Kirjoittaja Aihe: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit, K-11) Tauolla!  (Luettu 7068 kertaa)

Ansku-Ransku

  • aurinkoaddikti
  • ***
  • Viestejä: 453
Re: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit) K-13
« Vastaus #20 : 02.03.2008 12:51:56 »
Aargh! Olin Lapissa hiihtämässä ja laskettelemassa, miksei kukaan kertonut jatkosta? Ei ollut konetta...

Noo, totanoin...

Arvasin että se oli kentauri!

Haltia.
 Haltia!?  Vampyyreita!? Nyt menee yli. Rauhoita tahtia vähän. Jooko? Ovathan haltiat kivoja, mutta tähän ei sovi. Ja vampyyrit. Ei.
  Siis, pidän ficistä edelleen, mutta ensimmäiset luvut oli kivempia.

Haltia oli kliseinen, mutta sen erikoinen puhe oli jännää. Ja niistä vampyyreista en sano mitään.
Mutta hei, tuo kompassi juttu oli hauska   ;D  Mutta toivottavasti ne lähtee pois metsästä pian!

Ja kuten Luthien sanoi, Remus voi näyttää muille vaikka pelastamalla ne!

A-R

P.S. Toivottavasti en ollut liian teräväsanainen, jään usein kiinni sanoistani :S
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 21:43:59 kirjoittanut Ansku-Ransku »
Ava by raitakarkki.

Captain Oats

  • ***
  • Viestejä: 13
Vs: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit) K-13
« Vastaus #21 : 04.03.2008 23:57:38 »
Kiitos, Ansku-Ransku ja Luthien!
Tiedän, että Potter-maailmassa ei liioin tavata vampyyrejä eikä sen puolen haltioitakaan, mutta otin haltian mukaan siitä syystä, että se toisi erilaisuutta Tylypahkan luomaan taikuuteen. Ulkomaailmassa odottaa paljon muutakin ikävämpää, ja syyni haltiaan löytyy myös myöhemmistä luvuista. Vampyyreja ei tulla tuskin enää näkemään sen koomin.

Laitan taas tänne seuraavan luvun, jonka nyt olen saanut vihdoin valmiiksi. Oma kommenttini on luvusta se, että olen tyytyväinen lähes koko lukuun lukuunottamatta loppuosaa. Se jäi mielestäni lyhyeksi ja liian epätarkaksi, mutta yritän korjailla sitä vielä tässä kopioimisvaiheessa.
Toivoisin mahdollisilta lukijoilta vielä kommenttia, koska se olisi totisesti paikallaan! Haluan tietää missä olen onnistunut ja missä voisin parantaa ficciä. Nyt kuitenkin itse luvun pariin. ;)

(Niin ja by the way, tämä on toisiksi viimeinen luku metsässä!)

9.luku

Remus heräsi aamulla joen solinaan ja nosti sitten päätänsä kalliosta. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi muiden olleen jo jalkeilla. Jopa Sirius oli noussut paikastaan, johon hän oli jäänyt vielä viime yönä nukkumaan.

”Sinä heräsit.”

Remuksen katse lennähti suoraan puhujaan, joka oli – arvatenkin – Evelin. Hän istui Remuksesta vain pari metriä sivummalla ja hymyili terävästi nähdessään Remuksen pöllämystyneen ilmeen.

”Ystäväsi lähtivät katselemaan maisemia kallion toiselle puolelle, ja minä ikään kuin lupasin jäädä tänne vahtimaan sinua”, Evelin selitti hymyissä suin.

”Vahtimaan? Miksi minua pitäisi vahtia?” Remus kysyi ärtyneesti ja nousi pystyyn venytellen.

”No, sinua kai ärsyttää hieman”, Evelin sanoi sitten arasti. ”He sanoivat, että se sinun loitsusi ei onnistunut täysin – ”

Remus vilkaisi kallion reunapaikalta alas kohti alhaalla mutkittelevaa jokea. Se olisi ollut viimeinen puheenaihe, josta hän halusi puhua, joten Remus kurotti jalkaansa alaspäin kalliolta astuakseen sen reunalla olevan mukulan päälle.

”Remus, sinä pääset toistakin kautta helpommin”, Evelin huomautti. ”Tuossa sinulle käy huonosti.”

Remus vilkaisi alapuolelleen, jonne oli vielä melkoisesti matkaa eikä häntä totta puhuakseen houkuttanut pudota vielä rankan yön päätteeksi maahan kuin märkä rätti. Sitten hän käännähti ympäri takaisin kallion sisään, jolloin Evelinkin nousi pystyyn ja tepasteli kallion toisesta rakosesta ulos.

”Täällä on ikään kuin tämmöinen kallion reunaan tarkoitettu kävelytie alas”, Evelin ohjasi Remuksen seuratessa häntä.

Hän näki kallion reunapaikalta laskeutuvan alas pienen polun, jota pitkin he kulkivat. Ulkona oli melko valoisaa siihen nähden, että he olivat syvemmällä metsässä kuin missä olivat aikaisemmin olleet, ja siellä ei todellakaan ollut yhtä valoisaa kuin heidän nykyisessä olinpaikassaan. Remus tiiraili yllään kohoavia puita ja huomasi niiden latvojen erottuvan toisistaan enemmän.

”Täällä on valoisampaa kuin muualla metsässä, vaikka olemmekin kohta matkanneet metsän sydämeen”, Evelin kertoi nähdessään Remuksen katsovan puiden latvoihin. ”Siksi he eivät uskaltaneet tulla tänne.”

”Miksi se sinun kaverisi Dhampir ei tullut apuun?” Remus kysyi sitten ja laski katseensa Eveliniin.

Evelin näytti vaivaantuneelta. ”Minä karkotin hänet.”

”Joten? Aivan kuin et olisi voinut kutsua häntä takaisin”, Remus sanoi siihen.

”Dhampir on puolivampyyri”, Evelin sanoi. ”Puolivampyyrit ovat kykeneväisiä usein tappamaan toisia vampyyrejä, ja niin Dhampir oli yleensä aina auttanutkin minua. Hänellä on vampyyrimaisia kykyjä, niin kuin voima, refleksit ja nopeus, mutta hän on immuuni joillekin vampyyrien heikkouksille kuten valolle.”

”Mutta hän tuli takaisin auttamaan sinua”, Remus sanoi ihmetellen. ”Mikset suostunut siihen?”

”Koska Dhampir – ” Evelin näytti empivän. ”Koska Dhampir on tavallaan minun velipuoleni.”

”Mutta miten se on mahdollista? Hänhän on – ”

”Äidilläni oli tapana pitää pimeistä kavereista ennen isääni”, Evelin sanoi hivenen katkeruutta äänessään. ”Dhampirin isä oli vampyyri ja äitini ei, joten niin Dhampirista tuli mikä tuli. Jos toinen vanhemmista ei olisi ollut vampyyri, hän olisi saattanut omia samat kyvyt kuin minä.”

”Mutta hän ei perinyt”, Remus vastasi siihen.

”Niin ja minä tavallaan olen luvannut hänen auttamisensa takia, että – että saan hänet puhdistettua”, Evelin kertoi. ”Se on mahdotonta, koska minä en yksikseni pysty siihen. Mutta olen luvannut sen hänelle, ja päätin, että jos hän ei auttaisi minua tällä kertaa niin minun ei tarvitsisi pitää lupaustani… Koska en vain pysty puhdistamaan häntä.”

”Mutta olisiko se mahdollista... millään tavalla?” Remus uteli.

Evelin nyökkäsi hieman empien. ”No, periaatteessa. Minä nimittäin tiedän, kuka pystyy siihen.”

”Kuka?” Remus kysyi ällistyneenä.

”Sinä kysyt minulta liikaa sellaisia asioita, mitä en voi kertoa sinulle”, Evelin huudahti nauraen. ”Vanhempani tappaisivat minut, jos tietäisivät minun kertoneen näinkin paljon.”

”Mutta sinä voit luottaa minuun”, Remus intti vastaan. ”En minä aio kertoa.”

Evelin hymähti ja loikkasi joen viereen kun he olivat viimein laskeutuneet alas. Remus seurasi häntä ja loikkasi aivan tytön eteen. Evelin tarkkaili häntä katsoen Remusta suoraan silmiin ja aukaisi sitten suunsa:
”Minä haluaisin tietää, miksi sinä olet niin kiinnostunut kaikesta.”

Remus kohautti harteitaan. ”Uteliaisuuteni herää vähemmästäkin. Tai sitten minä olen vain ollut liikaa sinun seurassasi.”

”Minä en usko sinua”, Evelin sanoi siihen virnistäen ja jatkaen kävelemistään jokea pitkin. ”Kerro sinä puolestasi teidän tarinanne.”

”Sinä olet jo kuullut sen”, Remus vastasi seuraten häntä verkkaisesti.

”Pääpiirteet, kyllä”, Evelin myönsi, ”mutta missä ovat teidän hurjat seikkailukertomukset? Kun tapasitte lohikäärmeen tai taistelitte hurjaa kalmolaskosta vastaan tai – tai – ”

”Meillä ei totta puhuen ole ollut mitään – öh, seikkailuistako sinä puhuit?”

”Totta kai teillä on ollut!” Evelin henkäisi silmät suurina. ”Sinä et saa minua uskomaan, ettei teillä olisi ollut.”

”Mistä sinä edes päättelet, että meillä olisi ollut?” Remus kysyi hämmästyneenä.

Evelin kohautti harteitaan huolettomasti. ”Te olette sen näköisiä. Teillä on varmasti paljon kerrottavaa.”

”Okei, minäpä kerron sinulle meidän niin kutsutun seikkailumme”, Remus sanoi. ”Ensin minä tässä näin oleskelin pari viikkoa vailla kattoa päänpäälläni. Siinä ohimennen satuin huomaamaan pimeänpiirron yläpuolellani – älä katso minua noin, koska en olettanutkaan tietäväsi mikä se on -, kunnes minut värvättiin sattumalta Feeniksin kiltaan, jossa Dumbledore sitten kertoi meille Drumin-kartasta sekä kaikesta muusta, mistä kukaan meistä ei tiedä yhtikäs mitään. Neljä päivää on kulunut, ja me olemme yhä täällä.”

Evelin katsoi Remusta oudoksuen eikä hän näyttänyt hymyilevän enää. Hänen kulmakarvansa olivat rutistuneet hivenen, ja hän hidasti vauhtiaan hetki hetkeltä.

”Sitten teidän seikkailunne on vasta edessä, niinhän?” Evelin kysyi kallistaen päätään aavistuksen toiselle puolen.

”Niin kai”, Remus totesi jatkaen reipasta kävelyä. He tulivat pian kallion päätypaikalle, jossa muut heistä odottelivat heitä.

Remus asettui istumaan joen viereen Jamesin ja Siriuksen viereen, jotka söivät paraikaa Emmelinin eväitä ja joivat jotakin, mikä tuoksui etäisesti teelle. Sitten Emmeline tajusi Remuksen saapuneen ja kaivoi repustaan hänellekin eväät.

”Hei!” Sirius kajahti seuratessaan tilannetta. ”Miksi Kuutamo saa aamupalan, vaikkei hän ole herännyt ’ihmisten aikaan’?”

”Siksi, että Remus ei ole kertaakaan esiintynyt Tylypahkan tyttökuorossa”, Emmeline näpäytti takaisin ja virnisti Siriukselle.

”Tuo on tekosyy, koska kaikki täällä tietävät että minä olen niin tehnyt!” Sirius huudahti loukkaantuneena.

Remus hymyili. Hänestä oli vihdoinkin mukava kuulla, kuinka paljon heidän juttunsa vieläkin muistuttivat Tylypahka-aikoja. Hän ei itse asiassa ikinä uskonut, että ne tulisivat koskaan muuttumaan; ehkä vielä kolmenkymmenen vuodenkin päästä he puhuisivat Ruikulista ja hänen suuresta nenästään, joka oli varmaankin Siriuksen yksi lempipuheenaiheista. Lukuun ottamatta tietysti tyttöjä.

Remus tajusi Frankin tuijottavan häntä, minkä vuoksi hän vaivaantui.

”Onko kaikki hyvin, Remus?” Frank kysyi häneltä.

”On”, Remus vastasi konemaisesti. ”Miksei olisi?”

”Minä tiedän, minkä vuoksi sinun suojeliuksesi ei toiminut”, Frank sanoi hänelle. ”Mistä sinä ylipäätänsä olet kuullut siitä loitsusta?”

Remus ei käsittänyt mistä oikeastaan oli kyse, sillä häntä ei liioin kiinnostanut enää puhua eilisistä tapahtumista.

”Me kuulimme siitä Tylypahkassa”, James vastasi hänen puolestaan.

”Oletettavasti pimeyden voimilta suojautumisen opettajaltanne?” Frank varmisti.

”Niin”, Remus sanoi vihdoin. ”Ja hän sanoi, että jotkut kykenevät siihen luonnostaan ja joillekin se vaatii tavanomaisen enemmän harjoittelua.”

”Niin, se on tietysti yksilöllistä”, Frank sanoi ikään kuin ohimennen ja vaihtoi asentoaan istuskellessaan maastossa. ”Mutta oletteko te ikinä harjoitelleet loitsun tekoa?”

”Emme”, James vastasi siihen.

Frank nyökkäsi ensin hyvin hitaasti ja sitten aukaisi suunsa, jonka sulki kuitenkin. Hän vilkaisi Alicea, joka oli keskeyttänyt vilttien viikkaamisen ja tuijotti nyt aviomiestään tarkkaavaisena.

”Luulen tietäväni, miksei Remuksen suojelius-loitsu toiminut”, Frank sanoi hetken päästä matalalla äänellä, ja muiden katsoessaan häntä kysyvännäköisinä, hän jatkoi: ”Loitsuun tarvitaan yksi onnellinen muisto. Sen täytyy olla jokin tosi vahva muisto, ja sitä ajatellessa loitsu todennäköisesti toimii.”

”Minä en ajatellut yhtään onnellista muistoa”, Remus mutisi puoliksi ajatuksissaan. ”Tai siis, en tiennyt että se toimisi niin.”

”Ja siksi se ei toiminutkaan”, Frank täsmensi. ”Voin opettaa sinulle suojelius-loitsun, jos haluat. Luultavasti joidenkin muidenkin olisi hyvä opetella se.”

”Minä haluan totisesti opetella suojelius-loitsun!” James sanoi innostuneena ja pomppasi ylös. ”Mitä sanoisitte, jos tänä iltana – ”

”Sarvihaara, istu – alas”, Sirius ärähti hänelle, jolloin James kääntyi katsomaan häntä hämmästyneenä. Sirius katsoi häntä epätavallisen kireästi takaisin, jolloin Remus lennätti tahtomattaankin katseensa taivaalle. Sinä yönä tulisi olemaan täysikuu.

”Tänä iltana?” Frank ehdotti sitten hymyssä suin ja löi kätensä yhteen.

”Ei kun siis – se ei käy”, James sanoi siihen kiireesti. ”Me – meillä on poikien kylpyilta ja – ja menemme hakemaan polttopuita ja – ”

”Sen jälkeen? Meillä on koko ilta aikaa – ”

”Frank”, Alice keskeytti hänet. ”Minä tarvitsen sinua täällä illalla.”

Frank näytti hölmistyneeltä. ”Mitä varten?”

”Saat auttaa meitä pystyttämään nuo teltat, saat toimia Emmelinen apuna ruuan kanssa ja – ”

Remus nousi jaloilleen ja putsasi housunsa. Hän ei toden totta käsittänyt, mistä kumman syystä Alice oli keksinyt Frankille noin paljon tekemistä illaksi, mutta napatessaan pyyhkeensä olkapäilleen ja lähtiessään peseytymään kauemmas heidän leiripaikastaan, Alice tarttui häntä käsivarteen ja vetäisi lähemmäs.

”Minä en rehellisesti sanottuna usko siihen, että Sirius ikinä tarjoutuisi hakemaan polttopuita muiden hyväksi”, hän kuiskasi vakavana. ”Mutta mitä te kolme ikinä teettekin, tehkää se nopeasti. Saitte innostuksen liekin Frankin sisällä syttymään, ja hän etsii teidät käsiinsä.”

Remus ei saanut sanaakaan suustaan, vaan he katsoivat hetken toisiansa silmiin, kunnes Alice hellitti otettaan hänen käsivarresta ja pyyhkäisi tiehensä. Remus katsoi hänen jälkeensä miettien, kuinka ihmeessä Alice oli voinut nähdä noin hyvin heidän lävitseen. Vaikka tietysti kuvitelma Siriuksesta ja hänen auttavastaan kädestä muiden hyväksi oli naurettava, Remus pystyi myöntämään sen itsekin. Ja valhe oli kieltämättä tekaistun kuuloinen, sillä he eivät olleet miettineet tarpeeksi hyvää selitystä, mikä johtui todennäköisesti siitä, että kaikki heistä olivat unohtaneet koko täysikuun. Vaikka Remus miettikin, voisiko se olla edes mahdollista.

Sitten Remus kääntyi lähteäkseen, mutta törmäsi Evelinin uteliaaseen katseeseen. Hänen vihreät silmänsä olivat ikään kuin liimautuneet Remukseen, jolloin Remus päätti ohittaa ne vaitonaisina astellessaan eteenpäin. Salaa hän kirosi mielessään, jos Evelin olikin kuullut jotain.

~*~

Koko päivä Remuksella oli mennyt periaatteessa vain hermoilemiseen, ja sitä hän teki aina kun täysikuu oli pian. Se olisi tullut joka tapauksessa, vaikkei hän olisi muistanut ollenkaan koko täysikuuta, sillä hänen vaistonsa alkoivat olla jopa tuohon aikaa vähemmän ihmisen. Hän pystyi aistimaan sen olevan lähellä, eikä Remusta enää hermostuttanut ajatus siitä, jos hän karkaisi käsistä, vaan se jos kuka tahansa heistä toisista tulisi näkemään hänet. Tai vielä kamalampaa: Remus ei todennäköisesti tunnistaisi ketään, ja hän –

”Onko kaikki hyvin, Kuutamo?” Sirius kysyi astellessaan Peterin kanssa hänen viereensä istumaan ja ojentaen Remukselle höyryävän puisen puurokulhon.

Remus oli hautautunut takaisin kallion sisään, sillä hän ei kyennyt olemaan ulkona kuun häilyessä jossain lähettyvillä. Hän hikoili ja vapisi Alicen viltti päällään, mutta kykeni ojentamaan kätensä napatessaan puurokulhon Siriuksen kädestä.

”Normaalisti”, Remus murahti siihen ja alkoi lapioida puuroa suuhunsa.

Sirius tarkkaili häntä tiiviisti Peterin heitellessä kiviä kallion seinää vasten. Kivien kopsahtelu seinää vasten voimistui Remuksen päässä, minkä Sirius lopulta huomasi.

”Matohäntä, lopeta”, hän sanoi, jolloin Peter oli aikeissa heittää vielä yhden, mutta Siriuksen nyökätessä Remukseen, hän pudotti kiven.

”Anteeksi, kamu”, Peter mumisi anteeksipyytävällä äänellä.

Remus yritti hymyillä heille tuttavallisesti. ”Ei se mitään. Minä vain olen hieman… hermostunut, siinä kaikki.”

”Se on ymmärrettävää”, Sirius sanoi, ”vaikka me emme pystykään sitä täysin ymmärtämään. Mahtaa tuntua kauhealta – ”

”Siitä on yli kymmenen vuotta, Sirius”, Remus sanoi hänelle heikosti. ”Minä kestän sen.”

”Niin, ja olemmehan tehneet tätä kolme vuotta aikaisemminkin”, Peter yritti kannustaa. ”Tämä on meille jo kovin tuttua.”

”Mutta mitä jos heille käykin jotain?” Remus kysyi väistämättäänkin, jolloin Sirius tuijotti häntä vakava ilme kasvoillaan.

”No, luulen, ettei niin voi käydä – ”

”Älä sano noin, Sirius!” Remus ärähti mutta totesi sen olevan pian huono teko, sillä hänen koko kroppaansa heikotti. Hän veti henkeä raskaasti tuijottaen Siriusta. ”Sinä tiedät, mihin vaaraan saatoit meidät Tylypahkassa… Sanoit, että se olisi ollut Ruikulille oikein – ”

”Remus, se ei ole sama asia – ”

”SE ON TÄSMÄLLEEN SAMA ASIA!” Remus tajusi huutavansa.

Remus näki Siriuksen loukkaantuneen ilmeen, johtuen joskin siitä, etteivät he yleensä muistelleet Tylypahka-aikoja koskaan pahalla, mutta myös siitä, että he olivat luvanneet olla muistuttamatta toisiaan kuudennella vuositasolla tapahtuneesta tapauksesta, joka olisi voinut johtaa jonkun kuolemaan. Remuksella ja Siriuksella oli ollut siitä kauhea riita, sillä hänestä Sirius oli ollut kauhean vastuuntunnoton tehdessään jotain niin typerää, vaikka hänen vihansa Severus Kalkarosta kohtaan oli ollutkin suunnaton. Sirius taas oli ollut sitä mieltä, että olisi ollut Ruikulille oikein säikäyttää tämä tiehensä, mutta hän oli joutunut myöntämään olleensa ajattelematon.

”Se ei ole automaattisesti minun syyni, jos joku sattuu tulemaan paikalle”, Sirius kuiskasi Remukselle loukkaantuneena ja kalppi ulos kallion aukosta Remuksen katseen seuratessa häntä hänen katoamiseensa saakka.

Remuksen teki mieli ottaa kivi maasta ja heittää sillä Siriusta lujaa. Hän kuitenkin muisti Peterin olevan paikalla ja vilkaisi nolosti häntä.
”Minä vain…”

”Kyllä Sirius sen tietää”, Peter sanoi. ”Hän ja James tulevat kohta tänne.”

Sitä odotellessaan Remus ei voinut kuin katua sanojaan. Hän oli kamalan hermostunut aina täysikuun aikoihin, mutta silti hänen olisi järkevää huolehtia omista sanoistaan, vaikkei hän niitä jälkeenpäin tarkoittanutkaan. Hän oli huolestunut lähes kaikesta: siitä, saisiko kukaan muu selville hänen ihmissuteuttaan, siitä, sattuisiko paikalle jokin viaton metsässä liikkuja tai jotain muuta yhtä kamalaa. Remus ei halunnut omalletunnolleen yhtään viatonta, joka menettäisi hänen ongelmansa takia henkensä.

”Sinun kannattaisi oikeasti syödä”, Peter neuvoi kun Remus oli keskeyttänyt syöntinsä. ”Se helpottaa.”

Remus kahmaisi puuroaan ja lapioi sitä suuhunsa hitaasti. Hänen olonsa oli kurja kaikin puolin: häntä paleli, heikotti ja heitti päässä aina silloin tällöin. Puuro hänen suussaan ei maistunut lähes miltään, vaikka Emmeline oli sen valmistanut, mutta hänen aistimuksensa alkoivat muuttua ennen kuun ilmestymistä niin että Remus tunsi olonsa hyvin sekavaksi pari tuntia ennen muutostaan.

Hän kauhoi viimeisiä tähteitä puurosta ja oli ojentamaisillaan kulhoa Peterille, mutta pudotti sen sitten viime hetkellä kyyristyessään kivusta kasaan. Peter hätkähti peloissaan ja ryntäsi kontalleen kallion suuaukolle, jossa häneen oli törmätä James ja Sirius. He kaikki katsoivat Remusta, joka oli kääriytynyt kokonaan viltin sisälle ja piteli kipuaan kippurassa.

”Se on alkamaisillaan”, James sanoi tietävänä ja säntäsi Remuksen luokse. ”Remus, kuuntele minua. Katso minuun.”

Remus kohotti kasvonsa viltin pimennosta suoraan Jamesiin. Hän pysyi vain vaivoin tajuissaan ja erotti vaivalloisesti Jamesin ja Siriuksen päät toisistaan, jotka molemmat olivat laskeutuneet hänen ylleen huolestuneina.

”Pysy tajuissasi, kuulitko?” James kannusti häntä lujasti. ”Remus, sinun täytyy pysyä tajuissasi!” James piteli hänen kasvoistaan kiinni Remuksen riuhtoessa vapaaksi.

”Remus!” James huudahti. ”Kuuntele minua! Sinä et muutu vielä, tajuatko? Meidän täytyy päästä täältä pois ennen kuin sinä – ”

Mutta sitten hänen näkönsä palasi jälleen ennalleen ja hulvaton vapina laantui. Hän ei enää katsonut Jamesta niin transsimaisesti kuin hetki sitten, mutta sekavuuden tunne oli jäänyt silti pysyäkseen. Hän yritti kavuta ylös vilttinsä kanssa, jolloin James ja Sirius auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos kalliosta.

”Meidän täytyy kantaa Remus mahdollisimman kauas täältä”, James sanoi huolestuneena kannatellessaan Remusta, jonka jalat olivat melkein pettäneet. Hänen otsaltaan valui hiki ja hän näytti sairaalloiselta.

Remus erotti vain vaivoin heidän olinpaikkansa. Hän taisteli lujasti pitääkseen itsensä jokseenkin kasassa vielä viimeiset pari minuuttia ennen kuun ilmestymistä pilvien takaa. Hän tunsi ajattelevansa vielä selvästi, mutta hänen kroppansa ei enää suostunut toimimaan niin kuin hän halusi. Välillä hän saattoi sätkiä Jamesin ja Siriuksen otteessa viiltävien kipujen iskiessä suoraan hänen sisällään, mutta James ja Sirius kannattelivat häntä parhaansa mukaan. Remus tiesi, että heille se oli täysin uutta: he eivät olleet koskaan nähneet Remusta niin sekavana, sillä matami Pomfrey oli ollut ainoa ihminen siihen asti, joka oli taluttanut hänet Rääkyvän röttelön siimeksiin suojaan ja nähnyt Remuksen kipristelyt ja kuullut hänen tuskanhuutonsa. James, Sirius ja Peter eivät koskaan olleet edes nähneet kunnolla hänen muodonmuutostaan, vaan he olivat saapuneet paikalle animaagimuodoissaan rauhoittelemaan Remusta jo hänen ihmissusimuodossaan.

Jamesin ja Siriuksen kiirehtiessä eteenpäin Peter kannoillaan, Remus tunsi levottoman tunteen kaikkialla kropassaan ja tiesi sen olevan ensimmäinen merkki. Hän tunsi muutosten tapahtuvan syvällä sisimmistään alkaen ja johtaen sitä kautta muualle elimistöönsä ja lopulta saaden hänet huutamaan kivusta. Se tuntui samalta kuin sisällä ihon alla, veressä, kiertävä myrkky pääsisi leviämään muualle.
Remus tunsi vain vaivoin, kuinka James ja Sirius päästivät otteensa irti hänestä, jolloin Remus lysähti polvilleen kovaa maata vasten ja kipristyi kivusta kasaan. Hän huusi tavalla, joka sai hänen ystävänsä sulkemaan korvansa siltä ja pakenemaan kauemmas Remuksesta, joka oli nelinkontin maassa huutaen raivokkaasti ensin maata vasten ja lopulta kivun viiltäessä koko kehon hän oli kohottanut huutonsa kohti taivaalle esiintyvää täysikuuta.

Hänen silmänsä verestivät hullunlailla ja hän oli noussut polvilleen levittäen kätensä ikään kuin vapautuakseen ihmisruumiista. Hänen paitansa tuntui repeytyvän saumoistaan joka puolelta, ja Remuksen yläruumis oli muuttunut koholle, vähemmän ihmismäiseksi. Hänen vartaloonsa oli kasvanut tuuheaa, takkuista karvaa ja esillä olevat hampaat muuttuivat huudon keskellä teräviksi ja suipoiksi, ne olivat kehittyneet saalistusta varten. Remuksen housujenkin saumat alkoivat venyä ja lopulta ratkesivat rikki kokonaan. Kankaan alta paljastui täysin suden valtava karvainen jalka, jonka kynsistä oli käyristynyt pedonkynnet. Hänen koko vartalonsa piteni kaksinkertaiseen kokoonsa ja hartiansa menivät kumaraan, ja sivussa katsovat James, Sirius ja Peter tiesivät, että Remus ei ollut enää ihminen.

Remus oli noussut nyt pystyyn ihmissudenhahmossaan, ja hänen ystävänsä tiesivät nyt oman hetkensä koittaneen. He kaikki muuntautuivat vuorollaan omaan animaagimuotoonsa: James uroshirveksi, Sirius isoksi mustaksi koiraksi ja Peter rotaksi. Ihmissusi oli tuntenut ilmeisesti nälän vellovan vatsassaan ja oli valmiina lähtemään liikkeelle metsästämään, kunnes uroshirvi liittyi hänen seuraansa tuttavallisesti ja ihmissusi saattoi rauhoittua. Heidän tarkoitus oli pitää Remukselle seuraa eläinhahmoissa, joten heidän tullessa paikalle, ihmissusi saattoi tuntea olonsa vähemmän pedoksi ja lähteä jolkuttelemaan ystäviensä kanssa syvemmälle metsää.

Sirius juoksenteli koirahahmossaan heidän edellä pitäen huolen siitä, ettei ihmissusi keksisi erkaantua heistä yhtäkkiä. Hän halusi etsiä heille piilopaikan, jonne he kaikki voisivat vetäytyä lepäämään siihen asti, kunnes ihmissusi alkaisi menettää voimiaan.
Mutta ihmissutta oli hyvin vaikea pitää ruodussa heidän liikkuessaan metsässä, jossa joka puolelta saattoi kantautua jonkinlaisia ääniä, jotka kiinnittivät ihmissuden huomion. Hän saattoi välillä menettää keskittyneisyytensä Siriukseen ja jäädä kuuntelemaan toisenlaisia ääniä metsän kupeista. Sirius vilkaisi vähän väliä Jamesta, joka tepasteli rotta sarviensa välissä heidän takanaan.

He kävelivät jonkin matkaa eteenpäin kuun valaistessa heidän tietään himmeästi latvojen väliköistä. Sirius piti yllä ihmissuden huomiota, kunnes aivan lähettyviltä kuului melko kovaääninen rapsahdus. Sirius vilkaisi oitis ihmissutta, joka oli pysähtynyt katsomaan katse nauliintuneena äänen suuntaan. James tuntui katsovan samaan suuntaan myös, mutta siellä ei näkynyt mitään epätavallista.
Silti ihmissusi alkoi murista ja muuttua levottomammaksi. Sirius oli valppaana ja pyrki saamaan ihmissuden huomion takaisin itseensä. Hän haukahteli ihmissudelle, mutta se vain katsoi pimeyteen tiiviisti eikä tuntunut huomioivan ollenkaan Siriusta. Se ilmeisesti haistoi jotain, mitä he muut eivät kyenneet haistamaan.

Se otti askeleen kohti pimeyttä, josta ääni oli kuulunut. Sirius vilkaisi hädissään uroshirveä, jonka tummista silmistä paistoi avoin hätä. Sirius ei keksinyt muutakaan kuin loikata ihmissuden eteen ja murista sille varoittelevasti. Hän väläytti hampaitaan ja näytti haukahduksillaan, että ihmissuden oli peräännyttävä takaisin taakse. Mutta se oli jo saanut vainun, eikä aikonut perääntyä. Se oli noussut takajaloilleen ja ulvoi nyt kuuta hurjemmin kuin aikaisemmin. Sirius ei voinut enää odottaa, vaan hän kävi kiinni ihmissuden etumukseen ja riuhtoi sitä yrittäen kesyttää se jälleen.

Ihmissusi oli Siriusta kuitenkin paljon kookkaampi, eikä sille tuottanut vaivaa pyristellä koiraa irti etumuksestaan, jolloin Sirius paiskautui suoraan lähimpään puuhun ja jäi siihen makaamaan liikkumattomana. James oli huomannut tämän ja se laukkasi uroshirvihahmossaan kohti ihmissutta, joka oli aikeissa lähteä äänen perään. James puski sarvillaan ihmissuden etumusta, jolloin se nousi kahdelle jalalle ja työnsi etutassuillaan Jamesin sarvia loitommas.

James olisi yrittänyt seuraavaakin puskua, mutta hän huomasi ihmissuden käyvän käsiksi Peterin rottahahmoon, jolloin hän ampaisi täyteen vauhtiin kohti Peteriä ja nappasi hänet kyytiinsä sarviensa lomaan ennen kuin ihmissusi olisi ehtinyt napata hänet. James juoksi kuitenkin niin nopeaa, että katsoessaan taakseen hän huomasi ihmissuden kadonneen, mutta kuuli silti sen huudon jossain lähettyvillä.
James pysähtyi paikoilleen ja vilkuili ympärilleen. Sitten hän muutti muotoaan takaisin ihmiseksi ja laski Peterin takaisin maahan, jolloin hänkin oli muuntautunut takaisin omaan ihmishahmoonsa. He olivat hetken hiljaa vilkuillessaan ympärilleen, kunnes James lopulta sanoi:
”Meidän täytyy hakea Sirius ja minun näkymättömyysviittani.”

~*~

Evelin juoksi henkensä edestä puiden tiheyksissä karkuun sydän pomppiessa jossain kurkun tienoilla. Hän oli yleensä taitava liikkumaan sellaisessa maastossa eläessään lähes koko elämänsä metsässä, mutta nyt hänen jalkojaan heikotti, ja hän kompuroi eteenpäin kömpelömmin kuin koskaan aikaisemmin.

Hän oli kulkenut metsään etsiessään Siriusta, Remusta, Jamesta ja Peteriä halutessaan saada selville, mitä he oikein olivat aikeissa tehdä. Hän ei koskaan kuvitellut heillä olevan mitään pahaa mielessään, mutta etsiessään syvemmältä metsää Evelin oli vihdoin löytänyt heidät – tosin erilaisissa muodoissaan. Hän oli hetken seurannut heitä katseellaan ymmärtääkseen, että he kaikki neljä kävelivät metsässä eläiminä: uroshirvi, ihmissusi, rotta ja musta koira.

Evelin ei tuntenut vihaa, vaan halua saada tietää enemmän heidän tekosistaan. Hän olisi seurannut heitä pidemmälle, ellei olisi astunut harhaan ja rikkonut jonkin eläimen risuista tekemää pesää. Ja niin kuin Evelin olikin osannut päätellä: ihmissusi ei jättänyt asiaa sikseen.

Ja hän juoksi minkä jaloistaan pääsi loitsien erilaisia hidasteita pois tieltään ja vilkuillen vaivihkaa kintereilleen. Hänen korvissaan kaikui yhä enemmälti ihmissuden ulvonnat, jotka saavuttivat Evelinin yhä nopeampaa. Hän juoksi hädissään eteenpäin tietämättä ollenkaan olinpaikastaan – puhumattakaan siitä, minne hän olisi matkalla.

Kun lopulta Evelin alkoi tunnistaa kaukana takanaan pinkovan ihmissuden, hän pysähtyi, liimautui kiinni lähimpään puuhun minkä huomasi ja sulki sitten silmänsä. Hän tiesi, että seuraava loitsu vaatisi paljon voimia ja ennen kaikkea keskittymiskykyä, jota oli hieman vaikea omata silloin kun ihmissusi vaani lähettyvillä. Evelin yritti joka tapauksessa kovempaa kuin koskaan ennen ja aukaistessaan silmät, hän huomasi ruumiinsa sulautuneen puun kaarnaan kiinni kuin olisi osa sitä puuta.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ihastella loitsun toimintaa, sillä ihmissusi oli saavuttanut hänet ja vaani hänen ympärillään olevien puiden lähettyvillä. Evelin yritti pidättää raskasta hengitystään, ettei hänen suustaan kuuluisi pihahdustakaan, jolloin ihmissusi tarkkaili vielä hetken ympäristöä, kunnes se jolkutteli sitten lopulta pois ulvoen samalla taivaalla loistavaa kuuta.

Evelin varmisti ihmissuden olevan poissa ja huokaisi helpotuksesta. Hän irrottautui puun kaarnasta muuntautuen takaisin omaan ruumiiseensa pudistellen ylimääräisiä puunpalasia irti viitastaan. Sitten hän valitsi toisen suunnan, jonne ihmissusi ei ollut mennyt ja lähti juoksemaan syvemmälle metsää.

Hänen täytyi löytää Remus, sillä Evelin oli varma, että he voisivat tehdä ihmissudelle jotain. Remus ainakin voisi, sehän olisi selvää. Jos ihmissusi olisi jokin Remuksen ystävistä, tietysti hän tietäisi keinon saada se taltutettua. Etsiessään Remusta sysipimeästä metsästä, Evelin oli kaatua maassa lojuvaan kankaaseen, joka oli jätetty tielle kuin tarkoituksella. Evelin pysähtyi ja kumartui sen ylle koskien kangasta kalpeilla sormenpäillään. Se ei ollut mikään heidän leirinsä viltti, vaan jonkinlainen viitta. Evelin otti sen käsivarsilleen ja huomasi silloin jotain.
Viitta, joka lepäsi hänen käsillään, oli tehnyt Evelinin kädestä näkymättömän. Hän kurtisti kulmiaan ja levitti viitan silmien eteensä nähdäkseen paremmin. Viitta näytti muuten lähes normaalilta, mutta kokeillessaan sitä ylleen, Evelin huomasi kuinka hänen vartalonsa katosi sen alle.

”Tämäpä kummallista”, hän mutisi itsekseen hymähtäen ja käärien viitan takaisin kasaansa.

Hän loikki normaaliin tapaansa kantojen ylitse ja piti välillä huolta selustastaan, ettei kukaan päässyt yllättämään häntä. Se oli Evelinille tietysti tavanomaista, sillä 70 vuotta on pitkä aika, ja hän oli sen aikana oppinut taistelemaan samankaltaisissa tilanteissa. Tosin, hän ei ollut ikinä kohdannut ihmissutta eikä totta puhuakseen edes osannut tehdä mitään kohdatessaan sellaisen, eikä toisaalta voinutkaan, sillä se saattoi olla joku Remuksen ystävistä.

Evelin hidasti vauhtiaan huomatessaan edessään valoa. Hän itse asiassa tiesi mistä hohde oli peräisin, sillä hän oli eksynyt joen lähettyville, joka hohti tavallista enemmän täysikuuöinä. Evelin asteli joen luokse ja hymyili itsekseen. Hän oli näkevinään etäisesti jossain kauempana jokea kuvan kauniin hevosen, joka seisoi keskellä virtaa. Evelin asteli lähemmäs joen reunaa ja tarkkaili hevosta hetken tietäen, mikä otus se oli. Hän totisesti tiesi, että metsässä eli niin kauniita olentoja, mutta niiden näkeminen oli Evelinille aina yhtä ihmeellistä. Evelin katseli hevosta pitkään hymyillen, tietäen, että hevonen oli yksi hänen suojatistaan, joka oli pysynyt elossa näinkin kauan.

”Vetehishevonen”, Evelin kuiskasi haltioissaan.

Hän oli aikeissa astella lähemmäs hevosta, ja olikin saavuttanut lähietäisyyden, kunnes hevonen huomasi Evelinin ja kääntyi lähteäkseen. Se laukkasi poispäin virran suuntaisesti, ja Evelin jäi kaihoisasti katsomaan sen perään manaten huonoa tuuriaan.

Kääntyessään lähteäkseen joen luota, hän kuuli ulvontaa lähettyviltä, jonka myös ilmeisesti hevonenkin oli vaistonnut, ja jähmettyi paikoilleen. Evelin oli aikeissa lähteä juoksemaan pakoon, mutta juuri silloin ihmissusi hiipi hänen lähettyvilleen jostain pensaiden väliköistä väläyttäen teräviä kulmahampaitaan ja lipovan kieltään hyvin nälkäisennäköisenä. Sen silmät tuijottivat suoraan Eveliniä, joka ei voinut peloltaan liikuttaa raajan rajaakaan. Hän toivoi totisesti, että Remus tulisi paikalle ja –

Ihmissusi louskutteli leukojaan ja ärähti. Evelin tuijotti sitä kylmän hien kohotessa hänen otsalleen. Hän tuijotti ihmissuden verestäviin silmiin, jotka näyttivät hyvin ahnailta vastaanottamaan Evelinin kenties jälkiruuakseen, mikä kammotti häntä suuresti. Hän toivoi, että olisi pystynyt hyppäämään joen ylitse tai kyennyt juosta karkuun – mitä tahansa, kunhan hän ei vain olisi siinä paikallaan seistessään odottanut ihmissuden iskua.

Mutta katsoessaan tarkemmin lähenevää ihmissutta, Evelin huomasi jotain tuttua ja ymmärsi. Hän unohti kokonaan pelon ja kaiken mitä oli vain hetki sitten tuntenut sinä silmänräpäyksessä naulitessaan katseensa ihmissuden silmiin.

”Remus?” Evelin kuiskasi epäuskoisena rentoutuen. ”Oletko se sinä, Remus?”

Ihmissusi lopetti saman tien leukojen louskuttelun mutta murisemistaan se jatkoi siitä huolimatta. Hän katsoi verestävillään silmillä Eveliniä, joka seisoi aivan hänen kuononsa edessä hengittäen lähelle sen kasvoja. Evelin hymyili sille pienesti ja sanoi uudestaan hyvin lempeästi:
”Se olet sinä, Remus, etkö olekin? Minä näen sen sinun silmistäsi, että se olet sinä!”

Ihmissusi tarkkaili Eveliniä hiljaisena eikä se tehnyt elettäkään hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Evelin ei tiennyt mikä siihen oli mennyt sen katsoessa vain ilmeettömänä häntä takaisin ja ikään kuin kuunnellen, mitä Evelinillä oli sanottavana. Sen korvat olivat ylhäällä valmiina kuuntelemaan, minkä myös Evelin oli huomannut.

”Remus, oletko sinä todellakin ihmissusi?” Evelin kysyi hämmästyksissään katsellen ihmissuden silmiä, jotka näyttivät etäisesti hyvin samanlaisilta Remuksen silmien kanssa.

Unohtaessaan kaiken pelon, Evelin oli aikeissa koskettaa ihmissuden kuonoa täynnä luottamusta siitä, ettei Remus tulisi ikinä satuttamaan häntä, kun lähettyviltä kuului ääniä, ja ihmissusi säpsähti. Evelin katsoi ihmissuden taakse ja huomasi puiden siimeksestä ilmaantuvan uroshirven, rotan ja mustan koiran. Heidät nähdessään ihmissusi vilkaisi vielä kerran Eveliniä suoraan hänen silmiinsä ja ulvoi sitten niin lujaa kuin saattoi paetessaan metsän pimeyteen toisilta eläinhahmoilta karkuun.

Evelin ei tiennyt, miksei ihmissusi ollut satuttanut häntä niin kuin he yleensä tekivät ihmislihan kohdatessaan, mutta sen hän tiesi, että Remus oli vain hetki sitten ollut läsnä hänen kanssaan.

~*~
« Viimeksi muokattu: 06.03.2008 20:32:50 kirjoittanut Captain Oats »

Ansku-Ransku

  • aurinkoaddikti
  • ***
  • Viestejä: 453
Vs: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit) K-13
« Vastaus #22 : 05.03.2008 14:43:54 »
Ensimmäinen viesti, jonka kirjoitan tähän upeaan Finiin.

Aloitetaan taas lainauksilla? Hienoa. Opin samalla miten se tehdään  ;D

Lainaus
”Se ei ole automaattisesti minun syy, jos joku sattuu tulemaan paikalle”, Sirius kuiskasi Remukselle loukkaantuneena ja kalppi ulos kallion aukosta Remuksen katseen seuratessa häntä hänen katoamiseensa saakka.


                      ------------------------------------------------

”Mutta sitten hänen näkönsä palasi jälleen ennalleen ja hulvaton vapina laantui. Hän ei enää katsonut Jamesta niin transsimaisesti kuin hetki sitten, mutta sekavuuden tunne oli jäänyt silti pysyäkseen. Hän yritti kavuta ylös vilttinsä kanssa, jolloin James ja Sirius auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos kalliosta.

Hui, se oli vaikeaa. Tai sitten en tehnyt sitä oikein  :P

"Se ei ole automaattisesti minun syyni", vai? Noita taisi olla muutama muukin...

Tämä toinen taas oli kuvailtu hienosti :)

---
Ehdinkin jo luvun alkupuolella ajatella, että et kai vain olisi unohtanut täysikuuta, mutta sitten se jo pomppasikin eteeni  ;D Hienoa!

Toinen, olin unohtanut Peterin kokonaan! Vähän säpsähdin kun hänen nimensä luin *virn*.
Mainittiinko Lilyä ollenkaan, vai hyppäsinkö vahingossa yli?

Ihanaa! Kohta päästän pois metsästä, sillä en voi juurikaan sanoa, että pitäisin tuosta metsästä. Enkä edes tiedä, miksi en pidä siitä.

Evelinistä pidän kuitenkin enemmän, kuin aikaisemmin. Enkä siitäkään tiedä, miksi. Upeaa, että hän löysi näkymättömyysviitan. Pelkään kuitenkin, että hän jää metsään, mutta en kuitenkaan usko. Mutta sinä yllätät useinkin, ehkä nytkin!

Uusissa luvuissa on kuitenkin yhä vähemmän huumoria, vai kuvittelenko vain?

A-R

Ava by raitakarkki.

Luthien

  • ***
  • Viestejä: 204
Vs: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit) K-13
« Vastaus #23 : 06.03.2008 15:59:03 »
Olen Ansku-Ranskun kanssa samaa mieltä siitä, että luvuissa esiintyy yhä vähemmän huumoria. :-\
Enkä minäkään muuten huomannut, että Lilya olisi mainittu, vaikka tämä luku nyt painottuikin selvästi enemmän tuohon täysikuuhun ja ihmissudeksi muuntautumiseen  ;)

öh, miten Jamesin näkymättömyysviitta päätyi lojumaan metsän keskelle ??? Hyppäsinkö jonkun kohdan yli?
Ja miksi! Miksi, Evelynin piti löytää se. Höh. En olisi halunnut. En jostain syystä tässä luvussa kauheasti pitänyt Evelynistä... (Mutta minulla nyt on aina vähän ongelmia näiden OC hahmojen kanssa :/ )

Gaad, sinulle jo aiemmin mainittiin tuosta, että tämä on hiukan kliseinen, kun on vaaleahiuksinen haltia ja vampyyreja ja hetken luulin, että tunget mukaan vielä yksisarvisenkin!  :o Onneksi se oli vain joku, mikäsenytolikaan...

JATKOA! JATKOA! JATKOA! *kuolaa*
Wanna see how hard i can fall?

Captain Oats

  • ***
  • Viestejä: 13
Vs: Wolves Don't Cry (Remus/OC, J/L, kelmit) K-13
« Vastaus #24 : 06.03.2008 20:31:34 »
Tuhannesti kiitoksia taas teille molemmille kommenteistanne!

Ei, Lilyä ei mainittu luvussa, koska on hankalaa kirjoittaa yhdeksästä hahmosta kerrallaan yhdessä luvussa muuta kuin mainitsemalla heidät muutamalla virkkeellä, mutta olen aloittanut seuraavan luvun tekemisen ja lupaan siinä olevan Lilynkin enemmän esillä.
Jamesin näkymättömyysviitta putosi Jamesilta, kun he lähtivät Remuksen perään. Halusin Evelinin löytävän sen, jotta James + kumppanit eivät olisi voineet yllättää Remusta ihmissuden kohdatessaan Evelinin, koska todennäköisesti he olisivat langettaneet näkymättömyysviitan suojissa jonkun loitsun ihmissuteen ja se olisi pilannut tuon kohdan. Kun heillä ei viittaa ollut (eivätkä he voineet löytää sitä, koska Evelin ehti ensin), heidän täytyi etsiä Remus ilman sitä ja näin Remus sai yhteyden Eveliniin siihen asti, kunnes näki ystävänsä eläinhahmoissa ja pääsi pakenemaan. ;D

Olen tainnut viime luvuista unohtaa huumorin kokonaan! Anteeksi siitä, yritän höystää sitä yhä enemmän seuraaviin lukuihin.

Joudun pahoittelemaan, että seuraava luku tulee myöhästymään hieman, kun huomenna me tulemme saamaan käsiimme Potter-sarjan viimeisen teoksen ja tulen sen vielä lukemaan suomeksi kunnolla läpi. Ja todennäköisesti sen jälkeen suunnittelen toista ficciä tämän lisäksi, mutta ensi viikon puolella saan tähän uuden luvun. Siihen asti taas!