Nimi:Uusinta
Kirjoittaja: Lööperiikka
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Summary: "Monettako kertaa jo tämä kaikki oltiin käyty läpi?"
A/N: Pitkästä aikaa Bella/Jakea. Hieman surullisempaa mutta toivottavasti silti kelpaa:D Kaikki ovat sitten ihmisiä.
Vedin käteni tummien hiusteni läpi ja nousin rappukäytävää kohti neljättä kerrosta. En ymmärrä miten siinä taas kävi niin. Tiesin mitä joutuisin näkemään kun astuisin tuon puisenoven toiselle puolelle.
Laitoin ovemme kiinni kun tulin sisään asuntoomme. Siellä oli hiljaista, liiankin. Etsin katseellani sinua, sinä istuit sohvalla kännykkä kädessäsi. Lähestyin sinua. Tiesin ettet halua olla lähelläni, silti istuin viereesi ja suljin silmäni kun aloit puhumaan.
“Alice soitti juuri”, sanoit äänellä joka kuulosti siltä että voisi murtua millä hetkellä hyvänsä.
“Olen pahoillani, en tehnyt sitä tahallani, olin yksin ja hän käveli ohitseni. Näin sinut hänessä, hän.. Minä olin juovuksissa. Tiedäthän sinä minut. Minä olen silloin sellainen. En voi mitään itselleni. Tiedän, tämä on tyhmä syy mutta anna anteeksi. Olen pahoillani“, kuiskasin enkä tiedä miten tähän tilanteeseen ollaan taas luisuttu. Monettako kertaa jo tämä kaikki oltiin käyty läpi?
“Mistä?” kysyit ja kuulin äänestäsi sen että olit katkera. Vihainen. Kuulin äänestäsi kaiken muun paitsi rakkauden.
“Bella, se on viimeinen kerta! En tee niin enää koskaan”, sanoin ja tiesin mitä vastaisit.
“Sanoit noin viimeksikin! Jake, en jaksa tätä! En jaksa, vaikka meillä menisi kuinka hyvin kuulen kuitenkin jostain että menet toisen naisen sänkyyn! En voi luottaa sinuun, enkä tiedä enää että tahdonko edes yrittää“, sanoit ja nousit ylös. Seisoit nyt edessäni kyyneleet silmissäni. Halusin pyyhkiä ne kyyneleet poskiltasi ja halata sinua, luvata ettei niin käy enää ikinä. Tiesin kuitenkin että se olisi vain väärin. Särkisin sydämesi.
“Bella, minä rakastan sinua”, sanoin. Näin kuinka katsoit sivullesi ja pyyhit kyyneleesi. Toivoin että se olisi viimeinen kerta kun itkisit vuokseni. Tiesin kuitenkin tätä voisit parantua rakkaudestasi vain jos itkisit silloin kun itkettää ja nauraisit muistoille silloin kun tekisi mieli.
“Niin minäkin sinua, Jake”, sanoit ja pidit tauon jonka aikana kohdistit silmäsi minuun, “mutta ansaitsen parempaa”, sanoit ja minä nyökkäsin. Vaikka kuinka se sattuisikin minun piti myöntää, ettei tuommoinen hieno nainen ansaitsisi minua. Olin yksinäinen susi. En osannut olla sitoutuva. Se olin minä. Ja se oli väärin, mutta totta. Ansaitsit parempaa kuin minä pystyisin sinulle antamaan.
“Hae tavarasi kun ehdit”, sanoit vahvana. Tuota minä rakastin sinussa ja vihasin. Yritit olla vahva vaikket ollut. Et päästänyt ketään pääsi sisään. Mieleni olisi tehnyt halata sinua viimeisen kerran ja haistaa hiuksiasi. Sen sijaa vain ja nousin ja menin ovestasi ulos. Se ei enää ollut meidän kotimme, se oli kotisi jonka omistajan olin särkenyt. Kun olin kävely kadulla, näin kuinka ikkunassasi tumma hahmo lytistyi lattialle.
Mitä olinkaan sinulle tehnyt?
