Author: Minä, Ziri
Beta: Ei ole
Genre: Ficlet, angst
Raiting: S
Summary: Painan kylmän käteni siihen, missä sydämeni luultavasti oli, eihän minulla ole vuosiin sitä ollut, niin kaikki aina sanovat. Puristan liian ison hupparin kankaan nyrkkiini, ja jostain syystä minua alkaa naurattaa. Rohtuneilta huuliltani karkaakin käheä, hiljainen naurahdus, mutta ei iloinen sellainen.
A/N: Eli tätä pikku tekstiä en todellakaan tarkoittanut julkaista, mutta miten tässä kävikään... Oon kirjoittanut tän jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vähän siistin tätä, vaikka virheitä siellä taatusti on. Kommentit olis ihania, tää on eka ns. tunnelmakuvaukseni. Eli siis, lukekaa ja kommentoikaa.
YksinOlen yksin. Täällä ei ole muita, on aivan hiljaista, lukuun ottamatta hengitystäni. Kuuntelen hiljaisuutta ja koetan muistaa miltä äänet kuulostavat. En voi muistaa. Sydämeni syke ei ota rauhoittaakseen, olen kuin pedon nurkkaan ahdistama saalis. Avaan suuni, mutta suljen sen uudelleen. En tiedä miksi.
Mieleni tuntuu niin heikolta, hitaalta ja voimattomalta. Olen kuin sen sadun prinsessa, joka odottaa prinssiään, vaikka pitäisihän minun tietää, prinssi ei tule. Häntä ei ole. Minulla ei ole ketään, kenen vuoksi olisin, ei ketään kuka jäisi kaipaamaan minua. Katseeni hakeutuu pöydällä olevaan kuvaan, joka esittää pikkusiskoani. Siskoa, joka oli maailmassa niin vähän aikaa. Kuvassa hänen silmänsä nauravat, en tiedä nauravatko ne minulle vai kuvaajalle. Sillä ei ole väliä. Ei enää. Siskoa ei enää ole. Ei ole ollut vuosiin, joten miksi välittäisin.
Painan kylmän käteni siihen, missä sydämeni luultavasti oli, eihän minulla ole vuosiin ollut sydäntä, niin kaikki aina sanovat. Puristan liian ison hupparin kankaan nyrkkiini, ja jostain syystä minua alkaa naurattaa. Rohtuneilta huuliltani karkaakin käheä, hiljainen naurahdus, mutta ei iloinen sellainen. Se kuulostaa ivalliselta, samanlaiselta kuin äidinkin nauru oli kuulostanut, väärältä. Kiedon käteni ympärilleni, olen ainoa joka saa halata minua, sekin on melko ironista. Kukaan muu ei ole halannut minua pitkiin aikoihin.
Silloin kun äiti vielä eli, kaikki oli hyvin, ainakin päällisin puolin. Hän osasi pitää kulissit pienen kotimme ympärillä. Hän osasi esittää, että kaikki oli hyvin. Äiti pakotti minut esittämään toisten kaltaista, vääränlaista. Se satutti minua, mutta silti piti minut turvassa. Kaikki tiesivät, etten pärjäisi ilman äitiäni, vaikka en häntä rakastanutkaan. Mutta silti, vaikka äiti tiesi sen, hän meni kuolemaan. Eräänä aamuna äitiä vain ei enää ollut. En osannut surra, ei minun tarvinnut. Hän oli jättänyt minut ja minä jätin hänet. Veljeni oli lähtenyt tästä maailmasta vain vähän ennen äitiä, hänen aikansa loppui kesken. Se ero äidissä ja veljessä oli. Veljen aika loppui, äiti käytti omansa väärin. Mutta oli miten oli, äidin mentyä minä olin yksin.
Muistan edelleen, kuinka revin mekon, tuon inhottavan, liian paljastavan ja liehuvahelmaisen vaatteen yltäni, olin aina inhonnut sitä. Äiti oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että vaikuttaisin normaalimmalta jos pitäisin mekkoa, vaikka se oli tehnyt minusta vain entistä oudomman vieraiden silmissä. Puin ylleni veljeni vaatteet, hän oli luvannut ne minulle ennen kuolemaansa. Mustat farkut ja musta liian suuri huppari ylläni menin huoneeseeni ja istuin nurkkaan, ettei kukaan näkisi minua. Joku mies tuli taloon varovasti, aivan kuin pelkäisi jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa ja vei äidin ruumiin mennessään, mutta ei huomannut minua. Sitten oli aivan hiljaista. Kukaan ei tullut taloon, ei kai uskaltanut. Välillä joku naapureista koputti oveen, mutta en ikinä avannut. Niin he jättivät minut rauhaan.
//Kuura korjaili ikärajan
