Title: When the world ends, all I need is you
Author: dimples
Beta: minä vaan, kun kerran OO:n spell check ei suostu toimimaan
Rating: S, kevyttä suutelua ja maininta yläosattomuudesta
Pairing: Claire/Oliver
Summary: Maailmanlopusta ei ainakaan puutu romantiikkaa.
A/N: Pikku raapale vaan joka syntyi tuossa puolen tunnin aikana. Palaute olisi toivottavaa, sillä en ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään, varsinkaan originaalia.
// Scarlett lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Heräsin kun kirjat hyllyssäni tippuivat lattialle, ohittaen pääni tyynyllä vain muutamalla tuumalla. Tavallinen ihminen olisi luullut ulkona vallitsevan kaaoksen olevan maanjäristyksen taikka tulivuorenpurkauksen syytä, mutta minä tiesin paremmin. Maapallon magneettiset navat vaihtoivat sijaintia, mikä aiheutti painovoiman katoamista. Puut repeytyivät juurineen maasta, rakennukset murenivat, meret ja järvet tulvivat. Nousin nopeasti istumaan sängyssäni ja katsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta. Taivas oli pilvetön; ilmakehäkin oli siis haihtumassa. Kampesin itseni ylös ja hieroin silmiäni: nyt ei ollut aika olla uninen. Ennen kuin ehdin edes ajatella huoneesta lähtemistä, koska se minun olisi pakko tehdä; jonkun piti selvittää yön aikana päätään nostanut sotku, Oliver harppoi sisään hengittäen raskaasti.
”Claire, onneksi olet hereillä! Tarvitsemme sinua,” hän henkäisi silmissään epätoivoinen katse.
”Tottakai, minä vain...” Ei tainnut olla aikaa käydä nopeasti suihkussa, saati syödä jotain. Ja minä kun niin pidin hitaista aamuista. Hätä vain taitaa olla tämännäköinen kun maailma on loppumassa. Mutta kai asun vaihto oli paikallaan; tuomiopäivää ei yleensä estetä silkkipyjamassa. Riuhtaisin yöpaidan nopeasti yltäni ja marssin vaatekaapilleni. Huomasin miten Oliverin silmät seurasivat liikkeitäni napsauttaessani rintaliivit päälleni ja kun työnsin käteni tunikan hihojen läpi. Hänellä ei tosiaankaan ollut mitään häpeää.
”Varo etteivät silmäsi poraudu kiinni rintoihini, kun tuijotat niitä niin kovasti,” sanoin virnistellen kääntyessäni takaisin häneen. Hän naurahti, käveli luokseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
”Sinähän se olet kova puhumaan. Näitkö minusta mukavia unia?”
”Ainahan minä, mutta mikään ei vedä vertoja todellisuudelle.”
Oliver hipaisi sormenpäillään poskeani ja suki karanneen punaisen hiussuortuvan takaisin korvani taakse. Kallistin pääni ylöspäin ja suutelin häntä. Hänen kielensä silitti omaani kun intohimomme kasvoi ja oikea käteni työntyi hänen hiuksiinsa. Irtauduin hänestä kuitenkin vastahakoisesti muutaman hetken jälkeen.
”Meillä taitaa olla tärkeämpää tehtävää,” mutisin hänen kaulaansa vasten.
”Niin, maailma kaipaa pelastajaansa. Lupaatko olla täällä vielä kun kaikki on ohi ja ihmiskunta on turvassa?” Oliverin silmät tuntuivat katsovat syvälle minuun, kuin hän pystyisi lukemaan pimeimmätkin ajatukseni. En vastannut mitään, hymyilin vain itsevarmasti, avasin ikkunan ja sanoin:
”Oletko valmis?”
Hänen kätensä tiukentuivat ympärilläni, suojellen minua kaikelta.
-dimples
