Nimi: Karuselli
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Alakuloinen draama
Fandom: Greyn anatomia
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Paritukset: (Ellis/Richard)
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Myöskään tällä saralla en ota minkäännäköistä kunniaa henkilöhahmoista, paikoista ja canon-juonesta, vaan ne perustuvat tv-sarjaan. Kirjoitan vain itseni ja toivon mukaan toistenkin iloksi, siinä kaikki saamani (ja kaipaamani) hyöty.
Lukijalle: Tämä one-shot on tuhoutuneelle McAnatomy -foorumille keväällä kirjoittamani ficcipätkä. Lisäänpä senkin tänne sen kunniaksi, kun kolmas kausi alkoi telkkarissa.
Sijoittuu kolmoskauden ensimmäisessä jaksossa nähtävään lyhyeen takautumaan. Nyt se ei siis enää edes spoilaa.
KARUSELLIRiemu kupli pikkutytön sisimmässä, kun äiti ilmoitti että hän pääsisi välipalan syötyään puiston karuselliin. Yhteiset hetket äidin seurassa olivat harvinaista herkkua. Yleensä Meredith oli tarhasta tultuaan kotiapulaisen hoivissa, aina siihen saakka kunnes isi tuli töistä. Ja se oli vasta illalla. Äidin vapaapäivät olivat harvinaisia ja siksi erityisiä.
Valmistautuminen uloslähtöön vaikutti tärkeälle. Äiti laittoi huulikiiltoakin, ja antoi hänenkin laittaa. Huulet tuntuivat hiukan tahmeille ja jotenkin erityisen tyylikkäille. Melkein uusi, kaunis takki yllään ja tukka sileäksi harjattuna Meredith tunsi olevansa iso tyttö.
Heidän kävellessään puistoa kohti tyttönen hyppeli ja lauleskeli. Hän tarttui riehakkaasti äitiään kädestä yrittäen saada hänetkin tunnelmaan.
”Älä roiku, Meredith! Osaat kävellä itsekin.”
Tyttö aisti äidistä henkivän kireyden, joka oli ristiriidassa iloisen retken kanssa. Hän saattoi tuntea tämän käsistä, niiden kohollaan erottuvista jänteistä sykkivän hermostuneisuuden. Miksi ihmeessä? Jännittiköhän äitiäkin karuselliin nouseminen? Meredith tunsi sisällään pompahtelevan hilpeyden ja jaloissakin säteili kiihkeä odotuksen ilo, sitä riitti jokaiseen askeleeseen. Äiti hymyili väkinäisesti, suki kampaustaan käyttäen näyteikkunaa peilinään, ja värähti kääntäen katseensa poispäin.
”Äiti, onko jokin vialla?” Pulleaposkinen viisivuotias käänsi kysyvän katseensa Ellis Greyn viileisiin, aivan liian usein pistävänkoviin silmiin.
”Ei mikään. Jouduhan nyt.”
Meredith ei luottanut äidin hymyyn. Se oli ohut ja pinnallinen, sen takaa kuulsi oudosti toivoa ja surua. Askeleet kiihtyivät pikkuhiljaa; pian ne olivat niin ripeät, että tyttö sai pitää yllä puolijuoksua pysyäkseen vauhdissa. Hän sinnitteli perässä, että äidin ei tarvitsisi vetää häntä. Käden puristus oli napakka ja määrätietoinen.
Äidin kädet olivat tärkeät, ajatteli Meredith hyvillään, ylpeänä saadessaan pidellä jostakin niin kallisarvoisesta. Äidin käsiä ei saanut loukata, eikä niitä saanut edes puristaa liian lujaa. Muuten tapahtuisi jotain kamalaa, se oli varmaa.
Äidin kädet eivät tiskanneet tai nostelleet huonekaluja, eikä hän liioin pilkkonut vihanneksia. Äidin käsillä tehtiin maailman tärkeintä työtä. Niillä pelastettiin ihmisiä. Jos äidin kädet eivät olleet kunnossa, ihmisiä saattoi kuolla.
Siksi äiti ei tullut iltaisin kotiin. Ihmiset olivat sairaina, he tarvitsivat apua. Pikkuinen Meredith aivan näki mielessään, miten kipeänä voihkivat ihmiset alkoivat hymyillä helpottuneina, kun äiti istui heidän vierelleen ja silitti heitä hellästi taikakäsillään. Sitten he parantuivat.
Mutta kyllä maailmassa olikin paljon sairaita ihmisiä! Äiti ei ollut kotona oikeastaan milloinkaan ennen nukkuma-aikaa. Kun äiti tuli, hän ei jaksanut katsoa päivän leikkejä, jotka tyttö oli häntä varten järjestänyt esittelykuntoon. Äiti ei ehtinyt lukea iltasatua, sillä hänen piti mennä suihkuun ja puhdistaa kasvonsa.
Meredith tunsi olevansa itsekäs pyytäessään äidin huomiota. Mutta silloinkaan, kun hän oli itse sairaana, äiti ei ehtinyt hänen vierelleen. Isi oli se, joka puhalsi pipin ja kantoi sylissä kun korva oli kipeä. Äiti vain määräsi pahanmakuista lääkettä ja suoritti ripeän tarkastuksen. Vain kerran Meredith muisti äidin istuneen hänen vuoteensa vierellä, ilman kiirettä.
Hänellä oli ollut keuhkokuume, ja hän oli nukkunut monta yötä sairaalan sängyssä. Silloin hän oli ollut
äidin pikku lemmikki, ja
kullannuppu tai
suloinen enkeli. Sairaalan hoitajat olivat tuoneet hänelle makeisia ja silittäneet hänen tukkaansa, mutta kenelläkään ei ollut niin lempeitä käsiä kuin äidillä. Hänen käsissään kun oli taikaa! Niin Meredithkin luonnollisesti parani pian, ja äiti palasi taas töihinsä. Ja sisimmässä pulpahdellut ilo laimeni kuin puhjennut ilmapallo. Se sihisi tiehensä pikkuhiljaa, jättäen lopulta jälkeensä vain murheellisen näköisen, rypistyneen kuoren.
Harmi kyllä matkalla puistoon alkoi tuntua aivan samalta. Äiti oli kiihtynyt ja hermostunut, hän ei enää katsonut suoraan tyttäreensä vaan tähysi jonnekin kaukaisuuteen. Eikä siellä edes näkynyt mitään erikoista, vaikka tyttökin yritti katsoa. Vaikka hän näytti välillä iloiselta, silti ilon takana piileskeli surullinen ilme. Ehkä se huijasi aikuisia, mietti Meredith alakuloisena, mutta häntä se ei pettänyt. Se näkyi ihan selvästi, kun katsoi alhaaltapäin.
Meredithistä tuntui pahalle olla iloinen, edes yrittää olla iloinen, kun äidillä oli tuollainen ilme kasvoillaan. Hän ei oikein ymmärtänyt aikuisten aiheettomia murheita; eihän hän ollut koskaan ollut noin surullinen, ei edes silloin kun hän oli rikkonut vahingossa posliinisen ballerinansa. Hän oli saanut sen isiltä; hänhän oli halunnut tulla isona tanssijattareksi. Muisto oli raastava; mitä suurin riemu oli vaihtunut hetkessä itkuun, kun hän oli liihotellessaan onnea pursuen pitkin huonetta kompastunut maton reunaan. Ballerina oli särkynyt samana päivänä, jolloin hän oli sen saanut, aivan uutena, eikä Meredith ollut koskaan surrut mitään yhtä paljon. Äidin kasvoilla oli ollut miltei vahingoniloinen ilme, kun hän oli heittänyt nuken palaset roskakoriin. Meredith oli käynyt etsimässä nuken pään roskien joukosta, mutta äiti oli huomannut sen hänen yöpöydällään ja heittänyt sen uudelleen pois. Äiti oli ollut vihainen.
Emme tarvitse häneltä mitään, Meredith. Muistakin se. Emme mitään!Ja sitten isi meni kokonaan pois. Isi oli ehkä suuttunut, kun Meredith särki hänen lahjansa. Vaikka äiti ei ollutkaan pitänyt siitä, se oli kaunein esine, minkä hän oli koskaan omistanut. Isi ei ehkä ollut ymmärtänyt, että se oli vahinko. Meredithille sattui vahinkoja tuon tuostakin.
Mitä sinustakin tulee, tuollaisesta tohelosta.Tuona iltana äiti tyrmäsi kaikki Meredithin vaaleanpunaiset röyhelöhaaveet. Eikä siinä itku auttanut. Äiti oli laskeutunut aivan hänen kasvojensa eteen ja puhui selkeästi ja varmasti. Hän pyyhkäisi haikeiden kyynelten jäljet tytön poskilta, piteli häntä leuasta ja katsoi silmiin.
”Sinä olet fiksu tyttö, Meredith”, äiti sanoi silloin. ”Keskitä huomiosi vahvuuksiisi. Sinusta voi tulla paras, kun et haikaile semmoisia, joihin sinusta ei ole, vaan keskityt siihen, minkä osaat parhaiten. Ymmärrätkö?”
Meredith oli nyökkäillyt vakavana. Kyllähän äiti tiesi nämä asiat, kun äiti itse oli paras. Se Ellis Grey.
Puiston portilla äiti alkoi tähytä ympärilleen.
”Karuselli on tuolla, äiti! Minä näen sen!” auttoi Meredith. Mutta äiti tuntui kauhean hajamieliseltä, ihan kuin hän ei olisi kuunnellut yhtään. Joku iso mies katsoi heitä kaukana olevalta penkiltä. Hän näytti jotenkin tutulta, mutta sitten tyttö huomasi jäätelökojun ja unohti ohikulkijat.
”Äiti, ostetaanko jäätelöä? Saanko äiti, saanko?”
”Katsotaan, mutta mennään ensin karusellille, ostetaan sitten sen jälkeen jäätelöä.”
”Kivaa!” innostui Meredith. Hän keikutti päätään niin, että pitkä tukka heilahteli poskille. Se tuoksui äidin omenashampoolle. Tosi hyvälle.
Äiti maksoi koneenkäyttäjälle ja nosti Meredithin hevosen selkään. Kaikki karusellin hevoset olivat erilaisia ruskeita, ja nekin olivat kauniita, mutta valkoinen olisi ollut kaikista kaunein. Hän olisi halunnut mennä vaaleanruskean hevosen kyytiin, mutta äiti ehti nostaa hänet jo punaruskeaan, eikä äidiltä uskaltanut pyytää, että hevosta vaihdettaisiin. Punainen oli kyllä kaunis väri, ja ei tämäkään hevonen ollut yhtään huono.
Meredith siveli hevosen ruskeaa pintaa sormillaan, sen kiilto ja loisto ihastutti pienen silmää. Tyttö tarrasi lujasti kultaiseen kierretankoon, kun karuselli nytkähti liikkeelle. Hän vilkutti äidille molemmin käsin, innoissaan, iloissaan. Karuselli pyöri lujempaa.
”Meredith! Pidä molemmilla käsillä kiinni!”
”Äiti, hei äiti!” Meredith vilkutti uudelleen. Mutta äiti ei huomannut häntä enää. Äiti jutteli jonkun kanssa kovalla äänellä. Tyttö kurkotti nähdäkseen paremmin. Mitä oikein oli tekeillä?
Etkö kertonut hänelle meistä? Kuka mies tuo oli? Hevonen kiersi uuden kierroksen, eikä äiti vieläkään nähnyt hänen vilkutustaan. Se iso mies vain tuntui jotenkin tutulta.
En voi tehdä sitä… Mutta miksi äiti nyt roikkui miehessä tuolla tavalla? Äitihän oli sanonut monesti, että isot tytöt eivät riipu toisten käsistä. Olihan äiti jo iso? Ja minkä takia mies pyristeli irti hänen otteestaan?
Ei.. Ei, ei, ei…
Ellis… Ole kiltti… Äiti seisoi ryhti lysähtäneenä, murrettuna, ja huusi ihmisiä täynnä olevaan tyhjyyteen vierasta nimeä.
Richard, et voi jättää minua! Richard!Meredith kurkotti taaksepäin, miltei pudoten kyydistä. Hevosen nouseva ja laskeva liike alkoi tuntua pahalle masussa, säröillen soiva äänekäs musiikki kuulosti äkkiä liian kovalta. Mikä äidille oikein tuli? Miksi äiti huusi tuolla tavalla vieraalle miehelle? Miksei mies kuullut? Äitihän huusi niin kovaa, että ihmiset kääntyivät katsomaan pitkän matkan päästä.
Richard!Ei mutta, tuohan on se korjaajasetä! Se, jolle Meredith kerran avasi oven ja äiti käski hänen mennä pois. Hän oli kiltti ja antoi tikkarin, tyttö muisti. Mutta kaikilla korjausmiehillä ei olekaan tikkareita. Kun vessan putki meni tukkoon ja isi soitti korjaajan, ei sillä sedällä ollutkaan taskussaan mitään pienille tytöille. Ei edes näin näteille.
Oletpa sinä nätti, sanoi se korjausmies silloin, ja äiti hymyili. Ja sitten hän sanoi, että Meredith oli ihan äitinsä kuva. Silloin äiti hymyili vielä enemmän. Sillä sedällä oli kiltit silmät ja pehmeät kädet. Meredith olisi mielellään tutustunut paremmin niin mukavaan setään, mutta äiti lähetti hänet syömään tikkarinsa keittiöön, ja jäi itse oven ulkopuolelle. Silloin mies oli laskenut isot kämmenensä äidin käsivarrelle, aivan kuten tänäänkin. Ja vaikka oven lasi oli sumea, salaa eteiseen jäänyt Meredith näki, että äiti antoi sedälle suukon. Hän varmaan oli tosi hyvä korjaamaan, kun äiti tuli niin iloiseksi!
Mutta nyt Meredith oli huolestunut. Korjaajasetä oli mennyt pois ja äiti itki, ihan selvästi. Hän ei huomannut vilkutusta, hän katsoi vain maahan. Meredith pyrkiytyi kiipeämään karusellista alas, mutta sen keinuminen esti yrityksen. Oli istuttava kyydissä loppuun asti, aina siihen saakka kun vauhti alkoi hidastua, musiikki taukosi ja lapset juoksivat vanhempiensa odottaviin syleihin silmät loistaen. Moni suuntasi jäätelökojulle päin. Sinne muodostui nopeasti hälisevä jono.
Meredithkin ryntäsi äidin luo. Hän tarttui äidin käteen, äidin kalliiseen ja hienoon käteen, ja veti hänet tyhjälle penkille ihan lähellä. Äiti seurasi aivan kuin ei olisi edes nähnyt häntä. He istuivat alas, tytär ja äiti, ja ilma tuntui yhtäkkiä hirveän kolealta. Nyt Meredith ymmärsi, miksi äiti oli pakottanut pukemaan sukkahousut farkkujen alle. Penkki oli kylmä ja kostea, istuminen ei tuntunut kivalle. Hän ei kuitenkaan uskaltanut vääntelehtiä – tärkeämpää oli saada selville, mikä äidille oikein oli tullut.
Äiti itki yhä, tyrski ääneensä käsi kasvoillaan ja ulisi kärsivästi, piittaamatta siitä, että ohikulkijat tuijottivat. Meredith ojensi kättään silittääkseen äidin poskea, mutta äiti tyrkkäsi hänen kätensä pois kuin eksyneen kärpäsen. Niinpä hän istui hiljaa ja odotti, että äiti rauhoittuisi. Kohta niin kävikin.
Ellis pyyhkäisi silmiään, tuntui hakevan hetken varmuutta ääneensä ja kääntyi sitten tyttäreensä päin. Hetken hiljaisuus tuntui kestävän sekuntien sijaan ikuisuuksia. Lopulta äiti puristi silmänsä yhteen kuin ei tietäisi mitä tehdä. Meredith odotti, mutta äiti pysyi vaiti. Mitään sanomatta hän nousi lähteäkseen. Meredith tunsi, ettei nyt ollut oikea hetki pyytää jäätelöä.
Kaksi pettymyksen kokenutta hahmoa laahusti ulos puiston portista. Käsi kädessä.
Kaikki sanoivat, että Meredith oli aivan kuin äitinsä. Aivan kuten Ellis Grey. Ja siinä seuratessaan tätä kuuluisaa esikuvaansa, pullea pikkutytön käsi puristuneena äidin kapeaan, sileään kämmeneen, Meredith tiesi, ettei sittenkään halunnut tulla isona ballerinaksi. Oli kuin lohdullinen auringonsäde olisi pilkahtanut synkän harmaana matalalla riippuvan taivaan lomasta.
Jos minullakin olisi parantavat kädet, ajatteli pieni Meredith Grey toiveikkaana,
niin äiti ei olisi enää ikinä surullinen. *****
