romance91: Kiitos kommentista! Kiva kuulla, että teksti oli mielestäsi sujuvaa~ Jatkoa saatkin heti, en viitsi pantata näitä valmiita osia kovin pitkään... 8D
UniFlora: Joo, tuolta saattaa niitä pilkkuja puuttua, kun yleensä jätän sen pois, jos en ole ihan varma, pitäisikö johonkin laittaa pilkku (useimmiten pilkun puuttuminen nimittäin haittaa vähemmän tekstin sujuvuutta, kuin pilkku jossain, minne se ei kuulu...) Kiitos sinullekin kommentista, ja täältä sitä jatkoa tulee!
T/N: Olen yrittänyt etsiä "virallisia" suomennoksia lukujen alussa/lopussa oleville sitaateille, mutta jos en ole millään löytänyt, olen itse suomentanut, kuten tämän luvun tapauksessa.
------------------------------
Luku 1
Dark World
The eyes that shone
now dimmed and gone
[Silmät, jotka loistivat
nyt sumenneet ja poissa]
-- Thomas Moore
“...vuonna 1752 jättiläinen Melvin Kärttyisä astui vahingossa muutamien maahisten päälle. Tämä keskeytti käynnissä olleen maahiskapinan, mutta aloitti maahisten ja jättiläisten välisen sodan, joka kesti seitsemäntoista vuotta ja kaksitoista päivää. Tänä aikana…”
Draco vastusti halua läimäistä kirjansa kiinni vain hiljentääkseen lakkaamattoman, ärsyttävän yksitoikkoisen äänen. Taikuuden historia oli muutenkin tarpeeksi pitkästyttävää; oliko hänen puhumaan loitsittujen kirjojensa pakko kuulostaa lisäksi näin monotonisilta? Kirja itse asiassa melkein kuulosti professori Binnsiltä; jopa hänen taikajuomien oppikirjansa kävi tylsäksi, kun sitä oli kuunnellut jonkin aikaa.
Draco hieroi silmiään väsyneesti – tapa, joka vaikutti säilyneen uupumuksen merkkinä, vaikka hänen silmänsä eivät enää tehneetkään työtä. Kirja jatkoi jorinaansa, ja Draco pakotti itsensä keskittymään; ensi viikolla heillä olisi testi asioista, jotka heidän oli ollut tarkoitus opetella lomalla, ja hän halusi hoitaa opiskelunsa loppuun siltä päivältä niin nopeasti kuin mahdollista. Hänen pitäisi siis saada mahdollisimman paljon tietoa päähänsä jo ensimmäisellä kerralla, mikä vähentäisi niiden kertojen määrää, kun hänen tarvitsisi kuunnella nuo kirotut tekstikatkelmat uudelleen.
Onnettomuudesta oli kulunut kaksi kuukautta, kaksi synkkää kuukautta. Voitonriemussaan Draco oli typerästi unohtanut, miten lähellä maalitolppia hän oli lentänyt; virhe oli maksanut hänelle hänen näkönsä. Velholääketiede pystyi parantamaan monia asioita, mutta se ei valitettavasti kyennyt korjaamaan aivovauriota, olivat parantajat ilmoittaneet hänelle. Vamma oli kohdistunut näköaivokuoreen, he olivat sanoneet, eikä mitään ollut tehtävissä. Vaikka hänen isänsä oli uhkaillut, hänen äitinsä anonut ja hän itse oli epäuskoisena vaatinut toista, kolmatta, kahdettatoista mielipidettä, oli vastaus aina ollut sama: sokeus. Pysyvä.
***
Harry penkoi hyllyjä kirjaston perällä kunnes löysi etsimänsä: sienistä kertovan kirjan, jota hän tarvitsi yrttitiedon esseetä varten. Hän pyyhkäisi pölyä kirjan päältä, selaili sitä pintapuolisesti ja sulloi sen sitten käsivartensa alle. Hän tarvitsisi myöhemmin lisää kirjoja, mutta päätti hakea ne vasta seuraavana päivänä. Hän ei ollut samanlainen kuin Hermione, joka pystyi kahlaamaan yhdessä illassa läpi kasan ikivanhoja, kuivia oppikirjoja. Tämä yksi olisi riittävästi tälle illalle hänen muiden töidensä ohella. Mistä puheen ollen… ensi viikolla olisi se taikuuden historian testi; hänen oli pakko aloittaa lukeminen ennen kuin Hermione alkaisi jahdata häntä värikoodattujen muistiinpanojensa kanssa.
Mutkitellessaan takaseinän kirjahyllyjen välissä Harry kuuli hiljaista, yksitoikkoista puhetta. Se kuulosti huomattavasti professori Binnsiltä, mutta vähemmän kiinnostavalta. Uteliaana hän kurkisti yhteen pienistä seinään upotetuista huoneista ja pysähtyi niille sijoilleen.
Kynttilöin valaistussa huoneessa istui Draco Malfoy kannatellen päätään kätensä varassa. Oppikirja makasi avoinna pöydällä hänen edessään… ja vaikutti siltä, että puhuja oli juuri tuo kirja. Ellei ollut, niin jollakulla muullakin oli näkymättömyysviitta, sillä Draco ei ainakaan pitänyt minkäänlaista ääntä, eikä ketään muuta ollut näkyvissä.
”Kuka sitten oletkin, puhu suoraan tai häivy. En arvosta sitä, että minua tuijotetaan.”
”Öh…” äännähti Harry yllätettynä. Hän seurasi, kun Draco käänsi päätään – ei katsoakseen vaan kuunnellakseen; hänen päänsä pyörähti sen verran, että hänen vasen korvansa osoitti suoraan oviaukkoon, missä Harry seisoi. ”Se olen minä, Harry. Potter. Minä… öö… ei ollut tarkoitus häiritä. Mistä sinä edes tiesit, että olen täällä?”
”Askelistasi, idiootti, mistä muustakaan? Koulun kengät eivät ole koskaan olleet erityisen hiljaisia kivilattioilla.”
”Ai.” Harry tunsi itsensä typeräksi; hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. ”Tuota… puhuuko sinun kirjasi? Ettei sinun tarvitse lukea? Mietinkin, miten teet sen.”
Draco huokaisi ärsyyntyneesti. ”Kyllä, niin se toimii nykyään. Loitsin kirjan, ja se lukee minulle ääneen – kuin iltasatua lapselle, paitsi että tämä on huomattavasti tylsempää. Tulen tänne opiskelemaan, ettei kirjan puhe häiritse ketään – en tarvitse ihmisiä tuijottamaan minua melun takia.”
Harry astui sisään pieneen huoneeseen voidakseen kuulla kirjan äänen tarkemmin. ”Vau, kuulostaapa pitkästyttävältä. Puhuvatko kaikki kirjat samalla tavalla?”
”Melko lailla.”
”Etkö voi muuttaa sitä?”
”En.” Luihuisen ääni oli tyly. ”Jos olet lopettanut kyselemisen, haluaisin päästä täältä joskus poiskin.”
”Tiedätkö”, Harry tarjosi kävellen toisen pojan eteen, ”minä voisin lukea sinulle sen sijasta.”
Draco käänsi päätään Harryn äänen suuntaan, ja Harry huomasi olevansa hieman hermostunut nähdessään toisen kasvot läheltä ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen: tutut kapeat, valkeat kasvot, ja kuitenkin omituisen ilmeettömät. Hän oli tottunut harmaiden silmien sinkoavan tikareita häntä kohti; nyt ne olivat kuin kivimuuri, tasainen ja läpitunkematon, tarkentumatta mihinkään.
”Miksi ihmeessä?” vaalea poika tiuskaisi. Harry oli kummallisen huojentunut siitä, että ainakin Malfoyn ääni pystyi edelleen sinkoamaan tikareita.
”No… Minä vain ajattelin, että olisi vähemmän tylsää, jos minä--”
Draco tuhahti. ”En tarvitse sääliäsi.”
”Ei se ole sääliä! Se--”
”Mitä se sitten on?”
”Minä yritän vain auttaa, okei? Mitä pahaa siinä on? Sinä olet ikävystynyt, ja minä tarjoudun yrittämään tehdä opiskelustasi vähemmän kyllästyttävää.”
”Aivan. Miten saatoin unohtaa?” vastasi sokea poika ivallisella äänellä. ”Harry Potter, kaikkien sankari. Ei ole ongelmaa, joka olisi liian mitätön ihmepojallemme.”
”Mikä piru sinun ongelmasi on, Malfoy?” Harry alkoi suuttua – enemmän itselleen vai luihuiselle, hän ei ollut varma; mikä ihme hänet oli saanut tarjoamaan apua tuolle ääliölle?
”Minun ongelmani? Minun ongelmani on se, että sinä sekaannut asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, ja itse asiassa häiritset työskentelyäni.” Tämän sanottuaan Draco kääntyi takaisin kirjansa puoleen, palasi edelliselle sivulle ja antoi kirjan jatkaa lukemista.
Harry ryntäsi ulos.
Seuraavana päivänä hän oli kuitenkin taas kirjastossa. Hän vakuutti itselleen, että hän oli vain hakemassa yrttitiedon esseetä varten tarvitsemiaan kirjoja, mikä oli itse asiassa osittain totta. Harry jätti huomioimatta sen tosiasian, että hakeakseen kirjoja hänen ei olisi välttämättä tarvinnut hiiviskellä ympäriinsä sukkasillaan, kengät kädessä. Hän ei ollut itsekään aivan varma, miksi hän teki niin, mutta edellispäivän yhteenoton jälkeen hän oli utelias näkemään Dracon ja selvittämään, kuinka tämä pärjäsi. Hän ei ollut nähnyt entistä vihamiestään onnettomuuden jälkeen paljoakaan – aluksi tämä oli ollut poissa koulusta ja sen jälkeen pitkälti omissa oloissaan. Hän ei enää härnännyt Harrya ja hänen ystäviään, eikä itse asiassa puhunut kenellekään, ellei joku opettaja puhutellut häntä suoraan. Jotenkin hän kuitenkin näytti selviytyvän vammastaan huolimatta – hän oli palannut kouluun jäämättä missään jälkeen, hän oli valmistautunut jokaiselle tunnille, ja Harry näki harvoin hänen pyytävän apua yhtään missään. Mutta miten hän teki sen?
Harry livahti sisään pieneen työhuoneeseen. Hän oli päättänyt, ettei jäisi tällä kertaa kiinni, mutta päästessään perille hän huomasi, ettei hänen olisi tarvinnut vaivautua tulemaan varkain. Sen sijaan, että olisi nojannut hänen käteensä, Malfoyn pää lepäsi tällä kertaa pöydällä. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän näytti olevan autuaan tietämätön historiankirjansa yksitoikkoisesta monologista. Ilmeisesti tylsyys oli voittanut tänään, ja se antoi Harrylle idean.
Harry hiipi pöydän luo, osoitti kirjaa ja kuiskasi: ”Lopeti loitsuimes.” Ääni hiljeni. Varovasti hän veti esiin tuolin, asetti laukkunsa mahdollisimman hiljaa lattialle ja istui odottamaan toisen pojan heräämistä. Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa; ilmeisesti Draco harrasti lyhyitä nokosia.
Vaalea poika suoristautui äännähtäen epämääräisesti, hieroi silmiään unisesti ja huomatessaan huoneen hiljaisuuden tunnusteli ympäriinsä etsien kirjaansa. ”Typerä loitsu”, Draco mutisi.
Harry keskeytti toisen pojan ennen kuin tämä ehti aktivoida loitsun uudelleen. ”Osoittautuiko Ihmeellinen Ääni liian elähdyttäväksi kokemukseksi tänään?”
Draco hätkähti rajusti ja hänen päänsä kääntyi salamannopeasti Harryn suuntaan. ”Potter, mitä helvettiä sinä teet täällä? Oli hiton lähellä, etten saanut sydänkohtausta.”
Harry kohautti olkiaan unohtaen, ettei toinen voinut nähdä häntä. ”Satuin olemaan lähistöllä, näin sinut torkkumassa ja tulin toistamaan tarjoukseni.”
”Puhummeko taas tästä aiheesta? Sanoin jo, etten--”
”Joo joo, tiedetään. Et tarvitse sääliä. Mutta ei sinun myöskään tarvitse nukahtaa kirjojesi tuudittamana kesken opiskelun. Katso nyt, minun täytyy myös lukea siihen typerään testiin. Joudun joka tapauksessa käymään aineiston läpi, joten voin yhtä hyvin käydä sen läpi sinun kanssasi.”
”Miksi et opiskele pienten rohkelikkoystäviesi kanssa?” Draco näpäytti.
”Koska Hermionella on valvojaoppilaiden kokous tänä iltana, ja Ron on jossain tyttöystävänsä kanssa. Me vain tuhlaamme aikaa tässä väitellessämme. Minun täytyy opiskella, sinun täytyy opiskella, ja tämä aihe on jo itsessään pirun ikävystyttävä. Ainakin voisimme pitää toisemme hereillä.” Harry ei voinut olla lisäämättä pisteliäästi: ”Vaikutit siltä, että olisit tarvinnut sitä jonkin aikaa sitten.”
Draco kurtisti kulmiaan. ”Hyvä on sitten”, hän myöntyi ja tyrkkäsi kirjaansa Harryn suuntaan. ”Ilmeisesti et aio koskaan jättää minua rauhaan, ellen suostu. Jos olet niin innoissasi lukemaan äänesi käheäksi, niin anna mennä. Mutta yritä toki olla viihdyttävä.”
Harry irvisti poimiessaan kirjan pöydältä. ”Epäilen, etteivät edes Weasleyn kaksoset kykenisi tekemään jättiläisten ja maahisten välisistä sodista todella viihdyttäviä, mutta yritetään.” Hän selasi pari sivua taakse päin ja alkoi lukea: ”Kun Snodgrassin sopimus oli allekirjoitettu vuonna 1769, Olfred Hidasälyinen perusti siirtokunnan lähelle vähäpätöistä Herringsfordin kaupunkia…”
***
Draco aloitti jokaisen aamun maaten sängyssään, hengittäen hiljaa ja harkitusti, yrittäen päättää, oliko oikeasti hereillä vai ei. Silmien avaaminen ei vaikuttanut mitenkään hänen aivoihinsa, joten kesti muutamia minuutteja varmistua siitä, että hän oli tietoinen vartalostaan ja ympäristöstään ja siten myös hereillä. Tänä aamuna viileä tuulahdus ilmassa sai Dracon varmistumaan asiasta nopeasti, ja hän kurkotti automaattisesti poimimaan sauvansa, jonka hän jätti samaan kohtaan yöpöytää joka ilta. Rutiininomaisella liikkeellä hän osoitti kelloa, joka seisoi yhtälailla tarkassa paikassa pöydällä. ”Tempus”, hän mumisi.
”Kuusi kaksikymmentäkolme”, kello kertoi hänelle.
Ähkäisten Draco nousi istumaan, nosti jalkansa sängyn reunan yli ja asetti ne kylmälle kivilattialle. Se herätti hänet aina nopeasti. Kuljettuaan varovasti sänkynsä jalkopäähän hän löysi matka-arkkunsa, polvistui, tunnusteli, kunnes löysi peseytymisvälineensä, ja suuntasi sitten ulos huoneesta. Hän käveli pitkin käytävää suihkutiloja kohti liu’uttaen sormiaan seinää pitkin. Draco nousi mielellään aikaisin, ennen kuin kilpailu kuumasta vedestä alkaisi.
Tai joku tulisi tuijottamaan häntä.
***
Kun lääkintävelhot olivat todenneet, ettei hänen tilansa sen paremmin kohentuisi kuin huonontuisikaan, ja parantaneet kaikki fyysiset kivut, Draco oli lähetetty kotiin avustajan kanssa, joka opettaisi hänelle välttämättömiä kompensoivia taitoja: Miten päästä paikasta toiseen. Miten käyttää paremmin jäljellä olevia aistejaan. Miten taikoa painettu materiaali niin, että se lukisi hänelle ääneen; samantapaista loitsua oli käytetty hänen vaatteisiinsa ommelluissa erityisissä lapuissa, jotta ne kuvailisivat itsensä. Miten leikellä taikajuomien ainesosia menettämättä sormiaan, osoittaa sauvallaan suhteellisen tarkasti, sekä lukuisia muita taitoja, joita hän tarvitsi käydäkseen koulunsa loppuun ja tullakseen toimeen tosielämässä.
Draco vältti mahdollisuuksien mukaan kaikkea, missä vaadittiin toisten ihmisten apua. Malfoyt eivät koskaan pyytäneet apua; Malfoyt eivät luottaneet kehenkään, joka saattaisi pettää heidät. Häntä oli kielletty näyttämästä heikkoutta hänen koko elämänsä ajan; hän ei todellakaan aikonut aloittaa nyt. Varsinkin kun hänen isänsä oli lähes heti menettänyt kaiken kiinnostuksen häneen.
Dracolla ei enää ollut tulevaisuutta pimeyden lordin palveluksessa tai muussakaan valta-asemassa Luciuksen pitäessä häntä nyt puutteellisena ja heikkona. Hänellä ei ilmeisesti ollut enää käyttöä pojalleen. Vanhempi Malfoy oli paikalla ollessaan yhtä kohtelias kuin kuka tahansa parantajista, mutta siinä se sitten olikin. Draco oli päättänyt todistaa olevansa edelleen kyvykäs velhona – ihmisenä – vain voidakseen näyttää sisäisesti kieltä miehelle, joka oli hylännyt hänet. Tulevaisuuden uratavoitteiden puuttuminen haittasi häntä vähemmän; hänelle ei ollut koskaan oikeastaan annettu päätösvaltaa asiassa, ja nyt kun hänellä oli sitä, ei hän osannut ajatella niin pitkälle. Hän oli liian keskittynyt pääsemään takaisin jaloilleen ja eroon kaikista muista ihmisistä.
Heti kun se oli mahdollista, Draco oli ravistanut käsivartensa irti äitinsä ja Enidin puristavista otteista. Enid oli palvelija, joka oli palkattu paimentamaan häntä, sillä kotitontut olivat liian lyhyitä ohjaamaan häntä paikasta toiseen. Lyhyillä matkoilla – huoneensa ympäristössä ja vessaan johtavalla käytävällä – hän pystyi suunnistamaan itsekseen askelmäärien perusteella, joskus käsi seinää vasten. Pidempiä matkoja varten hän sai lopulta Ohjaajan; se oli kallis, mutta heti kun hänen avustajansa oli maininnut laitteen olemassaolosta, Draco oli vaatinut sellaisen.
”Mitä minun pitäisi tehdä, hankkia joku taluttamaan minut kaikkialle Tylypahkassa, kuin olisin pikkulapsi, joka ei ole oppinut ylittämään katua?” hän valitti eräänä iltana päivällisellä.
”Niin mutta Draco-kulta, ihminen on niin paljon luotettavampi”, vastasi hänen äitinsä epävarmasti. ”Entä jos se… Ohjaaja-laite… jättää jotain huomaamatta?”
Draco kääntyi ääntä kohti. ”Tiedätkö, kuinka monta kertaa Enid on unohtanut mainita pienen nousun kiveyksen ollessa epätasainen, tai vielä pahempaa: jotain matalalla riippuvaa? Tupatoverini ovat aivan samanlaisia; jätä se Crabben ja Goylen huoleksi ja voit saman tien vaikka itse katkaista niskani. Miksi luulet Ohjaajan maksavan niin paljon? Avustajani sanoo, että se on paras.”
Avustaja oli oikeassa. Pienellä harjoittelulla – lähinnä itsevarmuuden saavuttamiseksi – Draco saattoi pian kulkea lähes kaikkialle omin päin, joko antamalla laitteelle ohjeita tai tutuissa paikoissa yksinkertaisesti ilmoittamalla määränpäänsä. Ohjaaja, joka oli suunnilleen appelsiinin kokoinen pieni pallo, leijui hänen edessään noin silmien korkeudella. Se havaitsi esteet, portaat, ulkonemat ja kaiken muunkin, mikä saattaisi estää häntä liikkumasta turvallisesti. Se kertoi hänelle, koska kääntyä, kumartua tai varoa jalkojaan, koska oltiin portaiden ylä- tai alapäässä ja koska hänen täytyi pysähtyä kokonaan muun liikenteen takia. Dracon tarvitsi vain napauttaa sitä sauvallaan ja mumista asiaankuuluva loitsu aktivoidakseen laitteen, sekä antaa sille ohjeita tarpeen mukaan.
Vaikka hän ei nähnyt sitä, Draco tiesi, että Ohjaaja hehkui himmeästi heidän ollessaan liikkeellä varoittaen siten muita kulkijoita; hänen tarvitsi harvoin pysähtyä ihmisten takia tai kiertää ketään, sillä nekin, jotka eivät tienneet laitteen käyttötarkoitusta, kaarsivat luonnostaan sen ohi. Hän ei mielellään mainostanut liikkumistaan sillä tavoin, mutta vaihtoehdon ollessa riippuvaisuus muista hän hyväksyi sen vastahakoisesti.
Taikuuden historian testi oli tammikuussa, kun joululoma oli päättynyt ja Draco oli palannut Tylypahkaan ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Onnettomuus oli tapahtunut marraskuun puolivälissä, ja hän oli viettänyt loppulukukauden ensin sairaalassa ja sitten kotona opettelemassa selviytymään uudessa, pimeässä maailmassaan. Draco oli halunnut ehdottomasti pysyä ajan tasalla koulutöissään; tilanne oli muutenkin tarpeeksi kamala – hän kieltäytyi pahentamasta sitä jäämällä jälkeen opinnoissaan ja vaarantamalla luokalta pääsynsä. Siispä hänelle oli alettu tuoda joka viikko koulutehtäviä heti kun hänen korvaavat oppimistekniikkansa olivat tarpeeksi tehokkaita. Itse professori Kalkaros oli käynyt muutaman kerran; hän oli laittanut Dracon valmistamaan tärkeimpiä taikajuomia ja siirtynyt sitten seurustelemaan vanhemman Malfoyn kanssa päivällisellä. Draco söi huoneessaan niin usein kuin saattoi.
Kun Draco sitten astui ulos junasta joululoman jälkeen, hän oli suurin piirtein ajan tasalla useimmissa aineissa ja teoriassa varustautunut vastaansa tuleviin ongelmiin. Kuitenkin uuden elämän kohtaaminen todellisuudessa oli varsin erilaista.
***
Kosteana, mutta ei enää vettä valuen, kylpytakkiin pukeutunut Draco palasi makuusaliinsa ja asteli vaatekaapilleen. Hän vetäisi oikeanpuoleisen kaapinoven auki ja kurkotti kohti paitoja, jotka roikkuivat sillä puolella.
”Valkoinen, yksivärinen”, lappu ilmoitti Dracolle hänen mutistuaan oikean loitsun. Vaikkei ollut kovinkaan suurta epäilystä siitä, oliko hän ottanut oikean paidan – hän oli hyvin selvillä siitä, miten hänen vaatteensa oli organisoitu ja miltä ne tuntuivat käteen – luihuinen hänessä ei epäillyt, etteivätkö hänen tupatoverinsa olisi voineet vaihtaa tavaroiden paikkoja ihan vain käytännön pilana. Hän nosti esiin housunsa, solmionsa, ”harmaa, vihreät somisteet” -neulepaitansa, koulukaapunsa ja alusvaatteensa, ja pukeutui sitten nopeasti.
”Hiuksesi vaativat kampaamista”, hänen kuvajaisensa arvosteli; vaatekaapin oven sisäpuolella oli peili.
”Joo joo”, Draco mumisi tunnustellessaan vyölenkkejään. ”Ihan kohta.” Hänellä kesti vain muutamia hetkiä pujottaa vyö paikalleen, minkä jälkeen hän ryhtyi suorimaan kosteita hiuksiaan; lihasmuisti tuli tarpeeseen.
”Paljon parempi”, kuului peilikuvan arvio. Draco oikoi kaapunsa etumusta refleksinomaisesti, tarkistaen ulkomuotonsa tunnustelemalla vielä kerran. Peili ei vaikuttanut kovin taipuvaiselta johtamaan häntä harhaan, mutta hän ei silti täysin luottanut itsevarmaan lasinpalaan. Kuitenkin se oli kaikki, mitä hänellä oli, ottaen huomioon hänen toisen vaihtoehtonsa: kysyä koulutovereiltaan joka ikinen aamu, oliko hänen ulkomuotonsa kunnossa, ja kuulostaa vaativalta kakaralta – tai pahempaa: turhamaiselta tytöltä. Ei kiitos.
”Tulejo Ohjaaja.” Draco ojensi kättään ja tunsi sileän kuulan putoavan kevyesti kämmenelleen. ”Tendo”, hän sanoi sille. Kuului hienoista hurinaa laitteen käynnistyessä, ja hän tunsi kevyen tuulahduksen, kun se nousi leijumaan totutulle paikalleen hänen kasvojensa läheisyyteen. ”Suuri sali.”
”Eteenpäin.”
Draco käveli ulos ovesta. (”Käänny vasemmalle.”) Hän ei oikeastaan edes tarvinnut Ohjaajaa löytääkseen useimmin käyttämiinsä huoneisiin. Hänestä oli tulossa hyvä muistamaan askelten ja rappujen lukumääriä sekä kohtia, joissa piti kääntyä. Silti hän tarvitsi laitetta varoittamaan häntä katoavista portaista, Riesun lattialle jättämistä esteistä ja muista riskeistä. Tämänkertainen matka aamiaiselle oli kuitenkin rauhallinen. Ohjaaja johdatti Dracon Luihuisen pöydän päähän, jossa hän istui nykyään vakituisesti, ja hän asettui tavanomaiselle paikalleen ilman juhlallisuuksia.
”Vasemman kätesi edessä on munakokkelia, lautasesi yläpuolella on paahtoleipää ja sen oikealla puolella mysliä”, Blaise kertoi Dracolle. ”Niin, ja teekannu on tässä…” Draco kuuli kolahduksen, kun kannu laskettiin hänen oikealle puolelleen. ”…oikean kyynärpääsi vieressä.”
Tämä oli yksi asia, jossa Dracon oli pakko pyytää apua; ellei joku kertonut hänelle, ei hänellä ollut aavistustakaan, mitä kaikkea oli ruokana ja missä kohdassa pöytää jokin sijaitsi. Kotitontut toimivat pitkälti tapojensa mukaan, mutta nekään eivät asettaneet astioita aina samalla tavalla, eivätkä tehneet samaa ruokaa joka päivä, ja joka tapauksessa muut oppilaat olivat saattaneet siirrellä tavaroita ennen kuin hän saapui paikalle. Blaise ja Pansy olivat Dracon luotettavimmat opastajat; kuunneltuaan kahtena aamuna ”Maito on tuolla” -tyyppisiä ohjeita Crabbelta ja Goylelta hän oli lakannut kysymästä heiltä.
”Kiitos”, Draco mutisi inhoten edelleen sitä, että joutui pyytämään avustusta jossain asiassa. Hän kokosi lautaselleen hieman ruokaa ja söi hiljaisuudessa. Hän kuuli tupatovereidensa kompuroivan pöytään haukotellen ja juttelevan keskenään ennen ensimmäisiä tunteja, mutta ei liittynyt keskusteluun. Siinä missä hän oli kerran ollut tuvan tunnustettu johtaja, hän tiesi, ettei häntä enää pidetty muuna kuin kukistuneena kuninkaana; mitä virkaa oli sokealla oppilaalla tuvassa, jossa valta oli kaikki kaikessa? Draco ei myöskään halunnut heidän sääliään tai halveksuntaansa, koska ei pystynyt enää lentämään ja oli menettänyt paikkansa huispausjoukkueessa. Hänen aikaisemmat niin sanotut ystävyyssuhteensa eivät edes olleet koskaan olleet niin läheisiä, hän kertoi itselleen – ennemminkin ne olivat olleet osa iänikuista valtapeliä.
Draco ei edes ajatellut romanttisia suhteita. Samoin kuin uransa suhteen, hän oli kasvanut ajatellen, ettei hänellä ollut paljoakaan sanomista tulevaisuuteensa liittyen; Malfoyt menivät yleensä naimisiin poliittisista syistä, eivät rakkaudesta. Se, että Draco oli homo, ei olisi estänyt Luciusta lainkaan; ainahan vaimon ohella voisi pitää rakastajia. Mutta vaikka sokeus oli antanut hänelle vapauden, se oli samantekevää; hän ei voinut kuvitella kenenkään haluavan häntä enää.
Oli paljon helpompi vetäytyä itse ennen kuin tuli torjutuksi. Hän pysytteli itsekseen, eli elämäänsä niin normaalisti kuin pystyi ja teki työnsä yksin.
No, ainakin edelliseen päivään asti. Draco kertoi itselleen, että oli suostunut vain saadakseen rohkelikon lopettamaan inttämisensä, mutta hänen oli pakko myöntää, että oli ollut yllättävän mukavaa opiskella Harryn kanssa; tällä oli miellyttävä lukuääni. Jopa alun tappelu oli tuntunut hyvältä – he eivät olleet nahistelleet tuolla tavoin sitten… sitten onnettomuuden. Harry oli kohdellut häntä ehkä normaalimmin kuin kukaan muu tähän mennessä, vaikka Draco oli ollut puheenaiheena. Heidän myöhemmät erimielisyytensä olivat kuitenkin olleet paljon arkipäiväisempiä, kun he olivat kiistelleet luettavasta materiaalista ja toisten alueiden tärkeydestä verrattuna toisiin Binnsin testiin valmistautumisen kannalta.
Syötyään aamiaisensa loppuun Draco nousi pöydästä. ”Tendo. Taikajuomat”, hän sanoi Ohjaajalle kääntyen automaattisesti oikealle, missä salin ovet olivat. Ainakin tämä päivä alkaisi oppiaineella, josta hän piti, vaikka se – kuten kaikki muukin – oli nykyään hänelle paljon hankalampaa kuin ennen.
