A/N: Päätin nyt olla kiva ja lisätä tän ekan luvun.
Aimtist, kiitos paljon ja toivottavasti eka luku on mieleen!
dramaqueen, kiitos! (minuakin alko tympiä se Bellan ujous)
mordelove, kiitos ja toivottavasti tykkäät!
Classick, suurkiitos! (valitettavasti en ole vielä saanut betaa)
annamaU-,kiitos ja toivottavasti on mieleen
Luku 1:Bpov:
“Ei, ei, ei ja vielä kerran EI!” huusin tai okei, kiljuin äidilleni. Ja minähän en Forksiin muuttaisi! Siitä hän voi olla varma.
“Sinähän rakastat Forksia!“ äiti intti.
“Älä jaksa, mä olin hölmö sillon ja nyt mä oon viisaampi ja tiiän, et vihaan sitä paikkaa. Minähän en siihen paskaan Forksiin takaisin muuta!“
“Ja kyllä muuten muutat! Et ole nähnyt isääsi kolmeen vuoteen, etkä edes vaivaudu vastaamaan, kun hän soittaa! Aivan, sitten sisko- ja velipuolesi asuvat siellä myös! Ja tiedätkös mitä minä olen kyllästynyt tuohon sinun sekoiluusi!” äiti huusi takaisin. No oliko se nyt niin paha, jos en pariin kertaan tullut takaisin aivan minuutilleen siihen aikaan, kun olisi pitänyt.
“Niin kolmen ihanan, eipäs kun täydellisen vuoden aika ei ole tarvinnut nähdä sitä… sitä… sitä tyyppiä?” nyt huutoni laantui loppua kohden ja lauseeni onnistui kuulostamaan loppujen lopuksi aivan kysymykseltä. Olin unohtanut hänen nimensä. Se oli… oli… äsh en minä muista mitään niin tarpeetonta.
“Charlie.” äiti sanoi rauhallisemmin ja kuulosti pettyneeltä. Charlie? Kuka, mitä, häh? “Tyypin, jota myös isäksesi kutsutaan, nimi on Charlie.” Aha. Katseeni näyttävästi kavalsi. Kiitti vaan minä.
“Noh… Kyllähän mä nyt sen tiesin!” enkä tiennyt, mutta äitihän ei sitä tiennyt. “Mutta mitä sekoilua sä tarkotat? En mä mitään oo sekoillu! Pari kertaa oon ollu myöhäs muutaman hassun tunnin.”
“Muutaman tunnin? Pari kertaa?” Oh no, taas se alkaa. “Tarkoitit kai paria päivää ja joka kerta! Eikun paria viikkoa, joskus parhaimmillaan! VIIKKOA, BELLA, VIIKKOA !” Reneé huusi kovempaa, kuin koskaan ennen. Voi olla, että saatoin hieman vähätellä sanoessani, että pari kertaa ja pari tuntia, mutta ihan vähän vain.
“Mutta minä en halua muuttaa Forksiin siellä on kylmä ja sataa!” vinguin äidille. Ei hän kauaa ole vihainen.
“Sori, mutta lento on jo varattu… Huomiseksi…” hän mumisi. En kuitenkaan kuullut häntä.
“Kiitos, äiti! Tiesin, että tulet järkiisi!” huudahdin ja halasin Reneétä. Pian kuitenkin aivoni alkoivat toimia ja tajusin mitä hän oli juuri sanonut.
“Sori lento on jo varattu… Huomiseksi…” Tunsin kuinka kasvoni valahtivat kalpeiksi ja veri pakeni niistä. Ei!
“3,2,1..” hän laski hiljaa itsekseen. En saanut muuta ulos kuin: “EEEIIIH!”
Pian löysin itseni kuitenkin pakkaamasta. Petturi, petturi, petturi! huusin päässäni samalla, kun heitin itseni kalliolta alas, kohti pimeyttä. Se olisi oikein minulle. Okei keskity pakkamiseen!
Olin saanut äidin luottokortin lainaksi, kun menin ostamaan Forks-vaatteita. Ilmiselvä sovittelu yritys. No, saattoi olla, että vingutin sitä turhankin paljon ja ostelin kaiken mahdollisimman kalliin ja muodikkaan. Oma vikansa. Mitäs annat 15-vuotiaalle tytölle luottokorttisi.
Olin ostanut kenkiä. Ja
paljon. Koulu vaatteita.
Todella paljon ja bileasuja. Vielä enemmän. Nyt olin pakannut kolme isoa matkalaukkua räjähtämispisteeseen ja silti kaikki vaatteet ja kengät eivät mahtuneet. Eivät läheskään, vielä tulisi ainakin kaksi isoa matkalaukullista. Pakottaisin Jasperin kantamaan laukkuni. Jasper oli ainoa, jolle saatoin puhua avoimesti. Hän ei ikinä kertoisi asioitani eteenpäin. Hän oli ainut jonka kanssa olin edes hiukan normaali. Kyllä Rosekin jotain ymmärsi, hän oli ollut joskus pari vuotta sitten kuulemma samanlainen. Juonut, ollut myöhässä, polttanut ja noh… yleisesti katsoen… no, sekoillut. Hän vain aina sanoi, että se oli vaikeaa, kun Cherlie… ei kun Charlie on poliisi. Jouduin lunttaamaan hänen nimensä kädestäni. Joo, olin joutunut kirjoittamaan sen siihen, kun en millään muistanut sitä. Eikä se ollut minun syyni.
Vihdoin sain kaikki pakattua ja kävin nukkumaan. Minua ahdisti jo ajatella minkälainen paikka se oli. Pieni, tunkkainen, kyläpahanen. Siitä ei päästy yli, eikä ympäri.
Mutta olihan minulla aina: Jasper ja Rose. He olivat asuneet Forksissa jo ennen kuin vanhempamme menivät naimisiin. Olimme olleet kavereita kaikki kuusi: Minä, Jasper, Rose, Alice, Emmet ja… Edward. Itse asiassa en ollut varma olivatko Charlie ja Victoria naimisissa vai kihloissa. Toivottavasti naimisissa. En millään haluaisi sanoa Roselle ja Jasperille hyvästi vain sen takia, että isä oli sellainen vätys, ettei voinut naida Victoriaa.
Nukahdin jossain vaiheessa, koska seuraava muistikuvani oli, kun Reneé koputti oveeni ja tuli herättelemään minua.
“Herätys!” hän hihkui.
“Ääh…” mumisin, kun hän avasi sälekaihtimeni. “Voi vittu…” jatkoin muminaani samalla, kun vedin peiton pääni yli.
“Sanoin, että herätys. Myöhästyt muuten lennolta.” hän sanoi hieman tympääntyneeseen sävyyn.
“Ai no sitten…” hihkaisin tekopirteästi ja nousin istumaan. Kasvot tekaistun aurinkoisesti hymyillen. “EI!” jatkoin tympeästi. Lyssähdin takaisin makuulleni ja vedin peiton pääni yli. Reneé mumisi jotain. Oli tullut hyvin hiljaista.
Ihanaa! Vihdoin! Samassa jokin hyvin ilkeä ja paha otus, ryösti peittoni ja heitti vielä ämpärillisen kylmää vettä päälleni. Tarkoitin siis Reneétä. Huomasin hänen ilmeensä se oli juuri sellainen: teet-kuten-sanoin-tai-muuten. Pelottavaa.
“Okei, okei!”
Laitoin päälleni ja menin vessaan laittautumaan. Meikatessani käytin paljon ripsaria ja kajaalia. Tiesin näyttäväni pelottavalta pikkukaupunkilaisen mielestä, mutta täälläpäin sitä kutsuttiin seksikkyydeksi. Otin sakset, ilkeästi virnuillen, käteeni ja aloin leikkelemään kerroksia, muuten todella tylsiin ruskeisiin hiuksiini. Sekin oli äidin syy, mitäs ei vienyt minua kampaajalle, silloin kun sanoin. Suoristin vielä lopuksi hiukseni. Kun tulin ulos vessasta, Phil näytti vaikuttuneelta nähdessään minut.
“Hyvältä näyttää”, hän mumisi. Minulla oli päälläni musta niskalenkki toppi ja punamusta skottiruudullinen minihame. Jalassa minulla oli valkoiset hieman polven yläpuolelle ylettyvät saapikkaat, joissa oli noin 15 cm korot. Otin myös mustan nahkatakkini vielä mukaan varmuuden vuoksi jos siellä vaikka tuulisi. Vilkaisin murhaavasti äitiäni, joka näytti nyt anteeksipyytävältä. Myöhäistä. Otin myslipatukan, jonka söin kolmella haukulla ja päälle kulautin maitoa.
“Valmis?” Phil kysyi varovasti.
“En!” tiuskaisin ja pyöräytin silmiäni.
“Hyvä ja sitten lähdetään!” Reneé huudahti. Eikä muuten varmaan… Eipäs kun joo lähdetään vaan…
“Okei” sanoin tyytyväisesti hihkaisten. Hän pysähtyi ovelle ja kääntyi hitaasti minua kohden, silmät sirissä. Hän tiesi, että minulla oli jotain mielessä. Hymyilin äidille ja rynnin hänen ohi, kadulle ja lähdin kulkemaan poispäin autosta.
“Bella väärä suunta.” Phil totesi.
“Väärin. Tämä on juuri oikea! Menkää te sinne Forksiin minä jään tänne! Etkö näe Phil kuinka innoissaan äiti on Forksista?” naurahdin ja samassa äiti tajusi mitä ajoin takaa. Ennen kuin huomasinkaan Reneé oli nostanut minut olkapäälleen ja piteli vain polvistani kiinni.
“Laske mut alas hullu!” kiljuin hänen korvaansa.
“Kuulen kyllä, vähemmälläkin.” hän totesi yksinkertaisesti.
“No mikset sitten LASKE?” huusin edelleen.
“Koska ei huvita!” hän sanoi nokkavasti, kimakalla äänellä.
“Hahah. Just joo. Mä käytin tota toissapäivänä. Kyll mä tiiän.” mumisin.
“Toissa
viikolla!” hän ärähti. Okei, voi olla, että olen kadottanut minun ajantajunnan. Reneé laski minut autoon ja lukitsi sen oven perässään.
Muuten ajomatka meni ihan hyvin. Rummutin äidin selkänojaa koko matkan valitsemani biisin tahtiin. Kun vihdoin olimme lentokentällä ja minun lentoani kuulutettiin, äiti alkoi nyyhkiä.
“Vihaan sinua, vaikka kuinka itkisit!” sähisin hänen korvaan samalla kun halasimme. Nyyhkytys lakkasi.
“Minäkin rakastan sinua!” hän sanoi ilkikurisesti hymyillen. Hahah hän oli kuullut kun sanoin noin kaikille, jotka sanoivat minulle, että vihaan sinua.
“AAAAAHH!” kiljuin samalla, kun kävelin porteista sisään kohti…
Forksia.Naputin kengän kärjelläni lattiaa. Tulkaa jo, te senkin hölmöt laukut! Minulla oli jo matkalaukkujani varten jokin kärry. Pian ilokseni tunnistin räikeän pinkit matkalaukkuni ja aloin lastata niitä kärryihini. Auts, auts… Painaa, painaa, painaa… Jasper saisi todellakin nostaa nämä autoon. Vihdoin sain kaikki laukut mukaan ja työnsin niitä parkkipaikalle.
Missä? Jasperia ei ollut helppo tunnistaa. BMWhen hän katseli ympärilleen etsiskellen, välilä hän vilkaisi kädessään olevaa kuvaa ja sitten taas ympärilleen. Hänen katseensa kävi minussa, mutta hän ei tunnistanut minua.
Hölmö. Kävelin hänen eteensä ja jäin tuijottamaan häntä. “Oliko jotain asiaakin?” hän kysyi hieman tylysti.
Miten hän kehtasi? Hän mittaili minua katseellaan hieman,
sillä tavalla. Okei, minä perun tuon äskeisen ja nyt voisi tulla, että: ‘Miten hän kehtasi?’
“Idiootti!” hihkaisin ja löin häntä takaraivoon.
“Etsin pikkusiskoani, joten tappele jonkun toisen kanssa.” hän vastasi ärsyyntyneenä, pienen tauon jälkeen.
“Vau, tuo kuva on aika vanha…“ mutisin katsellessa kuvaani, jossa olin peräti seitsemän vanha.
“Joo… Niin on, mutta hän ei koskaan muutu. Itse asiassa muistutat hieman häntä”, hän sanoi hymyillen. Naamani kavalsi minut.
Hänellä meni hetki tajuta asia.
“Bella?”
“Niin?”
“Hitto vie, Bella!” en aina oikein tajunnut häntä ja hänen ajatusten juoksua, kuten nyt.
“Bella!” hän huusi ja nosti minut maasta, kuin olisin ilmaa. “Moi Jazz!” sanoin ja suukotin hänen poskeaan.
Hän katsoi minua hetken, ja hänen päänsä yläpuolella saattoi, jopa nähdä kysymysmerkit.
“Mitä? Kuinka? Hitsit näytät hyvältä!” hän sai viimein sanottua. “Tiedän!” sanoin venyttäen, joka tavua. Hän tuijotti minua vielä hetken suu auki.
“Ja sitten mennään!” hän sanoi, varmaan viidentoista minuutin kuluttua. Huomasin, että hänelle tuotti vaikeuksia nostaa laukkuni takakonttiin. Olisin kyllä voinut auttaa, mutta hän sanoi selviävänsä aivan hyvin itsekin. Hän avasi minulle vielä oven ja sulki sen perässäni.
“Joten… Mitäs on tullu tehtyy, ku potkastii iha pihalleki?” hän kysyi ja koitti kovasti olla vakavissaan.
“Ei mitään… Eihän Rose tiedä, et oon tulos?”
“Ei, me ei kerrottu äidin ja Charlien kaa kellekään. Muuten Charlie on ‘vähän’ remontoinu sitä taloo.” saatoin jopa kuulla lainausmerkit hänen lauseestaan. “Okei-i…” kuulostipa pahalta. Charlie on…
Kun pääsimme pihaan, leukani putosi melkein maahan asti. Se ei todellakaan ollut sama talo kuin ennen. Se ei ollut talo, se oli pienikartano. Se oli valkeaakin valkeampi ja todella paljon suurempi kuin viime näkemältäni, siinä oli nyt kolme kerrosta ja erillinen autotalli, pihaakin oli vielä runsaasti jäljellä. Kun paiskoin kengät jaloistani sain huomata, että se oltiin myös sisustettu uudelleen. Esme.
“Jasper, mitä hittoa sä paiskot?” Rosen kimakka ääni kantautui korviini. Pian hän hyppelehti rappuset alas ja katsoi minua, kuin olisin kovinkin vastenmielinen.
“Ootas, kun Alice kuulee!” hän uhosi ja Jasper vain nauroi ratketakseen.
“Ros-… Rose…” muuta hän ei kyennyt naurultansa sanomaan. Rosen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, hän oli samaan aikaan raivostunut, hämmentynyt, turhaantunut ja pettynyt. Tirskahtelin vähän väliä hänelle ja joka kerta sain tympeän mulkaisun.
“Hitto Rose, se on Bella!” Jasper sai viimein sanottua. Nyt Roseakin alkoi naurattaa.
“Joo niin tietenkin… hah, totta kai… Jasper, hei c‘mon en mäkään mikään tyhmä oo!” hän vastasi silmiään pyöritellen. Vaihdoimme Jasperin kanssa tympääntyneitä katseita. Pian Jasper sai tarpeekseen ja otti passini kädestäni, hän näytti sitä Roselle. Rosen nauru alkoi pätkiä ja hän alkoi näyttää huolestuneelta ja nololta.
“Bella!” hän viimein huudahti ja syöksyi kaulaani. “Bella, Bella, BELLA!” hän huusi, kuin hengenhädässä.
“Rose, Rose, iisisti!” koitin rauhoitella häntä.
“Mutta…” hän mumisi. “Öö… Bella haluaisi kaiketi purkaa laukut ja käydä nukkumaan?” se kuulosti kysymykseltä.
“Juuri niin!” huudahdin.
“Rose? Bellan huone?” Jasper vihjasi, hitaalle, mutta rakkaalle siskolleni.
“Ai, joo!”
Pian kuljimme käsikkäin portaita aina kolmanteen kerrokseen asti. Jasper-parka kantoi urhoollisesti kaikki laukkuni sinne.
“Hyvää yötä Jazz ja Rose!”
“Hyvää yötä Bella!” he toivottivat saman aikaisesti. Eli Charlie ja Victoria olivat yövuorossa. Hyvä! En jaksanut purkaa laukkujani, joten pengoin yöpukuni ja heivasin laukkuni suuren vaatekaappini perälle. Kun olin tehnyt kaiken. Lysähdin vain pehmeälle sängylleni ja laitoin silmäni kiinni. Eikä aikaakaan kun jo nukahdin.
A/N: Ei ollu tarkotus tehä näin pitkää. Mut kommentit ois kuitenkin kivoi!