Kirjoittaja Aihe: Pudonneet puunlehdet, S (Draco/Hermione, Angst/Romance, deathfic)  (Luettu 859 kertaa)

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 442
Nimi: Pudonneet puunlehdet
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Angst/Romance, Deathfic
Paritukset: Draco/Hermione
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat J.K.Rowlingille

Vanhaa, kivistä seinää vasten nojasi nuori mies. Hänen päänsä oli painuksissa ja vaaleat hiukset peittivät hänen kasvonsa. Jokainen ohikulkija loi häneen säälivän silmäyksen, mutta ne katseet olivat merkityksettömiä. Vain tavallisia, arkisia, jokapäiväisiä tunteita, kykenemätömiä muuttamaan mitään.

”Herra Malfoy?” nuori, tummatukkainen nainen käveli miehen luokse. Draco ei liikahtanutkaan – mikään hänessä ei osoittanut, että hän kuunteli naista, mutta toinen ei kuitenkaan lähtenyt pois. Nainen laski kätensä hänen olkapäälleen. Ele oli tarkoitettu lohduttavaksi, mutta Dracon teki mieli ravistaa käsi pois. Hän ei kaivannut kenenkään osanottoa.

”Olen hyvin pahoillani menetyksestänne, enkä tahtoisi häiritä”, nainen sanoi hiljaa. ”Velvollisuuteni on kuitenkin antaa teille tämä. Se löytyi talosta – se on osoitettu teille.”

Nainen työnsi Dracon käteen pergamentinpalan. Mies tarttui paperiin huolimatta siitä, että hänen mielensä teki vain antaa sen pudota. Kuten kaikki muukin, lopulta sekin muuttuisi maaksi ja katoaisi. Naisen lähdettyä hän huokaisi syvään ja avasi paperin.

” Draco,

Tahdon kertoa sinulle jotakin. Haluan olla rehellinen sinulle ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiedän, etten ole tehnyt lupausteni mukaan – en ole tukenut sinua niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Olen ollut heikko. Olen paennut sinua, omaa itseäni ja kaikkea sitä, mitä meillä joskus oli. Kuitenkin toivon, että tämä kirje kulkeutuu käsiisi ja saan vielä kerran osoittaa sinulle rakkautta ja luottamusta.

Muutamaa päivää aikaisemmin katselin ulos ikkunasta ja näin lehtien putoavan puista. Ne putosivat keveästi, liitäen kauniisti ilmassa. Näytti kuin ne olisivat tanssineet maahan ja lopulta muuttuneet mullaksi rauhassa, vaatimattomasti. Se kuulostaa hyvältä tavalta lähteä, eikö vain?

Minun tarinani on vähemmän kaunis. Minä putosin elämänpuuni korkeimmalta oksalta nopeasti ja kivuliaasti. Olin kiivennyt pitkään saavuttaakseni paikkani – minä olin vihdoin saanut kaiken kaipaamani. Minulla oli sinut suojelemassa minua kaikelta pahalta. Sinä sait minut hymyilemään ja tuntui, kuin elämääni valaiseva aurinko olisi siirtynyt taivaalta ja muuttanut sinuun. Olit minulle niin hyvä. Ja kaikesta siitä huolimatta minä aloin horjua ja lopulta putosin pimeimpään paikkaan mitä kuvitella saattaa. Edes sinun säteilysi ei enää kyennyt valaisemaan minua.

Minä jäin loukkuun oman itseni ja maailman pahuuden kanssa. Sinä olit poissa. Seuranani olivat vain talon öiset varjot pilkkaamassa minua. Ne sanoivat, että olin tulossa hulluksi. Ne muistuttivat minua uudelleen ja uudelleen siitä, että olin vajonnut niin matalalle ettet edes sinä, huolimatta siitä kuinka paljon minua rakastit, kyennyt enää elämään kanssani. Joka aamu jouduin heräämään harteillani tieto siitä, ettet halunnut minua. Ja ilman sinua oli täysin mitätön. Olin hylkiö, joka istui minuutista toiseen ja päivästä viidenteen itkien ja katuen omaa syntymäänsä.

Monta kokonaista päivää vietin sängyllämme maaten ja kuunnellen naapurista kuuluvia ääniä. Perheen vanhemmat riitelivät usein. Se sai välillä jopa hymyn käväisemään kasvoillani, kun muistin kuinka sinä tulit kotiin sadatellen sitä, etten jälleen kerran ollut ostanut juuri sitä juustoa josta eniten pidit. Sitä seurasi minun saarnani siitä, kuinka paljon terveellisempää minun ostamani juusto oli. Lopulta keskustelu päättyi aina siihen, että sinä marssit kauppaan ostamaan kolminkertaisen määrän lempijuustoasi vain osoittaaksesi mieltäsi. Se oli hyvää aikaa. Muistatko sinä kaiken sen myös, Draco? Muistatko?

Eräänä päivänä astuin ovesta ulos viedäkseni roskat. Yritin pitää järjestystä yllä, jotta saatoin silloin tällöin valehdella itselleni kaiken olleen vain pahaa unta. Kun olin suorittanut tämän päivittäisen pikku rutiinin, lähdin kiipeämään portaita ylös palatakseni takaisin. Jo kymmenen askelman jälkeen oli väsynyt – sydämeni hakkasi kuin ompelukone ja olin hengästynyt. Olin antanut itseni romahtaa täysin, sekä henkisesti että fyysisesti.
Silloin portaita alas juoksi kaksi lasta. Toinen heistä oli suloinen pikku tyttö, jolla oli vaaleat kiharat. Hän nauroi ystävänsä kanssa ja hänen poskensa punoittivat. Jostain syystä hän sai minut ajattelemaan sinua. Hän olisi hyvin voinut olla meidän tyttäremme.
Ajattelin kaikkia suunnitelmia mitä meillä oli lastemme varalle – kiistelimme päiväkausia siitä, saisiko mahdollinen poika nimensä isoisoisäsi mukaan. Minä olin sitä mieltä, että jos lapsiparka nimetään Hyperioniksi, lastensuojeluviranomaisten tulisi puuttua asiaan. Se oli hyvää aikaa. Nyt antaisin mitä tahansa edes yhdestä Hyperionista. Pienestä pojasta, joka istuisi välissämme sohvalla kun joku ottaisi meistä kauniin valokuvan ja laittaisi sen kehyksiin. Malfoyn perhe. Niin sen oli aina tarkoitus olla.

Nyt katson ympärilleni tässä huoneessa. Se alkaa jo tuntua hauta-arkulta. Kuinka mielelläni hylkäisinkään tämän minua kalvavan tuskan ja vaipuisin rauhaisaan, kunniakkaaseen lepoon. Peilit olen kääntänyt ympäri jo viikkoja sitten – en tahdo nähdä itseäni. Se kuvastuu jo liian tarkasti toisten ihmisten silmistä, kun he katsovat minuun. Minusta on tullut kävelevä, elävä zombi.

Olen koko elämäni ollut siinä uskossa, että olen hyvin viisas ja itsenäinen nainen, mutta nyt kun se on tulossa loppuun, näen asiat uudessa valossa. Vaikka kuinka muistelen ja kertaan kaikkia loogikan sääntöjä, mikään niistä ei käy järkeen yhtä hyvin kuin ajatus, joka hallitsee mieltäni. Millään ei ole mitään merkitystä ilman sinua.

Viimeiseksi haluan vain kertoa olevani pahoillani. Tiedän aiheuttavani sinulle tuskaa sanoillani ja teoillani, ja niistä viimeinen varmasti tulee lähes tappamaan sinutkin. Silti toivon, että kykenet vielä joskus tuntemaan onnea ja iloa sydämessäsi. Tuhannet kyyneleet ovat vuoksesi valuneet poskiani pitkin, mutta en kadu niistä ainuttakaan. Olet kaiken tuskan ja kaipauksen arvoinen. Toivon vain, että olisin ymmärtänyt sen ennen kuin oli liian myöhäistä. Kunpa vain olisin ymmärtänyt rakastaa sinua kokonaisena. Viimeisten tässä talossa viettämieni kuukausien aikana olen oppinut rakastamaan jokaista vikaasi ja virhettäsi. Sinä olit minulle kaikki. Maailmani keskipiste ja elinehto. Käteni puristuu monesti nyrkkiin toivoen, että sillä tavalla pystyisin pitelemään sinusta kiinni. Huuleni kaipaavat omiasi niin paljon että se sattuu. Tuntuu, kuin sydämenlyöntinikin ivaisivat minua, sillä ilman sinua ei ole elämää.

Anna anteeksi kaikki virheet. Anna anteeksi kipu, jonka tuotan sinulle. Minä tiedän, että jonain päivänä, toisessa maailmassa, me kaksi voimme jälleen olla yhdessä ja saada kaiken sen mitä rakensimme niin monta vuotta.

Lupaan rakastaa sinua vielä kauan sen jälkeen, kun kuolema meidät erottaa.
Hermione.”


Paperi putosi äänettömästi maahan livetessään miehen käsistä. Kukaan ei ollut ottamassa hänestä kiinni, kun hänen polvensa pettivät ja hän vajosi maahan.

Millään ei ollut merkitystä ilman häntä.
« Viimeksi muokattu: 22.03.2015 06:19:08 kirjoittanut Beyond »

Neriah

  • ***
  • Viestejä: 606
Vs: Pudonneet puunlehdet, K13
« Vastaus #1 : 21.10.2010 20:26:21 »
Tämä oli aivan uskomattoman surullinen. Sanat, jotka olit tähän valinnut, olivat jokainen täynnä tunnetta ja ne tuntuivat purkautuvan yksitellen lukiessani niitä. Hermionen kirje oli mielettömän koskettava, ja vaikka voinkin hieman syytellä kuukaudenvaihetta, meinasin tosissani purskahtaa itkuun lukiessani kirjeen viimeisiä kappaleita.

Lainaus
Olet kaiken tuskan ja kaipauksen arvoinen. Toivon vain, että olisin ymmärtänyt sen ennen kuin oli liian myöhäistä. Kunpa vain olisin ymmärtänyt rakastaa sinua kokonaisena. Viimeisten tässä talossa viettämieni kuukausien aikana olen oppinut rakastamaan jokaista vikaasi ja virhettäsi. Sinä olit minulle kaikki.

Erityisesti tuo kohta liikutti odottamattoman paljon, ja se nousikin lempikohdakseni koko ficistä, vaikka upeita pätkiä oli useampiakin. Pidin erityisen paljon siitä, miten Hermione oli niin kovin pahoillaan, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä mitä teki. Varsinkin lopussa ollut toivoa herättänyt lausahdus, "Minä tiedän, että jonain päivänä, toisessa maailmassa, me kaksi voimme jälleen olla yhdessä ja saada kaiken sen mitä rakensimme niin monta vuotta", oli ihana täydennys muuten niin musertavalle ficille, jota lukiessa tuntui itseenkin sattuvan. Kuvittelin tilanteen ja monet Hermionen ja Dracon kokemat vuodet omalle kohdalleni, eikä tunneryöppyyn sitten muuta enää tarvittu.

Draco oli pienessä mutta silti niin suuressa osassa tässä, ja olit saanut puristettua häneen mukavasti kaiken, mitä hänenkaltaisensa mies suinkin kykenee tuntea vastaavassa tilanteessa. Draco oli itsensä.

Ainoastaan yksi kohta tuntui olevan virheellinen:
Lainaus
Minusta on tullut kävelevä, elävä zombie.
Eli suomenkielinen vastine englanninkielen zombielle on ihan vain zombi, mutta kaipa sen voi noinkin kirjoittaa. En siis ole varma tästä, mutta ajattelin kuitenkin osoittaa.

Toinen kohta, jota hiukan kummeksuin, oli seuraava:
Lainaus
että olin vajonnut niin matalalle ettet edes sinä voinut elää kanssani.
Kuulostaa vähän siltä, niinkuin Draco olisi kovin matalalle vajonnut henkilö, mutta edes hän ei kykenisi elämään niin matalalla kuin Hermione. Anteeksi huonosti muotoiltu selitys, mutta tuo kohta vähän tökkäsi.

Kuitenkin. Rakastan tällaisia tunnepitoisia, luvattoman surullisia ficcejä, ja tämä sopi erinomaisesti iltalukemisiksi suklaan ja surullisen musiikin kanssa.

Todella suuri kiitos tästä.  :-*