Author: Solembum, eli minä
Genre: jonkinlainen Draama, Ystävyys
Fandom: Narnian tarinat - Kaspianin matka maailman ääriin (leffa+kirja miksaus, koska halusin säilyttää Eustacen lohikäärmeen hahmossa hieman kirjan tarinassa kuvailtua aikaväliä pitemmälle)
Rating: S
Pairing: Eustace/Lucy
Warnings: eipä taida olla
Disclaimer: Hahmot maailmoineen kuuluvat C.S Lewisille (sääli)
Summary: Lucyn mietteitä Eustacen lohikäärmemäisyydestä,hieman yksipuolista keskustelua kaksikon välillä
A/N: Tällanen outo idea. Kommentoittehan, kiitos
one-shotiksi ajattelin
LohikäärmeenkyynelLucy nyöritti ikkunalasin läpi siivilöityvässä aikaisen aamuauringon rakoilevassa valossa pohjepituisten nahkatossujensa nauhat ristikkäin kimmeltävien metallilenkkien lomitse kuroen turhankin helposti nilkkoihinsa valahtavat, jatkuvassa käytössä tuhkanvaaleiksi kuluneet varret tiukasti vasten paljaita sääriään. Hän sitoi polviensa alapuolelle huolellisesti merimiessolmun mutkikasta muotoa haparoiden mukailevat nyörivyyhdet huokaisten tyytymättömänä – jopa alituiseen ruikuttava Eustace-serkku osasi punoa tyylipuhtaamman möykyn tarpeen vaatiessa. Lucy suoristi selkänsä ja pyyhki hikiset kämmenensä pellavapaitansa helmaan. Hän heilautti suolaisen vesihöyryn kihartaman, kuparinruskean palmikkonsa olkansa yli ja nykäisi ristiselälleen valahtaneen, lyhytteräisten tikarien reunustaman miekkavyönsä keikkumaan säädyllisesti vyötäisilleen.
Eipä sillä, että Lucya olisivat varsinaisesti liikuttaneet hovin hienostelevaan protokollaan rinnastetut, kurinalaista pukeutumista myös kuninkaallisen laivaston kirkkaimmalla helmellä, Sarastuksella, ohjailevat asetukset, mutta omakohtaisesta kokemuksestaan Lucy tiesi, millaista vahinkoa epähuomiossa kallelleen unohtunut miekkavyö saattoi huolimattomalle kantajalleen istuutuessa aiheuttaa. Itseasiassa, kun Lucy tarkemmin asiaa ajatteli, Sarastuksen hieman turhankin tiukka pukeutumiskoodi hankaloitti huomattavasti hänen sopeutumista mitä suurimmassa määrin taruolentojen muodostaman miehistön keskuuteen, olihan hän sentään ainoa Sarastuksen liukkailla reelingeillä kekkuloiva ihmistyttö.
Lucy huokaisi teatraalisesti ja käännähti ympäri kohdaten tummien silmiensä tutkiskelevan katseen Kaspianin hytin tiikkipuista seinää koristavassa rosoreunaisessa peilinsirpaleessa. Lucy pudisti päätään peilikuvalleen – tyttö peilissä toisti eleen rypistäen hapsottavan otsatukkansa alta pilkottavaa otsaansa. Lucy työnsi kasvonsa lähemmäs pahantuulista kuvajaistaan tutkaillen arvostelevasti sydämenmallisia, tavanomaisesti niin kovin hymyileväisiä kasvojaan mahdollisimman puolueettomin silmin; littana nenä, aivan liian kapeat, valjun vaaleanpunertavat huulet, harvat ripset ja rasittavat nököhampaat – hänen lapsenpyöreitä kasvoja täydensivät vain häiritsevän silmiinpistävät piirteet. Lucy kurtisti kulmiaan – hän ei ollut kaunis ja sorja kuin Aslanin metsien hennot nymfit – oikeastaan hänen synkässä olemuksessaan ei ollut rahtustakaan huomiota herättävää kauneutta, sitä hauraan nukkemaista viehätysvoimaa, joka sai nuoret miehet parveilemaan elämäniloisen Susanin ympärillä kuin kaakattava sorsaparvi.
Lucy näytti vihaisesti kieltään suttuiselle peilikuvalleen, joka sievän posliininuken sijasta muistutti enemmänkin koppuraista käpylehmää ja tarttui siron puutuolin selkänojalla retkottavaan takkiinsa työntäen kätensä takin karvasteleviin hihoihin. Pitkähelmainen kansitakki, kuten jokainen Lucylle heidän saapumisensa päivänä ojennettu vaatekappale, oli tytölle aivan liian suuri, mutta hän nieli urhoollisesti ärtymyksensä käärien lähestulkoon puhki hiutuneet hihat kyynärpäidensä tasolle. Suomatta murhanhimoista katsettakaan näkökenttänsä laitamilla häilyvälle kuvajaiselleen Lucy marssi painavan puuoven narahduksessa Sarastuksen kannella puhaltavaan merituuleen.
Lucy viiletti askelet menneen rajuilman kannelle kerryttämissä lätäköissä lipsuen kohti Sarastuksen vaahtohuippuisena kuohuvalle ulapalle käännettyä keulaa. Lucy levitti kätensä antaen tuulen hulmuttaa takkinsa vallattomasti liehuvaa helmaa ja hymyili iloisesti kurittomien suortuvien karkaillessa takkuiselta palmikolta kutittelemaan hänen kasvojaan. Kannella oli vielä aivan hiljaista – Lucyn korviin kiiri vain lokkien nauru ja aaltojen loiske vasten Sarastuksen vankkoja, lohikäärmeen puisten siipien suojelemia kylkiä. Lucy nousi varpailleen röyhelöpukuisen ballerinan varmuudella pyörähtäen ympäri uudelleen ja uudelleen – heittäytyi tuulen syliin, puhurin vietäväksi.
Monen monituista päivää hän oli viettänyt tunkkaisen ilman täyttämässä kuninkaallisessa hytissään lojuen kerälle kiertyneenä leveällä katosvuoteellaan suojassa hakaavalta kaatosateelta ja avutonta Sarastusta heitteleviltä, myrskyävän mustilta merivirroilta seuranaan vain ikivanha pelikorttipakka ja kärsimätön Edmund – silloin kun veli muilta kiireiltään ehti murjottavaa pikkusiskoaan sisätiloihin viihdyttämään. Toinen toistaan hurjempien rajuilmojen koetellessa miehistön jo entuudestaan äärimmilleen pingottunutta sietokykyä, Lucy oli istunut kuin tuli hännän alla poltellen hyttinsä pölyisellä lattialla poikkeuksetta vuorokauden ympäri uitettua rottaa muistuttavan Riipitsiipin pidellessä herrasmiesmäisen lohduttavasti käpäläänsä hänen käsivarrellaan.
Noina yksinäisinä hetkinä Lucy oli kaivannut pessimistiserkkunsa tutun turvallista, alinomaa maailmanmenoa kovaäänisti päivittelevää hahmoa vierelleen valittamaan kohtaamiensa epäoikeudenmukaisuuksien yhtäläisistä ominaisuuksista. Eustace olisi omahyväisen itserakkaasta luonteestaan huolimatta ollut Lucyn ainoa kohtalotoveri koko Sarastuksella – sorrettu lapsi saarrettuna oman mielensä hiljaisuuteen. Eustace olisi ymmärtänyt, miltä tuntui olla jumissa nuorimmaisen toivottomassa asemassa, aukottoman luottamuksen ulkopuolella. Sillä ei Lucy toki omasta vapaasta tahdostaan viettänyt aikaansa peukaloitaan pyöritellen poissa edes takaisin kannen poikki porhaltavien miesten tieltä – vain Kuningas Kaspianin harras pyyntö sai Lucyn pitämään ylpeytensä kokemat kolhut visusti omana tietonaan; toisin kuin Eustace, joka olisi julistanut moisen määräyksen ihmisarvoaan verisesti loukkaavaksi ehdotukseksi vailla Britannian konsulin siunausta.
Pitkän, Sarastuksen kannella taitetun merimatkan aikana Lucy oli Eustacea tarkkaillessaan havainnut myönteisiä muutoksia ennen niin kovin kyynisen pojan kipakassa luonteessa, mutta vasta Lohikäärmesaari oli iskostanut Eustacen sisimpään todellisen, leimuavalla liekillä palavan elämänhalun, joka ei lannistavimpien vastoinkäymistenkään edessä ottanut sammuakseen. Lucy kallisti mietteliäänä päätään – ehkä lohikäärmeiden luonnollinen taipumus turvautua kurkussaan kytevään tuleen oli korjannut Eustacen kankean käsityksen maailman mustavalkoisuudesta – saanut hänen silmänsä avautumaan ympärillään kukoistavaan värikirjoon.
Mutta Eustacella oli ollut aivan liikaa sulateltavaa Lohikäärmesaaren kummallisissa tapahtumissa, joiden odottamattomat seuraukset olivat yhä luettavissa tämän tuskaisten ilmeiden surullisen syvistä juonteista, eikä Lucy kilttinä tyttönä ollut tohtinut purkaa pahaa oloaan jo entuudestaankin kylliksi kärsivään poikaan. Sillä vaikka lämmin merituuli pyyhki Lucyn mielen puhtaaksi murheista, Eustacen kalvaviin pelkoihin hento ilmavirta ei noin vain purrutkaan – serkkupojan toivottomuus piili syvällä tämän nuoressa sydämessä, ehkä jopa itsensä Aslanin avun ulottumattomissa.
Lucy hidasti askeleitaan lähestyen Sarastuksen keulaan pesitynyttä hohtavan pronssisuomuista lohikäärmettä orastavan epävarmuuden vainotessa hänen mieltään maalaillen määrittelemättömien sydänsurujen hallitsemia kauhukuvia Lucyn verkkokalvoille – jokin Eustacen uudessa, vain ulkoisesti piikikkäämmässä hahmossa oli saada Lucyn käännähtämään kannoillaan, juoksemaan niin kauas kun hänen lyhyet jalkansa ikinä kantaisivatkaan. Pieni osa Lucysta – se vahvan itsesuojeluvaiston omaava, tyhmänrohkeutta määrätietoisesti kaihtava osa – tahtoi jättää mahdollisesti lohikäärmeen rujon ulkokuoren uumeniin loppu iäkseen jumittuneen pojan märehtimään aiheuttamiaan pulmia itsesäälin vellovaan aallokkoon vailla pakotietä kurittoman kohtalon oikuilta.
Lucy räpäytti silmiään yrittäen unohtaa silloin tällöin hieman turhankin oma-aloitteiseksi heittäytyvän mielikuvituksensa antaumuksella muovailemat kuvat lohikäärmeiden pitkien raatelukynsien sekä partaveitsenterävien hampaiden mitä moninaisimmista käyttötarkoituksista, ja harppoi päättäväisesti viimeiset metrit Eustacen pitkin pituuttaan kannella retkottavan olemuksen luo kiertäen tämän sillitynnyreiden lomassa kiemurtelevan pyrstön kääntämättä herkeämätöntä katsettaan hetkeksikään Eustacen hännänpäätä koristavasta, veristen kalanperkeiden kuorruttamasta sapeliterästä, joka säkenöi uhkaavan ruosteenpunaisena kantta korventavassa aamupäivän auringonvalossa. Lucy mönki Eustacen paksujen etujalkojen lomasta keulan kapenevaan kaarteeseen tukeutuen molemmin käsin lohikäärmeen lämpimään kaulaan. Eustace liikahti vaivaantuneena – lohikäärmeen soumupintainen keho kiertyi kippuralle Lucyn sormenpäiden hipoessa hellästi tämän kurkun pehmeän suojatonta nahkaa.
Lucy painautui aavalle ulapalle mitäännäkemättömin silmin mulkoilevan lohikäärmeen syvään, tulihuuruisen hengityksen tahdissa kohoilevaan kaulakuoppaan tukien selkänsä vasten Eustacen periksiantamattoman kovien rustonikamien rajaamaa kaulapanssaria, jonka toinen toistaan terävämmät liitokset levenivät tämän paksunahkaisen niskan poikki viettävinä sulan pronssin sävyisinä harjaksina mutkitellen aina lapojen tasalle asti. Eustace korahti sylkäisten mustanpuhuvan tuhkapilven ilmaan roikkumaan ja lipaisi käärmemäisen kaksihaaraisella kielellään tuhkasta tukkeutuneita sieraimiaan. Lucy naurahti Eustacen kaulaa taputellen – entinen pölypunkkikammoinen Eustace-serkku ei olisi kuuna kullan valkeana harkinnutkaan luopumista täsmällisesti tärkätystä nenäliinavanhuksestaan, saatika sitten kaivanut nenäänsä seurapiireissä!
”Eustace,” Lucy kuiskasi yhä hymyillen, ”minä tässä, Lucy.”
Eustace käänsi selkäranka ilkeästi rusahdellen pitkän kaulansa mutkalle laskien kuononsa Lucyn polville ja iskosti lasittuneiden silmiensä pohjatonta surua peilaavan katseen tytön pienten vesipisaroiden kirjomiin kasvoihin. Eustace yskäisi sihauttaen kapean savuvanan suupielestaan ja murahti ilottomasti leukojaan louskutellen.
Lucyn hymy hyytyi hänen kohdatessaan lohikäärmeen kirkkaanvihreän tuijotuksen silmäänsä räpäyttämättä. ”Olen pahoillani, serkku.” Lucy hautasi kasvonsa Eustacen karheaan kaulakuoppaan. ”Tämä seikkailu ei ollut alkuunkaan tarkoitettu sinun kaltaisellesi kokemattomalle keltanokalle”, Lucy mutisi hiljaa. ”Narnia on suurten ihmeiden maa täynnä ennen näkemättömiä vaaranpaikkoja ja valheita – ei pelkkä autuaan onnen valtakunta häälyvän rajan takana.”
Eustace räpäytti suurta silmäänsä kuin kehottaen Lucya jatkamaan – tai ehkäpä vaikenemaan, Lucy ajatteli hämääntyneenä tavallisesti niin kovin puheliaan serkkunsa äänettömistä eleistä.
Lucy vetäisi syvään henkeä ja punnitsi sanoja kielellään. ”Kun vuosia sitten saavuin sisaruksineni Narniaan, olin aika lailla nuorempi ja typerämpi kuin tänä päivänä – marssin vanhanaikaisen vaatekaapin ovesta keskelle silmänkantamattomiin lumen kuorruttamaa maisemaa, eikä pieneen mieleeni juolahtanut ainuttakaan epäilevää ajatusta vielä ensimmäisen taruolennon tavatessanikaan. Olin pieni tytöntyllerö keskellä uudelleen ja uudelleen elettyä unelmaa, joka viimeinkin oli käynyt toteen, eikä hartaimmilla unelmillamme koskaan ole kääntöpuolta, vai kuinka?” Lucy kysyi katkerana.
Eustace yskäisi vaimeasti ruopien kynsillään Sarastuksen kosteaa kantta.
”Tuohon aikaan hyvinkin yksioikoinen päättelykykyni johdatti minut ja sisarukseni tuhoon ja turmioon, nykäisi meidät piilosleikin tiimellyksestä keskelle kahden suuren valtataistelua, erotti Edmundin joukostamme ja painoi lopulta Aslanin Valkean Velhon kaarevateräisen veitsen alle vasten kivista uhripaatta.”
Eustace tönäisi kuonollaan Lucyn rintaa – Luce kellahti nauraen selälleen.
”Vielä tänäkin päivänä Edmund syyttää itseään Aslanin kohtalosta. Hänen omatuntonsa ei lakkaa soimaamasta, vaikka kuinka yritän karistaa vastuun taakkaa hänen hieman liiankin kunniallisilta harteiltaan”, Lucy huokaisi.
Eustace lipaisi hänen poskeaan hiekkapaperin lailla hankaavalla kielellään.
Lucy hymyili. ”Vaikka matkamme alussa olitkin rasittavaan ruikuttamiseen enimmän osan ajastaan keskittyvä maanvaiva, et voisi missään tapauksessa vetää vertoja minun entiselle jääräpäisyydelleni”, Lucy risti jalkansa silittäen ystävällisesti Eustacen kuonoa. ”Minä olen kaiken pahan alku ja juuri, siihen ei pitäisi kenelläkään olla sanomista – korkeintaan Aslanilla itsellään.”
Eustace tuhahti punertavien liekkien nuollessa ritisten hänen sieraimiaan.
Lucy kavahti kauemmas nykäisten suojelevasti kätensä puuskaan. ”Tuo sinun ulkomuotosi kyllä aiheuttaa päänvaivaa, se minunkin on pakko myöntää”, hän jupisi.
Eustacen silmiin kihosivat valtavan kyynelkarpalot ja hän lysäytti päänsä kumahtaen kannelle.
Lucy raivostui itselleen – eihän hänen ollut ollut tarkoitus loukata syystäkin surumielisen serkkupoikansa tunteita. ”Anteeksi, Eustace!” Lucy huudahti ja kietoi käsivartensa lohikäärmeen suomupeitteisen kaulan ympärille. ”En tarkoittanut satuttaa – olen pahoillani!”
Kyynelet putoilivat kimmeltäviksi lammikoiksi Lucyn jalkoihin – ensimmäiset kyynelet, jotka Eustace ikinä oli vuodattanut tahattomasti silkasta surusta ja tuskasta.
”Älä itke, Eustace. Vielä joskus saavumme Maailman Ääriin, jossa Aslan meitä odottaa – Aslan kumoaa kirouksesi ja olet lopultakin vapaa kuin taivaan lintu”, Lucy lohdutti nyyhkivää lohikäärmettä pyyhkäisten polttavan kuumat pisarat Eustacen silmäkulmista kämmenselälleen.
Eustace nyökkäsi painavaa päätään ja ravisti Lucyn kädet kaulaltaan painautuen matalaksi tytön vierelle. Lohikäärme viitoili kuonollaan kohti lapojensa väliin kaareutuvaa kuoppaa, läheisesti jonkinlaista satulaa muistuttavaa painannetta suurten suomujensa uurteissa.
”Saisinko todella?” Lucy kysyi hämmästyneenä sukien karkailevia suortuvia kasvoiltaan.
Eustace pukkasi kärsimättömänä Lucyn ristiselkää.
”Hyvä on, hyvä on”, Lucy mutisi ja kipusi varovaisesti Eustacen koukistuneen lonkan yli tämän metallinhohtoiseen selkään ja asetti jalkansa huolellisesti suljettujen siipien lomaan.
Eustace ravisteli pystönsä suoraksi ja peruutti muutaman tarkoin harkitun askelen ruhjoen viisi sillitynnyriä säpäleiksi. Lohikäärme ponnisti voimiensa takaa ja loikkasi Sarastuksen koristeellisen laidan yli leväyttäen siisteille laskoksille poimuttuneet siipensä auki kuin upouuden purjekangaspakan iskeäkseen kylliksi korkeutta kynsiensä viistäessä vedenpintaa. Lucy tarrautui tiukasti kiinni Eustacen kaulaan lohikäärmeen syöksähdellessä vallattomasti halki sinisen taivaan kipinöiden suihkutessa tämän sieraimista. Lohikäärmeen siivet nousivat ja laskivat tasaisessa tahdissa kohottaen kaksikon korkealle pilvien valkoiseen usvaan.
Tuon päivän jälkeen vihanpito Eustace Clarence Ruikun ja Lucy Pevensien välillä – niin, ollakseni rehellinen, minun täytyy kertoa, ettei heidän välisensä vihanpito täysin lakannut, mutta laantui kuitenkin tuttavalliselle tasolle.
A/N: Kommentit olis tervettulleita
Kiitos lukijoille!
