Nimi: Yö
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Romance, fluffy
Paritukset: Fred Weasley/Lee Jordan
Ikäsuositus: K11
Vastuuvapautus: Rowlingin hahmoja ovat, kiitokset hänelle
Lukijalle: Osallistuu perspektiiviä parittamiseen- ja Weasleyn perhepotretti – haasteisiin.
”Onko täällä joku?” kuului hiljainen kuiskaus pimeän keittiön ovelta.
”Lee?” pojan ääni vastasi jostakin läheltä jääkaappia.
”Fred?” Lee sanoi puhuen edelleen kuiskaten, ja sytytti taikasauvansa päähän valon.
”Mistä sinä tiesit että se olin minä, eikä George?” Fred kuiskasi hymynkare huulillaan.
”Kyllä minä sinun äänesi tunnistan”, Lee mutisi ja käänsi katseensa poispäin. Hänen poskensa hehkuivat punaisena.
Fred naurahti itsekseen. Tästä voisi tulla vielä mielenkiintoista.
”No, mitä sinä teet hereillä?” Fred kysyi viattomasti ja käveli hieman lähemmän Leetä vain heikosti valaistussa keittiössä. Tilanne oli erikoinen, sillä kumpikaan pojista ei ollut erityisen ujostelevaa sorttia.
”En saanut unta. Se teidän paha henki ulisee kuin viimeistä päivää”, Lee totesi, ja hänen sydämensä hakkasi hänen rinnassaan kuin ompelukone. Fred oli tullut hänen viereensä pöydänkulmalle istumaan.
”Niin.. Minä olen onneksi tottunut siihen”, Fred hymyili.
”Mitä sinä sitten teet valveilla?” Lee tiedusteli kulmat koholla saatuaan osan itsevarmuudestaan takaisin.
”En tiedä.. Tuli vain tunne, että minulla saattaisi olla parempaakin tekemistä kuin nukkuminen.”
”Hmm. Ja mitäköhän se mahtaisi olla?” Lee kysyi, eivätkä hänen kasvonsa paljastaneet mitään hänen sisällään tapahtuvasta kiehunnasta.
”Ehkä...” Fred kuiskasi hermostuneen näköisenä. ”Voisin tehdä näin.”
Hän kumartui lähemmäs Leetä, ja Lee pysyi täysin paikallaan. Aikoiko Fred todellakin suudella häntä? Siltä vaikutti. Toinen oli jo hyvin lähellä. Niin lähellä, että hänen punaiset hiuksensa melkein koskettivat Leen otsaa...
”Aaaaaaargh! Lopetalopetalopeta!” Lee karjui kun Fred yhtäkkiä alkoikin kutittaa häntä. Olisihan se pitänyt arvata.
Lee kiemurteli Fredin käsien kutittaessa häntä joka paikasta. Hän yritti pelastautua heittäytymällä lattialle, mutta naurava Fred seurasi häntä. Lopulta pojat päätyivät makaamaan vierekkäin lattialle.
Fred käänsi katseensa Leehen. ”Sinä luulit että suutelen sinua, etkö luullutkin?
”Turpa kiinni, ääliö”, Lee älähti mutta nauroi. Onneksi taikasauva oli sammunut, eikä Fred voinut nähdä hänen punastuneen jälleen.
”Luulit sinä.”
”Enkä.”
”Varmasti luulit.”
”Joku luulee nyt itsestään vähän liikoja.”
”Sinä halusit että suutelen sinua.”
Hetkeen Lee ei osannut vastata. Sitten hän keräsi kaiken rohkeutensa ja sanoi: ”Mitä jos halusinkin?”
Oli pimeää, joten Lee ei voinut nähdä Fredin ilmettä. Pimeän turvin Fred virnisti riemuissaan mutta ei antanut äänensä paljastaa sitä.
”Mitä sitten? No...” Fred lähti kumartumaan Leetä kohti.
”Hei, minä en mene tuohon enää!” Lee huudahti ja kavahti taaksepäin.
”Minä en olisi kutittanut!” Fred huudahti muka loukkaantuneena.
”Ja senhän minä uskon.”
”Olisi syytä uskoa.”
”Jos uskoisin sen, minun pitäisi uskoa myös se, että aioit suudella minua.”
”Kuka nyt on ääliö? Turpa kiinni, tai minä..”
Fred ei saanut lausettaan loppuun, kun Lee painoi yhtäkkiä huulensa hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja suloinen.
Valo napsahti päälle. Pojat kapsahtivat kauemmas toisistaan.
”Mitä Merlinin nimessä te oikein meluatte täällä? Ihmiset yrittävät nukkua”, silmiään hierova Percy ärähti tullessaan keittiöön. Hän jäi toljottamaan lattialla istuvia poikia, jotka olivat molemmat punastuneet raivokkaasti. ”Niin, MITÄ te oikein teette?”
”Ei mitään”, pojat huudahtivat kuorossa ja pomppasivat pystyyn. ”Öitä!” Fred huusi Percylle vielä juostessaan yläkertaan. Takaisin omaan huoneeseen päästyään pojat purskahtivat nauruun. Sitten Lee suuteli Frediä uudelleen, tällä kertaa ilman keskeytyksiä.
