Kiitos,
Ceatrix!
Tämän luvun kirjoitin viime yönä puolihereillä, joten mahdollisia kirjoitusvirheitä voi olla.
Ja niin, tässä luvussa toin esiin jo vähän Siriustakin, josta on ollut yllättävän vaikeaa olla kirjoittamatta jopa ensimmäisessä luvussa. Koska kaikkihan rakastavat ystäväämme, Siriusta.
Ainiin, ja vielä yksi juttu. Koska laitan ficistä jatkoa aina ensimmäisenä Vuotikseen ja tarkistan sen kerran jo siellä kirjotusvirheiltä ja muilta sellaisilta, niin huomauttakaa te ketkä tätä luette, jos täällä Finissä tästä ficistä löytyy outoja kohtia esim. lause on jäänyt kesken jostain kohdasta tai jotain vastaavaa. Se voi johtua siitä, että laiskuuttani kopioin tämän Vuotiksesta suoraan tänne ja vahingossa saatan hypätä rivin ylitse, jos olen oikein huomaamaton. Enkä täällä enää jaksa tarkistaa näinkin pitkää tekstiä enää toiste kun olen sen jo kerran Vuotiksessa tehnyt, mutta yritän selata tekstin kuitenkin kopioimisvaiheessa jo läpi. Mutta siis, tämä vain JOS teidän mielestä jossain kohdassa on hassu kohta (tosin siinähän voi olla muutenkin ilman mitään virhettä!^^).
No mutta se siitä! Luku on nyt valmis ja tässä:
3.lukuJa kun pyörre Remuksen päässä lakkasi, hän huomasi makaavansa märällä samettisenvihreällä nurmella Alicen jalkojen juuressa. Hän nousi närkästyneenä ylös puhdistaen samalla kyynärpäitään, jotka olivat likaisina nurmen jätöksistä.
”Noin tosiaan käy niille, jotka eivät ole matkustaneet usein ilmiintymällä”, Alice sanoi ja hymyili vienosti viittoessaan Remusta sekä Benjya seuraamaan häntä.
Ja kun Remus nousi jaloilleen ja päätti katsoa vihdoin eteensä, jolloin hän ei voinut olla huomaamatta suurta komeaa kartanoa, joka kökötti hänen edessään siinä likaisessa kunnossa, mutta kuitenkin niin upeana, että Remus tuskin malttoi pitää pintansa, kysyäkseen:
”Olemmeko me menossa – tuonne?”
Benjy taputti hänelle sarkastisesti. ”Sherlock!”
Remus ei voinut olla mulkaisematta Benjya pahasti ennen kuin jatkoi matkaansa. Hänen mielestään Dumbledore ei olisi voinut olla valitsematta parempaa paikkaa kahdellekymmenelle ihmiselle. Tuossa talossa varmasti olisi tilaa kaikille ja tulevillekin jäsenille, mikäli Dumbledoren oli määrä heitä enempää värvätä. Remus ei voinut kuin onnitella itseään, että hän kuului Dumbledoren miehiin Tylypahka-ajoista lähtien, sillä hän oli odottanut majapaikakseen jotain vähän pienempää… Mutta se oli täydellistä.
”Sinä katsot sitä kuin et olisi koskaan nähnyt sellaista”, Alice sanoi ja naurahti katsoessaan Remusta.
”Minä – ” Remus aloitti sopertaen. ”Se on upea!”
Mutta todellisuudessa sen suuruus ja kaikki se hienous talossa muistutti Remusta etäisesti jostain menneisyydestä, joka hänellä oli joskus ollut. Tuo kartano lumosi hänet tuoden mukana kahdenlaista tunnetta: ihailua sekä katkeruutta.
Ja kun he lopulta olivat kartanon suurien pronssisien ovien edessä, Alice kaivoi taskustaan hopea-avaimen ja työnsi sen reiästä sisään, jolloin lukko naksahti paikoiltaan.
”Olkaa hyvä!” Alice sanoi hymyillen ystävällisesti laskiessaan Remuksen ensimmäisenä ovesta sisään.
”Kiitos”, Remus sanoi ja astui sisään.
Hänen eteensä avautui valtava näkymä: eteinen, jonka pinnan päällysti kurainen kivilattia. Sen molemmissa seinuksissa olivat ovet, joista vain toinen oli auki. Suoraan edessä olivat suuret portaat, jotka johtivat yläkertaan, jonne Remus ei sen tarkemmin nähnyt.
Seinät olivat päällystetty likaisenvalkealla, jonka Remus arveli olevan ennen valkoiset. Kartano oli kai vanha ja asumaton vuosikausia.
Vasemmalla seinustalla olevasta huoneistossa, jonka ovi oli auki, kuului astioiden kilinää mistä Remus päätteli sen olevan ruokasali. Sieltä saapui – Remuksen yllätykseksi – professori McGarmiwa, joka oli – sekin Remuksen yllätyksekseen – höllännyt nutturaansa sen verran, että hiukset olisivat huokailleet onnesta, jos ne olisivat kyenneet.
”Taivaan vallat! Lattia on taas samassa kurassa, missä se oli ennen kuin siivosin sen!” McGarmiwa kivahti itsekseen, kaivoi sauvan taskustaan ja heilautti sitä, jolloin kura haihtui kuin savuna ilmaan.
Remus katsoi professori McGarmiwaa hämillään; hän näytti kaikelta muulta paitsi professorilta. Hänellä oli yllään jästivaatteet, jotka naurattivat Remusta mielessään niin paljon, että hänen teki mieli kääntää katse saman tien pois.
”Poikarukka, kiiruhda jo peremmälle ja vaihda nuo märät vaatteesi, äkkiä – MUTTA EI!” McGarmiwa kiljaisi juuri kun Remus oli astumassa kivilattian puolelle. ”Jätä kenkäsi siihen, yritetään pitää tämä läävä edes jossain kunnossa.”
Remus tyytyi vain nyökkäämään ja riisui kenkänsä eteiseen. Hän seurasi yläkertaan johdattavaa Mcgarmiwaa, joka riuhtoi niin kovaa vauhtia, että Remuksen oli vaikea pysyä hänen perässään. Hän hädin tuskin pystyi katselemaan ympärilleen kun McGarmiwa valitsi erään huoneen vasemmalta ja avasi sen hänelle.
”Tämä on sinun huoneesi”, McGarmiwa sanoi kiireisesti Remuksen astuessa huoneeseen. ”Emmeline on ripustanut kuivat ja puhtaat vaatteet tuonne ikkunan viereen. Oletimme, että ne ovat kokoasi, mutta se selviää vain sovittamalla. Voit tulla sen jälkeen syömään.”
Sen sanottuaan McGarmiwa pyyhkäisi tiehensä ja Remus jäi seisomaan ymmällään vaihtoehtonaan pukea pesty ja silitetty asu ylleen tai painua nukkumaan siltä seisomalta. Hän kuitenkin päätti vaihtaa märät vaatteensa kuiviin, jolloin hän huomasi, että vaatteet olivat täsmälleen hänen kokoaan. Hänen päällään olivat farkut sekä harmaa pitkähihainen paita, jotka näyttivät peilistä katsottuna Remuksen mielestä todella hyvältä hänen päällään… Vaikka Remus näyttikin muuten siltä kuin hänen naamansa eteen olisi laskettu pommi, hän ei ollut ikinä näyttänyt sellaiselta omissa kuteissaan.
Remus kuitenkin ihmetteli, miten killassa saattoi olla sellaisia vaatteita – ja vieläpä samaa kokoa, mitä hän itse oli. Hän kuitenkin sai vastauksen saman tien kääntäessään katseensa peilistä viereiselle sängylle, jonka päällä oli matka-arkku levällään pursuten vaatteita ja tavaroita makuupaikalleen. Remus päätteli, ettei hän nukkunut huoneessa yksin, jolloin häntä kammotti ajatus Remuksesta nukkumasta professori McGarmiwan silmien alla.
Nälkä kuitenkin muistutti häntä siitä, että oli aika kavuta portaat alas ruokasaliin. Remus avasi oven, vilkaisi vielä kerran vaatteitaan peilistä ja painoi oven perässään kiinni. Hän käveli käytävää pitkin ovien ohi, jotka olivat numeroitu sitä mukaan kun hän asteli eteenpäin. Huoneita oli todella monta jokaisella käytävän puolella, eikä Remus voinut olla miettimättä, millainen perhe siellä oli aikoinaan asunut…
”En itse liialti pidä tuosta paidasta, mutta sinun päälläsi se näyttää yllättävän hyvältä, Kuutamo.”
Remus pysähtyi niille sijoilleen kuin lamaantuneena, sillä hän olisi voinut tunnistaa sen äänen unissaankin. Hän kääntyi ympäri, ja vaikka hän tiesikin kuka hänen selkänsä takana seisoi, hän hämmästyi valtavasti.
”Sirius!” Remus henkäisi katsoessaan suoraan tummatukkaisen pojan sinisiin silmiin. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet?”
Sirius nojasi tyylikkäästi portaiden kaiteen yläpäähän kädet puuskassa ja naurahti niin että se kuulosti haukahdukselta.
”Tuo paita on minun, samoin housut”, hän sanoi virnistäen ja asteli Remuksen rinnalle.
”Miksi sinä olet täällä?” Remus tivasi välittämättä Siriuksen selityksistä.
Sirius näytti liian samanlaiselta kuin aina ennenkin. Hänessä ei ollut tapahtunut muutaman viikon aikana minkäänlaista muutosta, hän oli entistä Siriusmaisempi kuin koskaan. Lämmin tunne, joka oli tulvahtanut Remuksen sieluun jo sinä hetkenä kuin hän oli tajunnut Siriuksen, lämmitti hänen koko ruumistaan niin ihanasti, että Remus pystyi vain vaivoin pidättelemään vakavaa ilmettä kasvoillaan. Hänen olisi tehnyt mieli kuristaa Sirius hengiltä, hän olisi tahtonut sinne trumpetit ja torvet ylistämään tuota hetkeä, jolloin Remus oli vihdoin Siriuksen seurassa jälleen.
”Samasta syystä kuin sinäkin”, Sirius vastasi huolettomasti ja pyyhkäisi etuhiuksiaan silmiensä edestä tavalla, joka oli Remukselle tullut tutuksi seitsemän vuoden aikana.
”Sinäkin siis kuulut kiltaan?” Remus uteli.
”Viimeksi kun tarkistin niin kyllä”, Sirius sanoi.
”Miten kauan sinä olet täällä majaillut?” Remus kysyi lähes tyrmistyneenä. Jos Sirius oli ollut siellä kauankin, se siis selitti osaksi myös sen, miksi hänestä ei ollut kuulunut mitään.
”Olen ollut täällä suunnilleen siitä lähtien kuin muutin omaan kämppään”, Sirius sanoi niin huolettomalla äänellä, että Remuksen teki mieli ravistella häntä. ”En ole viettänyt kotonani – uskomatonta, että kutsun sitä kodikseni! – paljoakaan aikaa, joten olen ollut kaiket ajat täällä mukavasti. Täällä tuntuu olevan niin paljon kaikkea, ja sitä paitsi Emmeline tekee fantastista ruokaa!”
”Miksi? Miksi olet ollut täällä, kun sinulla on oma koti?”
Ja silloin, ehkä ensimmäistä kertaa, Sirius näytti vaivaantuneelta.
”No kun minä kuvittelin, että – että yksinasuminen olisi jollain tapaa… En minä tiedä – siistiä kai!” Sirius sanoi ja levitteli kiivaasti käsiään. ”Mutta minä tunnen itseni aikuismaiseksi!”
Remus ei voinut olla hymyilemättä. Siriuksen itsenäinen sekä vastuuntuntoinen elämä oli ollut siis Remuksen mielikuvituksen tuotetta, sillä Sirius ei tunnetusti tuskin koskaan tottuisi yksinelämään, mutta se tuntui hänestä vain itse asiassa todella helpottavalta.
”Ottaen huomioon, että sinä todellisuudessa olet aikuinen, tai ainakin sinun kuuluisi olla”, sanoi Remus, vaikka näyttikin huvittuneelta.
”Olisin vain yksinäinen”, Sirius murahti ja laskeutui portaista pari alas. ”Miten sinä muuten olet hukannut omat tavarasi?”
”Poltin ne”, Remus vastasi hieman häpeissään.
”Miksi sinä niin teit?”
”Vahingossa”, Remus kiiruhti sanomaan, mikä oli itse asiassa totta. Hän oli joutunut tulipaloon koulun loputtua ja kaikki hänen tavaransa olivat palaneet roihun mukana.
”Oletko sinä muuten oikeasti elänyt nämä viikot taivasalla?” Sirius kauhisteli.
Remus kohautti harteitaan. Ilmeisesti Alice ja Benjy olivat ennättäneet kailottaa koko talolle tuoreimmat uutiset.
”Niinkin voisi sanoa”, hän sanoi punastellen.
”Kuutamo, senkin ääliö!” Sirius parahti ja näytti siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli hakata päätä likaista seinää vasten. ”Olisit voinut tulla minun luokseni!”
Remus ei vastannut mitään, vaan laskeutui rappusia alemmas Sirius kannoillaan. Jos hän olisi saanutkin jostain Siriuksen kiinni, ja Sirius olisi ehdottanut sitä itse… Mutta hän oli joutunut elämään kaksi viikkoa ilman minkäänlaisia tietoja maailmanmenoista kuten killasta, josta Remus olisi mielihyvin ottanut tiedonjyväsiä vastaan.
”Oikeasti Remus! Mikset muuttaisi luokseni asumaan?”
Remus ei voinut olla naurahtamatta. ”Taloosiko? Se on sinun talosi.”
”Mitä sinä selität, kamu? Mitä minä teen sillä talolla yksin?” Sirius innostui ja kiilasi portaikossa Remuksen rinnalle pomppien.
Remus nauroi ja katsoi ystäväänsä, joka pomppi rappusilta toisille ja loikkasi eteissalin kivilattialle innoissaan.
”Minä pyydän”, hän aneli kädet ristissä. ”Minä ja sinä, Kuutamo – mikä tiimi! Pelaisimme yöt pokeria ja nukkuisimme iltapäivään asti! Ostamme pizzaa ja ostamme paljon viskiä! Hyvällä tuurilla saatamme löytää naisia – naisia, Remus, naisia!”
”Kuulostaa todella kiehtovalta, mutta – ”
”Minä tiedän, Remus! Teemme talostani POIKAMIESBOKSIN!”
Remus yskäisi kovaan ääneen. ”Öh, MINKÄ?”
”Poikamiesboksin!” Sirius huudahti innoissaan ja säntäsi takaisin portaille. ”Tästä tulee uskomatonta!”
”Ihailtavaa, että olet kehitellyt tulevaisuuteni noinkin pitkälle, mutta se ei valitettavasti käy”, Remus mumisi pahoittelevasti. ”Oletko sattunut unohtamaan, että muutun joka täysikuu pedoksi?”
Sirius lakkasi pomppimasta. ”Rakennan sinulle koirankopin takapihalleni.”
”Hei! Sinä olet ainoa koira tässä talossa, muista se”, Remus sanoi nopeasti ennen kuin Sirius yrittäisi keksiä jotain, mikä muuttaisi Remuksen mielen.
Rehellisesti, Remus ei vain voinut muuttaa Siriuksen luokse, vaikka hän olisikin tahtonut sitä kauan. Mieluummin hän nukkuisi jatkossakin taivasalla kuin ottaisi Siriukselta jotain niin suurta vastaan… Millä hän maksaisi vuokran, joka olisi joka tapauksessa hänen tehtävänsä – sanoi Sirius mitä tahansa.
”Älä jaksa pilata”, Sirius marisi ja painoi päänsä maahan.
”Pyydät minua sinne vain koska aikuistuminen pelottaa sinua”, Remus sanoi tietävästi. ”Mutta tavallaan minä ymmärrän sinua.”
Mutta ennen kuin Sirius ehti sanoa yhtään mitään, tuntematon nainen tuli ruokasalin ovensuulle ja sanoi:
”Hoi, te kaksi! Munakas on nyt valmis.”
Nainen ei ollut Remusta kauheasti vanhempi, ehkä samanikäinen… Hänellä oli tummat latvoista kihartuvat hiukset, jotka ylettyivät hänen kyynärpään kohdalle. Hänellä oli yllään pyjama, jonka päällä myrkynvihreä aamutakki, ja hän yritti tapailla jotain hymyn kaltaista katsoessaan heitä kahta.
”Me olemme tulossa, Em”, Sirius sanoi ja iski silmää, jolloin nuori nainen katosi takaisin ruokasaliin. ”Hän on Emmeline Vance, ruoka-aineksien äiti.”
Remus tuskin kuunteli, sillä hän muisti jälleen, kuinka nälkä hänellä oli ollut. He suuntasivat ruokasaliin, jossa istui siihen aikaan yöstä muitakin kuin vain Emmeline. He istuivat pitkän suorakaiteenmuotoisen pöydän ympärillä, jossa oli Remuksen mukaan nopeasti laskettuna molemmilla puolilla yhdeksän tuolia ja pöydän kummassakin päissä yhdet, jolloin paikkoja pöydän ympärillä oli yhteensä kaksikymmentä. Pöydässä istuivat Benjy, Alice, McGarmiwa sekä kolme muuta miestä, joita Remus ei tunnistanut.
”Näytät jo paljon paremmalta”, McGarmiwa sanoi ja viittoi Remuksen istumaan yhden miehen viereen.
Remus totteli häntä ja asettui paikalleen ja huomasi sivusilmällä kulmikasleukaisen velhon, jolla oli paksu oljenvaaleatukka, tuijottavan häntä.
”Vieressäsi istuu Sturgis Podmore”, McGarmiwa selvensi. ”Hän kuuluu Feeniksin kiltaan.”
”Moi”, Sturgis sanoi ja nyökkäsi.
”Öh, hei”, Remus mumisi.
”Ja tässä on Elphias Doge”, McGarmiwa jatkoi, jolloin pitkä musta velho nyökkäsi. ”Ja tässä Edgar Bones, saatatkin tietää hänet.” Kolmas mies tervehti häntä, jolloin Remus tunnisti hänet.
”Te olette Amelia Bonesin veli, ettekö olekin?” Remus kysyi.
”Mistä tiedät moista?” velho puolestaan kysyi.
”Te näytätte toisiltanne”, Remus kertoi, ja se oli itse asiassa totta.
Edgar kuitenkin hymähti pudistaen päätään ja hörppäsi kupistaan kahvia. ”Harva meidät tunnistaa sisaruksiksi.”
Emmeline nappasi Remuksen lautasen hänen nenänsä edestä ja täytti sen munakkaalla. Sitten hän asettui Remuksen vastapäätä, jossa istuivat myös Alice sekä Benjy.
”Miten matkasi sujui, Remus?” Emmeline kysyi uteliaana ja tuijotti häntä tiiviisti suurilla tummilla silmillään.
”Ihan hyvin”, Remus sanoi ja kävi munakkaaseen kiinni. ”Mikä haikka tämä huuten ohn?”
”Olemme Pikkuhirttivaarassa”, McGarmiwa vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. ”Sanotaan, että tämä on Valedrojen kartano.”
Remus nielaisi kuuman munakkaan palasen. ”Valedrojen?”
Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Kaikki tuntuivat tuijottavan kaikkea muuta paitsi Remusta. Jopa Sirius oli lopettanut virnuilun ja vilkaisi McGarmiwaa ilmeettömänä, jolloin Mcgarmiwa lopulta rikkoi jään.
”Voldemortin isän sekä isovanhempien kartano, jonne heidät lopulta murhattiin.”
”Murhattiin?” Remus toisti tyrmistyneenä. ”Kuka heidät -?”
”Morfin Kolkko tunnusti tekonsa häpeämättä laisinkaan”, Sturgis jatkoi. ”Heidän väkivaltaisuutensa oli aina kukoistanut koko suvussa, mutta murhiin heistä tuskin kukaan oli aiemmin syyllistynyt. Ennen Morfinia tietysti.”
”Mutta miksi hän -?”
”Hänen siskonsa rakastui Voldemortin isään Tom-nimiseen jästiin ja pakeni tämän kanssa pois”, Sturgis sanoi apeana. ”Jostain syystä Tom kuitenkin palasi ja ilmeisesti Morfin ei kestänyt, että hänen siskonsa oli alentunut jästiin. Hän tappoi Tomin sekä hänen vanhempansa tähän kartanoon.”
Remuksesta alkoi tuntua, että juuri alas mennyt munakas alkoi vaihtaa äkisti suuntaa. Hän katsoi lautastaan pidätellen hengitystään.
”Minun tästä täytyy mennä”, Edgar murahti ja joi kuppinsa tyhjäksi.
”Oletko sinä varmasti tarpeeksi virkeä, Edgar?” Emmeline kysyi epävarma ilme kasvoillaan.
Edgar vilkaisi kelloaan. ”Minulla alkaa olla kiire. Kahvi kyllä pitää minut hereillä, jos sitä mietit, Emmeline.”
Ja sitten Edgar katosi ruokasalin ovesta eteissaliin, josta kuului oven kolahdus. Ruokasaliin syntyi hetkeksi syvä hiljaisuus, jolloin Remus jatkoi munakkaan syömistä muiden tuijottaessa häntä.
”Minne Edgarilla oli niin kiire?” Remus lopulta kysyi.
”Hän tekee samalla töitä Dumbledorelle”, Emmeline sanoi.
”Minkälaista työtä?” Remus kysyi oitis.
McGarmiwa keräsi Edgarin jättämät astiat ja hävisi keittiön puolelle. Sieltä tullessaan hänen kulmansa olivat rutussa ja hänen kasvoillaan oli tiukka ja vakava ilme.
”Sinun ei tarvitse tietää niistä yhtikäs mitään, nuori poika”, hän kivahti. ”Eikö olisi jo aika mennä nukkumaan? Kokous alkaa huomenna kahdeltatoista ja kello on jo – taivaan tähden, kello on kaksi yöllä!” McGarmiwa siirsi katseensa Benjyyn sekä Aliceen. ”Te kaksi – nukkumaan yläkertaan!” Benjy sekä Alice vilkaisivat toisiaan happamasti, mutta tottelivat. ”Ja te!” Hän puolestaan osoitti Siriusta sekä Remusta. ”Dumbledoren huoneeseen välittömästi.”
Sirius kumarsi McGarmiwalle virnistäen, jolloin Remus olisi voinut lyödä vaikka vetoa, ettei McGarmiwa pitänyt eleestä yhtään. Joka tapauksessa Sirius poistui Remus kannoillaan ruokasalista ulos eteissaliin, jossa Sirius lähestyi oikealla sijaitsevaa suljettua ovea.
”Minne sinä olet menossa?” Remus ihmetteli.
”Tätä kautta pääsemme Dumbledoren puheille”, Sirius selitti ja avasi oven painellen sisään.
Remus seurasi häntä ovesta sisään, jolloin hän tajusi seisovansa keskellä suurta kirjastoa, jonka hyllyt ylettyivät korkealle kattoa kohti. Häntä huimasi ajatus tuolla korkealla etsimästä kirjaa pelkkien tikkaiden avulla, nimittäin pudotus tulisi olemaan todella pitkä. Kuka oli edes jaksanut lajitella kaikki nuo kirjat noin korkealle?
Sirius johdatti hänet koko kirjaston läpi suurien ikkunoiden ohitse, jotka olivat vähintään yhtä suuret kuin kirjahyllytkin. Niitä reunustivat punaiset pitkät verhot, jotka olivat sidottu ikkunoiden edestä pois. Ne olivat valtavat, jopa Tylypahkan Suuren salin ikkunat olivat ehkä yhtä suuret.
Remus pujotteli lukusalin pöytiä huoneen toiseen päähän, jossa sijaitsivat toiset portaat yläkertaan.
”Itäsiipi”, Sirius sanoi ja osoitti yläkertaan. ”Siellä on Dumbledoren työhuone.”
”Miksi Dumbledorella on oma työhuone? Mitä hän siellä tekee?”
Sirius kohautti harteitaan. ”Juo salaa tuliviskiä ja itkee sitä, että on vieläkin neitsyt.”
”Pelottavaa, että sinä tiedät noin paljon”, Remus mutisi.
Sirius virnisti ja nousi kivirappuset ylös Remus kannoillaan. He saapuivat yläkertaan, jossa oli vain yksi huone pitkällä käytävällä, ja se oli aivan käytävän päässä. Remus oli aikeissa rientää sen luokse ja avata se, mutta Sirius tarrasi hänen käsivarrestaan kiinni ja sanoi:
”Ei sinne, Kuutamo! Sinne on meiltä pääsy kielletty!”
”Miksi? Eikö tuo ole -?”
”Ei tuo ole Dumbledoren huone, vaan tämä”, Sirius sanoi ja osoitti edessä olevaa suurta taulua, johon oli maalattu kreivitär.
”Tuoko?” Remus epäili. ”McGarmiwahan sanoi, että tässä kartanossa asui – ”
”Jästejä, niin”, Sirius sanoi. ”Minä odotan sinua huoneessamme hereillä, joten tule pian, sillä haluan elää siinä toivossa, että me pääsemme joskus vielä nukkumaan.”
Ja sen sanottuaan Sirius pomppi portaat alas ja hävisi kirjaston ovesta ulkopuolelle. Remukselle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaan hän päätti koputtaa Dumbledoren niin sanottua ovea.
”Suo anteeksi, nuorukainen, mutta tuo kutittaa minua!” tuntematon naisen ääni puhutteli.
Remus hätkähti ja katsoi taulua, joka liikkui ja kreivitär kuvassa nauraa kikatti.
”Öh, anteeksi”, Remus sopersi purren huultaan ymmällään.
Mutta muotokuva ei lopettanut kikatustaan. ”Hassu herra!”
Remus ei tiennyt, mitä hänen kuului tehdä muuta kuin kuunnella muotokuvan naurua. Hän oli ennenkin nähnyt muotokuvia, jotka heräsivät henkiin ja osasivat puhua sekä liikkua tauluista toisiin, mutta niin oli ollut vain Tylypahkassa ennen sitä päivää. Hän ei tiennyt, että jästitkin olivat hankkineet sellaisia, jos se oli edes mahdollista.
”Anteeksi, olen höperö”, muotokuvan kreivitär naurahti tekopyhästi ja pyyhki vuotavia silmiään. ”Tarvitsen vain – ”
Mutta hän purskahti nauruun uudelleen.
”Tarvitset salasanan, eikö niin?” Remus yritti ystävällisesti.
Muotokuva hätkähti, muttei lopettanut nauruaan. ”Kyllä, aivan niin!”
Remus harmistui mielessään. Kukaan ei ollut sanonut hänelle, että hän tarvitsisi salasanaa eikä ainakaan sitä, mikä se olisi.
”Minä en tiedä salasanaa”, Remus sanoi.
Muotokuva oli tukehtua nauruun. ”Päästän sinut – ” Hän nauroi hulvattomasti. ” – yhdellä ehdolla!”
”Millä?”
Muotokuva piteli itseään mahasta ja nauroi niin että vesi valui hänen silmistään jatkuvasti.
”Jos saat – HAHAHAHA – tämän kauhean – HAHAHA – naurun – HAHAHAHA – loppumaan!”
Remuksesta muotokuva pyysi häneltä liian vähän siihen nähden, ettei hänellä ollut salasanaa ja muotokuvan velvollisuus oli kysyä sitä aina ilman mitään muita ehtoja. Hän kaivoi taskustaan sauvan ja osoitti sillä muotokuvaa:
”Poistujo!”
Ja siinä samassa kreivittären nauru loppui kuin seinään ja hän huokaisi pyyhkiessään nenäliinaan kyyneleitään avaten sisäänkäynnin Dumbledoren huoneeseen.
Sisällä oli todella lämmin, mikä johtui huoneen perällä sijaitsevasta takasta, jonka edessä istui punaiseen yöviittaan pukeutunut Dumbledore, joka oli asettunut nojatuoliin seuraamaan Remuksen tuloa. Heidän katseensa kohtasivat, jolloin Remus repäisi katseensa irti hänestä ja siirsi sen puolestaan huoneeseen. Huoneessa oli vain pieni pöytä, yksi hyllykkö, toinen nojatuoli sekä punainen matto. Remus ei keksinyt ainuttakaan syytä, mitä ihmeellistä Dumbledoren niin kutsutussa työhuoneessa oikein oli sellaista, mikä saisi sen näyttämään lähellekään työhuoneelta.
”Istuudu, Remus”, Dumbledore pyysi.
Remus otti toisen nojatuolin ja istuutui.
”Professori…”
”Voi, olenko minä todellakin sitä sinulle yhä?” Dumbledore kysyi.
”Minä en… tiedä”, Remus vastasi nolona. ”Olet silti Tylypahkan rehtori.”
”Niin olen”, Dumbledore sanoi tyynesti ja nyökkäsi.
He istuivat tovin hiljaa, jonka aikana takkatuli rätisi tasaisesti ja liekit tanssivat polttopuiden ympärillä todella rajusti. Remuksen mielessä kävi jännä ajatus siitä, että Dumbledore oli hetki sitten jutellut jonkun kanssa.
”Muotokuva – hän rupesi yhtäkkiä nauramaan – ”
”Voi hän nauraa alati”, Dumbledore sanoi hymyillen. ”Niin kauan kuin olen ollut kreivittären kanssa tekemisissä, hän on nauranut. Öisin joudun langettamaan vaimennusloitsun.”
”Mutta se muotokuva – ”
”Niin, Remus?”
Jostain syystä Remus ärtyi hieman. ”Tämä on ollut jästien talo!”
”Ah, niin. Muotokuva oli täällä alun perin, mutta minun täytyi vain vähän herätellä sitä”, Dumbledore vastasi salaperäisesti ja iski silmää niin että Remus vain vaivoin erotti sen. ”Miten sinun matkasi meni, Remus?”
Remus kohautti harteitaan ja nojautui tuolissaan taaksepäin. ”Normaalisti. Kuulin Feeniksin killasta, ja että tämä oli itse asiassa sinun ideasi… Saanko kysyä – ”
”Olet oikeassa siinä, että tämä oli minun ideani”, Dumbledore keskeytti.
Heidän katseensa kohtasivat, jolloin Remus veti henkeä toistaakseen kysymystään:
”Saanko kysyä, miten sinä -?”
”He ilmeisesti myös kertoivat sinulle kartanon historiasta?”
Remus ärtyi enemmän. Dumbledore tuntui keskeyttävän hänen puheensa yhä useammin eikä välittänyt lainkaan, mitä Remuksella oli sanottavana. Dumbledore hymyili sillä tavalla, joka sai Remuksen melkein huutamaan seuraavat sanat:
”Joo, niin kertoivat! Sturgis kertoi, että Morfin tappoi Voldemortin isän kostoksi!”
”Vai niin”, Dumbledore sanoi.
”Miksi me olemme tässä kartanossa? Eikö Feeniksin killan tarkoitus ole olla Voldemortia vastaan?”
Dumbledore jatkoi hymyilemistään, mutta nousi nojatuolistaan pian ylös ja katsoi ikkunastaan ulos tummaa taivasta vasten.
”Tiesitkö, ettei tätäkään huonetta ollut tässä kartanossa ennen kuin me kunnostimme sitä hieman?” Dumbledore kysyi.
Remus päätti pysyä vaiti, sillä Dumbledorekaan ei ollut vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän seurasi Dumbledoren jokaista elettä siltä varalta, että hän voisi jopa esittää kysymyksensä uudelleen sopivalla hetkellä.
”Itse asiassa tätä huonetta ei ole edes olemassa. Ihmeellistä, mutta kyllä”, Dumbledore jatkoi, muttei liikahtanutkaan ikkunan luota. ”Kun saavuimme tänne, täällä ei ollut pienintäkään merkkiä taikuudesta. Ei kaltaisia salaovia, joita Tylypahkassa on… Ei taialla lukittuja ovia… Poikkeuksena kuitenkin käytävän päässä oleva ovi, jonka kuitenkin olemme tarkistaneet olevan kiinni muuten kuin taioin.”
”Ette saa minua uskomaan, ettette te saisi sitä auki taikakeinoin joka tapauksessa, professori”, Remus mutisi.
”Olet oikeassa, Remus – me totta puhuakseni saisimme oven auki taikakonstein”, Dumbledore sanoi ja siirsi nyt katseensa häneen. ”Mutta uskomme siellä olevan jotain sellaista, mitä ei ole tarkoitettu meidän silmille. Siksi olen pyytänyt, ettei kukaan killasta yritä päästä tuohon huoneeseen.”
”Mutta siellä siis ei ole taikaa?” Remus varmisti.
”Tässä kartanossa ei ole taikuutta sen enempää kuin tänne murhattujen jästienkään veressä”, Dumbledore vakuutti ja palasi nojatuoliinsa. ”Vaikka Minerva ei pidäkään kartanoa mielestään kovin puhtaana, kaikki tämä likaisuus on pientä siihen, millaisena Voldemort näkee tämän paikan.”
”Professori – ”
”Olit kysymässä, miksi valitsin tämän paikan, koska tämä kaikki on niin lähellä Voldemortia?” Dumbledore kysyi.
”Niin.”
Nyt hänen hymynsä oli muuttunut surulliseksi, ja hän piti pienen tauon ennen kuin hän lopulta sanoi:
”Voldemort ei ikinä astuisi tähän paikkaan, jossa asui hänen isänsä, joka ei voinut ikinä hyväksyä häntä pojakseen”, Dumbledore kertoi. ”Voldemort näkee tämän paikan saastaisempana kuin se oikeasti onkaan.”
~*~