Kirjoittaja Aihe: Kun tapan sinut | K-11 | Poliisi/palkkamurhaaja romantiikkadraamaa | 3/3  (Luettu 758 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 771
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Kun tapan sinut
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Status: 2/3
Genre: Poliisi/palkkamurhaaja romantiikkadraama traagisin maustein
Yhteenveto: Joku yrittää murhata poliisin, mitä tapahtuu kun tämän arkkivihollinen saapuu paikalle?
Haasteet: FinFanFun1000 sanalla ampuminen ja Salaseurahaaste

1.   osa

Kipu. Se tuntui kaikkialla, vaikka luoti osuikin oikeastaan vain vasempaan kylkeen, tai ehkä vatsaan, en osannut sanoa tarkalleen. Mutta se säteili ympäri kehoa, tai ehkä se oli kaatuminen, joka säteili kipua myös päähän ja häntäluuhun, mutta shokki sai aivot sumeiksi, hengityksen tiheäksi ja paniikin kasvamaan, koska nyt minä kuolen, tässä yksin sivukujalla, eikä kukaan tule auttamaan, enkä voi uskoa, että se tapahtuu näin.

Älä anna sen puhkaista vatsalaukkua, älä anna sen puhkaista vatsalaukkua ja valuttaa syövyttävää mahahappoa kaikkialle…

Yritin kammeta itseni pystyyn, mutta parkaisin kivusta, jonka liikkuminen sai aikaan. Ehkä kylkiluu oli estänyt luodin ja olisin ihan kunnossa. Pari viikkoa vuodelepoa ja sitten taas jahtaamaan rikollisia kaduille.

Mutta verta oli kaikkialla, eivätkä käteni yrityksistä huolimatta saaneet vuotoa loppumaan.

”Hitto!”

Taivutin päätäni ylöspäin, jotta saatoin nähdä tutun miehen seisovan edessäni, se perkeleen Klaus, jota olin jahdannut puoli vuosikymmentä aluksi veronkierrosta, sitten huumekaupasta ja viimeiseksi palkkamurhakulttiin kuulumisesta. Laskin pääni takaisin maahan, koska sen ylhäällä pitäminen rasitti.

”Tulitko ilkkumaan”, minä sihahdin tuijotellen tummaa, tähdetöntä ja kaupungin saastuttamaa yötaivasta, jonka alla kuolisin. ”Päätit, että haluat minun sittenkin näkevän kasvosi hupun alta, jotta tiedän, kuka minut tappoi?”

Askeleet lähestyivät ja Klaus kyykistyi viereeni katsellen minua kummallisen hätääntyneesti. ”En minä tätä tehnyt, kuulostaako muka minun tyyliseltäni pitää huppua kasvoilla. Kun tapan sinut, teen sen hienosti ja tyylikkäästi, eikä kenellekään jää epäilystäkään siitä, kuka homman hoiti. Tämä on raukkamainen tapa kuolla, syrjäkujalla.”

Naurahdin ja irvistin kivusta heti jälkeenpäin. Katselin yötaivaan sijasta Klausin tyylikkäitä vaaleita hiuksia, joita tuuli liikutteli, korkeita poskipäitä, joilla oli vieläkin minun aiheuttamani ruhje, kun olin lyönyt miestä naamaan. Kaduin lyöntiä, se ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pilannut kauniit kasvot, kun olin kuitenkin antanut toisen livahtaa sormieni välistä pakoon…

”Onko liian hyväuskoista pyytää sinua soittamaan ambulanssi?” minä kysyin hiljaa, sillä ajatukset alkoivat jo tuntua hatarilta. En minä selväpäissäni ajattelisi Klausia adjektiivilla kaunis. En enää kaiken jälkeen.

Klaus ei vastannut, vaan nosti minut syliinsä. Parahdin ja anoin häntä laskemaan minut alas, koska liikkuminen sai kivun säteilemään voimakkaammin. ”Ambulanssi ei ehdi ajoissa”, hän sanoi hiljaa, tunsin hänen lämpimän hengitykseni kasvoillani pääni levätessä hänen olkapäätään vasten. Klaus alkoi kantamaan minua jonnekin. Tiesin, että hän oli vahva, mutta en ollut tajunnut, että hän voisi noin vain nostaa minut ylös kuin räsynuken.

Sinne… ei kai hän kantaisi minua sinne… Sitähän minä olin täällä jäljittämässä täällä, tiesin olleeni lähellä…

Hän laski minut auton takapenkille ja vaikka yritin kovasti nousta istumaan ja katsoa minne hän ajoi, jotta saisin selville hänen kuolemankultin sijainnin, mutta kipu vei voiton ja maalasi maailmasta mustan.

***

Kirkkaanvalkoiset lamput saivat silmät kirvelemään ja vetisemään avatessani silmäni. Valo ei kuitenkaan ollut se, joka oli herättänyt minut, vaan äänekäs kiista, joka kuului oikealta puoleltani.

”Oikeasti Klaus, hankit itsesi kauheisiin vaikeuksiin! Hänet määrättiin sinulle ja sinä teet hänen tappamisensa vastakohdan!” huusi matala naisen ääni.

”Niin, hänet määrättiin minulle. Minun tapettavakseni. Jos joku muu tappaa hänet, sehän tarkoittaa, että minä epäonnistun”, Klaus huomautti ponnekkaasti.

”Hän välittää siitä, että määrätty henkilö kuolee. Ja kaiken lisäksi sinä toit poliisin tänne!”

”Ei hän mitään nähnyt, hän oli tajuton takapenkillä”, Klaus huomautti kärkkäästi ja kuulosti siltä, että hän käveli lähemmäs minua. Suljin nopeasti silmäni ja esitin tajutonta epämukavalla alustalla makaamisesta huolimatta.

”Sinä ehkä palvelet Johtajaa, mutta minä palvelen ylempää tahoa”, Klaus mutisi jostain yläpuoleltani. Kasvojani kihelmöi, sillä tiesin hänen tuijottavan minua.

”Ylempää tahoa”, nainen tuhahti. ”Kaikki tietävät, että ylempi taho on hevosenpaskaa, Shi on pelkkä satu, jolla täytetään lasten päät.”

”Mutta silti sinä juot hänen nimeensä, lausut hänen sanansa ja tunnet hänen tarinansa.”

”Muodon vuoksi, niin meidät on koulutettu, mutta me emme ole lapsia enää, Klaus. Johtaja on vain tämän jaoston johtaja, mutta kuka tahansa koko organisaatiota pyörittää ei todellakaan ole kuoleman ilmestymä vaan ihan tavallinen ihminen, joka välittää vain siitä, että sopimuksista pidetään kiinni ja se, joka on maksettu kuolemaan, kuolee, eikä ilmianna meitä poliisikavereilleen!”

”Minä hoidan homman omalla tavallani”, Klaus puhui auktoritietoisella kylmyydellä ja kääntyi pois sängyn luota, katsomaan kai naista. ”Olenko muka koskaan epäonnistunut?”

Nainen oli hetken hiljaa, kunnes vastasi: ”Hänen kanssaan olet. Se on Alexin vika, eikö olekin?”

Klaus tuhahti.

”Koska tuo poliisi näyttää ihan Alexilta, paitsi hän ei ole typerä narkkari ja hän on elossa. Kohteen paneminen on yksi asia, mutta kohteeseen ihastuminen ei tiedä koskaan mitään hyvää. Sitä suuremmalla syyllä sinun-”

”Kyllä minä teen sen!” Klaus kivahti. ”Mutta en tee sitä näin raukkamaisesti! Kuoleman koodi kohta kahdeksan, muistatko?”

”Kuolema ottaa syyttömät omakseen arvokkaasti. Onko hän muka syytön?”

”Hän on hyvä ihminen”, Klaus totesi hiljaa, kääntyen taas sängyn luo. ”Hän ansaitsee paremman kuoleman kuin tämän.”

”Jos Johtaja saa tietää-”

”No sitten onkin parempi huolehtia siitä, että hän ei saa tietää”, Klaus sanoi määrätietoisesti. Nainen tuhahti ja lähti kävelemään kauemmas.

Ovi avautui ja sen sulkeutumisesta kuului vaimea liukumisen ääni kuten automaattiovesta.

”Sinä se sitten hommaat minut aina vaikeuksiin, Tom”, Klaus mutisi. Tunsin hänen kätensä hipaisevan otsaani, kun hän sipaisi hiuksiani pois silmiltä.

Olisi pitänyt esittää tajutonta niin kauan, että Klaus lähtisi, jonka jälkeen voisi hiippailla ulos, mutta en pystynyt pitämään silmiäni enää kiinni. Kirkkaat valot sattuivat taas silmiin. Olin näkevinäni Klausin hymyilevän hellästi, mutta kun silmäni tottuivat valoon, olivat miehen kasvot taas ilmeettömät.

”Hyvä, et kuollut”, Klaus sanoi tapaillen välinpitämätöntä äänensävyä.

”Miten sinä tappaisit minut”, minä kysyin karheankuuloisella äänellä. Yskäisin. Se sattui.

Klaus hymyili, ei pahantahtoisesti, vaan niin kuin he puhuisivat jostain mukavasta asiasta kuten koiranpennun hankkimisesta. ”Se on yllätys.”

Katselin ympärilleni. Olin valkeassa sairaalan näköisessä tilassa, jossa kovan kirurgipöydän vieressä kärryssä oli kaikenlaisia leikkausvälineitä ja veritahroja. Klausilla oli yllään vaatteidensa päällä vereen tahriutunut esiliina. Huolestuin, vaikka tiesin että mies oli oikea kirurgi, joka oli käynyt lääketieteellisen valmistauduttuaan palkkamurhaajakoulusta. Kuoleman palvelijat halusivat levittää jäseniään usealle alalle.

”Mitä sinä teit?” minä kysyin ja vilkaisin hädissäni alaspäin kuin odottaen tämän leikelleen minusta osan irti. Raajani olivat tallella, mutta kylkeen kivisti yhä. Vedin sinisen sairaalapaidan ylös ja katselin valkoisella sideharsolla peitettyä kohtaa.

”Luoti lävisti pernasi. Jouduin ottamaan sen pois. Mutta ihminen pärjää varsin hyvin ilman pernaakin. Joudut ottamaan muutaman viikon ajan antibiootteja-”

Käteni haparoivat sideharson reunoja, mutta Klaus tarttui käsiini kiinni.

”Älä, se alkaa vuotaa, jos otat sen irti”, Klaus sanoi lempeästi. Oli väärin, että joku, jolla oli niin pehmeä ääni ja hyväntahtoiset kasvot, oli oikeasti kylmäveriseen kulttiin kuuluva palkkamurhaaja. Ajatukseni tuntuivat sekavilta. Se johtui varmasti kipulääkkeestä, jonka kanyyli sojotti käsivarrestani.

”Kuka on Alex”, kysyin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Klausin leukalinja kiristyi, vaikka hän yritti näyttää normaalilta. ”Ei kukaan. Enää.”

”Kuka hän oli?”

Klaus pudisti päätään ja otti kasvoilleen rauhoittelevan ilmeen. ”Ei kukaan, kenestä sinun pitäisi huolehtia, kultaseni”, hän vitsaili ja yritti sipaista poskeani. Taivutin päätäni poispäin eleestä.

”Haista paska.”

Klaus naurahti ja riisui viimein verisen essun yltään ja heitti sen roskikseen. Annoin katseeni kiertää huonetta uudestaan. Ovi oli lasinen, vaikka siinä olikin numerolukko, sen saattaisi voida rikkoa.

”Mitä sinä aiot tehdä minulle?” minä kysyin viimein.

”Vien sinut kotiin”, Klaus totesi. ”Sitten parin viikon päästä, kun pysyt jo jaloillasi tulen taas perääsi ja saat nähdä sen yllätyksen”, hän hymyili.

”Olet outo”, minä mutisin ja minun teki mieli nauraa, vaikka mies oli juuri luvannut tappavansa minut parin viikon päästä. Perkeleen kipulääke. ”Kuka se oli, joka minua ampui niin raukkamaisesti?”

Klaus nytkäytti olkapäitään. ”En tiedä. Kerro sinä minulle, olet varmasti suututtanut monta rikollista. Tapan hänet tästä hyvästä.”

Näin Klausin silmistä, että tämä oli tosissaan. Voihkaisin ja yritin vaihtaa asentoa kovalla muovialustalla. ”Oliko se joku teistä?”

”Me emme piilota kasvojamme.”

”Kylläpäs. Ne, jotka toimivat varjoissa”, minä huomautin. ”Kuten sinä ennen kuin sain sinut kiinni.”

Klaus hymyili yhä vaivaantumatta. ”Sinut luvattiin minulle. Koodimme kieltää muita tappamasta toisen luvattua.”

Minä naurahdin automaattisesti tilanteen surrealistisuudelle. ”Luvattusi… Ihan kuin olisimme kihloissa.”

Klaus hipaisi pikkurillillään omaani. ”Ehkä meidän pitäisi. Mennä jonnekin kauas autiolle saarelle ja elää siellä loppuelämämme.”

Katselin Klausin kättä, joka hiljalleen sujahti omani alle. En osannut reagoida. ”Mutta sinä haluat tappaa minut”, minä ihmettelin liikuttaessani sormea kokeeksi niin, että se hyväili Klausin sormensyrjää.

”En”, Klaus kielsi kasvoillaan surullinen hymy. ”Hän haluaa minun tappavan sinut.”

Katsellessani Klausin kasvoja, tulin kauhean surulliseksi, koska tiesin, ettei Klaus ollut voinut vaikuttaa juurikaan siihen, miten hän oli päätynyt palkkamurhaajaksi. Kuolemankultin jäsenet kasvatettiin tappajiksi lapsesta asti. Heidät joko kidnapattiin tai adoptoitiin laittomasti ja heistä muokattiin sosiopaatteja epäinhimillisin kasvatusmetodein. Mutta jotkut vanhemmaksi kasvaessaan ottivat elämänsä omiin käsiinsä ja lähtivät karkuun. Tai ainakin yrittivät. Alkaessani tutkimaan aihetta, olin saanut tilaisuuden puhua yhden heistä kanssa lyhyesti ennen kuin hänet oli tapettu. Minun takiani.

”Mikset ole lähtenyt?” kysyin silti, vaikka tiesin miksi.

Klaus naurahti hiljaa katsellen käsiämme, jotka hyväilivät toisiaan. ”Tiedät miksi. Me olemme näkymättömiä ja olemme kaikkialla. Vain autio saari kelpaisi minulle pakopaikaksi, enkä pärjäisi siellä yksin.”

”Me voimme antaa sinulle turvapaikan-”

”Luuletko tosiaan, ettemme ole jo soluttautuneet joukkoihisi?”

Sanat kylmäsivät sisuskalujani. Me olemme näkymättömiä ja olemme kaikkialla. Katselin Klausin kasvoja, joiden ilme muistutti minua kodittoman koiran katseesta löytöeläinkodin pienessä kopissa. Olin nähnyt sen ennenkin, silloin kerran, kun hän oli halunnut kertoa minulle kaiken, mutta jänistänyt ja kadonnut.

Ojensin käteni Klausin kasvoja kohti ja kosketin tämän poskea. Jossain toisessa elämässä me ehkä olisimme yhdessä. Olisimme tavanneet niin kuin tässäkin, olisin tutkinut sairaalassa tapahtunutta murhaa ja kysynyt Klausilta, osaston kirurgilta, yksityiskohtia tapahtuneesta. Ihan niin kuin oikeastikin, olisimme menneet kahville ja sen jälkeen baariin ja sitten melkein lähteneet kotiin yhdessä, ellei Klausin olisi pitänyt palata sairaalalle hätätapauksen takia.

Mutta toisin kuin oikeasti, en olisi huomannut yhteyttä murhan ja veronkierron välillä. En olisi työskennellyt lähes vuotta Klausin rinnalla selvittäen sairaalan miljoonien suuruista veropetosta, jonka aikana tämä käytti minua hyväkseen ja lavasti taitavasti työtovereitaan syyllisiksi. En olisi vuoden aikana päätynyt sänkyyn Klausin kanssa useammin kuin kerran, eikä hän olisi särkenyt sydäntäni, kun olin saanut selville totuuden. Enkä olisi lopulta yhdistänyt tapausta huumekauppaan ja siitä palkkamurhakulttiin. En olisi joutunut kohtaaman Klausia aseen kanssa ja etsintäkuuluttamaan tätä tämän kadottua.

Klaus painoi suudelman huulilleni, nopean, tutun, lempeän, jonkalaisesta oli ollut liian kauan aikaa ja suoristautui sitten kiertääkseen sängyn ympäri.

”Nuku. Minun on tehtävä valmisteluja siirtoasi varten. Täällä sinulle ei ole turvallista”, Klaus sanoi ja lisäsi jotain tiputuspussiini.

”En halua”, sanoin ja yritin hapuilla kanyylia, mutta Klaus tarttui taas käteeni, eikä päästänyt irti ennen kuin menetin tajuntani. Osa minusta ei halunnut tämän milloinkaan päästävän irti.

***

Oli aamu, kun heräsin. Tai päivä. Aurinko paistoi joka tapauksessa sisään makuuhuoneeni idänpuoleisesta ikkunasta. Kosketin kylkeäni. Tunsin yhä karhean sairaalapaidan ja sen alla olevan kerroksen sideharsoa. Vilkaisin ympärilleni, mutta olin yksin. Kännykkäni oli hyvin saatavilla yöpöydälläni parin oranssin lääkepurkin vieressä. Pöydällä oli myös jokin nenäliina. Otin sen käteeni ja tarkastelin sitä väsynein silmin. Se oli beesi kahvilan servietti, sen saman kulmakuppilan, jossa olimme jutelleet ensi kerran yhdessä kahdestaan, nauraneet, ihastuneet. Siihen oli kirjoitettu jotain kuulakärkikynällä.

Toivon, ettet toivu pitkään aikaan. Mutta kun toivut, minä tapan sinut. Ja sitten tulen kaipaamaan sinua.
-   K

« Viimeksi muokattu: 06.07.2019 14:23:38 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 771
  • inFINIty
    • Listaukseni
2.   osa

Niin minä sitten toivuin siitä luodista pernassa, jota minulla ei enää ole. Söin antibiootit kiltisti, en kyllä niitä mitä Klaus minulle antoi, vaan menin sairaalaan ja ilmoitin pernani tulleen varastetuksi. Oli hauskaa nähdä ilme hoitajan kasvoilla, kun hän ensin luuli minun vitsailevan ja sitten näki ammattimaiset tikit kyljessäni.

Eihän se kai Klausin vika ollut. Sehän siinä tapauksessa hulluinta olikin: mies, joka oli yrittänyt monesti tappaa minut pelasti henkeni.

Meni pari viikkoa, ne pari viikkoa, jotka Klaus lupasi, että saisin toipua, ennen kuin hän tappaisi minut. En kertonut kenellekään olevani kuolemanvaarassa, he tiesivät jo, yrittivät hyllyttää minut turvallisuussyistä, mutta huomautin, ettei poliisiasemaa turvallisempaa paikkaa ollut.

Tiesin, että Klaus seurasi liikkeitäni jotenkin. Ei jäljittimen avulla, vaikka luulinkin hänen neuloneen sellaisen kiinni minuun ennen kuin hän kursi ampumahaavan kuntoon. Minulla vain oli sellainen tunne. Klaus oli fiksu, äärettömän fiksu. Ei kuka tahansa pääse kolmekymmentävuotiaana kirurgisen osaston johtajaksi.

Hän oli myös vaarallinen, äärettömän vaarallinen. Minun piti jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, kun huomasin ajattelevani sängyssä vietettyjä hetkiä, yhteisiä aamiaisia ja salaisia hipaisuja poliisiasemalla.

***

Oli kaupunkimme vuotuinen kunniamitaleiden jakotilaisuus, johon olin menossa sitä sen kummemmin ajattelematta. Tuiki tavallinen juhlava tilaisuus, eikä mikään saanut hälytyskellojani soimaan, vaikka Uberista hypätessäni en nähnyt ketään polttamassa pihalla tupakkaa ennen tilaisuuden alkua. Ehkä se oli alkanut jo, joten kiirehdin sisään.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että olin huono poliisi. Sali oli täysin tyhjä.

Tyhjä vain ihmisistä, sillä kukkia ja muita koristuksia löytyi joka nurkasta liiaksi asti. Valkoista, kultaa, roosaa, ruusuja, daalioita, samettikukkia, laventelia, ilmapalloja, nauhaa, rusetteja ja ketjuja… Sali näytti hääpaikalta ilman alttaria, sillä sen keskellä oli, jolle oli katettu illallinen kahdelle.

Tiesin sen sillä hetkellä. Tiesin mitä tulisi tapahtumaan. Hapuilin puhelintani, mutta tajusin, että joku oli varastanut sen minulta muutamaa tuntia aikaisemmin. Sekään ei takulla ollut sattumaa. Käännyin ympäri ja kävelin kohti automaattiovea, joka ei avautunut enää. Aloin vänkäämään sitä auki pakolla.

”Epäkohteliasta lähteä noin pian.”

Lopetin ovenavausyritykseni ja huokaisin kääntyessäni ympäri. Vihasin sitä, kuinka sydämeni hypähti nähdessäni Klausin seisovan edessäni kalliissa mustassa puvussa kuin mikäkin miesmalli.

”Tämäkö se sitten on? Se päivä”, minä kysyin tunnistamatta ääntäni omakseni. Aloin käymään läpi elämääni. Unelmiani, jotka eivät olleet ehtineet toteutua.

Klaus hymyili ja viittoi minua kävelemään pöydän luo. ”Syödään.”

Pysyin paikoillani ja pälyilin ympärilleni etsien pakoreittiä. Olin ollut tässä salissa joskus ennenkin, ystäväni häissä, mutta silloin ei minulle ollut tullut mieleen kartoittaa paikan hätäuloskäyntejä.

”Et varmaan halua ruuan jäähtyvän”, Klaus huomautti seisten toisen tuolin takana valmiina vetämään sen minulle kuin mikäkin herrasmies.

Osa minusta kuitenkin halusi tätä, vaikka tiesin sen olevan huono idea, joten kävelin eteenpäin melkein huomaamattani. ”Jotta voisit myrkyttää minut?”

”Tom”, Klaus sanoi paheksuvasti. ”Noinko vähän sinä luulet minusta?”

En istunut alas, vaan pysähdyin tuolin luo ja tuijotin Klausia silmästä silmään. Ruhje poskipäässä oli kadonnut. Siniset silmät tuijottivat minua hymyillen niin kuin kyseessä olisi meidän jokin vuosipäivämme juhlatilaisuus.

Hitto, sehän olikin. Suunnilleen näitä aikoja kuusi helvetillistä vuotta sitten tapasin Klausin ensi kertaa.

”Ole kiltti, istu. En yritä mitään”, Klaus pyysi.

”Sinä tapat minut tänään”, minä tokaisin suostumatta kaunistelemaan asiaa.

Klaus huokaisi ja päästi viimein irti tuolin selkänojasta. Hän näytti hieman ärtyneeltä, joka tyydytti minua. Olin pilannut hänen suuren eleensä ottamalla kissan pussista.

”Onko meidän pakko-”

Iskin nyrkkini hänen naamaansa niin kovaa, että hän kaatui. Hapuilin käsirautoja, mutta tietenkään minulla ei ollut sellaisia mukana tummansinisessä juhla-asussani, joten nappasin kynttilöiden ympärille aseteltua kultaista lahjanarua vetäisten samalla kynttilät parkettilattialle.

Istuin Klausin päälle hajareisin, tartuin hänen käsiinsä ja aloin kieputtamaan liukasta lahjanarua niiden ympärille.

”Olet innokas”, Klaus mutisi ja sylkäisi verta lattialle, ”ajattelin jättää tämän myöhemmäksi iltaa”, hän sanoi ja alkoi sitten hieromaan haaraväliäni polvellaan.

”Mitä sinä teet? Älä”, minä tiuskaisin ja häiriinnyin sen verran, että Klaus sai kiskottua kätensä vapaaksi ja kiepauttikin minut alleen. Hän veti esiin veitsen jostain – en edes tiedä mistä, se liike oli niin nopea – ja painoi sen kurkulleni. Jähmetyin.

”Tom”, Klaus huokaisi surullisesti. ”En halunnut tämän käyvän näin.”

”Me molemmat tiedämme, että näin oli käyvä joka tapauksessa”, minä murahdin ja yritin liikahtaa, mutta Klaus painoi veistä tiukemmin. Tottuneesti. Verta tippui minun päälleni hänen poskeltaan.

Silti Klausin kasvoilta paistoi aito suru, joka antoi minulle toivoa. Klaus ei ollut psykopaatti. Hän oli vain surullisen tottunut tähän. Pakotettu niin kauan, että antoi periksi.

”Sinun ei tarvitse tehdä tätä”, minä yritin. Tunsin veitsen painon tiukemmin jokaisella sanalla.

”Sinä aloitit”, Klaus kuiskasi.

”On muitakin mahdollisuuksia.”

”Niin on. Se autiosaari, mutta sinä sanoit ei.”

”Entä jos… entä jos sanoisin kyllä?” minä ehdotin.

Klaus tutki kasvojani silmät siristyen hieman. ”En usko sinua. Olet poliisi. Haluat minut lukkojen taakse.”

”Siksi en ala suunnittelemaan mitään. Sinä saat tehdä kaiken ja minä seuraan sinua. Minne tahansa haluat.”

Klaus nielaisi katsellen minua yhä varovaisen skeptisenä. ”En usko sinua”, hän toisti hiljaa.

”Oletko koskaan luottanut kehenkään?” minä kysyin. Klaus ei vastannut, joka oli tarpeeksi vastaus minulle. ”Luota minuun. Minun työni on palvella kansaa, pitää heidät turvassa. Sinäkin olet osa kansaa. Et voi mitään sille, miksi sinut kasvatettiin, mutta voit muuttua, jos pääset pois heidän luotaan.”

Veitsen paino höllentyi viimein iholtani ja Klaus nousi pois yltäni. Hän ojensi kätensä, johon tartuin ja annoin hänen vetää minut pystyyn. Hän näytti yhä siltä, niin kuin haluaisi sanoa en usko sinua, mutta samalla silmissä välähti pistos toivoa, entä jos.

”Tapan kaikki, jotka tulevat tiellemme”, hän sanoi vakavana. ”Sellainen minä olen. Hyväksytkö sen?”

”Varmistan, ettei kukaan tule tiellemme”, minä vakuutin.

Klaus tuijotti minua vakavana vielä hetken, kunnes hän hymyili. ”Syödään”, hän sanoi ja istui pöytään. Hän otti kangaslautasliinan ja pyyhki sillä verta kasvoistaan.

”Ehkä sinun pitää opettaa minua ompelemaan haavoja kiinni”, minä vitsailin keventääkseni tunnelmaa, vaikka sydämeni yhä hakkasi lujaa ja käteni tärisivät.

Klaus katsoi minua kulmiensa alta. ”Aiotko ottaa tämän tavaksi?”

”Vain jos yrität tappaa minut.”

Klaus naurahti ja laski lautasliinan alas. Hän otti lautasensa yllä olevan metallikuvun pois annoksensa yltä ja laski sen maahan. Tein saman omalleni ja katselin sen alta paljastunutta annosta: komea pihvi, perunoita ja kasviskastiketta. Katselin kuitenkin enemmän terävää pihviveistä aterian vieressä.

Klaus kaatoi meille samppanjapullosta juotavaa ja kohotti lasiaan. ”Tulevaisuudelle.”

Pullo oli vasta-avattu, joten join. Kuplat pirskahtelivat miellyttävästi suussa. Klaus alkoi leikkaamaan pihviään, mutta minä en uskaltanut käydä annokseni kimppuun, vaikka pitelinkin aterimista tiukasti kiinni.

”Jeesus Kristus”, Klaus murahti ja seivästi haarukallaan parsakaalinpalan lautaseltani ja söi sen muitta mutkitta. ”Ei sitä ole myrkytetty. En tekisi sitä ruualle.”

Leikkasin palan pihviä ja söin sitä varovasti maistellen. Ei maistunutkaan myrkyltä, mutta tiesin kyllä, että mauttomiakin myrkkyjä oli. ”Se kunniamitalien jakojuhla. Onko sitä edes?” tajusin kysyä ja käytin tilaisuutta hyväkseni vilkuillessani ympäri koreaa salia etsien uloskäyntejä.

”On toki. Eri osoitteessa vain. Varastin kutsukorttisi ja muutin paikkaa”, Klaus kertoi reippaasti syödessään. Hän näytti arastavan hieman suun liikettä.

”Sattuuko sinuun?” kysyin tuntien hieman syyllisyyttä, vaikka tiesin tekoni olevan oikeutettu.

Klaus pudisti päätään. ”Sinunkin on vaikea luottaa minuun. Tiedä kyllä. Varauloskäynti on muuten vessojen luona”, hän sanoi ja osoitti taakseni.

Vilkaisin sinne hämmentyneenä ja sitten Klausia.

”Sekin on lukittu enkä vielä kerro miten lukituksen saa pois päältä”, hän sanoi hymyillen ovelasti.

”Olet piru”, tuhahdin ja leikkasin perunan puoliksi.

”Olen loukkaantunut. Olen vähintäänkin Saatana”, Klaus vitsaili.

Kohotin katseeni mieheen. ”Uskotko sinä sellaiseen? Tai siis ettekö te usko siihen Shi -juttuun.”

Kuoleman herra on valinnut meidät palvelijoikseen, pyhä velvollisuutemme on toimia hänen nimeensä”, Klaus selitti äänessään vitsinvirettä, mutta en vieläkään päässyt aivan selvältä uskoiko tämä kulttinsa propagandaan. Mieleeni palasi leikkaushuoneessa käyty keskustelu Klausin ja jonkun naisen välillä. Nainen ei ollut uskonut myyttejä, mutta Klaus oli sanonut palvelevansa korkeampaa voimaa.

”Et vastannut”, huomautin.

Klaus katseli lautastaan ja pyöritteli perunaansa kastikkeessa. ”Etkö sinä usko Jumalaan?”

Kohautin olkapäitäni. ”Kasvoin kristityssä perheessä, mutta itse olen vieraantunut uskosta jonkin verran”, selitin, sillä kirkkoni homofobinen puhe oli saanut minut puolustuskannalle.

”Kirkkoon ja Jumalaan uskominen on eri asia. Voit uskoa Jumalaan ja vihata kirkkoa”, Klaus selitti ja joi samppanjaansa. ”Minä uskon Jumalaan”, hän jatkoi, ”uskon, että Jumalalla on kaikille tehtävä. Tiedän mikä on omani.”

Aterimeni pysähtyivät lautaselle. ”Ja se sinun tehtäväsikö on tappaa?”

”Joskus. Joskus se on jotain muuta. Olen pelastanut paljon ihmisiä, unohdat, että olin kirurgi.”

”En unohtanut”, sanoin kireästi. Tunsin vieläkin haavan kyljessäni arastavana kipuna liikkuessani.

”Sinä veit minulta sen”, Klaus huomautti, ei vihaisesti, vain todeten. ”En voi olla kirurgi enää.”

”Ja nyt sinä olet… tappaja.”

”Olen aina ollut. Tapoin ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana”, Klaus kertoi vakavana. ”Se on yksi taitoskohta koulutuksessamme. Asuimme kahden hengen huoneissa. Ystävystyimme huonetovereidemme kanssa. Sitten he lukitsivat meidät siihen samaan huoneeseen ja sanoivat, että ovi avataan vasta, kun jäljellä on yksi. Ensin me istuimme monta tuntia paikoillamme, mietimme, että olikohan juttu kuitenkin testi, jolla mitataan luonteen lujuutta. Kestimme sen, että piti pissata huonekasviin. Sitten meille tuli nälkä ja jano.” Klausin katse muuttui synkemmäksi mitä pidemmälle tarinaa hän pääsi. ”Kului kokonainen päivä, eikä kukaan avannut ovea, vaikka hakkasimme sitä. Yritimme tiirikoida lukon huonekasvin oksilla. Yritimme etsiä vihjeitä siitä, että tämä olisikin jonkinlainen kiero aivopähkinä ratkaistavaksi. Viimein me hyväksyimme, että tehtävä oli juuri se, joka meille oli kerrottu.” Klausin käsi puristi nyt lihaveistä rystyset valkoisina, silmät tuijottivat pöydänreunaa kylminä ja katkerina ja leukalinja oli puristunut tiukaksi. Viimein hän huokaisi, päästi veitsen laskeutumaan lautaselle ja rentoutti kehonsa. Hän nosti katseensa minuun.

”Sen jälkeen vihasin heitä. Halusin kostaa. Mutta vuodet kuluivat ja huomasin, että monet olivat yrittäneet ja menettäneet henkensä sen takia. Aloin rukoilemaan Jumalaa, en heidän Jumalaansa vaan omaani. Ja lopulta hän vastasi rukouksiini. Eräs ohjaajistani päätyi mustalle listalle ja hänestä tuli ensimmäinen luvattuni. Olin seitsemäntoista.”

Molemmat meistä olivat menettäneet ruokahalunsa. Tarina oli kauhea, en voinut edes kuvitella mitä muuta kauheaa Klaus oli joutunut lapsuudessaan kokemaan. Silti Klaus kertoi sen niin kuin se olisi mikä tahansa epämiellyttävä lapsuusmuisto.

”Silloin minulta kysyttiin millä alalla minä hyödyttäisin eniten. Kysyin Jumalalta ja hän vastasi lääketiede. Eikä hän ollut väärässä. Pääsin viimein vapaaksi talosta, jossa olin ollut lukittuna koko elämäni, mutta huomasin, että en ollut kaivannut pelastusta vaan tehtävää, syytä elää. Sain sen, kun aloin pelastamaan ihmisiä. Sain sen myös silloin, kun minuun otettiin yhteyttä ja käskettiin epäonnistumaan tietyissä leikkauksissa.”

Minua alkoi kylmätä. Olin lopettanut syömisen, mutten ollut päästänyt veistä kädestäni.

”Sinä uskot Jumalan haluavan sinun tappavan?” minä paheksuin, sillä en käsittänyt miten Klaus ei nähnyt sen vääryyttä.

Klaus nosti katseensa minuun. ”Ei ole minun tehtäväni kyseenalaistaa mitä Jumala tahtoo.”

”Ja uskot, että ne siellä sinun kultissasi toimivat Jumalan välikappaleina?”

”Eivät he. Minä toimin. Jumala puhuu minulle”, Klaus sanoi kasvot täysin vakavina.

En enää tiennyt mitä sanoa. Klaus ei ollut vain palkkamurhaaja, hän ei ehkä uskonut täysin kuolemankulttiinsa, mutta hän uskoi johonkin yhtä julmaan. Hänet oli aivopesty, eikä hän ymmärtänyt sitä.

”Näytät pelästyneeltä”, Klaus syytti.

”Sanoit, että hän haluaa sinun tappavan minut. Jumalako sinulle sen käskyn antoi?” kysyin varovasti.

”Hän.”

”Kukaan ei siis maksanut murhastani?”

Klausin silmät siristyivät. ”Sillä ei ole merkitystä. Johtaja antaa työn, mutta Jumala kertoo, otanko minä sen vai en.”

Olin ollut sokea. Klausin kohteliaat sanat ja kaunis ulkomuoto oli hämärtänyt pelkoni. Nyt tajusin viimein, minkä kanssa olin tekemisissä. Ennen olin ajatellut, ettei Klausilla ollut vaihtoehtoa, mutta nyt kuulosti siltä, että Klausilla oli jonkinlainen mielenterveysongelma, jonka takia en pystynyt vetoamaan hänen järkeensä. Se ei tarkoittanut, etteikö Klaus tuntisi olevansa pakotettu toimintaansa, niin kuin se ei olisi hänen vikansa, mutta se oli vielä vaarallisempaa, sillä en mitenkään pystyisi vakuuttamaan hänelle, että Jumala oli väärässä, kun toinen uskoi tähän niin vahvasti. Mitä tahansa he olivatkaan tehneet Klausille lapsena, oli selvästi vaikuttanut miehen mielentilaan pysyvästi.

”Mutta jos Jumala haluaa sinun tappavan minun, miten kauas karkaaminen vaikuttaa hänen tahtoonsa?” minä kysyin yrittäen pitää itseni rauhallisena. Pakotin otteeni löysenemään veitsestä, kun Klaus vilkaisi valkoisia rystysiäni.

”Meidän on mentävä jonnekin, jonne Jumala ei näe. Jonnekin, missä ei ole ihmisiä, jotka tuntevat Jumalan”, Klaus selitti. ”En vitsaillut autiosta saaresta.”

Nyökkäsin ja yritin keksiä, miten saisin itseni vedettyä pois tästä sopasta ilman, että kumpikaan loukkaantuisi tai pahempaa. Veitsi hikosi kädessäni.

”Luulet, että olen hullu”, Klaus tokaisi kylmästi ja nousi pystyyn.

”En, minä vain… onko tässä pinaattia? Olen sille allerginen”, minä sepitin. Idiootti, ei kai kukaan ole allerginen pinaatille.

Klausiin se kuitenkin tepsi, joten ehkä pinaattiallergia oli mahdollinen. Hän katsoi lautastaan. ”Anteeksi, en ole varma. Kokki lähti tietysti jo.”

Yritin näyttää pahoinvoivalta noustessani pystyyn. ”Minun täytyy… vessa”, sepitin ja lähdin suuntaan, jonne olin nähnyt Klausin osoittavan aiemmin.

Vessan sijasta kiirehdin varauloskäynnin merkille siitäkin huolimatta, että Klaus oli kertonut oven olevan lukossa. Riuhdoin ovea, mutta se ei avautunut, enkä pikaisella vilkauksella nähnyt manuaalista avausnappia. Kuulin askelien lähestyvän.

Säntäsin vessaan ja ehdin juuri painaa vessanpöntön nappia, kun Klaus ilmestyi taakseni. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Nyökkäsin ja suuntasin pesemään käsiä. ”Täällä on kuuma”, valitin ja pesin kasvoni vedellä. Yritin löyhentää pukuni kaulusta. Tunsin oloni neuvottomaksi. Osasin itsepuolustustaitoja, mutta Klausilla oli kolmenkymmenen vuoden verran etumatkaa, sillä häntä oli koulutettu taistelemaan pikkulapsesta asti.

”Tunnetko missään turvotusta? Allergia voi aiheuttaa anafylaktisen reaktion, joka sulkee hengitystiesi”, Klaus huolestui ja laski kätensä selälleni.

”En tiedä”, sanoin ja räpyttelin silmiäni. Klausin käsi selälläni tuntui epämiellyttävältä. Vielä enemmän epämiellyttävää oli muisto siitä, että joskus kosketus ei ollut ollut epämiellyttävä. ”Ehkä. Tarvitsen ilmaa.”

”EpiPenin sinä tarvitset”, Klaus sanoi ja lähti johdottamaan minua ulos. Hän käveli ensin nurkan takaa, josta löytyi sulakerasia ja ovien lukinta. ”Meidän on mentävä ensiapuun”, hän kertoi.

Vasta kun pääsimme pihalle, tunsin pystyvän hengittämään. ”Et voi tulla mukaan”, huomautin, sillä Klaus oli etsintäkuulutettu.

Klaus pohti hetken aikaa. ”Minä alan suunnittelemaan matkaamme. Ilmoitan yksityiskohdista.

”Minulla ei ole kännykkää. Kätyrisi varasti sen.”

Klaus hymyili, joten olin arvannut oikein hänen olleen asialla. ”Ilmoitan sinulle”, hän sanoi ja hipaisi poskeani. Vatsani muljahti, kun hän suuteli minua. Vihasin sitä, että suudelma silti tuntui hyvältä jollain tavalla.

Hän viittoi taksin pysähtymään ja avasi minulle oven. Katsoin häntä taksin ikkunasta, kun auto ajoi pois ja mietin, mitä ihmettä tekisin.

Never underestimate the power of fanfiction

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 573
  • Phantom Thief of Hearts
Dodih, vielä nopea kommentti ennen kuin lähden töistä. Pahoittelen siis, jos tässä on kiireen tuntu!

Tykkäsin tästä hirveästi! Salaseuratkin ovat heikko kohtani ja tietysti salamurhaajasalaseurat ja kuolemankultit vielä enemmän. Hehee. Ja tämä oli tosi kiinnostava! Alkutilanne, Tomin murhaajan henkilöllisyyden mysteeri, Klausin ja Tomin tapaaminen murhaillallisen ääressä, tukikohta ja salamurhaajalasten kasvattaminen (oli muuten hyytävää!). Klausin hiljalleen paljastuva hulluus myös! Ja ajatus autiosta saaresta, kai sen nyt olisi jo vähän pitänyt soittaa Tomin kelloja...  ::) Mutta Tom nyt ei muutenkaan ollut ihan niin nokkela kuin Klaus, suotakoon se hänelle anteeksi.

Tässä oli hienoja yksityiskohtia, kuten vaikkapa tuo Tomin pernan poistaminen tai se, miten Klaus halusi suunnitella murhan tarkoin. Kuolemankultti oli myös hyvin rakennettu ja juoni etenee käänteiden kautta vetävästi, mutta ei liian kiirehtien. Kuten sanoin myös Katvetta kommentoidessani, tässäkin tekstissä on niitä hienoja aukkoja, joiden sisältöä lukija saa pohtia itsekseen, ja sitten niihin kysymyksiin ehkä löytyy joskus vastaus tai sitten ei.

Odottelen innolla viimeistä osaa!
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 3 771
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nevilla: Mukavaa että pidit, salaseurat ja salamurhaajajärjestöt on tosiaan herkullisia aiheita kirjotettavaksi :D Autiota saarta käytetään niin usein metaforana, että Tom ei kai osannut yhdistää palasia, mutta lopultahän hänellekin selkisi Klausin mielentila :D Kiitos kommentistasi, tässäpä vika osa, vaikka onkin lyhyt. Tästähän piti tulla vain yksiosainen juttu, mutta sitten kirjoitinkin kaksi osaa lisää joten :D

3.   osa

En kertonut kenellekään tapahtuneesta. En tiennyt miksi. Vaikka sen pienen hetken ajan, kun olin lupautunut lähtemään autiolle saarella Klausin kanssa, olin tarkoittanut sanojani, olin saanut selvyyden siitä, etten koskaan voisi luottaa Klausiin, ainakaan ennen kuin hän saisi psykologista apua ja lääkityksen. En voisi elää niin, että vilkuilen olkani yli sen varalta, että Klausin Jumala puhuisi tälle ja käskisi häntä tappamaan minut.

Se rikkoi sydämeni. Vihasin sitä, että silti tunsin jotain Klausia kohtaan. Halusin pelastaa hänet. Olimme kulkeneet yhdessä pitkän matkan, vuosien kissa-hiiri jahti oli päätynyt tähän päätökseen, että pettäisin hänet. Sen tekemällä todistaisin Klausille jälleen kerran, ettei keneenkään ole luottamista.

Kerroin tapahtuneesta viimein kollegoilleni. Aloimme suunnittelemaan toimenpiteitä sille hetkelle, kun Klaus ottaisi yhteyttä minuun.

Kului viikko. Sitten kaksi ja kolme ja kuukausi, enkä enää ollut varma oliko Klaus saanut suunnitelmani selville vai päättänyt vain olla luottamatta minuun.
Niin pitkän ajan aikana alkoi olla hankalaa olla koko ajan varuillaan. Se tietysti kostautui minulle, kun eräänä iltana olin kävelemässä kotiin töistä ja kuulin takaani tutun äänen.

”Et ole allerginen pinaatille.”

Jähmetyin ja vein käteni asekotelolle. Käännyin ympäri ihmetellen, miksi Klaus oli päättänyt tehdä tämän nyt, kun olin virka-asussani. Tämä seisoi varjoissa, mutta miehen käsissä ei näyttänyt olevan asetta.

”Tiedän sen, koska olen useasti katsonut sairaustietojasi. Viisivuotiaana mursit jalkasi. Kaksitoistavuotiaana sinulla oli ärhäkkä vesirokko. Seitsemäntoistavuotiaana sait ruokamyrkytyksen. Mutta ei allergioita, vain perinnöllinen altistus verisuonisairauksille.”

En tiennyt mitä vastata. ”Jos kerran tiesit, miksi leikit mukana?”

”Koska en halunnut tappaa sinua. Mutta nyt minun on pakko”, Klaus totesi ja astui viimein esiin varjoista.

Hätkähdin hänen muuttunutta olemustaan. Hän oli menettänyt painoa huomattavasti, ihan kuin häntä olisi pidetty nälässä. Sen lisäksi hänen silmänalusensa olivat tummat ja kasvoissa oli useita ruhjeita: uusia punaisia ja vanhoja keltaisia.

”Mitä he tekivät sinulle?” kysyin kauhuissani.

”Muistuttivat, että työskentelen heille”, Klaus totesi ja käveli lähemmäksi.

Vedin aseeni esiin ja osoitin sillä Klausia rintaan. Tämä ei pysähtynyt.

”Pysähdy”, käskin ja vaikka pitelin asetta ammattimaisesti molemmilla käsillä, käteni tärisivät.

”Tee se, jos olet tekevä”, Klaus totesi tottelematta. ”En ole ollut oman elämäni herra milloinkaan. En voi olla jatkossakaan, ellet anna minun tappaa sinua. Mutta tiedä se, etteivät he lopeta, vaikka kuolisin. Tulet aina olemaan vaarassa jos pysyt heidän kannoillaan.”

Astuin askeleen kauemmas, mutta Klaus asteli eteenpäin nopeammin. Viimein hän pysähtyi niin lähelle, että aseen piippu kosketti hänen rintakehäänsä.
”Et tule ikinä olemaan oman elämäsi herra, et edes, jos tapat minut”, minä huomautin vakavana.

Klaus tuijotti minua väsyneillä silmillä. ”Tee se sitten.”

Etusormeni kosketti laukaisinta, mutta en pystynyt. ”Auta minua saamaan heidät kiikkiin.”

Klaus pudisti päätään. ”En tiedä tarpeeksi, jotta se auttaisi sinua lopettamaan koko järjestön. Tutkimalla asiaa saatat itsesi vain enemmän vaaraan.”

Selkäni hikosi ja käteni alkoi tärisemään yhä enemmän. Jos ampuisin nyt, tämä kaikki olisi ohi. Kukaan ei syyttäisi minua, ei tulisi tutkintaa. Kaikki tiesivät, että Klaus jahtasi minua.

”Olet hyvä mies, Tom. Et pysty ampumaan puolustuskyvytöntä miestä”, Klaus totesi ja veti sitten selkänsä takaa esiin aseen. ”Mutta minä en ole. En ole, vaikka kuinka haluaisit.”

Laukaus tuntui halkaisevan korvat. Se laukaus myös halkaisi Klausin rinnan, sillä niin läheltä ampuminen jätti jälkeensä suuren reiän. Tuntui, että myös minun sydämeeni.

Tuijotin Klausin rojahtamista maahan. Aseen lipas irtosi aseen kolistessa asfaltille ja paljasti, ettei siellä ollut luoteja.

Minä tapan sinut. Ja sitten tulen kaipaamaan sinua.

Never underestimate the power of fanfiction