Kirjoittaja Aihe: Mustaa valkoisella | S  (Luettu 1149 kertaa)

Riella

  • ***
  • Viestejä: 14
Mustaa valkoisella | S
« : 24.05.2012 14:07:31 »
Ficin nimi: Mustaa valkoisella
Kirjoittaja: Riella
Tyylilaji/Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Summary: Pelkkiä mustia kirjaimia valkoisella paperilla.

A/N: Laulunsanat ovat Taylor Swiftin kappaleesta Ours


elevator buttons and morning air
stanger’s silence makes me wanna take the stairs


     Taas yksi tavallinen päivä muiden joukossa. Astun hissiin vieraiden ihmisten ympäröimänä. Kiusallinen hiljaisuus. Matka yhdeksänteen kerrokseen tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka olemme perillä parissa minuutissa. Ihmiset rynnivät ulos hissistä katsomatta ympärilleen ja runnovat minut viimeiseksi. Astun hissistä ulos, sipaisen polvipituista hamettani tarkistaakseni, että se on suorassa ja vedän syvään henkeä. Kävelen pitkää käytävää pitkin pöydälleni ja lasken kansioni tietokoneen näppäimistön viereen. Viereisen pöydän takana istuu arviolta noin kolmikymppinen mies, joka näyttää juuri siltä kuin olisi nielaissut sitruunan. Takanani istuva keski-ikäinen nainen tuhahtaa ja kääntää mulkoillen katseensa pois, kun tervehdin häntä.
     Kiitos paljon, ystävälliset työtoverini. On hyvin helppoa ja mukavaa tulla tänne uuteen työpaikkaan, kun minut otetaan niin ystävällisesti vastaan.
 
if you were here we’d laugh about their vacant stares
but right now my time is theirs


     Surffailen netissä ja oikoluen samalla paria artikkelia, joiden pitää olla viikon lopussa valmiita. Korjailen pari virhettä ja lisään muutaman tarkentavan lauseen. Pöydälläni on vino pino korjattavaksi tuotuja tekstejä, jotka pitää tarkistaa ennen julkaisua. Etsin laatikostani punakynän ja otan ensimmäisen niiteillä kiinnitetyn nipun käsittelyyn. Puuduttavaa työtä, ei juurikaan haastetta, pelkkiä mustia kirjaimia valkoisella paperilla. Mutta jotain minunkin on päivisin tehtävä.
   
seems like there’s always someone who disapproves
they’ll judge me like they know about me and you


     Mies viereisessä pöydässä mulkoilee minua. Suututtaa. Hillitsen itseni, en sano hänelle mitään, vaan nousen tuoliltani ja kävelen taukohuoneeseen. Nojaan hetken keittiötasoon ja yritän rauhoittua. Kyllä minä tämän kestän. Olenhan ollut paljon pahemmissakin paikoissa.
     Kahvi keittimessä on vielä kuumaa. Kaadan kupin puolilleen ja lisään hieman maitoa. Ei sokeria. Hörpin varovasti kuumaa kahvia ja lähden kävelemään takaisin paikalleni.
     Mietin, mitä he mahtaisivat ajatella, jos tietäisivät minusta ja sinusta. Mitä me oikeasti olemme. Joskus pelkään, että he ovat jotenkin huomanneet sen, ja siksi kohtelevat minua niin tylysti ja tympeästi, joskus jopa avoimen vihamielisesti. Mutta eivät he voi tietää.
     Miten voisivatkaan? Edes perheenjäsenemme eivät olisi huomanneet, ellemme olisi kertoneet heille. Sen jälkeen emme ole paljon heitä nähneetkään. Minulle on pystytetty hautakivi kotikaupunkiimme.
     Äitini leikkii minun olevan kuollut. Hän kielsi minut, karkotti minut kotoani mielummin kuin hyväksyi sen mitä olen.
     Toisaalta minä jotenkin ymmärrän häntä. Eihän sitä aivan joka päivä saa kuulla, että tyttäresi on ihmissusi.

the stakes are high, the water’s rough
but this life is ours