Kirjoittaja Aihe: Aftermath | S, angst  (Luettu 2411 kertaa)

anskuu

  • ***
  • Viestejä: 132
  • in you i trust
Aftermath | S, angst
« : 06.02.2011 23:31:18 »
Nimi: Aftermath
Kirjoittaja: anskuu
Genre: angst
Ikäraja: S
Paritus: ei ole
Varoitukset: eipä kai mitään
Yhteenveto: Tuuli sotki hiukseni, tarttui vaatteisiini ja lennätti edessäni seisovan pikkupojan ilmapallon taivaalle. En jäänyt katsomaan, mutta kuulin pojan itkun ja äidin rauhoittavat hyssytykset.
A/N: Sain inspiksen Adam Lambertin ihanasta Aftermath- kappaleesta, josta siis otsikkokin tulee. Tein sitten tällaisen lyhyehkön ficin ;]
PS. eka julkaisemani ficci! Kommentit olis enemmän kun jees ^^

Oudoksuvia katseita, ilkeitä hymyjä, kuiskuttelua. Käänsin katseeni pois muutamasta tytöstä, jotka kuiskuttelivat muka huomaamattomasti oikealla puolellani. Mutta vaikka kuinka yritin etsiä silmilläni paikkaa, jossa saisin olla rauhassa, ei sellaista löytynyt. Koko koulu tuijotti minua.
Ohitseni käveli neljän pojan joukko, jonka keskellä keikisteli tummahiuksinen, näkyvästi hyvin suosittu tyttö. Pojat virnistelivät toisilleen ja vilkuilivat minua kuin eivät olisi ennen ihmistä nähneet. Ihmettelin miten tyttö pysyi pystyssä tappavan korkeilla koroillaan.

Ulko-oven vieressä, tavanomaisella paikallaan, istuskeli noin kymmenen suunnilleen minun ikäistäni opiskelijaa. He eivät olleet ennen häirinneet minua sen enempää, mutta nyt kaikkien katse tuntui porautuvan minuun ja tutkivan minua, ja se tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. He kaikki olivat enemmän tai vähemmän suosittuja ja kuuluivat 'hyviin' piireihin, niihin, missä poltettiin salaa koulun takana ja kännättiin viikonloppuna.
Heitähän kaikki salaa halusivat olla. Niin, miltähän tuntuisi olla suosittu, ihailtu, kun mikään ei saisi muita kohtelemaan sinua vähättelevästi? Jos kukaan ei yksinkertaisesti uskaltaisi levittää sinusta juoruja tai sanoa mitään pahaa sinusta?
Sitä en kuitenkaan tulisi ikinä saamaan selville.

Selvisin kuin selvisinkin ulos ovesta, ohi tuttujen kuppikuntien. Oli urheilijoita, suosittuja ja pelättyjä oppilaita, pelokkaita seiskaluokkalaisia, kympin oppilaita, nörttejä ja kiusattuja. Oli lähes sääntö eikä poikkeus, että aina jostakusta oli jotain huhua liikkeellä. Milloin sen hieman lisää painoa saaneen tytön huhuttiin olevan raskaana, milloin koulun suosituin jätkä oli pettänyt tyttöystäväänsä tämän parhaan ystävän kanssa.
Mutta juuri nyt kaikkien katseet olivat kiinni minussa, johon ei ennen oltu suotu minkäänlaista huomiota.

Kiirehdin itku kurkussa pois koulun pihalta, tönin tieni läpi tiivin joukon, riensin puolijuoksua tuijottavien, selkääni poraavien katseiden alta.
Tuuli sotki hiukseni, tarttui vaatteisiini ja lennätti edessäni seisovan pikkupojan ilmapallon taivaalle. En jäänyt katsomaan, mutta kuulin pojan itkun ja äidin rauhoittavat hyssytykset.

Pysähdyin vasta koti-ovella, tartuin kahvaan ja vedin oven auki. Äiti oli kotona. En ollut itkenyt matkalla, koska yritin välttää turhat kyselyt. Äiti kuitenkin huomasi heti, että kaikki ei ollut kunnossa.
Ei todellakaan ollut.
”Onko kaikki kunnossa?” Utelevat ja huolestuneet silmät, vaisto että nyt oli jotain pielessä.
”On, kaikki on loistavasti. Menen ulos”, mutisin ja yritin väistää äidin katsetta. Turhaan.
”Vastahan sinä tulit”, äiti tokaisi ja tukki tien huoneeseeni, jonne olin jo kovalla kiirellä menossa.
Katsoin äitiä syvälle silmiin ja sanoin kaipaavani raitista ilmaa. Pujahdin äidin käden alta, nappasin kitarani ja juoksin ulos.

Kävellessäni metsäpolkua pitkin tunsin oloni koko ajan rauhallisemmaksi. Kevät oli jo pitkällä, toukokuu oli juuri alkanut ja tänään oli ensimmäinen oikea lämmin kevätpäivä.
Mitä lähemmäs salaista piilopaikkaani pääsin, sitä kevyemmäksi oloni tuntui muuttuvan. Siltikään aivan kaikki ei ollut unohtunut. En voisi millään saada ilkkuvia katseita ja supattelua pois mielestäni.

Viimein saavuin onnelaani. Pieni puro, jonka läpi kulki kuin polkuna kivien muodostama jono. Sitä pitkin pääsi helposti toiselle puolelle, mutta minä jäin mieluummin tähän. Toisella puolella oli aivan vähän matkan päässä asutusta, mutta kukaan muu kuin minä ei ikinä eksynyt tänne. Luultavasti tiheän pensaikon takia, joka teki rajan tuon ihmisten asuttaman alueen ja minun pienen piiloni välille. Täällä sain olla rauhassa.

Istahdin isoimmalle kivelle, otin kitaran syliini ja laitoin jalat virtaavaan veteen. Virtaava, viileähkö vesi tuntui mukavalta jalkoja vasten.
Suljin hetkeksi silmäni, huokaisin syvään ja aloin soittaa tuttua sävelmää. Pikkuhiljaa suustani alkoi muodostua yksittäisiä sanoja, sitten lauseita, kokonainen laulu. Laulu kuvasti elämääni juuri nyt paremmin kuin hyvin, ja jostain syystä sitä kuunnellessani, soittaessani ja laulaessani sain uutta toivoa, halua elää elämäni sellaisena kuin olin. Ei kukaan eikä mikään voisi muuttaa minua erilaiseksi.
Minä halusin olla minä.
Ja kuten aina, silmäni kostuivat ja aloin itkeä. Ehkä surusta, ehkä ilosta, ehkä helpotuksesta. En ollut varma.
Mutta siitä olin varma, että kukaan ei voisi minua enää satuttaa. Ei nyt eikä ikinä.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 10:36:27 kirjoittanut Illusia »
I'm ready to crawl on my knees to know it all

Wonderholic

  • Vieras
Vs: Aftermath
« Vastaus #1 : 07.02.2011 01:20:32 »
Päätinpä tulla lukemaan tän, ihan vain sen takia, että Aftermath on aivan ihana biisi. Loistavaa. Se on ainoo asia mikä mulle tällä hetkellä tulee mieleen. Ei kirjoitusvirheitä (ellen mä sitten ole sokea), hienoo kuvailua, mahtava tunnelma. Pystyn niin samaistumaan tähän tekstiin, en sillä että mua olis kiusattu tai eritysemmin tuijotettu koulussa tai missään muuallakaan. No okei, ehkä viime vuonna. Mutta toi loppu, se on jotain mitä oon tässä vähän aikaa sit oivaltanu. Ja just siks tää teksti on niin loistava, koska tähän vaan pystyy samaistumaan nii hyvin (:

Jatka ihmeessä kirjottamista, mä ainakin oon lukemassa sun ficcejäs (;

Kiitos!
~ Wonderholic

anskuu

  • ***
  • Viestejä: 132
  • in you i trust
Vs: Aftermath
« Vastaus #2 : 05.03.2011 14:54:13 »
Oi, kiva että tykkäsit! ^^ Yritin joo tehdä tästä sellasen että tähän olis helppo samaistua, ja kiva tietää että se onnistu (:
I'm ready to crawl on my knees to know it all

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 064
  • it's not on you.
Vs: Aftermath
« Vastaus #3 : 30.03.2011 18:19:21 »
Kommenttikampanjan kautta löysin tämän ja jo pelkkä otsikko itsessään oli syy lukea tämä, sillä kappale tosiaan on mahtava. Originaaleja tulee muutenkin todella harvoin luettua, joten eiköhän nyt ole jo korkea aika minunkin korjata asia.

Asiaan. Minusta tähän oli onnistuttu upeasti luomaan kyseisen kappaleen tunnelma ja sanoma, mikä siellä taustalla on. Hyvin pystyy kuvittelemaan, että juuri tämän kappaleen avulla tyttö jaksaa päivästä toiseen selviytyä muiden katseilta ja kommenteilta, koska laulussa on niin paljon voimaa ja tarkoitusta. Tämä tuo myös esiin sen, että tällainen on joillekin ihmisille oikeasti sitä jokapäiväistä kärsimystä ja vaikka henkilö ei ulkoisesti näyttäisi olevan loukkaantunut, sisällä kuitenkin myllertää. Tässä oli lukijan kannalta sellaista tarpeeksi kevyttä kuvailua, vaikka aihe olikin raskas. Ympäristöstä sai hyvän kuvan jo muutamalla sanalla ja jatkan edelleen tämän biisin hehkuttamista, koska se todella välittyi tästä läpi.

Loppu oli ihanan tunnepitoinen ja voimakas. Juuri sellainen reaktio, joka tietyistä ja tärkeistä kappaleista oikeasti syntyy. Tykkäsin lukea tätä ja toivottavasti jatkat kirjoittamisen parissa!
It is the small everyday deeds of ordinary folk that keep the darkness at bay.