alaotsikko: Kuolonsyöjiä ja pimeyden voimia raapaleittain
Disclaimer: JKR omistaa kuolonsyöjät ja potterdomin, en saa tästä rahallista korvausta vaan kirjoitan omaksi ilokseni.
Author: it's mee Odoshi
Title: Pimeiden polkujen päättymätön vaellus
Genre: angst ja horror, sekä sekalaisia
Paring: sekalaisia, slash/het/femme
Rating: max. K-11
Warning: kirosanoja, vakavia aiheita, angstia ja seksiä
Varoitukset ilmoitetaan raapale kohtaisesti.
Summary: Kuolonsyöjien elämää, pimeiden polkujen päättymättömät reitit ja ongelmat.
A/N: Olen jo pitkään halunnut aloittaa raapaleketjun ja nyt vihdoin sain sen aikaiseksi osittain spurttiraapale-haasteen ansiosta, johon halusin vaihteen vuoksi kirjoittaa jotain potterista, kun edellinen oli FMAta. Raapaleet tuskin jäävät vain spurttiraapaleeseen vaan mukaan tulee myös esim. FF100 menevät raapaleet. Kuolonsyöjät aiheella siis mennään niin raapaleiden kuin tupla- ja triplaraapaleiden muodossa genreinä angstia ja horroria, mahdollisesti romance sävyttein. Haasteet ilmoitellaan raapaleen alussa. Kommentteja tietysti toivottaisiin mahdollisimman paljon.
Genre: angstromance
Paring: Bill/Fenrir
Raiting: K-11
Warning: verta ja jonkun asteinen kivun kuvailu
A/N: Raapaleketjun aloitus. Tahdoin kirjoittaa jotain Fenriristä ja Ronista, mutta tästä tulikin sitten jonkunlainen Bill/Fenrir, hmm. Ei minulla tästä oikeastaan paljoa ole sanottavaa, kommentit ovat tietty toivottuja. :>
Challanges: Spurttiraapale vol. 2 kierros 7 (sunnuntai), slash10 (Bill/Fenrir), FF100: "punainen", kerää kaikki hahmot (Fenrir)
Verijäljet 300 sanaa
Ne kuljettivat häntä eteenpäin, seuraamaan haavoittunutta. Punaiset verijäljet vasten puhtaan valkoista lumipeitettä. Rautainen veren haju sai hänet lipaisemaan huuliaan ahnaasti, kiihdyttämään kävely vauhdin lähes juoksuksi.
”Sielläkö sinä olet?”
Hämärästä metsästä ei kuulunut vastausta, ainoastaan vaimeaa vaikerrusta vasten punaiseksi värjäytynyttä lumipeitettä, joka sai ihmissuden aistit taas herkistymään. Fenrir rauhoitti kävely vauhtiin, tarkkaili katseellaan maassa makaavaa nuorukaista. Tulen punaiset hiukset, vereen tahriintunut keho, joka hengitti raskaasti makasi siinä hänen edessään.
Harmaaselkä kumartui nuorukaisen yläpuolelle, siveli kynsillä tämän selkää. Mies vavahti kosketusta, joka osui jokaiseen verestäviin kohtiin hänen selässään. Täysikuu oli laskenut vasta muutamia tunteja sitten, auringonnousu oli vain pieni pilkahdus metsän takana. Yön aikana nuorukainen ei koskaan muuttunut sudeksi, mutta ajat olivat hirveitä. Ne saivat hänet himoitsemaan verta, repimään oman kehonsa riekaleiksi, joista todisteena oli veri hänen kaavussaan sekä rikki revitty iho.
”Nouse poika”, kuului Fenririn murahdus, se ei ollut lämmin eikä säälivä. Haparoiden mies nousi istualteen, kumartui vasten toisen vahvoja käsivarsia ja jäi makaamaan niitä vasten.
Fenrir hymähti jälleen, sitoi miehen otteeseensa ja painoi kasvonsa puhdistamaan revittyjen kasvojen naarmuja ja avohaavoja nuollen ne puhtaaksi, antaen veren rautaisen maun hyväillä makuhermojaan. Kasvoista kaulalle, kaulalta käsivarsille, riisumaan paidan pois toiselta.
Mies ei vastustellut Fenririn otteita, ei edes yrittänyt vetää itseään pois syleilystä.
Hänen oli hyvä olla siinä, tuntea toisen karkeat kosketukset, lämpö vasten kylmettynyttä kehoa.
Hän oli riippuvainen Harmaaselän antamasta suojasta.
Se oli ympyrä, josta Fenrir nautti. Hänen sudenpentunsa, heistä jokainen tarvitsivat oppaan, joka vei heidät lähemmäs suden luontoa, sen hallitsemista, sen voimaa. Ihmissusi tiesi, että viha häntä kohtaan muuttui jokaisella riippuvuudeksi, hänen saastuttamistaan tulisi hänen lapsiaan.
”Älä päästä irti”, kuului miehen vaimea kuiskaus ihmissuden korvaan, tämän nuollessa toisen rikki purtua huulta, näykkien siitä itsekin lipaisten veren pois sen kihotessa puhtaalle iholle.
Bill kietoi kätensä ihmissuden ympärille, kuuli toisen murahduksen, antoi hampaiden painautua vasten kaulaansa. Auringonnousu värjäsi metsän punaiseksi sulkien heidät punaiseen kehtoonsa.