Ficin nimi: Talo
Kirjoittaja(t): Suoviitta-Audra
Oikolukija: Sinä.
Fandom: Potter.
Tyylilaji: AU, muisteluromanssi, perhekeskeinen ystävyys
Ikäraja: S
Väki: Käytännössätavallaan paritukseton, mutta päähenkilöinä pyhä Potter ja hänen isänsä, joka vaimoansa muistelee.
Yhteenveto: James oli ovela ja onnistui pakenemaan Pimeyden Lordia, mutta hänen vaimokkeensa ei. Koska tiedän, että joku kysyy ellen selitä, niin sanotaanko että herra selvisi käyttämällä komennuskirouksenalaista sijaiskärsijää, monijuomalientä ja pätevää vastahyökkäystä, luullen vaimonsa tekevän samoin kun niin oli sovittu. No, toisin kävi. (Ja miten niin minä kirjoitin Potterista OOC:n?)
A/N: Genrehaaste (AU) + vuodenaikahaaste (kesä) + yö + väsymys -> Tämä näin.
Laajan, vihreän harjanteen laella seisoi suuri talo, joka loi synkkään puutarhaansa aavemaisia varjoja. Sen valkoiset, vihertävään homeeseen ja likaan peittyneet ikkunaluukkusilmät oli suljettu ja porttiin oli kiinnitetty suuri kyltti. Kun talon omistajat olivat yksissä tuumin kiinnittäneet sen, siinä oli lukenut ”YKSITYISALUE – ASIATON OLESKELU KIELLETTY”, mutta kylän pojankoltiaiset olivat muokanneet kylttiä mieleisekseen ja nyt siinä luki vain ”siaton nuoleskelu kielletty”. Kukkulalle kävi syksyisin ja talvisin kova, viiltävä tuuli nummien ylitse, mutta kesäisin aukealle paistoi joskus niin lämpimästi, että yläkerran huoneissa oli tuskallista olla. Tänä iltana oli kuitenkin hämärää ja varjoisaa. Ruislinnun laulu kantautui puutarhasta, puut huojuivat iltaa kohden voimistuvassa tuulessa ja tulikärpäset lentelivät villiintyneen kukkapenkin yläpuolella lehmusten katveessa. Rauhaa ei tuntunut rikkovan mikään muu, kuin kahdet tasaiset askeleet, jotka lähestyivät puutarhaan vievää hiekkatietä kylältä päin.
”Isä,” sanoi pienen, ehkä kahdeksanvuotiaan pojan ääni rinnallaan kävelevälle, pitkään kaapuun pukeutuneelle miehelle kuin aloittaakseen mielessään takeltelevan kysymyksen.
”Niin, Harry?” mustahiuksinen mies kysyi katsoen poikaansa rauhallisesti ja täynnä isällistä ylpeyttä.
”Miksi meidän pitää tulla tänne aina kesäisin?” poika kysyi ja katsoi isäänsä kirkkailla silmillään, joita pyöreät silmälasit näyttivät pienentävän hieman. Isä ei voinut olla katsomatta noita silmiä, jollaisiin hän oli aikoinaan rakastunut.
”Miksikö?” isä kysyi miettivänä, ”Etkö sinä haluaisi tulla tänne kesäisin?” hän jatkoi ja silmäili taloa arvioivasti. Olihan se vähän rähjäinen.
”Haluaisin, ei se siitä johdu… ” poika sanoi, potkaisi kiveä ja oli pudottaa matkalaukkunsa, jonka oli tahtonut välttämättä kantaa itse. ”Miksi me ei asuta täällä?” Harry kysyi yllättävästi. Isä näytti hetken siltä, ettei tiennyt mitä sanoa, mutta lopulta hän virnisti ja pörrötti pojan sysimustaa hiuspehkoa, joka vaikutti jotakuinkin identtiseltä hänen omansa kanssa.
”Harry, isällä on töitä muualla, mutta nyt isällä on kesäloma,” James Potter selitti vesalleen ja loitsi tämän matkalaukun seuraamaan omien, raskaiden matka-arkkujensa muutaman tuuman maan pinnan yläpuolella leijailevaa jonoa.
”Mutta asuittehan te silloinkin täällä!” poika intti venyttäen sanojaan lapsenomaisella nuotilla.
”Niin, mutta siitä on kauan. Otahan, nuori mies, tuo kyltti pois, niin avataan portti että päästään sisälle,” velho sanoi ja poika teki työtä käskettyä. Sauvanheilautuksessa kyltti näytti taas samalta kuin vuotta aiemmin.
Kaksikko asteli villiintyneeseen puutarhaan, joka oli saanut elää omaa elämäänsä jo pitemmän aikaa. Kumpikaan, ei poika eikä isä, ei ollut kiinnostunut puutarhan siistimisestä varsinkaan silloin, kun he joka kesä saapuivat ränsistyneelle talolle, joka oli kulkenut suvussa jo vuosisatoja. James pysähtyi hetkeksi katsomaan taloa kaihoisasti, Harry jatkoi matkaansa kiemurtelevaa hiekkaista polkua pitkin kohti talon pääovea. Vasemmalle jäi paljon aluskasvillisuutta, suuri lehmus ja miltei umpeen rehevöitynyt lammikko, jossa oli joskus ollut suihkulähdekin. Puutarha oli ollut joskus hyvinkin kaunis, ja niin oli ollut talokin.
”Yhdeksän…” James sanoi katsoessaan talon ikkunaluukkusilmiä. Talo näytti nukkuvan, tai ehkä mieluummin olevan tiedottomana koomassa, josta sitä oli mahdotonta herättää. Harry oli jo juossut vikkelillä pikku jaloillaan talon oven edustalla kipuaviin portaisiin, joiden harmaantuneita kiviaskelmia peitti vihertävä jäkälä. Poika loi isäänsä kysyvän katseen, mutta isä ei vastannut siihen, vaan näytti pyhittäneen koko keskittymiskykynsä vain ja ainoastaan ajatuksillensa tai ehkä talolle. Mies muisteli iltaa, joka oli muuttanut hänen elämänsä iäksi, iltaa, jolloin hieno suunnitelma oli mennyt pahasti pieleen, iltaa, jona hänen elämänsä suurin rakkaus oli kylmäverisesti murhattu. Ainoa jäljellä oleva asia tuosta tulisieluisesta naisesta oli Harry, jonka silmiin katsoessaan James näki jokaisella kerralla Lilyn silmät: tutkimattomat, eloisat ja syvän vihreät.
Tuuli pyyhkäisi puutarhan yli ja lennätti voikukkien höytyviä ympäriinsä kuin harmaata lunta. James havahtui arkitodellisuuteen ja jatkoi elämäänsä. Hän avasi muistojensa talon ovet ja vaikka se tuntui kerta kerralta tulevan vaikeammaksi myöntää, talo oli ainoa lepopaikka hänen kaipauksessa riutuvalle sielulleen. Mies katseli poikaansa, joka ryntäsi sisälle taloon malttamattomana ja eloisana. Pojassa eli Lilyn sielu ja henki, vaikka hän muistuttikin kovasti isäänsä. James hymähti, vei matkalaukut yläkerran makuuhuoneisiin ja purki tavaroista olennaisimmat paikoilleen ja sitten harppoi tiheikkömäiseen puutarhaan, jossa hän oli kerran juonut teetä vaimonsa kanssa ja päättänyt, etteivät he muuttaisi tästä talosta enää koskaan. Eivätkä he muuttaneetkaan. Minne James ikinä menikin, missä hän ikinä asuikin ja kenen kanssa hän ikinä harrastikin asioita, joista aikuiset puhuvat kuiskien, tämä talo oli aina heidän. Tässä talossa ei ollut ketään muita kuin hän ja Lily ja rakkaus, ja sitä James tuli muistelemaan aina kesän koittaessa.
Hänen naurunsa lehmusten lehtien havinassa
Hänen hymynsä jokaisessa päivänkakkarassa
joilla laskea rakastaako vai onko rakastamatta
Hänen sanansa jokaisessa kesän sateessa,
tanssinsa saraheinissä, joille kertyy kaste yön
