5. luku:Isä oli ollut hirveän vihainen ensiksi etten ollut tullu kotiin yöksi, enkä ilmoittanu mitään, mutta tuntui unohtavan koko asian.
Tyypillistä vanhemmilleni, ehkä äiti oli valistanut häntä, että minulle huutamisesta seuraa vain lisää ongelmia. Rosalie ei kysynyt mitään siitä itku kohtauksesta, mutta silti näin, että hän olisi mielellään kuullut siitä.
Tulin alakertaan jossain kahdentoista aikoihin,
ihanaa oli lauantai, ei tarvitse mennä kouluun. Ketään ei näkynyt alakerrassa, talossa pystyi kuulemaan kaikuvan hiljaisuuden. Se oli jotenkin outoa, olin jo tottunut Jazzin ja Rosen kinasteluun.
Mitä lähemmäs keittiötä kävelin sitä paremmaksi tuoksu tuli.
Hmm… pullaa! Syöksyin kiinni pöydällä lepääviin kanelipulliin ja mussutin niitä hyvällä omallatunnolla.
Ah, rakastan näitä! Mutta myös syömisessä oli huonot puolensa. Nimittäin kun olin syönyt, minun teki mieli tupakkaa. Tällä hetkellä tarve oli kovimmillaan neljän kanelipullan ja kahvin jälkeen.
Otin nahkatakkini taskusta sytkärin ja tupakka-askin. Avasin oven ja minua tervehti ihana auringon paiste ja kukkien valtaisa tuoksu, siitä tiesin, että Esme oli istuttanut nuo kukat, jotka näyttivät suoraan jostain mainoksesta napatuilta.
Avasin autoni oven ja kiipesin sitä apuna käyttäen istumaan autoni katolle. Siinä olisi hyvä nauttia auringosta. kävin makailemaan katolle, niin että jalkani roikkuivat ulkopuolella. Sytytin tupakkani ja vedin ensimmäiset henkäykset.
Ahh, niin täydellistä!Tunsin kuinka jokin peitti auringon. Jasper oli selvästikin tullut takaisin.
“Painu siitä!” ärähdin hänelle, mutta hän ei liikahtanutkaan.
“Okei, todella haus-”, puheeni tökkäsi siihen, kun näin, kuka siinä seisoi.
“No, hyvä, että jollain on edes hauskaa”, Edward sanoi sarkastisesti.
Hän se, sitten jaksaa kerjätä verta nenästään!“Voisitko poistua? Olet aurinkoni tiellä ja Jasper ei ole tullut vielä”, sanoin närkästyneesti.
“En tullut etsimään
Jasperia”, hän sanoi vakavasti.
“Ai.” sanoin niin kuin hän olisi juuri kertonut, että A on kirjain.
“Tulin puhumaan kanssasi…”, hän vääntelehti.
“Aha. Olet vieläkin edessä”, huomautin.
“Niin olen.”
“
Niin olet!”
“Siihen on hyvä syy”
“Oih, saanko minäkin kuulla sen?”, kysyin naureskellen.“Sitten voin päättää lyönkö sinua vai en. Ja tällä kertaa voit olla varma, että lyön ihan
oikeasti.” jatkoin pisteliäästi.
“Sinun ei tarvitsisi olla ilkeä!”, hän huusi minulle.
“
MINÄ!? SINULLE?!”, huusin takasin.
Edwardin silmät kaventuivat viiruiksi ja hän tuijotti minua pistävästi. Kävin takaisin makuulleni samalla, kun manasin häntä alimpaan Helvettiin.
“Mitä helv-!!”, huusin, kun tunsin, että joku nostaa minut. Edward laittoi käden suuni eteen ja asettelin minut paremmin olkapäälleen.
“Bella, älä rimpuile noin paljon!” hän komensi. Potkaisin häntä mahaan.
“Auts! Hei, teit tuon tahallasi!”, hän ähkäisi. Koitin vieläkin huutaa, mutta hänen kätensä oli suuni edessä edelleenkin.
“Miksi päästäisin?”, hän kysyi, kun en lopettanut rimpuilua.
“Aivan, ethän sinä voikaan vastata! Minä suorastaan unohdin!”, Edward naureskeli.
Purin hänen kättään ja hän kiskaisi sen salaman nopeasti pois.
“Oliko
ihan pakko?”, hän sihahti.
“Oli!”, huusin.
“Tällä kertaa voit jopa syyttää minua noista mustelmista! Ilman, että tarvitsee edes valehdella!”, rääkäisin. Näin sivusilmällä Edwardin ilmeen tummenevan, hän ei sanonut mitään, päästi vain minut maahan.
Käännyin ja yritin lähteä juoksemaan, mutta Edward oli nopeampi. Hän tarttui käsivarteeni ja vetäisi minut takaisin.
“Sinähän et mene minnekään”, hän sanoi ja lähti taluttamaan minua kohti metsänrajaa.
“Ehei, minä en
sinun mukaasi tule!”
“Tuletpas!”, Edward sihahti ja raahasi minua perässään. Ei hän ennen ollut tällainen, hän oli kiltti ja huolehtivainen, toisin kuin nyt hän huutaa ja riehuu koko ajan, no tosin minä tuskin olen paras puhumaan asiasta.
Hetken päästä väsyin vastaan taisteluun, hän oli meistä se vahvempi, niin nykyään.
“Minne me menemme?”, kysyin vain, koska hiljaisuus alkoi tuntumaan painostavalta.
“Etkö muista tätä polkua?”, hän kysyi pirteämmin.
“Olen hyvä unohtamaan
turhat asiat”, vastasin kylmästi. Edward tyytyi vain tuhahtamaan.
Olimme perillä ja hän päästi irti. Katsoin, kun hän hyppäsi istumaan ison kivenlohkareen päälle, hänen vatsalihaksensa kiristyivät kivasti paitaa vasten.
NAM! Ei ku ei, EI NAM! “Mitäs katsot?”, Edward kysyi huvittuneena. Hiljenin, en kyllä
ikinä kertoisi
hänelle.
“En tajua vieläkään, miksi toit minut tänne”, vaihdoin aihetta.
“Etkö muista?”, hän kysyi yhtäkkiä surullisena. Pyöritin päätäni. Edward näytti entistä surullisemmalta.
Minut valtasi halu halata ja piristää häntä, mutta vihani ei antanut periksi. Ei nyt, eikä varmaan koskaan, tulisin varmaan aina olemaan hiukan katkera häntä kohtaan.
Hän koukisti sormeaan ja kutsui minua luokseen. Kävelin vähän matkan päähän hänestä. Hän osoitti kaiverrusta hänen vieressään. Kävelin lähemmäs ja katsoin sitä pitkään. Ahdistus alkoi ottaa valtaa ja jokin jo kauan aikaa sitten unohdettu, pyrki pintaan.
--
“Arvaa, mikä päivä tänään on!”, kuparihiuksinen poika hihkuu.
Tiesinhän minä, 14-vuotis syntymäpäiväni, syyskuu 13.
“Ei kaiketi mikään erikoinen”, vastaan tuijotellen maahan.
“Älä viitsi Bella! Kyllä, sinä tiedät ja älä pelkää ei se ollut mitään kallista…” hän mumisi lopun TODELLA epäuskottavasti.
“Ei varmaan, joo”, mumisin.
Hän laittoi kätensä silmilleni ja lähti viemään minua jonnekin, hän ei ärsyyntynyt hitaasta vauhdistani, eikä kömpelyydestäni, hän oli aina todella kiltti ja pitkä hermoinen. Hän muistutteli koko ajan minulle etten saisi kurkkia. Enhän minä kurkkinutkaan.
“Perillä, avaa silmät”, hän kuiskasi korvaani pehmeällä, samettisella äänellään. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni, olimme metsässä, mutta en huomannut mitään kallista lahjaa. Katsoin pää kallellaan Edwardia. Hän viittoi minua katsomaan alas. Katsoin kiveä johon oli kaiverrettu kauniilla käsialalla:
‘Bella & Edward parhaat ystävät ikuisesti. Puilla lehdet, taivaalla tähdet, minulla ei ole mitään, jos sinä lähdet.’
--
Miksi hän teki niin?Epov:
Bella tuijotti kaiverrusta kauan, ehkä liiankin kauan. Hän näytti pelästyneeltä ja surulliselta, tuskaiselta ehkä pikemminkin. Hetken päästä hän nojasi käsiinsä ja hänen hiuksensa valahtivat hänen kasvojensa eteen.
Hänen hartiansa alkoivat täristä hieman.
Ei, ei tässä näin pitänyt käydä! Ei hänen kuuluisi olla surullinen, vaan hyppiä innoissaan ja halailla minua! Minun Bellani oli sellainen… niin
oli.
Arvasinhan minä ettei kaikki ollut kunnossa, kun hän palasi. Hän ei olisi muuten palannut ollenkaan.
Kuulin pari nyyhkäystä. Laskeuduin kiveltä hänen viereensä ja kiersin käteni hänen ympärilleen. Tällä kertaa hän ei työntänyt minua pois, hän jopa halasi minua takaisin.
“
Olen niin pahoillani.” kuiskasi hänen korvaansa.
A/N: Lukeeko tätä kukaan?? 
ainakaan kauheesti ei kommenteja oo tullut! 
Mut jo joku nyt sattuu lukemaan nii ois ihan MAHTAVAA saada niitä kommentteja 
