyysi tätä tanssiin. Silmät säteillen Unkari myöntyi ja jostakin parvekkeen lasioven takaa Preussi oli kuulevinaan Liechtensteinin kikatuksen.
Preussi seisoi nyt tuon saman parvekkeen alla ja näytti siltä, että voisi pinkaista pakoon heti, kun sai pienenkin syyn siihen. Huokaisten hän tarttui kiinni ruusuun, joka oli ohjattu kasvamaan seinää pitkin ja alkoi kiivetä. Piikit eivät häntä estäneet, sillä hänellä oli nahkahanskat. Preussi vain toivoi, että Unkari olisi vielä täällä. Kyllä hän ymmärsi, että nyt kun Unkari ja Itävalta olivat virallisesti naimisissa, Unkari asuisi melko varmasti miehensä luona. Mutta sinne Preussi ei uskaltautunut. Ensin oli varmistettava tämä vaihtoehto.
”Haloo? Onko ketään kotona?” Preussi huusi päästyään parvekkeelle. Se oli hyvin hänen tapojensa vastaista, mutta nyt hänellä ei ollut malttia hiipparoida halki Unkarin talon. Vastausta ei kuulunut.
”Unkari! Jos olet täällä, vastaa! Minulla on tärkeää asiaa”, Preussi yritti vielä kerran ja tunsi itsensä typeräksi. ”En tullut haastamaan riitaa tai mitään. Tämä koskee Liechtensteinia.”
Vastausta ei kuulunut vieläkään. Mutta jos Unkari ei ollut täällä, se tarkoitti vain, ettei Liechtensteinkaan olisi. Huokaisten Preussi kääntyi poistuakseen samaa tietä mitä tulikin. Kevyt oven narahdus kuitenkin pysäytti hänet. Yksi palvelusväen ovista oli auennut hitaasti. Kokemuksesta Preussi tiesi oven johtavan keittiöön.
”Preussi?” Hento ääni kysyi ja Preussi käännähti samassa ympäri. Hetken hän tunsi suurta helpotusta sisällään, kunnes huomasi että naisella, joka ovesta kurkisti, oli ruskeat hiukset vaaleiden sijaan.
”Unkari, onko Liechtenstein täällä?”
”Ei ole.”
”Oletko nähnyt häntä? Kuullut hänestä mitään? Tiedätkö mihin hän on mennyt sen jälkeen kun…?” Lauseen loppu haihtui tyhjään saliin ja he olivat molemmat hetken hiljaa.
”En. Minä en tiedä hänestä mitään”, Unkari vastasi, mutta hänen äänensä kuulosti edelleen vaisulta ja jotenkin… onnettomalta?
”Hän ei siis ole edes Itävallan luona?”
”Ei ole”, Unkari vastasi taas ja astui nyt hieman peremmälle saliin. Preussin olisi tehnyt mieli paeta.
”Etkö aio kysyä enää mitään?” Unkari kysyi kun he olivat vain katselleet toisiaan pitkän tovin.
”En, ehkä minun olisi parasta lähteä. Minun täytyy todella löytää Liechtenstein. Hän on ollut jo pitkään kadoksissa. Enkä halua aiheuttaa mitään huhuja, jotka voisivat vaikeuttaa sinun uutta elämääsi.”
”Etkö aio edes kysyä mitä minulle nykyään kuuluu?”
”Joku toinen kerta, nyt minulla on kiire.”
”Sinulla on aina kiire”, Unkari sanoi, mutta nyt hänen äänensä oli muuttunut myrkylliseksi. ”Sinulla on aina kiire ja silloin sinä viis veisaat muista.”
Preussi ei tiennyt kuinka olisi vastannut. Hänellä oli juuri sillä hetkellä niin huono omatunto ja muutenkin oli sydäntä särkevää nähdä Unkari hänen edessään ja tietää, että tämä kuului nyt toiselle. Mitä hän muka olisi voinut sanoa?
”Minun on sitten kai parempi poistua”, Preussi mutisi ja kääntyi taas lähteäkseen.
”Luulin, että olit muuttunut.”
Silloin Preussi ei sietänyt enää. Hän ei ollut muutenkaan täysin oma itsensä sillä hetkellä. Tajusiko Unkari lainkaan kuinka häneen sattui se, että nainen oli valinnut Itävallan? Tajusiko tämä lainkaan sitä, että hän oli nyt huolissaan pikkusiskostaan? Hän ei halunnut käsitellä näitä tunteita nyt.
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä!?” Preussi huudahti niin että sali kaikui. Kysymys oli osoitettu niin hänelle itselleen kuin Unkarille. ”Mitä minun olisi muka pitänyt tehdä, että sinä et olisi valinnut Itävaltaa. Sen minä tiedän mitä minun ei olisi pitänyt tehdä Liechtensteinin suhteen, mutta sinun suhteesi minä en tiedä, mitä tein väärin. Sinä valitsit sen taiteilijasielun ihan omasta tahdostasi. Voitko kuvitella miltä tuntui saada kutsu teidän häihinne? Et tainnut edes huomata, etten koskaan ilmaantunut paikalle.”
Unkari oli vaiti, mutta hänen olemuksestaan näkyi, että hän katui äskeisiä sanojaan, tai sitten hän katui naimisiin menoa, mutta sitä Preussi epäili vahvasti. Unkari oli itsenäinen ja vahva nainen, joka ei tee päätöksiään hetken huumassa.
”Parempi näin”, Preussi huokaisi lopulta. Tuo äskeinen tunteiden tulva oli nyt laantunut. ”Minusta ei olisi koskaan sinulle sellaista romanttista miestä, joka kirjoittelee runoja ja säveltää upeat klassikot sinun nimiisi. Me olisimme todennäköisesti vain riidelleet kaiken aikaa ja ajautuneet sisällissotaan tai jotakin. Parempi näin.” Preussi toisti viimeisen lauseen vielä kerran vahvistukseksi itselleen. Sitten hän katsoi Unkaria suoraan silmiin. Nuo silmät olivat ällistyneet ja samalla kyyneleistä kostuneet. Tai sitten valo vain taittui niihin hämärässä juuri oikealla tavalla, saaden silmät näyttämään kosteilta. Näin Preussi järkeili itselleen ja nyökkäsi.
”Ei muistella pahalla. Tule onnelliseksi hänen kanssaan.”
A/N: Unohtuipa mainita, että tähän tulee kyllä vielä yksi luku ja epilogi. Seuraavaa lukua odotellessa...