// Alaotsikko: one-shot, angst
Otsikko: Neljä tieltään eksynyttä
Kirjoittaja: Hile (ei betaa)
Tyylilaji: one-shot, angst, deathfic?
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kuoleman maininta ainakin.
Päähenkilöt: järjestyksessä kertojina toimivat siis vuorotellen pojat Lasse, Rami, Tommi ja Mika (plus koko tarinan ajan mainittava tyttö sivuhenkilönä).
Lyhyesti: "Hain sanoja, uutta alkua ja aikaa, jolloin tärkeysjärjestys oli ollut kohdallaan. Etsin sinua siitä lokerosta, jonka olin ikuisuus sitten kuronut umpeen."Löysin pitkästä aikaa itseni kuuntelemasta Honor Societyn
Where are you now?- kappaletta. Kommentit tulevat aina olemaan tervetulleita. Kiitos paljon jo etukäteen.
NELJÄ TIELTÄÄN EKSYNYTTÄ
Oli petollisen kolea, toukokuinen ilta. Niin äiti oli sanonut eteisessä, vaikka tiesikin minun olevan jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni. Kaksikymmentä neljä ja risat, ikä, johon päästessä viimeistään alkoi todella ajattelemaan tekojensa seurauksia. Tuo ajatus kirvelsi mieleni tyhjäksi ja sysäsin sen äkkiä taka-alalle ennen kuin se ehtisi aiheuttaa pahempaa tuhoa. Olin aina ollut sellainen, ajattellut seurauksia, vaikken sitä ollutkaan näyttänyt muuta kuin viime hetkellä.
Rullasin siskoni autonikkunan auki ja annoin viiman kulkea kasvoillani, ja sekoittaa korvien taakse vedetyt vaaleanruskeat hiukseni. Matkustajana olisin sulkenut silmäni. Ei, olin nyt oman tieni herra. Lasse, oman tiensä herra. Vihdoinkin. Sain ajaa minne halusinkin eikä kukaan saattanut valittaa tuntemattomasta määränpäästä.
Minun kuuluisi olla iloinen. Kukaan ei enää ohjannut minua, usuttanut toimimaan, laittanut sanoja suuhuni.
Silti olisin toivonut, että pelkääjän paikalla olisi istunut joku, huomaamattomasti, tilanteeseen kuuluvasti, ilmeillen.
Maa oli vielä märkä päivällisen sadekuuron jäljiltä. Moottori hyrräsi ajatuksiani kokoon aivan uudella tavalla. Olin aina tiennyt, minne olin menossa, mutten ollut silti uskonut, että olisin ollut tässä, ajamassa pitkin lapsuuden maisemia, kädet liian tiukasti ratissa. Ilmassa tuoksui vapaus. Vapaus, jollaista en ollut ennen tuntenut. Ja minä, Lasse Saukkonen, todella aioin nauttia siitä.
Parkkeerasin lämmityspaikalle, vaikkei talvi ollutkaan. Auton ovet lukittuani, harppasin mustanharmaat portaat ylös, muutamalla pitkällä askeleella. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni, ruskeasta metallikaiteesta tiukasti kiinni pidellen.
Kävelin katoksen läpi, ympärilleni vilkuillen. Piha loisti hiljaisuudellaan. Keinut liikkuivat. Aivan kuin joku alakoululaisista olisi juuri juossut pakoon tulevaisuuttaan. Aivan kuten mekin olimme tavanneet juosta lähi metsään, kaataa toisemme rinteeseen ja pyöriä alas asti, toisiamme tukistaen. Aivan kuin jälleen kantaisin selässäni reppua ja olisin pahasti myöhässä tunnilta jonkin tärkeän asian takia.
Saatoin nähdä pää kolmantena jalkana juoksevat pojat, jotka huusivat matikantunnin turhuudesta sekä tytöstä, joka oli taas tuijottanut pojista hiljaisinta koko ruokailun. Saatoin nähdä Mikan pitkät tummat hiukset ja ruskeat silmät, Tommin sinä alkuajan vaaleana ja viattomana, Ramin kiharaisen tukan ja iloisena nauravat kasvot. Ja näin itseni, heti Mikan vieressä, hänen luottonaan.
Jotenkin olin ajautunut koripallotelineen eteen ja saanut käsiini punaisen pallon, jota nyt vihoissani heittelin kohti koria. Olin niin vihainen, niin vihainen, etten enää osannut hallita tulvaa, joka silmistäni vyöryi. Kiroilin, heitin korin, kiroilin, heitin korin, syytin kohtaloa tilanteestani, työnsin pallon kohti hiekkakenttää. Yritin huutaa, mutta huudon sijaan aiheutin vain pahalta tuntuvan nykäisyn olkapäässäni. Pallo osui betoniseen kukkalaatikkoon ja kimposi takaisin asfalttille, jääden tuijottamaan minua syyttävästi.
Painuin alas asfaltille ja pyyhin kasvojani hihansuuhun. Alue herätti tunteita, jotka halusin vaientaa ja tuhota lopullisesti. Tämä oli paikka, jossa olin kasvanut, viettänyt elämäni parhaimmat hetket, yhdessä tosi ystävien kanssa. He eivät enää olleet tosi ystäviä. Eivät enää koskaan.
Tuijotin häpeävällä katseella likaisia käsiäni ja sitten taakseni, sinne, mistä olin tullut. Tarkastelin nurkkia ja varjoja, mutta ketään ei näkynyt.
Valo painui pilveen, tuuli yltyi ja sai oloni tuntumaan entistä tyhjemmälle. Maailma täyttyi suurista pisaroista, jotka katosivat sisään hupparini kaula-aukosta, alas, aina vain alemmas.
oooo
Kilometrejä oli enää vaivaiset parikymmentä, mutta pysähdyin heti seuraavalle vastaan tulevalle huoltoasemalle, joka alkoi inhottavankin selvästi kieliä lähestyvästä kaupungista. Maksoin kahvin ja etsiydyin ikkunan viereen, jotta saatoin koko ajan nähdä tummansinisen maasturini.
En ollut valmis palaamaan kotiin äidin ja isän luokse. En ollut valmis palaamaan kaupunkiin, johon olin syntynyt kaksikymmentä neljä vuotta sitten. En ollut innostunut näkemään kaikkea sitä, mitä poissaoloni aikana oli tapahtunut.
Minut oli kutsuttu, kyllä, minut oli kutsuttu. Äiti oli sanonut ”meillä on ikävä sinua”, isä ”haluamme nähdä miehen, joka sinusta on kasvanut”. Ei, minusta ei ollut kasvanut miestä. Olinko tosiaan vielä se sama Rami, joka oli lähtenyt etelään kuusi vuotta sitten? Se Rami, joka oli halunnut unohtaa kaiken kokemansa?
En ollut unohtanut mitään, jos siitä lähdettiin. En ollut alunperinkään jättänyt mitään taakseni. ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää”, niinhän se meni aina, yritti sitten mitä tahansa muuta.
Olin kyllä yrittänyt elää yhdessä perheeni kanssa, kasvattaa lapsistani viisaita ja rakastaa vaimoani kuten vaimoa tulee rakastaa. Silti minulta puuttui jokin, joka kaikilla muilla tuntui olevan.
Kyllä, aivan yhtäkkiä minulla oli idea, jonka halusin toteuttaa.
Kaadoin lopun kahvista nieluuni ja irvistin kauan paikoillaan seisoneen litkun kitkerälle maulle. Kaivoin esiin kännykkäni ja etsin numeron, johon olin soittanut viimeksi reilu kymmenen vuotta sitten. Idea oli huono, mutta mahdollinen toteutukseen. Oloni oli kuin pikkutytöllä, joka lopultakin rohkaistui ottamaan yhteyttä ihastukseensa.
Mieleeni nousi kuva luokkahuoneesta, ei niin kaukana huoltoasemalta. Lasse ja Mika ilmeilivät Tommille. Kahdentoista ikäinen poika, kasvoiltaan punehtuneena, yritti peittää päänsä vihreän pulpetinkannen taakse. Tommi laski pulpetinkanttaan alemmas ja alemmas, kääntyen katsomaan minua vakavasti. Katsoin vain ja mietin, mikä oli ajanut meidät tähän, kaveeraamaan Lassen ja Mikan kanssa.
Kuva haihtui, vaikka yritin pitää siitä kiinni. Muodostin seinät ja hahmot taustalla uudelleen, mutta vaikka kuinka yritin, vuodet olivat liian pitkiä ylitettäviksi. En tiennyt, ollako iloinen vai surullinen siitä, että olin pystynyt unohtamaan jotain. Jotain, jonka tapahtumisesta ei ollut varmuutta.
Puhelin tuuttasi suljetun merkiksi, latistaen toivoni.
Kaatosade hakkasi pitkin ikkunaruutua, työntyen hämärtyneeseen tajuntaani. Tuijotin tienpintaa keskittyneesti, toivoen voivani kääntyä takaisin. Toivoin voivani piiloutua pulpetinkannen taakse, aivan kuten Tommi aikoinaan. Aivan kuten Tommi nykyään.
Radiosta kajahti 30 Seconds to Marsin
From Yesterday kuin ilkeillen muistoilleni ystävyydestä ja vanhoista hyvistä ajoista.
oooo
Solmin nauhojani ja kuuntelin tarkkaavaisesti, kuinka pelikaverini nousivat, suunnaten kohti hallin ulko-ovea. Sam kääntyi minua kohti, viimeisenä lähtiänä, katsellen odottavasti sormiani, jotka turhautuneena pyörivät nauhojen ympärillä, otetta saamatta.
”Onks kaikki ok, Tommi?” se kysyi, astui kohti ja päästi oven lukkiutumaan ulkopuolisilta.
”Joo, aina.”
Vale. Vale, jota tahdon voimalla levitin ympärilleni. Valmentajalle pelin jälkeen pukuhuoneen ulkopuolella, kapteenille lenkillä, lihasten tukehduttaessa minut uupumukseensa, jopa baarimikolle tilatessani toista olutta lähi kapakassa. Kahden viikon seurusteluni oli jälleen päättynyt puhumattomuuteeni.
Sam kaatui istumaan lattialle, hätistäen käteni nauhoilta. Siniset silmät väsyneesti väristen, katselin, kuinka minua kaksi vuotta nuorempi mies kiristi kuin pikkulasta ja nosti katseensa, kohtaamaan omani.
”Aina? Muuten vaan tuut aina myöhässä treeneihin, saat nauhas ainoastaan solmuun muiden läsnäollessa ja istut täällä viimeisenä joka helvetin kerta apaattiselta naiselta näyttäen. Tommi, sä et
todellakaan oo kunnossa”, Sam kiteytti ajatuksensa, selvää huolta äänessään.
Laskin katseeni tummansinisiin kengännauhoihin, jotka olivat nyt hienolla rusetilla. Pyörittelin vasenta nilkkaani ja laskin kymmeneen. Kuvittelin itseni muualle. En kuulunut tänne. En kuulunut minnekään, en koskaan kellekään. En kuulunut asuntoon, johon olin muuttanut heti saatuani mahdollisuuden, enkä kotiin, jossa äiti kihlattunsa kanssa tappeli. En minnekään, en kellekään. Ja minä halusin kuulua jollekin.
Sam siirtyi varovasti istumaan viereeni.
”Ei kukaan sua potki ulos joukkueesta, jos sä mulle kerrot.”
Ja pah, varmasti potkisi ja naurahdin ääneen. Sam rypisti kulmiaan, enkä ollut huomaavinani. Tämä oli kai sitä hulluksi tulemista.
Ja kuinka minä, Tommi sillä hetkellä halusinkin puhua. Toivoin voivani tehdä sen pitkästä aikaa, puhua jollekin, purkaa kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden ja paskan, joka kyti sydämessäni vuosi toisensa jälkeen. Kaikkien mielikuva rennosta ja virnuilevansa futarista murskaantui jälleen saavuttaessa määränpäänsä. Totuus oli karumpi.
Käänsin katseeni ja kohtasin välkkyvät, vihreät silmät. Niissä oli jotain tuttua. Tuttu loiste, toivo, jollaisen olin nähnyt viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, koulurakennuksen takana, enkelimäisen tytön kasvoilla. Tytön, joka oli halunnut muuta kuin hyvästit. Enkä ollut silti pystynyt mihinkään muuhun. Pelkkään särjentään, senhän minä osasin. Vai osasinko?
Olin särkenyt ystävyyden, joka oli keinunut jo valmiiksi epävakaalla pohjalla. Viimeinen pala siitä, mitä lapsuudestani oli jäljellä, oli komeasti horjahtanut ja vajonnut. Huuto kaikui korvissani vieläkin. Mikan huuto, sadattelu, kun se oli saanut minulta turpaansa urheiluhallin parkkipaikalla. Sen koko naama oli lainehtinut, ja kaikki oli ollut sen omaa paskamaisuutta.
Olin vakuuttunut.
Sam taivutti päätään, kurottautui ja painoi huulensa omilleni. Ikuisuus, tunteita, joita en ollut ennen tuntenut: kuvotus, kauheus, miellytys. Muistot, jotka huusivat, että kaikki olivat olleet oikeassa. Niin kuin kultainen joki, joka kuivui puroksi surun tehdessä joen varrelle pesänsä. Syntyi kuolio, suoraan sydämeen.
”Olen pahoillani”, kuiskaan ja näen häpeän, punaisen kirjon toisen kasvoilla. Nousen, kerään kamani, kiitän kai kengännauhoista ja kävelen ulos, kevätsäähän. Eikä kukaan missään odota minua. Ei enää koskaan.
Puhelin saa pysyä kiinni vielä viikkoja. En halua kuulla enää kenestäkään pois lähteneestä.
oooo
Seisahduin paikoilleni. Olin löytänyt sen, mitä olin etsinyt, vaikken ollut toivonut löytäväni. Seison ja katselen punaiseen kiveen kaiverrettuja kirjaimia. Käyn ne läpi yhä uudelleen: nimen, syntymäpäivän ja huhtikuun ensimmäisen.
Mitä oli tapahtunut huhtikuun ensimmäisenä? Missä olin ollut? Työhaastattelussa, kyllä, olin saanut potkut jouluaattona ja hakenut uutta paikkaa. Tommi oli kuullut Maisalta pari viikkoa jälkeen hautajaisten tästä. Tieto oli kai ollut vahinko, vaikka meille oltiinkin kai annettu anteeksi, kauan aikaa sitten. Ethän koskaan ollut edes ollut vihainen. Pettynyt vain. Vielä pettyneempi, kun nelikko oli kaatunut, viimeistä palaa myöten.
Emme olleet syylisiä kuolemaasi. Kukaan ei ollut ja siltikin kaikki olivat.
Hain sanoja, uutta alkua ja aikaa, jolloin tärkeysjärjestys oli ollut kohdallaan. Etsin sinua siitä lokerosta, jonka olin ikuisuus sitten kuronut umpeen.
Sellaisia miehet olivat, kiersivät ongelmat, hymähdin itsekseni ja kuvittelin, mitä olisit ajatellut tunnustuksestani. Olit aina pitänyt minua jonakin toisena. Jonakin sellaisena, mitä en ollut koskaan edes ollut. Sellaisena, jollainen minusta oli tullutkin, joka tapauksessa. Niin, olin tosiaan aikuistunut.
Olit ollut liian hyvä tänne, vaikka se kuullostikin typerältä, varsinkin minun suustani. Ei se koskaan suusta ulos tulisi, sisällä se pysyisi. Miehethän, varsinkaan Mikat, eivät koskaan tunnustaneet mitään ääneen. Huolensa ja väheksyntänsä kyllä, mutta muun me piilotimme. Olisinpa avautunut enemmän silloin, kun vielä saatoin. Olisinpa saanut ottaa sinua kädestä, yhden, viimeisen kerran. Pidellä sinua, painaa huuleni hiuksiisi ja kertoa, miten sokeita olimme olleet. Me olimme molemmat olleet sokeita, katsoneet väärään suuntaan.
Olimme molemmat olleet väärässä. Ei, minä olin ollut väärässä. Kukaan ei enää koskaan, koskaan saanut syyttää sinua.
Olit poissa, hyväksyin sen nyt, nähdessäni nimesi kivessä.
Pisarat putoilivat, värjäten hautakiven pinnan tummemmaksi, mitä se todellisuudessa oli. Mikään ei muuttunut. Joelta nousi sumua ja painoin pääni alas. Tummat, liian pitkiksi kasvaneet hiukseni liimautuivat iholle ja saivat oloni tuntumaan syylliseltä.
”Anteeksi”, lausuin ja laskin kukkakimpun punaisen kiven kulmaan. Kohottauduin ja katselin terälehtien hiljaista nuokkumista. ”Anteeksi, että jätin sinut.”
oooo
Lassesta tuli itsenäisempi, mitä saatoimme kuvitella, vaikkei hän koskaan löytänytkään sitä, mitä todella etsi. Ramista ei koskaan tullut kujeilijaa kuten niistä kolmesta varjoista, jotka hän oli tuntenut. Tommi ei koskaan oppinut käsittelemään rakkautta, vaikka olisi halunnut. Mika yritti muuttua pahasta hyväksi, mutta huomasi ettei onnistunut antamaan anteeksi itselleen.
Ja tytöstä tuli enkeli, vaikkei hän sitä koskaan tosissaan kai halunnut. Asiat vain tapahtuvat, tapahtumatta.
