Minä en nyt tässä rupe selittelemään luvun viivästymistä, koska mitään järkevää selitystä sillei ei ole. On ollut vain niin paljon kaikenlaisia kevät kiireitä ym. Älkää tappako. Toivittavasti tätä vielä joku jaksaisi lukea ja ehkä jopa kommentoida.
Kiitokset
kjatrille nopeasta betauksesta!
6. Luku
Avattuani ruokalan kaksoisovet ryhdyin heti hakemaan katseellani Edwardia. Selasin pikaisesti läpi ruokalan pöydät, enkä nähnyt häntä edes pöydässä, jossa Emmett, Rosalie ja Jasper jo istuivat. Naamani venähti pettymyksestä. Vaitonaisena laahustin Alicen perässä pöytään. Missä hän oikein oli? Oliko hän tullut kipeäksi kesken tunnin? Aamulla hän kyllä näytti ihan hyvinvoivalta. Pettyneenä vetäisin itselleni tuolin pöydän alta ja läsähdin tuolilleni. Alice sujahti tyytyväisenä Jasperin kainaloon ja suukotti hänen poskeaan. Emmett katseli minua arvioiden.
"Mitä?" ,tokaisin hänelle.
"Oletko maasi myynyt vai miksi tuo ilme?" ,hän kysyi huvittuneena. Minä vain pyöräytin silmiäni ja mumisin jotain epäselvää vastaukseksi. Minä todella rakastin Emmettiä - ainakin joskus - mutta nyt hän oli lähinnä rasittava. Haluaisin vain murjottaa yksin. Miksei kukaan muu ihmetellyt Edwardin poissaoloa? Olinko minä todella ainoa jota tällä hetkellä kiinnosti se missä Edward oli? Vilkaisin Emmettiä ja Rosalieta, sekä Jasperia ja Alicea. He näyttivät kyllä siltä, että heidän ajatuksensa olivat jossain aivan muualla kuin tässä ruokalassa. Jasper katseli lumoutuneena Alicea, joka vain tuijotti takaisin rakkaudesta sokeana. Emmett ja Rosalie olivat kiinni toisissaan ja Emmett kuiskaili Rosalien korvaan. Heidän ilmeistään päätellen en halunnut tietää mitä. Minun teki mieli kysyä olisiko heillä mitään tietoa Edwardista, mutta jostain syystä en raaskinut, minulle olisi tullut sellainen olo kuin olisin keskeyttänyt jotain.
Hätkähdin rajusti kun pari käsiä peitti silmäni.
"Arvaa kuka?" hän kysyi ja sydämeni muljahti takaisin paikoilleen ja lähti sitten huimaa vauhtia eteenpäin.
"Mm.. Olisiko se Edward?" arvasin, enkä voinut pidättää hymyäni.
"Oikein!" hän sanoi ja vetäisi sitten tuolin vierestäni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja vetäisi minut sitten itseään vasten tuolin jalat lattiaa vasten kirskuen. Käänsin pääni ja yllätyin kuinka lähellä kasvomme olivatkaan. Hän suuteli minua innokkaasti ja minä vastasin siihen vähintään yhtä suurella innolla. Hänen kätensä nousivat poskilleni ja omani sotkeutuivat hänen hiuksiinsa. Voiko oikeasti iloita näin kovin jälleen näkemisestä vain tunnin eron jälkeen? Ilmeisesti voi. Suudelman päätyttyä haukoin henkeäni otsani yhä hänen omassaan kiinni. Hän laski kätensä pois poskiltani ja kietaisi sen uudestaan vyötärölleni. Annoin suukon hänen suun pieleensä.
”Minä rakastan sinua”, kusikasin hänen korvaansa niin hiljaa kuin pystyin.
”Minäkin sinua”, hän kuiskasi takaisin ja myhäili onnellisena.
”KRHM”, Emmett karaisi kovaäänisesti kurkkuaan. ”Täällä on muitakin”, hän jatkoi ja minä punastuin – taas. Edward vain nauroi.
”Minä tiedän sen Emmett, olet liian iso ollaksesi täysin huomaamaton.” Edward sanoi ja muut – Emmettiä lukuun ottamatta – nauroivat.
”No sanoinpahan vain, että minä en tykkää katsella kun minun pikkusiskoni pussailee minun parasta ystävääni.”
”Hei!” Jasper protestoi, mutta Emmett ei ottanut kuuleviin korviinsa.
”No on sinunkin aika tottua siihen Em, me muut koemme saman joka päivä.” Edward vastasi tyynesti takaisin ja minä hehkuin punaisena kuin paloauto.
”Voi olin aivan unohtaa! Edward arvaa mitä?” Alice hihkaisi yhtäkkiä. Outoa, hän oli ollut jo kauan hiljaa.
”Kerro”, Edward sanoi tyynesti, odottaen taatusti jotain alicemaista hehkutusta. No, hän ei ollut kovin kaukana.
”Bella tulee meille tänään yöksi! Eikö olekin mahtava, Edward?” Alice kiljahtaa ja Edward katsoo häntä ihmeissään.
”Mitä?!” Edward kysyy melkein huutaen. Oi voi. Eikö hän pitänytkään ideasta?
”E-ei minun ole pak-”, yritin selittää mutta Alice keskeytti minut.
”Edward, ajattele nyt! Siitä tulee mahtavaa! Bella on jo luvannut ja sillä tavoin – tiedäthän – voisit esitellä Bellan tyttöystävänäsi tänä iltana!” Alice hehkutti. Edwardin hämmentynyt ilme suli tyytyväiseen ja ovelaan hymyyn.
”Hyvä on, mutta..”, hän sanoi ja hymyili leveämmin. ”vain sillä ehdolla, että Bella nukkuu minun huoneessani."
Voi luoja oliko hänen todella pakko sanoa tuo ääneen Emmettin ollessa lähellä?! Emmett yökkäsi ja oli juuri avaamassa suutaan mutta Alice ehti ensin. "Hah, kuvitteletko tosissasi että se sopii äidille?"
"Voi Alice, tiedäthän itsekin, ettei se tule olemaan ongelma." Edward sanoi ja hymyili edelleen leveästi. Minusta tuntui, että hän piti ideasta ehkä liikaakin...
Alice avasi suunsa ja oli väittämäisillään jotain vastaan, mutta sulki suunsa nopeasti. Hän laittoi kätensä puuskaan ja murjotti niin suloisen näköisenä, että minun oli pakko tirskahtaa. Hän näytti aivan loukatulta kissanpennulta. Hän mulkaisi minua, ja muodostin äänettömästi huulillani anteeksi.
Koulupäivä oli vihdoin päättynyt ja minä kävelin käsi kädessä Edwardin kanssa hänen autolleen. Yhä harvempi jaksoi enää tuijotella meitä. Olin positiivisesti yllättynyt miten nopeasti he kyllästyivät.
"Hei, hei Bella! Nähdään kuudelta!" Alice huusi ennen kuin pisti kypärän päähän ja pujahti Jasperin taakse hyrräävälle moottoripyörälle. Itse en ikinä uskaltaisi ajaa moisella vehkeellä. Nyökkäsin ja vilkutin hyvästiksi.
Edward avasi minulle kohteliaasti oven ja istuuduin hänen Volvonsa kalliille nahkapenkille. Edward kiersi ajajanpaikalle ja käynnisti auton. Hän oli juuri painamassa kaasua, kun Emmett riuhtaisi oven auki ja hyppäsi takapenkille.
"Emmett!?" huusimme molemmat samaan aikaan.
"Rosella oli oppilaskunnan kokous enkä jaksanut odottaa häntä, joten Eddie kiltti voisitko heittää minut kotiin vai tekeekö se liikaa mutkia matkaasi?" Emmett kysyi visertäen ja tiesi varsin hyvin ettei se pidentäisi matkaa ollenkaan alkuperäisestä. Asuimmehan sentään samassa talossa, mutta verisukulaisuudesta tulin hetki hetkeltä epävarmemmaksi... Edward huokaisi ja katsoi minua anteeksi pyytävänä, ennen kuin vastasi.
"Hyvä on Emmett, mutta vain sillä ehdolla ettet kutsu minua Eddieksi."
"Okei,
Eddie! Kiitti
Eddie, olet paras,
Eddie!"
"EMMETT!" huusimme taas molemmat samaan aikaan.
"Okei, okei..."
”Nähdään kuudelta”, sanoin irrottaen otteeni hänen kädestään ja lähdin kävelemään ovelle. Vahva käsipari kuitenkin tarttui minua vyötäröltä ja vetäisi vartaloni kiinni hänen omaansa.
”Ajattelitko oikeasti lähteä ilman suukkoa?” hän kuiskasi korvaani ja minä hengitin kiivaasti.
”Ehkä.. Mutta asianhan voi aina korjata, eikö?” kysyin ja käännyin ympäri.
”Aina”, hän sanoi ennen kuin painoin huuleni hänen omiinsa ja suutelin niitä lempeästi. En ollut ikinä tuntenut mitään ihanampaa kuin hänen huulensa huulillani. Jos olisin saanut valita, olisin suudellut häntä tauotta ikuisesti, mutta valitettavasti minulla oli muutakin elämää, sekä inhimillisiä tarpeita, joten se oli käytännössä mahdotonta.
”Hei kyyhkyläiset, eiköhän jäähyväis-seremonia ole kestänyt jo tarpeeksi monta minuuttia?!” Emmett huusi kärsimättömänä ovelta.
”Osaat sinä sen oven itsekin avata!” huusin kärttyisänä takaisin. Olin kyllästynyt hänen jatkuvaan kuittailuunsa.
”Niin osaisinkin, jos minulla vain olisi aivan!” hän huomautti näsäviisaasti. Minä pyöräytin silmiäni.
”Täytyy mennä”, sanoin ja lähdin kävelemään ovelle. Avattuani Emmettille oven käännyin vielä katsomaan Edwardia.
”Nähdään kuudelta”, huusin ja iskin hänelle silmää. Hän hymyili takaisin ennen kuin kaartoi sulavasti autonsa pois pihasta.
”Emmett oletko nähnyt sitä vaaleanpunaista leninkiäni?” kysyin kaivaessani epätoivoisesti pyykkikoria. En käsitä, olen kääntänyt koko huoneeni ylösalaisin, enkä löydä sitä mistään!
”Niinkö hienoksi Culleneiden illalliselle pitää laittautua?” Emmett kysyi halveksuvasti. Minä vain pyörittelen silmiäni, hän on katkera koska ei itse pääse mukaan. ”Ensi kerralla sitten” - olin sanonut, mutta se ei saanut häntä piristymään. Olin jopa ehdottanut, että Rosalie tulisi tänne tai että he tulisivat Culleneille illaksi. Ehkä häntä vain huolestutti jättää minut ilman valvontaa niin pitkäksi aikaa... Ja minä ymmärsin häntä hyvin. Muuttomme jälkeen olin epätoivoisesti hakeutunut Emmettin seuraan koko ajan. En ollut osannut antaa hänelle juurikaan omaa tilaa, koska en halunnut olla yksin. Lopulta kuitenkin tajusin, että hänellä on omakin elämä, kaverit ja harrastukset, joihin minä en kuulu. Nyt yhtäkkiä en ollutkaan enää hänestä niin riippuvainen ja se varmasti teki hänet hämmentyneeksi. Hymyilin itsekseni, vaikka Emmett olikin usein ääliö, ei minulla olisi voinut olla parempaa isoveljeä. Hän oli paras.
"En minä muuten niin hienoksi laittautuisi, mutta kun Alice nimenomaan painotti, että minun on laittauduttava hienoksi, sillä kyseessä on eritystapaus", selitin Emmettille yhä kaivaessani pyykkikoria.
"LÖYSIN", huusin hetken kuluttua kun löysin mekon. Äiti oli laittanut sen omien jakkupukujensa joukkoon henkarille, hänen ja isän makuuhuoneen vaatekomeroon. Luojan kiitos se oli puhtaana, eikä minun tarvinnut ruveta pyykkäämään viimetipassa. Laukun olin jo pakannut, vain yö-paita puuttui. Siitä tulisikin ongelma. Kotona yleensä nukuin rähnäinen t-paita ylläni, mutta enhän minä sitä Edwardin luo voinut ottaa! Vastentahtoisesti otin puhelimen pöydältäni ja näppäilin Alicen numeron. Vain yhden tuuttauksen jälkeen hän vastasi:
"Moi!" kuului Alicen kirkas ääni puhelimesta.
"Alice, tarvitsen apuasi."
"Mitä vain Bella.""Minä..Alice..En tiedä..Tiedäthän..Yöksi.." mumisin erittäin epäselvästi puhelimeen.
"No millä sinä yleensä nukut?" Oliko hän oikeasti saanut jotain selvää epämääräisestä selityksestäni?
"No jollain vanhalla t-paidalla..."
"Voi Bella! Eikö sinulla todella ole mitään varalla... tiedäthän erityistilanteisiin!""No viime aikoina en ole osannut ennakoida mitään tälläistä, tiedäthän..."
"No jaa, ymmärrän... Lainaan sinulle yhtä kivaa silkkitoppiani, sopiiko?""Kiitos Alice, olet enkeli."
"Otin tuon myöntävänä vastauksena." hän sanoi ja kuulin hymyn hänen äänessään ennen kuin katkaisin puhelun.
"Emmett, kiltti voisitko viedä minut sinne?" anelin kun pistin eteisessä valkeita balleriinoita jalkaani, vielä valkoinen neule ja takki päälle niin olin valmis. Olin oikein pynttäytynyt. Hiukseni olin laittanut siroille laineille, sekä meikkiä minulla oli tavallista enemmän, tummat rajaukset silmissä, ja uutta huulikiiltoa huulillani.
"Eikö Edward tule hakemaan?" hän kysyi edelleen kiukkuisena.
"No ei hae, enkä viitsisi mennä omalla autolla. Emmett, kiltti?"
"No kai se on pakko", hän sanoi ja nousi vastentahtoisesti sohvalta.
"Kiitos", kuiskasin lähes liikuttuneena, mutta en ollut varma, kuuliko hän. Mitä minä tekisinkään ilman häntä?
"Tietäähän äiti tästä?" Emmett kysyi kun istahti penkille ja käynnisti auton.
"Tietenkin, hän piti ideasta."
"Tietääkö hän, että sinä ja Edward olette yhdessä?"
"Umh, no ei varsinaisesti..."
"Entä tietääkö hän, että nukutte samassa sängyssä?"
"Ei..."
"Aiotko kertoa hänelle?"
"Luoja Emmett lopeta jo tuo tenttaaminen! Olen jo iso tyttö ja osaan pitää huolta itsestäni."
Huolehtimisen ymmärsin, mutta tämä tenttailu meni jo liian pitkälle...
"Kunhan kyselin", hän sanoi ärtyneenä ja keskittyi tiukasti ajamiseen. Loppumatkan olimme molemmat aivan hiljaa. Sillä aikaa mietin minun ja Edwardin suhdetta. Kaikki oli edennyt niin nopeasti. Vasta eilenhän me suutelimme ensi kertaa ja nyt olin jo menossa heille yöksi! Jos tämä etenisi tätä vauhtia, jossain vaiheessa olisi pakko painaa jarrua.
"Maa kutsuu Bella, olemme perillä", Emmett vinoili suukorvissa. Hän oli jo ilmeisesti päässyt yli ärtymyksestään.
"Kiitos, Emmett. Tiedäthän että olet maailman paras isoveli, vaikken sitä tarpeeksi usein sanokaan"
"No en minä anna sille aihettakaan tarpeeksi usein", hän sanoi ja hymyili leppoisasti.
"Ja minulle voit aina soittaa jos tulee ikävä", hän jatkoi ja iski silmää.
"Jep ja nukkumaan ennen kahdeksaa", sanoin sarkastisesti ja sitten nauroimme yhdessä. Hän antoi minulle vielä ison karhunrutistuksen ennen kuin nousin autosta.
Rystyseni eivät edes ehtineet koskettaa ruhtinaallista puuovea, ennen kuin se jo aukaistiin.
”Bella!” Alice hihkaisi ja halasi minua. Alice oli tapansa mukaan jälleen henkeäsalpaavan kaunis. Hänellä oli puoleen reiteen asti ulottuva musta mekko jonka leikkaukset olivat hyvin sirot. Hän oli kuin suoraan sadusta todellisuuteen hypännyt keijukainen. Hän irrotti otteensa minusta ja astui askeleen taemmas. Hänen silmänsä kulkivat vartaloani pitkin päästä varpaisiin. Tiesin hänen arvioivan asuani.
”Kelpaako Miss Fashion?” kysyin hieman loukkaantuneena Alicen kriittisestä katseesta joka oli jumittunut kasvoihini.
”Näytät upealta, Bella. Kunhan kiusasin.” hän vastasi. Hymyilin hänelle kiitollisena.
”Tosin-”, Alice oli jatkamassa, mutta karhea enkeliääni ehti väliin.
”Bella on täydellinen, ei hänessä ole korjattavaa, Al”, Edward sanoi ja käveli luokseni kietoen kätensä käteeni. Alice vain tuhahti ja pyöräytti silmiään samalla kun mumisi jotain sen tapaista kuin ’menen etsimään Jazzin’, mutta en saanut selvää koska katseeni – ja ajatukseni – olivat jumittuneet smaragdin vihreisiin silmiin, jotka vastasivat katseeseeni. Olin painamassa huuleni hänen omiinsa kiinni kun lempeä nais sopraano keskeytti.
”Sinä olet varmaan Bella?”
Käänsin katseeni ääntä kohti ja huomasin Esmen lempeät kasvot. Hän hymyili minulle kauniisti ja jollain tapaa myös hyvin äidillisesti, olin niin lumoutunut tästä kauniista perheestä, että melkein unohdin vastata.
”Öö.. Juu olen”, vastasin ja hymyilin hermostuneena.
”Hauska tavata, vaikka olemmehan me aiemmin jo törmänneetkin”, hän jatkoi ja puristi kättäni kohteliaasti.
Esme lähti kävelemään edeltämme kohti valtavaa ruokasali-olohuone yhdistelmää. Vasta silloin kiinnitin huomiota talon taidokkaaseen sisustukseen. Olohuoneessa hallitsevana värinä toimi lämmin beige, sekä neutraali luonnon valkoinen. Yksityiskohdat välkehtivät kultaisina, sekä ison, kutsuvan sohvan tyynyt olivat pehmeän tumman ruskeat. Pari suurta viherkasvia oli laiteltu nurkkiin tuomaan eloisuutta.
”Teillä on todella kaunis koti, rouva Cullen”, sanoin kohteliaasti Esmen kattaessa valtavaa ruokapöytää.
”Kiitos kultaseni ja sano vain Esme.”
Tämähän vaikutti lupaavalta. Toivottavasti kaikki sujuisi hyvin.