Nimi: Kipeitä muistoja rakkaudesta
Kirjoittaja: MilzZzu
Genre: romance, angst
Pairings: Sirius/ James, Sirius/ Harry yksipuolinen
Ikäraja: S
Varoitukset: Täysi-ikäinen/alaikäinen-suhde
// neme lisäsi varoitukset A/N: Tarkoituksena oli kirjoittaa jotain ihan erilaista mutta sorruinkin sitten tällaiseen . . . Tarina sijoittuu Feeniksin killan alkuun, ennen Siriuksen kuolemaa.
Olet niin kaunis. Tai ei, et oikeastaan kaunis. Komea, karunkomea. Tavallaan ruma mutta se juuri tekeekin sinusta niin upean. Kävelet eteenpäin kuin kannettavanasi olisi koko maailman paino. Silmäsi ovat surulliset, ne eivät enää hymyile kuin ennen. Paitsi silloin kun näet minut. Teenkö minä sinut onnelliseksi? Saanko minä sinut nauramaan aidosti? Pidätkö sinä minusta . . . ? Kunpa osaisin lukea ajatuksesi. Kunpa näkisin sydämeesi . . .
Tänään olet erityisen hiljainen. Tämä talo tuntuu ahdistavan sinua, se sulkee sinut sisäänsä, vangitsee ilosi ja halusi itkeä. En oikein osaa sanoa mitään. Näen kuinka kovasti haluat vain huutaa, mutta hillitset itsesi. Koska et halua herättää huomiota. Et halua että joku luulee sinua heikoksi. Näen sinun katoavan hiljaa omaan huoneeseesi ja hetken kuluttua seuraan sinua. Luulen että et oikeasti halua olla yksin.
Kun saavun huoneeseen, kohotat katseesi yllättyneenä. Näen yhden pienen, avuttoman kyyneleen poskellasi, mutta pyyhit sen salamannopeasti pois nähdessäsi minut.
”Hei Harry. Mitä sinä teet täällä? Luulin että Molly kaipasi apua tämän saastaisen talon siivoamisessa”, kummisetäni ja avuttoman rakkauteni kohde Sirius Musta hymähtää surumieleisesti.
”Ei . . .Minä vain . . .ajattelin tarkistaa että kaikki on hyvin”, mumisen ja tunne itseni hyvin hölmöksi. On niin vaikea olla siinä, niin lähellä Siriusta ja katsoa hänen tummiin silmiinsä jotka tuntuvat todella näkevän sisääni.
”Kaikki on hyvin. Tämä talo, se on vaan niin . . .Äh, mitä minä höpisen. Mennään katsomaan joko Molly olisi päässyt siivousvimmastaan ja alkanut tehdä meille ruokaa.”
Sen sanottuaan Sirius nousee vuoteeltaan ja ohjaa minut ulos huoneesta. Hänen kätensä hipaisee olkapäätäni ja minä hymyilen hieman.
Herään yöllä hirveään janoon ja suunnistan kohti keittiötä juodakseni hieman vettä, mutta pysähdyn portaissa kuullessani ääntä alhaalta. Istahdan portaalle ja kuuntelen tarkkaan. Itkua. Aivan, joku itkee. Hiivin hieman alemmas, nyt kuulen sen aivan selvästi. Ja sanoja, hiljaisia ja surullisia sanoja joita kuiskitaan pimeälle silloin kun tuntee olevansa täysin yksin.
”Minä vihaan tätä, tiedätkö . . .Sinulla ei ollut mitään oikeutta, ei mitään oikeutta vain lähteä . . .Ymmärrätkö sinä kuinka vaikeaa minulla on nykyään . . .”
Tihrustan pimeään nähdäkseni puhujan, vaikka sisälläni kasvaakin paha aavistus. Näen paksun, mustan hiuspehkon ja sitten tunnistan hänet. Sirius istuu oven edessä nojaten kylmään seinään ja pidellen käsissään isoa valokuvaa. Mitä ihmettä hän oikein tekee?
”Minä tarvitsen sinua, todella . . .En jaksa enää, kaikki ahdistaa minua niin kovaa . . .Sinä ymmärsit, sinä todella ymmärsit . . .”
Kuuntelen hämmentyneenä kummisetäni puhetta. Onko mies tullut hulluksi? Miksi hän puhuu itsekseen? Hiivin alimmalle portaalle ja yritän kuulla vielä paremmin.
”Mutta eihän se ole sinun syysi . . .Ei, kyllä minä tiedän sen. Mutta minulla on sinua niin kova ikävä. Sinä olit niin rakas minulle.”
Kuulen Siriuksen äänessä suunnatonta surua ja haluan mennä lähemmäs halatakseni häntä, lohduttaakseni miestä, mutta pelkään hieman hänen reaktiotaan. Joten pysyn paikallani ja kuuntelen hänen itkuista ääntään sydän raskaana.
”On niin vaikeaa kun Harry on täällä. Te olette niin samanlaisia . . .Ja hän katsoo minua, hän katsoo ja pelkään että hän näkee . . .En osaa rakastaa häntä samoin kuin sinua, yhtä paljon tarkoitan. Olen pahoillani . . .Kunpa olisit ottanut minut mukaasi.”
Valpastun kuullessani oman nimeni ja sitä seuraavat sanat kirpaisevat hiukan. Hän ei rakasta minua. Tosin kyllä minä sen tiesin, hänelle olen vain kummipoika. Eihän hän tiedä minun tunteitani, jotka ovat niin vahvat että sattuu. Mutta palan halsuta tietää, kenen kuvaa Sirius pitelee, kuka hänelle on niin rakas että hän olisi valmis seuraamaan tätä minne vain. Mutta kun vihdoin kuulen Siriuksen rakkaan nimen, toivon että olisin sulkenut korvani siltä.
”Niin . . Kunpa olisin kuollut kanssasi, silloin olisimme yhä yhdessä. Sinä ja minä. James ja Sirius. Sarvihaara ja Anturajalka. Me kaksi. ”
Jähmetyn paikoilleni, en saa henkeä, sydämeni takoo kiepästi rinnassani. James . . .Minun isäni. Kuinka kovaa haluankaan huutaa, paljastaa olinpaikkani Siriukselle ja pakotta hänet kertomaan minulle kaiken. Miten hän liittyy minun isääni, mitä heidän välillään oli ja kuinka kauan? Rakastivatko he toisiaan? Olivatko he yhdessä? Miksi isäni lopulta nai Lilyn, äitini? En ymmärrä mitään ja se ahdistaa minua. Varsinkin kun omat tunteeni estävät minua ajattelemasta järkevästi koko asiaa.
”Muistatko kun istuimme tähtitornissa, sinä ja minä. Sanoit että minun silmäni ovat kuin yötaivas, mustat mutta silti täynnä valoa. Sinä todella osasit käyttää sanoja . . .”
Kuuntelen kädet hioten Siriuksen katkeraa puhetta. Jotain heidän välillään oli, jotain niin vahvaa etten voi oikein käsittää sitä. Ja samassa tajuan kuinka kipeää Siriukseen sattuu nyt kun isäni on poissa ja alan miltei itsekin itkeä. Jos Sirius otettaisiin minulta pois, kuolisin. Ainakin melkein. Mutta niin ei tule käymään vielä pitkään aikaan ja olen siitä onnellinen.
”Minä todella yritän, James. Yritän jaksaa. Mutta aina kun Harry katsoo minua, hän . . .Hän palauttaa kaikki muistot mieleeni. Ja minä en . . .
En voi enää koskea häntä, sillä hän on kuin sinä, yhtä vahva ja uhkarohkea.
Olen pahoillani . . .”
Nyt ymmärrän miksi Sirius aina hokee että olen kuin isäni, paitsi silmistä. Hän näkee paikallani Jamesin. Minä satutan häntä pelkästään olemalla olemassa. Kuinka hirveää. Kuinka totaalisen kauheaa. Syyllisyys painaa harteitani, mutta en tiedä mitä tehdä asialle.
”Kyllä minä ymmärrän että sinun oli mentävä Lilyn luo. Rakastit häntä, kyllä minä sen tajuan. Mutta oliko sinun pakko pitää minut ottessasi, oliko sinun rakastettava minua kaikesta huolimatta? Teit kaiken minulle niin hirveän vaikeaksi.”
Nyt minä jo itken. Siriuksen tarina alkaa hitaasti hahmottua päässäni ja se on kauhistuttavan surullinen. Kuinka paljon hän onkaan rakastanut ja ihan turhaan. Ei ihme ettei hän enää naura tai iloitse. Nousen hitaasti ja alan kiivetä takaisin omaan huoneeseeni. Enää en tunne janoa. Siriuksen itku satuttaa minua, tunnen itseni pahaksi ja kiroan isääni geeneistä jotka hän antoi minulle. Jos en olisi tälläinen, Sirius voisi vielä yrittää olla onnellinen. Mutta ei, hän on tuomittu suremaan koko loppuelämänsä, ja huolehtimaan rakkaansa ainoasta lapsesta, joka tuo jokaisen katkeransuloisen muiston hänen mieleensä.
”Minä rakastan sinua, James.”
Suljen ääneti huoneeni oven ja itken pitkään ja ääneti sitä vasten.
Seuraavana aamuna herään ensimmäisenä ja hiivin keittiöön. Sirius onkin jo siellä, mies laittaa aamiaista ääneti.
”Huomenta”, hän murahtaa ja minä vastaan samoin takaisin. Katson miehen selkää ja haluan todella auttaa häntä jotenkin. Tunnen muutaman kyyneleen silmäkulmassani. Ääneni värisee kun sanon hiljaa:
”Sirius . . .Olen pahoillani että muistutan niin paljon isääni.”
Sirius kääntyy yllättyneenä ja tuijottaa minua pitkään. Hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ja hän kaappaa minut syliinsä. Me molemmat lyyhistymme polvillemme kovalle lattialle ja itkemme.
”Ei se mitään. Mikään ei ole sinun syysi, Harry. Mikään ei ole sinun syysi.” Sirius hokee ja minä yritän kovasti uskoa sen. En selviäisi ilman häntä, minun Siriustani. En selviäisi.
A/N: Kommentteja?? Saattaa muuten sisältää kirjoitusvirheitä, joten jos niistäkin ilmoittaisitte . . .
