Kirjoittaja Aihe: Nälkäpeli, Avuttomuudesta | S  (Luettu 2851 kertaa)

Iria

  • Vieras
Nälkäpeli, Avuttomuudesta | S
« : 30.08.2010 18:47:14 »
Author: Iria
Characters: Katnissin äiti, paritukseton
Rating: S (en ole varma, niin laitoin varmuuden vuoksi :S)
Fandom: Nälkäpeli <3
Genre: angstiahan tämä ^^'
Disclaimer: Ihanainen Suzanne Collins on luonut Nälkäpelin hahmoineen, kaikki kunnia hänelle <3
Summary: ”Capitol on ainoa, joka voittaa Nälkäpelin. Vuosi toisensa jälkeen. Olen vihannut, vihannut voimatonta, hyödytöntä vihaa. Nyt en kykene edes siihen.”
A/N: Kirjoitin tämän ajatuksenvirtana eräänä iltana suunnittelematta mitenkään etukäteen. Minä-muoto tosin osoittautui pakolliseksi – en löytänyt mainintaa Katnissin äidin nimestä mistään ^^' Jos joku tietää, onko se mainittu jossain, niin haluaisin tietää :D En tiedä mistä idean sormeni keksivät – en ole ikinä suunnitellut kirjoittavani Katnissin äidistä niin mitään. :D Sijoittuu siis ekan Nälkäpelin aikoihin. Ficci on eka netissä julkaisemani, jäiiks :O Kommenttia kaipailen :)


*****

Prim nyyhkyttää illalla viereeni käpertyneenä. Keinutan hänet uneen, katkonaiseen, painajaisten sävyttämään uneen. Sen jälkeen makaan paikallani liikkumatta, silmät auki kaiken syövyttävässä pimeässä.
   Katsoimme illalla tribuuttien haastatteluja televisiosta. Tyttäreni näytti vahvalta ja kauniilta hurjassa puvussaan, mutta minua ei hämätä niin helpolla: minä tunnen lapseni. Katniss on sisältä hajalla ja minun käteni ovat sidotut, en voi auttaa mitenkään. Katniss tulee kuolemaan, tiedän sen varmasti, kuin jo sen näkemään pakotettuna, tytär tulee kuolemaan kuten isänsäkin. Silloinkaan en pystynyt tekemään mitään, auttamaan mitenkään.
   Capitol on ainoa joka voittaa Nälkäpelin. Vuosi toisensa jälkeen. Olen vihannut, vihannut voimatonta, hyödytöntä vihaa. Nyt en kykene edes siihen.
   Kun Maysilee valittiin, muistan roikkuneeni ystävässäni tämän siskon, Miriamin kanssa, kunnes Maysilee käveli pois, varmoin, lannistunein askelin, kohti kuolemaansa. Muistan itkeneeni silloin, mutta Maysileen kuollessa en itkenyt. En kyennyt siihen, en suostunut myöntämään Maysileen kuolleen. Vasta Haymitchin palatessa vyöhykkeelle 12 itkin katkerasti: Haymitch oli ainoa palaaja.
   Maysilee ja Miriam olivat rikkaan kangaskauppiaan tyttäriä. Olen kasvanut heidän kanssaan, jakanut salaisuutensa heidän kanssaan. Olen seissyt elonkorjuujuhlassa käsi kädessä heidän kanssaan, olemme puristaneet hionneita käsiä lujaa yhteen ja pelänneet pahinta yhdessä. Ja pahimmista painajaisistamme tuli sinä vuonna totta.
   Kangaskauppiaalla oli piano kotonaan. Se oli ylellisyystavara, luultavasti ainoa vyöhykkeellä 12, eikä muillakaan vyöhykkeillä niitä todennäköisesti montaa ollut. Miriam ja Maysilee opettivat minut soittamaan. Soitimme yhdessä, rönsyilevät sävelmät olivat puhdasta, henkeäsalpaavaa kauneutta. Maysilee soitti meistä parhaiten, hänellä oli pitkät ja hoikat sormet kuten sisarellaankin, mutta toisin kuin tällä, hänellä oli kärsivällisyyttä harjoitella samaa kappaletta yhä uudestaan ja uudestaan, hioa soittoaan täydellisyyteen. Me kaikki nautimme soittamisesta silti yhtä paljon.
   Maysileen kuoltua minä ja Miriam yritimme kerran jatkaa. Miriam ei kaksoissisarensa kuoltua puhunut paljoa. Olimme olleet hautajaisissa, Miriam oli itkenyt, ja minä, joka nyt itken äänettömästi kerälle käpertyneenä vuoteessani pimeässä, tunkkaisessa huoneessa, itkin silloinkin ystävänsä turhaa kuolemaa. Hautajaisten jälkeen kului useampi kuukausi niin, ettei Miriam puhunut ainoatakaan turhaa sanaa. Istuin silti ystävänsä luona, hiljaa, ja Miriam tervehti minua ja hyvästeli lähtiessäni, yksisanaisesti ja vaitonaisuudesta karhealla äänellä, mutta muuten Miriam ei puhunut. Sen yhden ainoan kerran me yritimme soittaa. Kappale oli jokin kehtolaulu, jota rakastin. Annoin musiikin viedä mukanaan, olisin voinut soittaa loputtomiin, mutta kesken kaiken Miriam lopetti. Jatkoin muutaman soinnun, sävelmä kuulosti niin ontolta yksin minun soittamanani, lohdullinen, turvallinen kappale sortui katkonaisiksi, lohduttomiksi säveliksi. Katsoin silloin ystävääni ja tämä istui penkillä vieressäni jäykkänä, silmät laajenneina ja vihasta tummina.
   "En pysty", hän kuiskasi käheästi, hiljaisuuden kuluttamalla äänellään. Sitten hän potkaisi pianoa. Raivonsa vallassa hän hakkasi koskettimia ja potki soittimen valkeita kylkiä, enkä minä voinut kuin katsoa vierestä turtana. Miriamin ja Maysileen äiti ilmestyi oviaukkoon kauniissa, turkoosissa puvussaan silmät säikähdyksestä suurentuneina, mutta hän ei moittinut tytärtään, ei sanonut sanaakaan saadakseen tämän lopettamaan. Ennen aikojaan vanhentunut, kumaraan painunut nainen, lannistettu, tuli ja halasi tytärtään, hänen kasvojaan pitkin valuivat kyyneleet valtoimenaan.
   Nyt, yksin valottomassa huoneessa, levottomasti unessaan hengittävän tyttäreni vieressä valvoen, itken. Olen voimaton, niin lannistettu etten osaa vihata sitä, vihaan itseäni enkä Capitolia. Tärisen avuttomana, Prim mutisee jotain epäselvää, upotan kasvoni nuhruiseen, kissanhajuiseen tyynyyn jotten herättäisi Primiä. Maysilee, joka ainoa vyöhykkeen 12 kilpailija, muiden vyöhykkeiden kilpailijat, sadat lapset melkein sadan vuoden kuluessa, he ovat kaikki kuolleet turhaan.
   Katniss.
   Olen murtunut, rikottu, avuton, tiedän sen enkä tee elettäkään vastustaakseni.


Tällaista. Kommenttia? :)
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 17:03:53 kirjoittanut Beyond »