Kirjoittaja Aihe: Sitruunalohkoyö || Sitruunalohkoyö, S, Ginny ja Hermione  (Luettu 1999 kertaa)

HerMyOhOne

  • ***
  • Viestejä: 6
  • Lemon slice on the skies~
Kirjoittaja: HerMyOhOne
Ikäraja: S
Tyylilaji: jonkintyylinen seikkailu
Hahmot: Hermione Granger ja Ginny Weasley
Disclaimer: en omista hahmoja.
A/N: Hm, tällainen tahdon-laittaa-kuvailutaitoni-kehiin- pätkä.. Eipä oikeastaan muuta sanottavaa tästä. :D Pieni tekstinpoikainen tämä siis, mutta nauttikaamme elämän pienistä(kin) asioista! ( :

Enjoy~


Laventelinsinisestä villalangasta tehdyt sukat hipsuttelivat kivilattiaa pitkin kevyin, varovaisin pikkuaskelin. Viimeisimpienkin kynttilöiden pienet, mutta voimakkaat liekit olivat tuuditettu uneen. Pitkät, punaiset hiukset oli sidottu valkoisella nauhalla ponihännäksi, joka pomppi olkapäältä toiselle tytön juostessa portaita alas.
Taivas oli jo ehditty maalata mustaksi lukuun ottamatta sieltä välkkyviä tähtösiä. Koko linna huokui hämärää, joka oli maustettu rauhallisella hiljaisuudella. Kultaisten kehysten piirittämien maalausten asukit nukkuivat sikeästi kaikessa rauhassa.
Jossain kaukana lempeä yötuuli kutitteli korkeimpien puiden latvoja ja jonkin männyn oksalla istuskeli sarvipöllö, joka katseli alas metsikköön punertavilla pimeyttä halkovilla silmillään.
Ja kun pöllö pyrähti tähtikuvioitetulle taivaalle sen varjo karkasi sen vierestä ja piirsi itsensä muuriseinään.
Käytävällä kulkevat askeleet hidastuivat siron käden ojentuessa puuovea kohti. Vaaleat sormet kietoutuivat kultaisen kahvan ympärille painaen sen varovasti alas. Ovi avautui kiltin hiljaisesti ja sukat astuivat sisään jättäen oven sopivasti raolleen, jotta siitä mahtuisi kulkemaan kaksi pientä noitaa.
Huoneessa oli lämmin ja kuunvalon säteet pilkahtivat ikkunasta sisään luoden huomaamattomia kuvioita punakeltaiseen mattoon. Oranssi silmäpari seurasi huoneen läpi hiipivää vaaleanpunaiseen takkiin pukeutunutta hahmoa tiiviisti. Orjanruusun väristen huulten välistä kulkevan ilman mukana karkasi kuiskaus.
Eläimen pienet korvat kuuntelivat jokaista hapenjanoista hengenvetoa ja hieman äänekkäämpää ulospuhallusta. Pimeässä valkoisena erottuvat kasvot ja kädet lähestyivät ikkunan vieressä sijaitsevaa vuodetta, jonka jalkopäädystä oli pudonnut lattialle pehmeästä kankaasta tehty huopa, jonka päältä toinen villasukka astui.
Villalanka hankautui sekunnin sadasosan ajan jo valmiiksi sähköiseen huopaan ja sai aikaan pienen sähkövälähdyksen sukan ja huovan välissä.
Kädet ottivat nojaa sängyn reunasta ja polvet asettuivat vierekkäin lattialle. Henkäys voimistui hiljaiseksi kuiskaukseksi, johon ei vastattu. Pari hidasta hengenvetoa, ja uusi kuiskaus.
Untuvapeiton reunan alta karkasi epätoivoisen hiljainen ynähdys. Sormet kuljettivat kädet sängyn reunalta pitkiin kihariin hiuksiin ja niistä paljaalle olkapäälle.
“Hermione?”
Silmäluomet avautuivat hitaasti ja unihiekka muuttui kuvaksi hämärästä, osittain kuunvalon valoittamasta huoneesta, ja vaaleista kasvoista ja tuijottavista silmistä.
“Ginny…” Hermione hieroi silmiään ja nousi hitaasti istumaan.
“Hiuksesi ovat aika takussa”, punahiuksinen sanoi. Koukkujalan pehmeät askeleet kulkivat lattialle polvistuneen tytön vierestä Hermionen viereen sängylle.
“Pahastiko?” ruskeahiuksinen kysyi nostaen kulmiaan. Ginny pudisteli päätään.
“Ei. Ne ovat kivasti juuri tuolla lailla”, tämä sanoi hymyillen. Hermionekin vilautti nopean hymyn.
“Joko sitruunalohko on taivaalla?” vanhempi tytöistä kuiski.
“On. Tule, Hermione”, Ginny virnisti iloisesti ja tarttui ystäväänsä kädestä. Koukkujalka kurottautui tyttöjen käsiä kohti ja kosketti niitä kevyesti kielellään.
“Hassu kissa”, punahiuksinen hymähti.
“Toivotti onnea”, Hermione hymyili, “Mennään.”
Untuvapeitto pedattiin sängyn päälle ja tämä peiteltiin huovalla, jonka jälkeen kaksi varjoa liukui seinää pitkin karaten sitten oven raosta, jota ei suljettu taaskaan kokonaan, jotta paluu sisälle sen kautta olisi mahdollinen.
“Eikö sinulla ole sukkia tai mitään?” Ginny katsoi toisen paljaita jalkoja.
“Am, ei”, Hermione vastasi vilkaisten punaisia varpaitaan. Punahiuksinen tyttö pudisteli päätään.
“Mennään hakemaan sinullekin villasukat tuvasta”, nuorempi kaksikosta sanoi.
“Mutta ei minulla ole omia sukkia mukana…” kiharahiuksinen mumisi.
“Ota nämä. Nämä on tosi lämpimät missä vain… Minä voin kipaista itselleni toiset”, Ginny sanoi ja riisui sukkansa ojentaen ne Hermionelle.
“Minä tulen mukaasi”, Hermione sanoi nopeasti ja veti sukat viileiden varpaidensa suojaksi ja lähti kipittämään taas Ginnyn perässä, kun tämä hipsutteli takaisin tupaan.
Punahiuksinen etsiytyi oman sänkynsä luokse penkoen isosta matkalaukusta vihreät pehmeät sukat, jotka tyttö pujautti jalkaansa salamannopeasti.
“Mennään jo”, tämä hoputti Hermionea ja tytöt livahtivat uudelleen oven raosta.
Kevyet ja terävät henkäyksen karkailivat kahden pienen noidan huulilta, kun nämä juoksivat portaita alas minkä jaloistaan pääsivät tarvitsematta miettiä pitivätkö he ääntä Molly Weasleyn kutomien villatöppösten avulla, joilla askel oli kevyt ja äänetön kuin untuvan pomppu.
Taivas ei ollut luonut kirpunpisaraakaan viikkoihin, mutta sinnikkäät saniaiskasvit olivat onnistuneet pyydystämään muutamia vesihelmiä lehdilleen, jotka kimaltelivat kuun valokeilassa linnan ympärillä. Yksisarvisen kaviokutreihin oli myös tarrautunut muutama pisara, jotka liikehtivät silkkimäisillä jouhilla ja lopulta pudottautuivat takaisin maahan, kun olento ravasi tyynesti eteenpäin pimeässä metsässä. Puron ympärillä olevaan kosteaan sammalmaahan oli painautunut pieniä tassunjälkiä.
Linnan pihalla oli henkeäsalpaavan kaunista, kun korkeiden mäntyjen ja muiden puiden varjot kuvioivat nurmen kuunvalon maalatessa niille rajat. Pieni kaksikko asteli nurmen poikki hiljaisuuden keskellä. Vilpoinen tuuli putosi reitiltään puunrajan kohdatessa pihan reunan ja syöksähti nurmelle puhaltaen Hermionen pitkät kiharat hetkeksi ilmaan.
Jossain kaukana, mutta kuitenkin sopivasti kuun ja linnan välissä, lenteli thestral, jonka lepakkomaiset siivet kahmivat ilmaa alleen hevosmaisen otuksen liitäessä kenenkään näkymättömissä.
Villasukkapari hipsutteli ruohomeren yli, jonka Hermionen hiuksista alemmas jatkanut tuulenvire sai aaltoilemaan.
“Onko se entistä kylmemmän näköinen?” Ginny tiiraili taivaalle silmät siristellen.
“On se vähäsen”, Hermione vastasi ja puristi yöpaitansa helmaa sormissaan.
“Onko sinulla kylmä?” punahiuksinen kysyi ja otti vuotta vanhempaa tyttöä kädestä kiinni.
“Ei. Äitisi tekemät villasukat lämmittävät hyvin”, tämä hymyili. Ginnykin hymyili ja käänsi katseensa takaisin heidän ylleen ommeltuun mustaan tähtikuvioiseen kankaaseen. Taivas tosiaan näytti kuin silkkikankaalta, jolle joku oli heitellyt kimmeltäviä tähtikarkkeja.
“Mitenkäs sinun ensimmäinen vuotesi täällä on lähtenyt käyntiin?” Hermione tiedusteli rikkoen lyhyeksi jääneen hiljaisuuden, jota tuulikaan ei ollut ehtinyt häivyttää.
Ginny mietti hetken ja naurahti sitten hiljaa.
“Hyvin, kai”, punahiuksinen vastasi suupielet vienossa hymyssä. Hermione hymähti.
Lyhytmuotoinen keskustelu päättyikin nopeaan, kun suklaasilmäkaksikko lähti juurien valtaamaa polkua pitkin metsikön siimekseen. Metsää vallitseva uinuva tunnelma tuntui ihon kananlihalle nostattavina aaltoina, kuin olisi kävellyt aivan vedenpinnan alapuolella. Kuunvalo oli hukuttanut puut, pensaat ja muun vehreän kasviston sinertävään väriinsä. Viileä ilma yritti turhaan villakankaan läpi vaalealle iholle.
“Otithan pussukan mukaan?” Hermione kysyi kaiken hiljaisuuden keskellä ja asteli juurikoiden ja niiden koristaman kovan maan päällä.
“Otin”, Ginny vastasi melkein vapisevalla äänellä. Viimeisestä puolikuusta tuntui olevan muutama ikuisuusaika ja Weasley oli jo unohtanut miten unimaiselta ja syleilevän siniseltä metsä oli silloin näyttänyt.
Pian kaksikko saapui järven rantaan, jonka taivaanrannan lähellä kellui saari mustan veden päällä. Punahiuksinen tyttö sujautti kätensä taskuun ottaakseen sinisen pikkupussukan sen pohjalta. Hermione pysähtyi lähelle rantaviivaa ja huomasi aallonpoikaset leikkimässä rantakivillä. Niitä he eivät olleet tulleet pyydystämään, jotain muuta kumminkin. Granger käännähti ympäri ja viittoi ystäväänsä lähemmäs rantaa.
“Toivottavasti emme ole myöhässä”, Ginny mumisi ja katseli hieman levottomana ympärilleen.
“Ei, emme ole myöhässä. Ehkä pikkuisen aikaisessa…” Hermione kuiski ja tuijotti kuuta.
Ruskeahiuksinen piti katseensa yläilmoissa ja ojensi kätensä kohti Ginnyä, joka tarttui siihen ja lämpimät sormet kietoutuivat toistensa ympärille. Jostain kaukaa järven toiselta puolelta kuului valkoisten hapsukavioiden vaimeaa töminää tasaista maata vasten. Ne jättivät jälkeensä kuunsirppiä muistuttavia painaumia, niitäkin Hermione oli kerran lähtenyt metsästämään.
Tytöt pitivät katseensa tiukasti sitruunalohkon hohdossa odottaen kärsivällisinä oikeaa hetkeä.
Vierähti muutama minuutti, kunnes Hermione havaitsi ensimmäisen kultasädekäärmepoikasen erkaantuvan kuuta ympäröivästä valokehästä. Kaksikko seurasi pienen käärmettä muistuttavan säteen luikertelevaa liikettä alas taivaalta kohti rantaa.
Se pieni kapea olento hohti kultaisena tummaa taivastaustaa vasten. Hermione otti hitaita äänettömiä askelia käärmettä kohti ja seisahtui villasukkien kärkien hipaistessa vedenrajaa.
Tytön kädet kohosivat rauhallisesti ylös ja kämmenet muovautuivat ottamaan äidistään eksyneen olennon vastaan. Lähemmäs laskeuduttuaan Hermione pystyi erottamaan selvästi käärmeen olomuodon valonarusta. Sillä oli suuret poikasen silmät, jotka kohtasivat tytön omien kanssa ja kummallisella tasolla käärme leimaantui Hermioneen ja lähestyi tätä nopeammin.
“Ginny, pussi”, Hermione kuiskasi niin hiljaa, että Ginny joutui hetken miettimään sanoiko toinen mitään. Punahiuksinen hiipi ystävänsä vierelle ja kohotti kätensä samallalailla miten Hermione oli kohottanut omansa ja vei kämmenensä toisen omien lähelle. Weasleyn sormet raottivat kiristysnauhan sulkemaa sinistä kangastaskua varovasti. Hermione pystyi jo tuntemaan viileän valon sormiensa päissä, mutta poikanen sujahti hieman kauemmaksi huomatessaan Ginnyn sokeilla silmillään.
“Ihan rauhassa, kyllä sinä saat sen pussiin”, Granger hymyili melkein huomaamattomasti ja vaikka kyseinen olento, jota kaksikko yritti pyydystää ei periaatteessa ollut olemassa, aisti Hermionen pahaa tarkoittamattoman kutsun ja silmän räpäyksessä syöksyi pussiin. Naru kiristi välittömästi sulkien pussin suun. Ginnyn suusta karkasi hämmentynyt ja terävä huoahdus.
Hermione kääntyi kunnolla toista kohti ja katsoi tämän käsissä lepäävää pussia hymyillen.
“Se oli sitten ensimmäinen kultasädekäärmepoikasesi”, ruskeahiuksinen naurahti.
Toinen tyttö tuijotti pussia käsissään vieläkään käsittämättä mitä oikein tapahtui tuossa sekunnin sadasosassa. Ja ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään koko ranta-alue oli täyttynyt ilmassa luikertelevista käärmeenpoikasista, joiden valot olivat kuin putoilevia tähtiä.
Ginny katsoi vedenpintaa ja näki kuinka muutama käärme meni liian lähelle aallonpoikasia ja vettä koskiessaan ne murenivat tomuksi, joka upposi pienen pieninä kimaltelevina palasina kiviseen pohjaan.
“Tule, emme voi jäädä enää pidemmäksi aikaa”, Hermionen ääni veti Ginnyn pois hypnoottisesta tilasta, johon tyttö oli vajonnut tuijottaessaan ympärilleen.
“Sinun pitää mennä nukkumaan, heti”, Grangerin äänessä oli jotain uhkaavan kuuloista ja Ginnyn viimeinen muistikuva siitä yöstä oli se, kun tämä kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan metsäpolkua pitkin sininen pussi kämmenissään.
Tuli aamu ja auringonvalo tökki ilkeästi kuin sormi Ginnyn ohimoon ja tämä raotti silmiään.
Noustuaan ylös sängystä tämä kiiruhti pussille, jonka oli jättänyt matkalaukkunsa päälle. Punahiuksinen polvistui laukun eteen ja löysäsi kiristysnarua kurkistaen sisälle.
“Ei se ole enää siellä. Et näe sitä enää”, Hermione sanoi ovelta ja Ginny oli kiljahtaa säikähdyksestä.
“Miksi?” nuorempi ihmetteli ja kiristi narun kiinni Hermionen tuijottaessa raotettua pussukkaa.
“Ne eivät ole olemassa. Me näemme ne hetken, ehkä ne saattavatkin olla luonamme hetken, mutta sitten ne vain…” ruskeahiuksinen selitti ja tämän katse painui lattiaan. Ginny vilkaisi pussukkaa ja vei sitten kätensä polvilleen. Tämä oli nähnyt Hermionen sängyn vieressä lukuisia samanlaisia, mutta erivärisiä pikkupussukoita ja rasioita. Joskus erään luokan ikkunalaudalla oli ollut tyhjä pöllöhäkki, jota kukaan ei ollut saanut avata. Jos sen olisi avannut, ehkä sieltä olisi päässyt karkaamaan… jokin. Ja päivän viimeisen tunnin loputtua opettaja oli jäänyt luokkaan kuulemma “ihailemaan” tyhjää pöllöhäkkiä eikä ollut poistunut paikalta vasta, kun kaikki muut olivat nukkumassa. Kaipa kuunvaloa vasten ikkunalaudalla yksinään seisoneen häkin kaltereiden alta oli sinisessä valossa heijastunut linnun hahmo.
Hermione otti askeleen eteenpäin ja auttoi ystävänsä ylös lattialta.
“Seuraavalla kerralla mennäänkin aavepöllöjahtiin.”

 
Tällainen. Comments, dears? :3
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 15:14:57 kirjoittanut Pops »

Greenpiece

  • ***
  • Viestejä: 10
Vs: Sitruunalohkoyö
« Vastaus #1 : 04.03.2011 22:13:00 »
 :)
 Woah, tää oli mahtava, sä todellakin osaat kuvailla asioita.
 Tykkäsin tarinasta, se oli kaunis :D
mehɥǝɯ

HerMyOhOne

  • ***
  • Viestejä: 6
  • Lemon slice on the skies~
Vs: Sitruunalohkoyö
« Vastaus #2 : 05.03.2011 11:15:53 »
Greenpiece: Hii~, kiva kun pidit : )

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 356
  • Lunnikuningatar
Onpas upea nimi tekstillä! Klikkasin tämän auki juuri otsikon omaperäisyyden vuoksi, mutta oli kyllä muutenkin mukavaa lukea Hermione/Ginnyä. :) Tässä oli mukava tunnelma ja paljon kivoja kuvailuoivalluksia. Kiitos lukukokemuksesta!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.