Valkoista rikkonaisissa, S

[Lill-y]

Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: S flawless lisäsi otsikkoon
Beta: Ei ole
Genre: angst
Disclaimer: Kaikki yksin minun
Summary: Kaikki me viisi siinä autossa oltiin rikkonaisia. Enemmän, vähemmän tai eri tavoilla, me ei istuttu siinä huvin vuoksi.
Varoitukset: Kuolema mainintana
A/N: Mitä tästä voi sanoa? Tajunnanvirtaa. Tavallaan jatkoa kirjoitukselle Vaahteranlehtiin, jonka lukeminen saattaa selventää (ainakin sen vaahteran osalta) tai olla selventämättä, mutta sitä en vaadi.


Valkoista rikkonaisissa

Taivas oli oranssi, kun me viisi pakkauduttiin isoisän punaiseen autoon. Isovanhemmat etupenkille, äiti ja sisko ja mä taakse. Auto käynnistyi ilman mitään vaikeuksia, taivas hehkui edessä ja takana harmaiden rakennusten vaihtuessa metsäksi. Mä näin oranssia joka puolella, se ei tuntunut sopivan kuvaan ollenkaan.

Äiti puhui isoisän kanssa jostain merkityksettömästä. Mä kuuntelin, koska yritin olla ajattelematta, välillä heitin jonkin yksittäisen kommentin. Se ei ollut mulle kovin normaalia; yleensä mä vain istuin hiljaa ja annoin ajatusten harhailla. Mutta nyt kaikki tuntui olevan muutenkin vielä hiukan vinossa.

Kaikki me viisi siinä autossa oltiin rikkonaisia. Enemmän, vähemmän tai eri tavoilla, me ei istuttu siinä huvin vuoksi.

Hautausmaalla oli yhtä kylmä kuin aina. Me jätettiin auto ison kuusen alle ja astuttiin ulos pakkaseen. Siellä ei ollut hiljaista, ihmisiä kulki ympärillä kynttilöitä käsissä ja laukuissa ja muovikasseissa, sisään ulos läpi portista, joka oli ruman tummanharmaan värin lisäksi ruosteessa. Äiti jäi auton viereen tupakalle, me muut lähdettiin jo tarpomaan hangessa.

Mä en ollut käynyt siellä hautajaisten jälkeen. Paikka tuntui vieraalta ja jotenkin väärältä, mä en ymmärtänyt miten ihmiset kesti sen niin tyynesti. Koko kävelyn ajan mä halusin kääntyä takaisin, ettei mun olisi tarvinnut nähdä sitä kaikkea. Mä en kääntynyt. Mä tarvoin eteenpäin ja kuuntelin lunta kenkien alla, katsoin ihmisiä ja yritin olla välittämättä mistään.

Me pysähdyttiin.

Hauta oli lumen alla. Isoisän täytyi pyyhkiä lunta vasikannahkaisella käsineellä, ennen kuin edes nimi näkyi. Haudan paikka oli sellainen kuin mä olin muistanutkin: luminen ja tyhjä. Sitä mä en ollut muistanut, ettei siellä ollut puita. Ei yhden yhtä mäntyä, ei vaahteraa (ehkä mä olin tiennyt sen koko ajan).

Musta tuntui oudolta. Tyhjältä. Mä en osannut itkeä, en edes kaivata, olin siinä ja katsoin lintuja hautakivessä. Sisko laittoi lyhtyyn kynttilän, se ei suostunut heti syttymään.

Mä ajattelin. Että siitä oli jo kymmenen kuukautta, että aika oli soljunut ohi niin nopeasti. Kuinka? Mä en enää edes muistanut. Joko kesä meni? Mä muistin vain lumen. Lumen ja sinut ja vaahteranlehdet ja ohi ajautuvan onnen.

Isoäiti itki, kun me lopulta lähdettiin. "Joulua, poika", isoisä sanoi, ja vasta silloin mun teki ihan vähän mieli itkeä. Mutta mä tiesin, ettei siitä olisi helpottamaan: pisarathan vain jäätyisi mun poskille. Joten mä en itkenyt, kävelin vain edellä muita. Sisko halasi isoäitiä, äiti käveli niiden vierellä ja isoisä kantoi vasemmassa kädessä palanutta hautakynttilää. Näki, että kaikki me viisi oltiin menetetty jotain.

Oranssi oli haalennut pois taivaalta. Muuttunut valkoiseksi, nyt kaikkialla oli vain valkoista, sitä tasaisen hiljaista ja melkein näkymätöntä surua. Tuntui, että valkoinen oli ainoa väri maailmassa, mä itsekin olin pelkkää valkoista kaipausta.

Ja mä mietin: ehkä jo ensi kerralla mä voin lähteä hautausmaalta hymyillen.

[Tuhisija]

Uteliaana lähdin selailee siulta kirjoituksia ja törmäsin tähän ja tietysti päätin lukea.  Vaahteranlehtiin oli ihana, mutta niin oli tämäkin.  Haikean kaipaava ja surumielinen.  Teksti oli sujuvaa, kuten kaikissa niissä teksteissä, jotka olen sinulta lukenut.  Mukavaa kuvailua, ja mie en kait sanonut Vaahteranlehtiin kommentissani, että mie tykkään, kun oot kirjoittanut puhekielellä?  No kuitenkin, näissä kahdessa tekstissä puhekieli toimii hyvin, se on sopivaa.

Oranssi oli haalennut pois taivaalta. Muuttunut valkoiseksi, nyt kaikkialla oli vain valkoista, sitä tasaisen hiljaista ja melkein näkymätöntä surua. Tuntui, että valkoinen oli ainoa väri maailmassa, mä itsekin olin pelkkää valkoista kaipausta.

Ihanasti sanottu.  Kursivoimani osa varsinkin oli jotain niin sellaista, että tämä oli pakko quotata.

Ja mukavaa, että vaahtera oli tässäkin mainittu, yhdisti mukavasti tätä ja Vaahteranlehtiin tekstiä.  Lisäksi tässäkin alku ja loppu kietoutuvat yhteen kivasti tuon oranssin taivaan takia.

Kiitos tästäkin  Ja pidin siis!

[Lill-y]

Tuhisija, oi miten mukava nähdä sinun kommentoineen tätäkin! Itse en tähän tekstiin julkaistessani tai vieläkään ole ihan tyytyväinen, joten siis hyvä, että edes joku on lukenut ja pitänyt. (:

Puhekielellä kirjoittaminen oli oikeastaan aika hassua, en edes ajatellut sitä tietoisesti. Ja yleensä itse en erityisemmin välitä sillä kirjoitetuista teksteistä (ja kaiken lisäksi puhuessani puhun mie/sie enkä mä/sä), joten sinänsä vielä oudompaa, että kirjoitin näin. Mutta niin, se tuntui näissä jotenkin luonnollisimmalta, mahtava että se sopi.

Kiitoksia kommentistasi! Piristi tätä iltaa ihanasti, varsinkin kun tässä pitäisi vielä pakkailla ja tehdä kaikkea muuta vähemmän mukavaa. Kiitos! (: