Kirjoittaja Aihe: Tyttö Marloesta, K11  (Luettu 1871 kertaa)

indichyra

  • Vieras
Tyttö Marloesta, K11
« : 26.07.2010 03:06:42 »
// Alaotsikko: K11, ns. romanttinen komedia

Author: indichyra
Rating: K11
Genre: drama, romance, het, (humor), (fantasy), angst (ainakin ekassa luvussa, sen jälkeen harpataan paljon kevyempään tyyliin.. pahoitteluni hitusen pomppivasta kyydistä tunnelmien suhteen :----D)
A/N: Tämä jokseenkin kliseinen idea on kummitellut mielessäni jo pitkään, ja ajattelin vihdoin toteuttaa sen :----D Kyseessä on siis se perinteinen girl meets boy höystettynä randomilla puolifantasiamaailmalla, murhayrityksellä ja sen sellaisella.. Halusin myös kirjoittaa tarinan jossa on päähenkilönä tsundere-tyttöhahmo, ja tässä se nyt toteutui. Kirjoittaminen oli kivaa, julkaisen nyt ensimmäiset kaksi lukua. Olkaa hyvät! :----}
ps. Mä en todellakaan ole hyvä keksimään otsikoita, enkä olisi mielellään ees erityisemmin otsikoinut tätä, mutta pakko tohon jotain oli keksiä. Siispä anteeksi tökerö nimi.


A/N2: Ensimmäinen luku tosiaan sisältää jonkun verran angstia ja melodraamaa, mutta älkää säikähtäkö, tunnelma heilahtaa kevyempään jo seuraavassa luvussa. Mä yritin olla tekemättä tästä ihan kamalan dramaattista!, mutta siitä vähän tuli sellanen. Ei sillä että angstissa mitään vikaa olisi, mutta se ei oikein sovi tämän tarinan yleisilmeeseen.. Alun tapahtumia oli vaan tosi vaikea kuvata ilman hirveetä dramaattisuutta. Toivottavasti kelpaa silti.

I
Menetyksistä


”Shana, keitä lisää vettä”, väsyneen näköinen nainen sanoi pitkänhuiskealla tytölle, joka nyökkäsi riuskasti ja käveli naarmuuntuneen vanerilevyn toiselle puolelle kummallisen virityksen ääreen. Se oli eräänlainen epäsiisti metallitaso, jonka alla paloivat laiskat liekit. Shana kumartui, tökki melkein mustiksi hiiltyneitä puunkappaleita tikulla ja puhalsi hiukan. Tuli näytti heräävän henkiin kuin feenikslintu nousee tuhkasta, ja sen hehku nousi nyt kaksi kertaa korkeammalle hipoen teräslevyn alapintaa. Shanan hengitys huurustui ja sai aikaan pienen pilven. Oli kamalan kylmä, ja Shana huomasi, että hänen koko vartalonsa tärisi. Hän hieroi käsiään yhteen ja antoi vaatimattoman tulenhehkun lämmittää niitä.

Lopulta hän nousi ylös ja nosti maasta sinisen teepannun. Shana kaatoi pannuun vettä likaisesta kanisterista ja jäi odottamaan. Minuutit kuluivat, ja hänen oli pakko pudottautua istumaan ja mennä niin lähelle tulta, että se melkein nuoli hänen lämpöä himoavia käsiään. Lopulta kotoisa porina täytti vanerilevyin rajatun keittiön ja hampaatkin lakkasivat kalisemasta. Shana odotti vielä hetken ja kantoi sitten pannun viereiseen huoneeseen. Zair makasi kalpeana, melkein elottoman näköisenä, märkä rätti otsallaan. Hän oli näyttänyt siltä jo kolme päivää. Vain kylmänhöyry kertoi, että pikkuveli eli ja hengitti.

”Kiitos”, uupunut nainen sanoi ja kaatoi vettä kolmeen muovimukiin. Hän otti taskustaan nuhjuisen teepussin ja käytti sitä jokaisessa mukissa, kunnes neste oli läpinäkyvän punaruskeaa. Sitten hän otti pienimmän mukin ja nosti sen Zairin huulille.
”Hän on kyllä hereillä, hän ei vain jaksa sanoa mitään juuri nyt.”
Shana nyökkäsi ja katsoi, miten laiha tee hiljalleen hupeni Zairin mukista. Lopulta tämä käänsi päänsä pois, vaikka muki oli vielä puolillaan. Shana joi oman teensä ja seisoi hetken hiljaa.
”Äiti, menen käymään ulkona”, hän sanoi vaimeasti.
Seena nyökkäsi.


Ulkona oli pimeää, mutta kun Shana pääsi pois Marloen hökkelialueelta, katuvalot ja asuintalojen ikkunat toivat lohtua myöhäiseen iltaan. Täällä lumi oli siirretty siististi pois kävelyteiltä, eikä loistanut valkoista aavehehkua kuten kotona päin. Kello oli varmasti ainakin kymmenen, eikä Shana olisi halunnut mennä kotiin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta. Kaupungissa ei ollut ollut näin kylmä kertaakaan ennen hänen elinaikanaan. Ja nyt Zair sairastui, kun kotona oli niin hyytävän kylmä. Oli heillä paksuja huopia, mutta ne ja kuuma tee eivät vain tuntuneet auttavan veljen vilustumiseen. Ehkä hänen tilansa oli jopa huonompi kuin aluksi. Shanaa hytisytti, mutta se ei johtunut kylmästä. Zair oli hänen ainoa veljensä ja ainoa ystävänsä. Jos hän kuolisi – ei, Shana ei halunnut uhrata asialle ajatustakaan. Ei ajatteleminen mitään auttanut. Oli toimittava.

Kuin kohtalon oikusta Shana huomasi ohuen lumikerroksen alla kauniiseen paperiin käärityn karamellin. Hän hymähti ja päätti sittenkin mennä kotiin. Ehkä Zair olisi hereillä ja voisi syödä karkin. Shana päätti kuitenkin kiertää kukkulan kautta, koska sieltä näki koko laajan valomeren. Hän ei tiennyt, montako ihmistä kaupungissa asui, mutta valaistujen ikkunaruutujen määrästä päätellen enemmän kuin hän pystyi edes kuvittelemaan. Kerran yöllä hän oli yrittänyt laskea valotäpliä, mutta ei osannut sataa pidemmälle. Shana osasi kyllä lukea ja laskea, mutta aika huonosti, koska hän oli saanut vain äidin puolihuolimatonta opetusta.
Valomeren kirkkain tähti oli Ministerin palatsi, joka seisoi kaupungin keskellä juuri niin mahtipontisena kuin aina ennenkin. Shana erotti hienostuneet marmoriportaat ja kaiverretut pylväät täältä asti, ja yhtäkkiä hänessä kuohahti viha. Miksi ne siellä saivat olla lämmitetyssä paratiisipalatsissa, kun hänen piti nukkua pakkasessa? Se ei ollut mikään uusi tunne, ja hänen piti vain siirtää se syrjään, kuten aina.

”Kiitos”, Zair sanoi käheästi, kun Shana kuori karkin ja laittoi sen hänen suuhunsa.
”Hyvää yötä”, Shana hymyili ja silitti Zairin päätä. Veli ei ollut kuin vuoden nuorempi ja tuntui hassulta silittää häntä kuin pikkulasta, mutta se ei juuri nyt haitannut kumpaakaan. Shana nukahti nopeasti tehtyään huovista lämpimän syleilyn huoneen nurkkaan.

Aamuyöllä Zair rahisi pelottavasti, ja Seena, joka oli nukahtanut hetkeksi, heräsi kauhuun. Vaivalloinen, koriseva hengitys kuulosti pelottavalta, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt pojalleen. Hän keitti lisää teetä, mutta Zair ei suostunut juomaan.
Lopulta hengitys hiipui olemattomiin.


Zairia ei enää ollut.
Se oli Shanan mielestä niin väärin, että hän olisi voinut hakata kenet tahansa, joka sattui tulemaan vastaan. Hän yritti purkaa raivoaan äitiinsä, vaikka se tuntuikin väärältä.
”Miksi et vienyt Zairia lääkäriin? Varmasti ne olisivat ottaneet! Eiväthän ne olisi voineet käännyttää noin sairasta ihmistä takaisin kotiin kuolemaan..”
”Kyllä olisivat.” Äiti itki, mutta Shana ei saanut itsestään puristettua kyyneltäkään. Hän mietti vain, miten voisi kostaa kaiken tämän.
Silmä silmästä, hammas hampaasta. Hän ei saanut olla ainoa, joka joutuu menettämään jotain kallisarvoista.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:32:05 kirjoittanut Pyry »

indichyra

  • Vieras
Vs: Tyttö Marloesta
« Vastaus #1 : 26.07.2010 03:07:17 »
II
Anteeksi mitä?


Ministerinpalatsin vartija ei osannut varautua siihen, että laihan ja nuhjuisen näköinen nuori tyttö iskisi hänet tainnoksiin. Siksi se olikin niin helppoa.

Shana ei ehtinyt olla ihmeissään hyvästä onnestaan, kun hän sydän hakaten pujahti sisään hulppeaan palatsiin. Vaikka oli yö, muita vartijoita ei näkynyt. Shana arveli, että makuuhuoneet olivat ylemmässä kerroksessa, ja kiipesi kiviportaita pitkälle käytävälle. Hän hiippaili eteenpäin ja joutui hetkeksi paniikkiin – eihän hän tiennyt, missä ministerin pojan makuukamari oli. Yhtäkkiä hän kuuli viereisestä käytävien risteyskohdasta lähestyviä askelia ja oli vähällä saada sydänkohtauksen. Mitä hän tekisi? Minne menisi? Kuolisiko hän? Apua..
Shana sai ajatuksensa nopeasti koottua, kun näki, kuka tulija oli. Ministerin poika itse kääntyi unisen näköisenä vastakkaiselle käytävälle eikä huomannut Shanaa, joka kiitti jotain korkeampaa voimaa hyvästä onnestaan.

Cian Doremy ei ehtinyt huomata mitään, ennen kuin Shanalla oli hänestä tiukka kuristusote. Vaikka tyttö oli hontelo hujoppi, hänellä oli silti enemmän voimaa kuin Cianilla, joka ei hoikkuudestaan huolimatta harrastanut liikuntaa.
”Mitä –?!” Cian henkäisi käheästi, mutta ei pystynyt sanomaan enempää.
Ne olivat varmasti Shanan elämän pisimmät kuusi sekuntia. Hän oli täynnä adrenaliinia eikä liiemmin miettinyt, mitä oli tekemässä. Hän halusi vain tehdä ministerin pojalle samoin kuin Zairille oli käynyt. Viedä jotain kallisarvoista. Tappaa. Enää ei voinut perääntyä. Shana tiukensi otettaan.

”Aaaaaaaaaaaaaaaaii!”
Shana nosti katseensa ja näki pienikokoisen vaaleaverikön seisovan erään makuukamarin ovensuussa. Tyttö huusi kuin lahdattava sika, ja kohta käytävälle varmasti tulvisi uteliaita ihmisiä. Shanan oli pakko höllätä otettaan Cianin kaulasta, ja vasta nyt puhdas pakokauhu alkoi tehdä tilaa hänen vimmaisessa mielessään. Hän oli helvetin idiootti! Hän oli.. todella.. yrittänyt murhata ministerin pojan. Mitä hän oikein ajatteli? ”Kostoa”, sanoi pieni ivallinen ääni hänen päässään. Nyt hänet varmasti teloitettaisiin. Ehkä hän pääsisi Zairin luo..

”Hän on minun – tyttöystäväni”, Cian, joka oli jo päässyt jaloilleen, sanoi hengästyneenä. ”Me tapasimme pari viikkoa sitten Talvitanssiaisissa.. Hän on ollut minun pikku salaisuuteni. Olen pahoillani, etten kertonut sinulle, sisko.”
Shanan ajatukset katkesivat kuin seinään. Anteeksi mitä?
Hän ei ollutkaan melkein- murhaaja vaan.. tyttöystävä?
Mitä oikein oli tekeillä?

Ennen kuin muut ehtivät käytävälle ja Cianin pikkusisko ennätti sanoa mitään, Cian nappasi lujasti Shanan kädestä kiinni ja johdatti tämän raskaalle puuovelle. Hän otti mustan yöasunsa taskusta avaimen, työnsi sen oveen ja tuuppasi Shanan huoneeseen edellään.
”Mi-mitä tuo nyt oli?” Shana kysyi kireästi. ”Minä yritin tappaa sinut. Mitä helvettiä oikein selitit siitä että me – ME – seurustelisimme? Ja Talvitanssiaiset? Minä olen hitto soikoon kotoisin Marloesta!”
Hän ei oikein käsittänyt, mistä katkeransävyinen puhetulva oikein kumpusi ja miten hän uskalsi näissä olosuhteissa sanoa Cianille jotain niin purevaa, mutta oli joka tapauksessa ihanaa purkautua.

Cianin olkapäät hytkyivät äänettömästä, hysteerisestä naurusta, kun hän kokosi itsekin itseään.
”En tiedä”, hän sanoi ja kohautti olkiaan. Hän katsoi Shanaan ja hymyili pahoittelevasti, mutta tämä vain käänsi kasvonsa pois hermostuneena kuin pingottunut viulunkieli.
”En halunnut että sinäkin kuolet.”
Shana katsoi vaaleaa poikaa kysyvästi, mutta tämä ei jatkanut. Nyt hän uskalsi tutkia Ciania tarkemmin, ja jäi hämärässä huoneessa melkein ahmimaan tämän ulkonäköä silmillään. Poika oli keskipituinen, ehkä hiukan Shanaa lyhyempi, mutta niin kaikki samanikäiset pojat olivat. Silmät olivat kirkkaat ja vaaleansiniset ja iho melkein sairaan kalvakka. Ei Cian kai sairas ollut, mutta hän oleili sisätiloissa epäterveellisen paljon, kuten palatsin väki yleensä. Lyhyet hiukset olivat myös melkein valkoiset, mutta silti ihoa tummemmat.

”Ihosi hehkuu kuunvalossa”, Shana sanoi ja Cian tyrskähti.
”Anteeksi vain kun en ole tuollainen luonnonlapsi.. Marloesta, hah.”
Kommentti tuntui puhdistaneen ilmaa ainakin hiukan ja osa Shanan jännityksestä katosi.
”Kiitos”, hän sanoi painokkaasti. ”Ja anteeksi. Anteeksianteeksianteeksi.”
Cian hymyili ja vaikutti suhtautuvan koko tapaukseen jonain kivana pikku seikkailuna.
”Et olisi oikeasti tappanut minua”, hän sanoi.
”Olisinpa”, Shana huudahti loukkaantuneen kuuloisena.
”Etkä olisi. Hölläsit otettasi vaistomaisesti melkein koko ajan. Mutta mistä sait päähäsi yrittää jotain näin hullua?”
Shanan katse painui maahan. Hän ei ollut juurikaan ajatellut Zairin kuolemaa. Siitä oli vasta pari päivää, eikä hän ollut ehtinyt sisäistää sitä. Kaikki aika oli mennyt vihan hellimiseen ja raivokkaiden kostosuunnitelmien laatimiseen. Nyt se strategia oli pois laskuista, ja Shana mietti, oliko hän antanut suuttumuksen viedä vain välttääkseen väistämättömän kohtaamisen surun kanssa.
”Oli kylmä”, Shana sanoi ja tunsi kyynelen kohoavan silmänurkkaansa. ”Tosi kylmä. Zair, siis pikkuveljeni, vilustui. Pahasti. Ja pari päivää sitten hän..”
Shana ulahti ja peitti kasvonsa käsillään. Mieletön suuttumus oli ollut paljon siedettävämpää kuin tämä.
”Meillä oli vaan.. teetä.”

Cian astui lähemmän ja laski käden Shanan olkapäälle. Vaatimatonkin lohdutus tuntui ihanalta, vaikka Shana olikin epäluuloinen ja oikeastaan vielä pelokkaampi kuin pidellessään maan tärkeintä kuusitoistavuotiasta kuristusotteessa valmiina tappamaan – ainakin omasta mielestään valmiina.
”En luota sinuun”, Shana nyyhkäisi, ”mutta kiitos.”
”Sinun olisi parempi oppia luottamaan poikaystävääsi, Veronique”, Cian virnisti. ”Nimesi ei voi olla mikään Shana kun asut täällä. Onko sinulla edes sukunimeä?”
”Ei kai”, Shana sanoi vaimeasti.
”No, nyt olet.. nimesi on.. hmm.. Veronique de Shana”, Cian sanoi ja kietoi kätensä Shanan ympäri.
”Koeta sopeutua.”
Shana ei jaksanut järkyttyä yllättävästä halauksesta, koska se tuntui liian mukavalta.
”Meidän taitaa olla aika alkaa nukkua. Hankin sinulle huomenna oman makuuhuoneen, Veronique”, Cian sanoi ja jätti Veroniquen kokoamaan itseään oviaukon viereen. Hän laittoi näppärästi lattialle patjan ja untuvapeiton ja osoitti sitten tekemäänsä makuualustaa.
”Hyvää yötä. Minä ainakin nukahdan kohta pystyyn.”
Cian melkein kaatui sänkyynsä ja nukahti heti kun oli kiskonut täkkinsä melkein korviin asti. Shana lysähti lopulta patjalleen makaamaan, mutta ei pystynyt nukkumaan ennen aamun sarastusta. Tämä oli liikaa. Aivan liikaa. Ei tällaista tapahtunut marloelaisille teinitytöille.

Jos joku olisi kuukausi sitten sanonut Shanalle, että hän päätyy nukkumaan pääministerin pojan lattialla ja hänet esitellään palatsin väelle tämän tyttöystävänä, hän olisi varmasti kirahtanut ”Anteeksi mitä?!”. Ja siitä tappoyrityksestä samoin. Ei hän ollut ajatellut olevansa kovin murhanhimoista tyyppiä. Mutta jos sillä tavalla pääsee ihan hauskannäköisen, yläluokkaisen pojan lattialle nukkumaan.. Ehkä kannattaisi kokeilla useamminkin. Shana hymyili kierolle ajatuksenjuoksulleen ja ummisti silmänsä hiukan ennen kuin itsepintaiset auringonsäteet tunkeutuivat avaraan huoneeseen.