Ikäraja: sallittu, again
Tyylilaji: romance, angst
Paritus: Lily/James, ylläripylläri
Vastuunvapaus: En omista tästä mitään muuta kuin tarinan. Biisi kuuluu Maijalle ja loput Rowille.
Haasteet: FF100 sanalla 089: Työ, FF10 sanalla 08: Sanat, OTS20, Yhtyeen tuotanto -haaste: Maija Vilkkumaa - Niin kuin muutkin
Tiivistelmä: Mun unessa saapuu se pimeä kun rakas ei muista mun nimeä ja ulkona huutaa outo tuuli.
A/N: Miten musta tuntuu että mä kirjoitan nykyään vaan angstia? No, tää kertoo vähän mukaillen kyseisen biisin tarinan, mutta juonta tässä ei taida muuten olla. Enjoy, if you can.
En ollut koskaan tullut ajatelleeksi että oli oikeastaan aivan tavallinen. En ollut pitkä enkä lyhyt, en laiha enkä lihava. En ollut koulussa hyvä enkä huono, ja kavereitakaan ei olut paljon muttei vähänkään. Olin ihan tavallinen, Lily vain. Kotona olin vain toinen sisar, koulussa se yksi rohkelikko. En muuta. Pelkkä Lily. Silti en tuntenut olevani tavallinen. Minulla oli James, joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin erityiseksi.
Kuitenkin tämä oli yksi niistä aamuista, kun en millään olisi millään jaksanut nousta ja lähteä töihin. Mutta oli pakko - jos olisin myöhästynyt, olisin saanut luultavasti potkut. En ollut töissäni hyvä enkä huono, mutta pyrin parempaan. Nappasin jotkut siistiltä näyttävät vaatteet kaapista ja vilkaisin viimeisen kerran peiliin. Pistin mieleen että pitäisi opetella kaikesta tiedät-kai-kenen sotkusta huolimatta hymyilemään muillekin kuin Jamesille.
Matkalla töihin mietin, että elämäni tosiaan oli aivan tavallista, loppujen lopuksi.
Työhuoneeni seinällä oli valokuva Tylypahkasta keskikesällä. Muistan sen päivän kuin eilisen, sen kun hiippailimme kesälomalla Jamesin kanssa ottamaan sen kuvan. Se oli yksi parhaista kesistä ikinä. Tylypahkaan liittyi niin paljon muistoja, ja siellä minä Jamesinkin tapasin.
Se etsi sen elämän naista
Mä mietin että ehkä sitten niin
Tässä voiskin jo rakastua
Viime jouluna se kosi mua
Juhannuksena sitten naimisiin
Lomarahat menee sormuksiin
Niin. Kunhan nyt saataisiin tämä talvi ja kevät ensin pois alta. Sitten, vihdoinkin, saisin Jamesin virallisesti omakseni. En ollut puhunut siitä vielä ystävilleni, senkin ajan pitäisi tulla ihan pian. En voisi salailla tätä enää pitkään. Minun olisi aika olla kuten muutkin, ja kertoa minulle tapahtuvista onnellisista asioista ystävilleni.
Kuitenkin, jos totta puhutaan, minua pelotti. Näin öisin painajaisia, joissa James jätti minut alttarille, ja kuljin autiota käytävää kyyneleet poskillani.
Mutta en antanut sen sekoittaa mieltäni. Niin ei kävisi. James oli niin kuin muutkin, hän ei jättäisi minua alttarille. Eiväthän muutkaan niin tehneet.
