Nimi: Tämä sielu on ikuisesti yksin
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei varoituksen aiheita
Yhteenveto: Hopeaselkä rakastaa Kultajuovaa, mutta Kultajuova ei rakasta häntä.
A/N: Toisaalta haluaisin kertoa paljonkin tästä, toisaalta taas en… Sanottakoon nyt kuitenkin sen verran, että tämä on saanut paljon vaikutteita oikeasta elämästä. Oikeastaan kirjoitinkin tämän vain tunteita purkaakseni.
Voitte pitää tätä minä vain haluatte, yksipuolisena hettinä, slashina tai femmenä, ihan sama.
Tämä sielu on ikuisesti yksin
Kuutamon loisteessa järven rannalla peuhasi kaksi kettua. He näyttivät onnellisilta, eikä mikään ihme, olivathan he rakastuneita. Katselin heitä kallion kielekkeeltä katkeroitunein mielin. Halusin kääntää katseeni pois tuosta tavattomasta onnesta, josta minä en saisi osaani, mutta en kyennyt. Ja kateuteni vain jatkoi kytemistä. Minäkin haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Se vain vaikutti olevan mahdotonta, unelma, joka ei toteutuisi.
Kaksikon kellahdettua kumoon nurmikolle ja kajautettuaan ilmoille iloisen naurunremakan, onnistuin kiskaisemaan katseeni heistä pois. Sen sijaan aloin toljottaa taivaalla möllöttävää kuuta. Heilauttelin pörröistä häntääni laiskasti puolelta toiselle. Sangen ihastuttava täysikuu… Luimistin korvani ja repäisin punaisten silmieni tuijotuksen irti taivaankappaleesta, viskaten sen muualle toivoen, että tällä kertaa silmiini osuisi jotakin vähemmän romanttisempaa. Röykkiö sammalen peittämiä kiviä. Paljon parempi. Nousin seisomaan ja lähdin hissuksiin tepastelemaan kivien luokse. Perille päästyäni istahdin ensin alas ja sitten kierryin kerälle. Pysyttelin yhden lohkareen varjossa, jotta kuun säteet eivät heijastuisi turkistani. Monet kyllä sanoivat, että se oli kaunis. Muuten musta kuin yö, mutta selässä jonkin verran hopeanharmaata, kuin joku olisi sirotellut siihen hopeista tomua. Minä en pitänyt siitä, sanokoot muut mitä hyvänsä.
Mutta olinko minä oikea henkilö nurisemaan mokomasta? Nimittäin, oli myös eräs toinen kettu, joka oli aivan samaa mieltä omasta karvapeitteestään kuin minä omastani, mutta jonka turkista minä kuitenkin pidin.
Hän oli vain muutamien askelien päässä minusta, kiertynyt kerälle samalla tavalla kuin minäkin. Hän oli jo syvässä unessa, oli ollut jo pitkän aikaa. Kuten minullakin, myös hänen hännänpäänsä oli valkoinen ja muu turkki kokonaan musta jotakin pientä hienoutta lukuun ottamatta. Hänellä kulki kultaiset juovat molemmin puolin aina lonkista olkapäihin saakka. Sääli, että sitä oltiin unten mailla… Mielestäni hänen silmänsä olivat oikein kauniit. Ne olivat kuin auringonlasku, yhtä lämpimän väriset. Minua hymyilytti. Voi tuota rauhallista tuhinaa… Mieleni olisi tehnyt tepastella hänen luokseen ja kiertää häntäni hänen peitokseen. En kuitenkaan voinut tehdä niin, sillä tiesin, ettei hän pitäisi siitä. Sääli.
Kyllä, minä rakastin häntä. Mutta hän ei rakastanut minua.
Olin kuitenkin sen verran typerä, etten osannut päästää irti tuosta tunteesta. Ja nyt se piinasi minua alituisesti. Vaikka kuinka yritin tukahduttaa rakkauteni häntä kohtaan, se vain kasvoi kasvamistaan päivä päivältä. En voi sille mitään.
Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Olen myös hiljalleen sisäistänyt jotain muutakin. En vieläkään ole sulattanut sitä täysin, mutta alan jo hyväksyä sen. Jos hän ei rakasta minua, ei rakasta kukaan muukaan. Tämä sielu tulee olemaan ikuisesti yksin.
