Kirjoittaja Aihe: Kaksi varjopuolta, K11  (Luettu 3235 kertaa)

Netti

  • Vieras
Kaksi varjopuolta, K11
« : 28.05.2010 23:00:52 »
// Alaotsikko: K11, drama, deathfic, mystery, adventure, ilmestynyt: 3.Luku 12.7.2010!!

Title: Kaksi varjopuolta
Chapters: 3/?
Pairing: G/A
Warnings: murhia, itsemurhia, kuolemia ja yksi raiskauskin
Raiting: K11
Genre: Deathfic, drama, mystery, adventure
Author: Netti
A/N: Tähän tulee varmasti valitettavan hitaasti lukuja, sillä kirjoitan yhtä pitkää ficciä tänne ja se on nyt etusijalla :) Mutta kommentteja on aina ihanaa saada! ;D

Kaksi varjopuolta

Prologi

Kuljin kettuna varovaisesti hiippailen pellon poikki. Haistoin sen, haistoin aivan selvästi. Kuu värjäsi minun punertavan ruskean turkkini hopeiseksi. Kuu oli kohta, aivan pian, täydellinen. Täydellisen puhdas ja pyöreä. Kunnes hetki peittyisi vereen. Kohta, aivan pian, saisin ihanan makuelämyksen ja kaiken lisäksi taakkani pois. Minun ei tarvitsisi enää edes pelätä Helvetin lähettiläitä ja saan juoksennella vapaana…

Pysähdyin ja keskitin ajatukseni ihmisen muotoon. Kihelmöivä tunne valtasi ruumiini ja muovasi siitä uudenlaisen kehon. Ihmisen kehon. Sen saatuani annoin kahden hampaani kasvaa pidemmiksi kuin muut ja sydämeni tahdin hidastua, kunnes se ei lyönyt enää lainkaan. Olin taas vampyyri. Venyttelin niskaani kuin pitkän unen jälkeen. Se rusahteli hitusen liian kovaa, muttei sattunut lainkaan.

Otin muutaman kömpelön askeleen kokeiluksi, ennen kuin aloin loikkia kohti taloa, kohti tuon veren hajua. Maisemat vilahtelivat ohitse ja matka oli pian ohi. Hyppäsin ketterästi talon – tai oikeastaan pienen mökin – katolle ja se räsähti uhkaavasti. Siitä sitten menin hitaasti alas kohti ovea.

Sisällä veren haju muuttui huumaavaksi. En nähnyt enää eteeni, kuljin vain sokkona kohti hajun lähdettä. Kuljin ja kuljin kunnes… Se oli edessäni. Kumarruin sitä kohti vetäen kuivuneita huuliani pois hampaideni tieltä. Hampaani upposivat pehmeään ihoon, varmastikin kaulaan, sillä siinä veren haju oli voimakkaimmillaan. Paksu lämmin neste valui kurkkuuni lämmittäen sitä. Muutama kulaus vain, muistuttelin itseäni. Enhän halua tappaa häntä.

Juotuani tarpeeksi, mutta silti liian vähän, kohotin pääni takaisin ylös. Enää yksi asia. Puraisin peukaloani ja tunsin miten iho repesi siitä kohtaa. Sinistä nestettä alkoi ilmaantua haavan päälle ja sillä sitten painoin saaliini haavan umpeen. Vihdoinkin taakka oli jollakulla muulla. Vihdoin jonkun muun sisällä juoksisi sama veri kuin minullakin ja päästäisi minut pinteestä. Olin odottanut tätä kauan.

Poistuin paikalta nopeasti välittämättä siitä, millaista ääntä pidin. Olin jo onnistunut, eikä mikään enää voisi pysäyttää minua. Ja uhrillani olisi korkeintaan vuorokausi aikaa, ennen kuin Helvetin lähettiläät hakisivat hänet… Hakisivat hänet luullen häntä minuksi.

Ulkona muutin muotoani ketuksi ja katosin talon takaiseen metsään.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:33:02 kirjoittanut Pyry »

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #1 : 28.05.2010 23:54:50 »
A/N: No täytyyhän nyt tätä kirjoittaa kun kerran on inspis päällä ;D Ja kommentteja kerjään pyydän hartaimmin ;D

1 LUKU
20 vuotta myöhemmin

ALICE

Herätyskelloni pirisi ilmoittaen että oli aika herätä. Murahdin ärtyneenä herätyksestä. Sammutin herätyskellon ja jäin vielä vähäksi aikaa makailemaan sänkyyni silmät kattoa kohti luotuina. Katto oli tylsän valkoinen ja likaisenkeltaisilla seinillä oli valokuvia. Valokuvia, jotka oli saatu kavereilta muistoksi. Jokaisessa kuvassa hymyiltiin pirteästi.

Nousin väsyneesti istumaan sängylleni ja hieroin hieman silmäkulmiani. Tomi ja Jerry tarvitsisivat uudet saappaat, muistutin itseäni saadakseni itseni ylös. Se onnistuikin, sillä laskeuduin sängyltä kuluneelle puulattialle ja hiippailin pienen huoneen ovelle. Huoneessa oli vain muutamia kirjoja lattialla nurkkaan kasattuna, toinen sänky, missä siskoni Nadja vielä nukkui ja yksi pieni lipasto, mihin olin laittanut pienen vaatekasani.

Avasin oven hiljaa ja pujahdin pieneen keittiöön. Keitin kupillisen teetä piristyäkseni ja join sitä rauhallisesti. Se poltti kieltäni ja kurkkuani, mutten välittänyt siitä. Kellon katsominen sai minut nousemaan nopeasti. Se oli jo viittä vaille viisi! Menin vanhan kuluneen kaapin luokse ottaen sieltä lääkepaketin. Katselin huolestuneena miten paketissa oli enää neljä punaista kapselia. Mistä käärisin rahat uusiin lääkkeisiin? Ja saappaiden lisäksikin laskut odottivat keittiön pöydällä ja Nadja halusi aivan ehdottomasti uuden paidan.

Otin lasin toisesta kaapista ja täytin sen kylmällä kraanavedellä. Sitten otin pöydälle laskemani kapselin toiseen käteen ja lasin toiseen käteen ja suuntasin kohti kulunutta ovea.

”Äiti?” huhuilin hiljaa ja yritin olla herättämättä Jerryä ja Tomia, mitkä nukkuivat valkoisen seinän toisella puolella.

”Kuka? Anne? Mistä tiesit että minulla on vesirokko? Kertoiko äiti sinulle?” äiti höpötti.

”Ei, minä olen Alice, muistatko äiti?” sanoin lempeästi ja polvistuin äitini sängyn eteen kasvot hänen kasvoihin päin. ”Lääkkeet pitää ottaa, muistatko?”

”Alice? Ei, et sinä ole Alice, sinä olet Anne. Lopeta nyt tuollainen hölmöily. Äiti on tuonut minulle tänään suklaata. Säästin sitä sinullekkin”, äiti jatkoi ja tuijotteli seinää.

”Äiti, niele nyt tämä, niin saat vettä päälle”, minä houkuttelin ja laitoin kädellä äitini suuhun kapselin.

Katselin miten hän nielaisi sen kiltisti ja alkoi sitten taas höpöttää: ”Anne, ethän kerro äidille Gregistä? Ethän? Äiti ei pitäisi siitä ja kieltäisi minua vain tapaamasta häntä.”

”En äiti, en”, sanoin nieleskellen itkua ja yritin hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti. Kaadoin varovasti viileää vettä äitini suuhun niin, että hän pystyi sen juomaan.

”Ei, ei enää jano. Väsyttää, Anne. Äiti ei pidä siitä että rasitan itseäni”, äiti tyrkkäsi lasin pois suunsa edestä ja katsoi sinisillä silmillään minuun vetoavasti.

”Hyvä on, äiti. Laitan lasin aivan tähän viereen, jotta voit juoda kun tulee jano, sopiiko?” kysyin, mutten saanut vastausta. Äiti nukahti nykyään niin nopeasti. Laskin lasin kädestäni mahdollisimman hiljaa sängyn viereiselle yöpöydälle ja nousin lähteäkseni. Vielä ennen silitin äitini tummanruskeita hiuksia ja pyyhkäisin pari suortuvaa pois silmien edestä.

Keittiössä soitin Sofialle, joka vastasikin jo muutaman hälytys kerran jälkeen.

”Mitä hemmettiä sinä soitat tähän aikaan”, Sofia tivasi ärtyneesti.

”Anteeksi. Voisisitko sinä mennä minun puolesta tänään töihin? Äiti on huonompana taas. Puhuu jotain omasta äidistään ja isästäni. Luulee minua Anneksi, varmaan joku hänen ystävä joskus.”

”Alice, etkö sinä voisi jo kertoa jo jollekulle äitisi sairaudesta. Tuossa ei ole mitään järkeä, sinultahan jää oma elämä aivan väliin ja puhelimetkaan ei teillä välillä toimi niiden hitsin laskujen takia. Et sinä enää kauaa näin selviä. Pomokin alkaa kohta ihmetellä, kun et tule niin usein töihin”, Sofia opasti turhautuneena.

”Mutta ei äitiä voi hoitokotiin laittaa. Ja jos ne huomaa missä kunnossa äitikin on ja näkee kaikki laskut ja kaikki, niin nehän vie myös Jerryn, Nadjan ja Tomin. Ja entä Henry ja Semppu?” sanoin viitaten koko perheeseeni aina kissoja myöten.

”Mutta ehkä – ”

”Ei Sofia, ei.”

”Hyvä on. Minä hoidan tänään työsi, vaikkei Thomas siitä varmastikaan pidä”, Sofia huokaisi mainiten poikaystävänsä.

”Kiitos, olet kultainen”, huokaisin kiitollisena ja hyvästelin hänet ennen kuin suljin puhelimen. ”Kiitos.”

”Alice?” ääni kuului hiljaisena takaani. Käännähdin ympäri ja näin pienen tummahiuksisen pojan seisovan poikien huoneen ovella, sylissään pieni kissanpentu.

”Jerry? Mikset nuku? Kello on vasta puoli kuuden”, sanoin mahdollisimman lempeästi ja laskeuduin kyykkyyn. Jerry tuli luokseni nopeasti ja laski mustavalkoisen kissanpennun, Sempun, lattialle ja halasi minua.

”Minä näin painajaista… Eihän äiti kuole, eihän?” Jerry katsoi minua anovilla sinisillä silmillään.

”Älä sellaisesta murehdi”, sanoin lohduttavasti ja nostin Jerryn syliini. Nelivuotias poika tärisi vieläkin sylissäni ja silittelin hänen tummanruskeita hiuksiaan mahdollisimman rauhoittavasti. Kunpa olisinkin voinut kertoa hänelle miten äiti ei kuolisi… Mutta nyt se näytti olevan edessä. Miksi pienen veljenikin piti kärsiä tästä? Miksi maailman täytyy olla näin paha paikka?

En tiennyt kuinka kauan me siinä halasimme toisiamme, mutta pian Jerry rauhoittui ja minä vein hänet uudestaan nukkumaan. Silittelin häntä vielä kun hän oli sängyssä, jotta hänellä olisi mahdollisimman turvallinen tunne. Nousin kankeasti ylös Jerryn puisen sängyn vierestä ja suuntasin askeleeni huoneen toiselle puolelle, missä Tomi nukkui sikeästi. Silitin hieman pojan hunajan vaaleita hiuksia ennen kuin lähdin huoneesta laittamaan aamupalaa Nadjalle, jonka pitäisi kiiruhtaa kohta ammattikorkeakouluun.

Päivä kului normaaliin tapaan – olisin jo osannut tehdä kaiken saman päivästä toiseen silmät kiinni… enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia – kunnes ilta alkoi hämärtyä. Lähdin pienelle kävelylle hiljaiseen metsään, joka alkoi takapihamme takaa. Ympärilläni oli hiljaista – liian hiljaista – enkä voinut olla katselematta varautuneena ympärilleni. En silti halunnut kääntyä takaisin sisälle, ulkona ilma oli raikasta ja sai minut virkoamaan toden teolla. Aivan kuin aina ulkoilmassa alkaisin elää.

Kävelin syvälle metsään, joka oli yllätyksekseni valoisa. Valo alkoi häikäistä silmiäni kun vain jatkoin kävelyä. Askeleeni kuulostivat raskailta, mutta olo oli kevyt – aivan kuin voisin nousta ilmaan.

”Nymphe!” ääni rikkoi ilmaa ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani.

”Ghilyp? Mitä sinä teet täällä?” Nymphe vastasi. Uteliaisuus heräsi minussa ja juoksin eteenpäin. Vain juoksin ja juoksin, jotta näkisin missä nuo ihmiset olivat… Jos ne nyt ihmisiä oli. Ääni kuulosti voimakkaalta ja jotenkin epäinhimilliseltä.

Ja yhtäkkiä he näkyivät. Pysähdyin ja katselin hämmästyneenä miten vastakkain seisoivat kaksi miestä – toinen hohti valkeaa valoa, toinen sykki puhdasta pimeyttä – ja mulkoilivat toisiaan ärtyneinä.

”Sitä minun pitäisi kysyä sinulta”, Ghilyp, se valkeaa valoa hohtava mies, vastasi ensin mulkaisten Nympheä ja sitten loi huolestuneen katseen minuun. Miehen kauniit valkoiset hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan ja päällä oli musta kauluspaita rennosti ylänapit aukinaisina ja siistit farkut jalassaan. En voinut kuin tuijottaa häntä – hän oli aivan liian ihanan näköinen.

”Rosely, mitä teet täällä?” Nymphe tervehti paikalle tullutta naista… Naista, joka näytti aivan –

”Mitä sinä olet mennyt tekemään, Nymphe?” Ghilyp karjui katkaisten ajatukseni.

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 83
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #2 : 31.05.2010 13:55:01 »
toiveisiisi on vastattu lukija on saapunut! ja pahasti onnistuitkin koukuttaan tekstilläs ;o

tosi hyvää tekstiä, ei pompannu yhtään kirjotusvirhettä ainakaan mun silmiin. En tosin niitä mitenkään erityisemmin edes koettanut katsoa :D
mielenkiintonen alku ainakin joten uskon että tästä on tulossa mahtava novelli =)
ööää ei tässä muuta ku että jäi koukuttaan ihan hirveästi toi loppu ja toivon että kirjotat lisää =) <3

-kpk

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #3 : 31.05.2010 18:08:06 »
Oi, kommentti! :) Hyvä kun mainitsit tuon virhe asian Kamelipullakaulin, sillä itse niitä yritin korjailla, enkä ollut oikein varma että miten onnistui :) En ole tähän jaksanut betaa hakea, sillä se voisi kestää kauankin ja vaki betani ovat jo orjina korjailemassa muita tekstejäni :) Joten ylpeä olen, jos kukaan ei löydä tekstistäni virhettä! ;D Ja hienoa tietty että oli mielenkiintoista ja että jäi koukuttamaan tuo loppu :D

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #4 : 14.06.2010 22:08:00 »
2 LUKU


ROSELY

”Nymphe, Ghilyp”, tervehdin sanoen viimeisen nimen jää kylmällä äänellä. Siirrän katseeni tavalliseen naiseen, joka seisoi muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Naiseen, joka näytti aivan minulta, huomasin hämmästyneenä. Katselin naista kiinnostuneena – joudun tosin myöntämään että pelkäsin myös häntä silloin, mutta vain hetken – ja mietin, olikohan hänenkin yläselässä musta kirottu sinetti.

”Nymphe, kuka hän..?” kysyn sitä samaa mustaa sykkivältä mieheltä, jota minäkin sykin. Miehen mustat hiukset olivat samanlaisesti kuin Ghilypin, mutta vaatteena hänellä oli pitkä musta kaapu.

”Alice Emily Bettison, sinun varjopuolesi.”

”Hänkö?” nauran pelkälle ajatukselle. ”Hän on vain typerä ihminen!”

”Mistä tiedät nimeni? Mikä se varjopuoli on?” Alice, minun näköiseni nainen, kyseli hätääntyneenä.

”Hänpä juuri. Tunnistan teidän verenne hajun vaikka kuinka pitkältä. Rosely, älä anna ulkokuoren pettää. Hän on vihollisesi, olipa hän kuinka heikko tahansa. Tiedät mitä tehdä, sinun pitää hallita itse itseäsi, muuten syövyt sisältä”, Nymphe neuvoi tiukasti.

Nyökkäsin. Tämä hoituisi helposti. Olenhan minä, Rosely, saanut vereni Nympheltä, pimeyden ruhtinaalta! Ummistin mustat kiiluvat silmäni kiinni ja kutsuin hitusen sisälläni piilevää pimeyttä. Se alkoi luikerrella pallean kohdilta vallaten koko kehoni. Tappamisen halu pyyhälsi lävitseni ja tuntui kuin olisin palanut. Aivan kuin liekit olisivat tanssineet ihollani. Räväytin silmäni auki. Aivan kuin eläisin taas täyttä elämää.

Hyppäsin nopeasti Alicen eteen, suljin silmäni saadakseni lisää voimaa ja kohotin käteni tappavaan lyöntiin. Hämmästyin kun kohtasin kovan käden sen sijasta että olisin katkaissut ihmisnaisen hennot luut. Räväytin silmäni auki ja loin katseeni Aliceen. Näin punaisia kipinöitä, mitkä lähtivät käteni ja Ghilypin käden osumasta.

”Miksi...?” kuiskasin hämmästyneenä. Miksi Ghilyp suojelisi tavallista ihmistä? Tämä alkoikin muuttua kiinnostavaksi.

”Se ei kuulu sinulle”, Ghilyp tiuskaisi ja katsahti ylös painaen samalla silmänsä kiinni.

Eipä hyvin mene. Olin suututtanut Ghilypin ja häntäpä ei aivan heti lepytettykään. Parempi varmistaa selusta, päätin ja suljin silmäni, sillä niin pystyin keskittämään ajatukseni paremmin ihmisenmuotoon. Kihelmöivä tunne alkoi levitä ympäri kehoani ja aloin muovautua ihmiseksi. Tosin kaksi hammastani olivat pidemmät. Olin valmis tähän leikkiin.


ALICE

Katselin hämmästyneenä ympärilleni, miten Nymphe seisoi tyytyväisenä paikallaan, Rosely vaihtoi ällöttävän näköisesti muotoaan ja miten Ghilyp seisoskeli kasvot taivaaseen luotuna. En voinut olla miettimättä, että olinko yksinkertaisesti liian tyhmä tajutakseni mitä muut puhuivat. Tuntui kun muut olisivat puhuneet vierasta kieltä, jota vain minä en osannut.

”Ööh...”, sanoin tietämättä mitä pitäisi tehdä. Pitäisikö juosta karkuun, vai pysyä paikallaan? Kuka Rosely oli ja miksi hän oli samannäköinen kuin minä? Entä Ghilyp ja Nymphe? Mitä he olivat? Sen aavistin, etteivät he voineet olla ihmisiä. Mutta Rosely… Rosely oli jotakin, mitä en voinut edes käsittää.

”Alice.”

Hätkähdin ja katsoin uudestaan Ghilypiin.

”Menisitkö hieman taaksepäin?”

Otin muutaman epäröivän askeleen taaksepäin ja pälyilin ympärilleni hermostuneena.

”Nymphe, Rosely”, Ghilyp nyökkäsi heitä kohti. Mies käännähti nopeasti minuun päin ja ennen kuin huomasinkaan, olin kiitämässä kauemmas Nymphestä ja Roselystä Ghilypin pitäessä minua ilmassa yhdellä kädellään.

”Rosely, ei kannata”, Nymphe totesi naiselle, joka oli lähtenyt meidän peräämme. ”Eivät he kuitenkaan pitkälle pääse. Alice on vain ihminen.”

Näin miten Rosely pysähtyi, mutta katseli peräämme ärtyneenä. Pian kaksikko katosikin näkyvistä ja silloin kiinnitinkin vasta huomiota vauhtiin mitä menimme. Tuuli suhisi korvissani ja hiukset tulivat silmilleni. Puut vilahtelivat aluksi nopeaan tahtiin, mutta ei kauaa kestänyt, kun puut vaihtuivatkin taloiksi ja pian takaisin puiksi. Paha olo voimistui minussa sitä mukaan, kun vauhti vain koveni.

Ja sitten, kun aloin jo luulla ettemme koskaan pysähtyisi, Ghilyp alkoi hieman hiljentää vauhtia ja aloin taas nähdä selvemmin maiseman. Suuret vuoret  kohosivat yläpuolellani, saaden minut tuntemaan itseni mahdottoman pieneksi. Missäköhän olin?

”Alice”, Ghilyp sanoi nimeni, saaden ajatukseni taas häneen. Että hän oli komea, huomasin ajattelevani.

”Mmm”, mumisin ilmaisten kuuntelevani, mitä hän sitten sanoisikin.

”Tarvitsen vertasi.”

Häh? Mitä hittoa? Hän tarvitsi minun vertani? Jo oli maailman kirjat sekaisin. ”Anteeksi?” sanoin varovasti miettien että olinkohan kuullut väärin.

”Tarvitsen vertasi”, Ghilyp toisti. ”Minun on vietävä sinut turvaan Nympheltä. En tosin voi tehdä sitä ilman vertasi. Vain veri on varmaa; se kertoo kuka todella olet.”

”Miten antaisin vertani?” kysyin kuvitellen, miten minun pitäisi itseäni vahingoittaa jotenkin. Siihen en pystyisi, sen tiesin.

”Näin.” Ghilyp veti mustan kauluspaitansa hihan yli kyynärpään ja katseli tarkkaan kyynärvarttaan. ”Etsi hyvä verisuoni; lähellä pintaa ja mahdollisimman iso ja selvä.” Mies hymyili minulle rohkaisevasti. ”Ja sitten tarvitset vain tämän”, mies veti hihan peittämällä kädellään farkkujensa taskusta pienen puukon ja kohotti sitä paljaan kyynärvartensa päällä. Hän leikkasi ihonsa auki verisuonensa kohtaa tyynen varmasti.

”Alice, minä osaan tämän”, mies vakuutti varmastikin kauhistuneelle ilmeelleni. ”Katso.” Hän laittoi puukon takaisin taskuunsa ja laski sitten kätensä verta vuotavalle kädelleen. Kuulin Ghilypin suusta mutinaa, mutten saanut sanoista selvää. Kun mies sitten veti kätensä haavan päältä, mistään ei vuotanut verta, eikä ruvesta olut tietoakaan. Iho näytti täysin samanlaiselta kuin ennen viiltoa.

”Sinä... parannut nopeasti... Minä en ole samanlainen”, sanoin kadehtien Ghilypiä. Miten joku voi parantua niin nopeasti? Mies katseli minua äänettömästi nauraen ja ihmettelin mikä oli niin hassua.

”Ei, en parannu nopeasti, vaan osaan parantua nopeasti”, mies sanoi nyt vain hymyillen niin, että naururypyt näkyivät tämän silmien ympärillä.

Katselin Ghilypiä arvioivasti. Minne hän veisi minut turvaan? Missä se turva olisi? Miksi tarvitsin Nympheltä turvan?

”Alice”, Ghilyp sanoi taas kerran nimeni. ”Voisitko antaa vertasi?”

Mietin hetken ennen kuin nyökkäsin. Olin tyytyväinen siitä että päälläni oli T-paita. Ainakin asia helpottuisi. Aloin tutkia kyynärvarttani samaan tapaan kuin olin miehenkin nähnyt tekevän. Ja siinä oli paholaismaisen iso verisuoni aivan silmieni edessä. Näytin tyhjää kämmentä miehelle, mutten kääntänyt katsettani kädestäni pois. Pian tunsin puukon painon kädessäni. Suljin silmäni ja painoin puukkoa varovasti ihoani vasten. Se lävistikin ihoni aivan liian helposti, meni aivan liian syvälle. Avasin silmäni kauhuissani.

”Paranna käteni nyt! Nopeasti!” huusin paikallaan seisovalle miehelle heittäen puukon maahan. Hämmästyin todella kun näin ensimmäistä kertaa pelon näkyvän Ghilypin kasvoilta. Sehän tästä vielä puuttuisikin, mies, jonka piti pelastaa minut, pelkäisisikin verta.

”Alice, käsi”, Ghilyp sihisi hermostuneena hampaidensa välistä. Tarjosin kättäni ja katselin hiljaa, miten Ghilyp otti vertani pieneen pulloon, työnsi sen sitten taskuunsa ja paransi käteni nopeasti.

Ja silloin tajusin miksi mies oli todella pelännyt. Maa alkoi uhkaavasti rasahdella ja upota puukon alta. Maasta alkoi hieman pulputa punaista kuumaa laavaa. Silloin en voinut tehdä muuta kuin kysyä itseltäni, että mitä minä oikein olinkaan mennyt tekemään?



A/N: Kommentteja? :)

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 83
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #5 : 15.06.2010 23:18:48 »
vou jeejee ! JÄNNÄÄ  ;o;o;o !!! =)
ei tommosee kohtaa sais jättää. ja hyi että ku teki pahaa toi viiltely kohta, itteeni ällöttää iha hirveesti tehä ittellee jtn tommosta ;o :D
mutta mikä varjopuoli? mitä se verine puukko teki sille maalle? mitä mitä mitä?
pahaa kohtaa jätit sinä piru vie :D
luin niin innoissani, nii en ehtiny edes aatella mitää kirjotusvirheitä (: hyvää tekstiä olet saanut siis aikaan ((:

oi voi kun tykkään tästä =) hirveen jännää ja mielenkiintosta ja NYT ÄKKIÄ sitä jatkoa tai oon ihan hermoraunioina :''D
ei paineita!

KIITOSTA ! (: (:

-kpk

Tulipa taas sekava viesti :D

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #6 : 16.06.2010 12:20:26 »
Oi, nyt jo kommentti!  ;D

Ja, kiitos kun kommailet noin innokkaana, pakosti tarttuu muhunkin :D Ja kirjoittelen jo koko ajan jatkoa, mutta saa n yt nähdä kuinka nopeasti se tulee valmiiksi. Tuskin siinä kauaa kestää, kun kerran on kesälomakin <3. Eli kiitos päiväni pelastamisesta, Kamelipullakaulin! :-*

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #7 : 09.07.2010 10:49:52 »
Kiitos Emily Black! (:

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #8 : 12.07.2010 00:11:26 »
A/N: Siitä onkin kuukausi aikaa, kun viimeksi laitoin luvun tänne :) Noh tässä siis uusi :) Kommentit piristäisivät päivää ;)

3 LUKU


NADJA

Istuin hiljaa paikoillani ja kiersin etusormeni ympärille tummanruskean hiussuortuvan hermostuneena. Missä se Alice oli? Kuinka kauan hän aikoi olla siellä iltakävelyllään? Kuinka kauan hän yllensä oli? Siihen kysymykseen en osannut vastata.

”Tietysti Alicen täytyy viipyä tänään kauan”, mutisin harmissani. Olin kerännyt kauan rohkeutta kertoa Alicelle... ”Hitto!” kirosin. Että olinkin ollut typerä.

Pian minä väsyinkin odotteluun. En tuntenut sisartani ollenkaan, joten en voinut olla varma, minne hän oli mennyt tai kuinka kauan hän viipyisi. Rakastin kyllä siskoani, koska hän oli sisko... Mutta jotenkin inhosin häntä ihmisenä.

Kohautin olkapäitäni ja häivyin keittiöstä. Kaikki oli Alicen syytä; se että isä lähti, äiti sairastui ja että olin tullut raskaaksi. Jos Alice olisi hieman enemmän yrittänyt saada rahaa, ei minun olisi tarvinnut käydä joka toisen vastaan tulevan miehin pedissä tienatakseni rahaa.

”Hiton Alice”, kirosin ja menin nukkumaan omaan petiini.


ROSELY

”Haluan selityksen.”

”Sinäkö käsket minua selittämään? Ehkä unissasi”, Nymphe sanoi halveksiva sävy äänessään. ”Rosely, muista kelle kuulut. Muista kuka on sinut luonut.”

Jokin voima painoi päätäni alemmas ja tuijotin maahan. Minun tulisi totella Nympheä, kunnioittaa häntä. Hän kyllä tietäisi mikä olisi parasta. Parasta kenelle, se oli eri asia.

”Kuuntele Rosely. Minä tiedän miten Ghilyp toimii. Hän vie sinun varjopuolesi Andien vuoristoon. Se on vaikein reitti Fyliksille ja hän luottaa siihen, etten lähde heidän peräänsä. Eikä se todellakaan kannattaisi, Rosely, sillä kumpikaan miestä ei kuulu Fylikselle. Sinun täytyy mennä Kilimanjaroon odottamaan heitä. Minä tulen myöhemmin, pysyttele piilossa sitä ennen. Ellei äsken olisi ollut ihmistä tiellä, olisit kuollut ennen kuin olisit edes ehtinyt hipaista Ghilypiä. Hän painii aivan eri sarjassa kuin sinä. Eli lähde Kilimanjaroon, nyt!”

Nyökkäsin ja keskitin ajatukseni kotkan muotoon. Kihelmöivä tunne valtasi minut väistämättä ja pian jo liisinkin taivaalla kohti Kilimanjaroa.


ALICE

Kuulin miten Ghilyp kirosi roikottaen minua kainalossaan. Tuuli suhisi korvissani taas ja pääni alkoi särkeä, mutten voinut kuin katsella kauhistuneena miten vuoristo hajosi takanani. Vuoret kaatuivat, maat upposivat ja suuriakin kivenlohkareita lenteli pitkin ilmaa. Tuntui kuin olisin suututtanut maanjumalan. Suljin silmäni miettien, että pitäisiköhän rukoilla tai jotain.

”Pidä silmät kiinni ja yritä pysyä mahdollisimman lähelle minua”, minua roikottava mies sanoi käskevällä sävyllä ja tottelin tietämättä mitä tuleman piti.

Vaikka silmäni olivat kiinni, näin niiden läpi vahvan kirkkaan valon. Kipu koko ruumiissani turrutti päänsäryn nopeasti ja tuntui kuin silmäni olisivat palaneet. En voinut pidätellä tuskankiljuntaani, vaikka taistelin sitä vastaan. Aivan kuin minua revittäisiin palasiksi, ajattelin kivun läpi. Olin varma, että rukoilisin kuolemaa, kunhan pystyisin lopettamaan kirkumisen. Ja sitten valo sammui silmieni ympärillä ja tuli aivan hiljaista.


GHILYP

”Onko hän kunnossa?” kyselin huolestuneena.
”Hän heräilee pian”, vanha mies sanoi nousten Alicen vierestä seisomaan. Hän katsoi minua mietteliäs ilme vakavilla, ryppyisillä kasvoillaan. ”Miksi toit hänet tänne? Hän on ihminen ja nyt hän ei saa itse päättää mitä haluaa.”
”Tiedän Fel, mutta hän ei ole missään muuallakaan turvassa. Sitä paitsi, siinä ei mene kauan kun me kaksi hoitelemme Nymphen ja Roselyn. Sitten voimme poistaa Alicelta muisti ja palauttaa hänet takaisin kotiin. Kukaan tavallisista ihmisistä ei enää tule tietämäänkään Roselystä, kun hänen äitinsäkin kuolee pian.”
”Voi Ghilyp, isäsi suuttui siitä että päästin sinut yksin menemään. Toisin sanoen hän päätti, että rangaistukseksi joudun tekemään täällä sisällä hommia muutaman kymmentä vuotta”, Fel vastasi pahoittelevaan sävyyn. ”Isäsi on tarkka siitä miten kohtelemme uusia.”
”Eli, me emme voi hoidella heitä yhdessä… Yksin tuskin pärjään heille, Roselyn hoitelemiseen ei menisi paljoa aikaa ja voimia, mutta Nymphe on vahva. Joten toisin sanoen joudumme odottelemaan parikymmentä vuotta”, mutisin
”Aivan. Ja se tarkoittaa sitä, että emme voi vain poistaa Alicelta muistia kahden kymmenen vuoden ajalta ja palauttaa hänet niin paljon vanhentuneena takaisin kotiin.” Pohdin hetken Felin sanoja.
”Sinetti on siis ainoa mahdollisuus”, totesin surullisesti. Alicesta tulisi ensimmäinen ihminen, johon loihtisin sinetin.


ALICE

Kahden miehen ääni tunkeutui tajuntaani. Ymmärsin kieltä, mutta jotenkin en vain tajunnut mistä he puhuivat. Toisen äänen liitin mielessäni Ghilypiin, mutta toista en tunnistanut. Avasin hieman silmiäni ja katselin ympärilleni. Makasin lattialle tehdyssä vuoteessa keskellä valoisaa huonetta. Huoneen seinät kimaltelivat ja häikäisivät hieman silmiäni, mutta lattia näytti kiveltä.

Nousin hitaasti istumaan, mutta silti huone alkoi pyöriä silmissä. Painoin toisella kädellä päätäni ja toisen laskin sängylle niin, että voisin nojata siihen. Kun huimaus meni ohi, katselin ympäri huonetta tarkemmin ja ihmeekseni missään seinässä ei ollut ikkunaa. Ilmeisesti kaikki valo tuli itse seinistä. Huoneessa oli suuri pöytä, joka oli täynnä ihme letkuja, putkiloita ja pulloja. Lasinen kaappi nurkassa oli täynnä pullotettuja, erivärisiä liemiä ja kirjahylly huoneessa oli isoin mitä olin koskaan nähnyt.

”Miltä tuntuu?” Ghilyp kysyi kun huomasi minun heränneen.
”Pää halkeaa”, irvistin hieroen kipeäksi huomaamaani päätä.
”Särky loppuu pian. Mutta tervetuloa Fylikselle, täällä olet turvassa”, vanha mies tuli minua lähemmäksi ja sanoi hymyillen ystävällisesti.
”Kuka sinä olet?” kysyin tajuten töykeyteni vasta kun sanat olivat jo livahtaneet huulieni välistä.
”Anteeksi, en muistanut esitellä itseäni”, mies nauroi. ”Olen Fel. Ghilypin, oppipoikani, tunnetkin jo.”
”Ahaa”, mutisin hiljaa. Olisin halunnut kysyä mikä hän – ja Ghilyp – oli, mutta tajusin että se olisi jo liian loukkaavaa, olihan Ghilyp pelastanut henkeni kahteen kertaan.

Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua sireenien vinkuminen. Ghilyp asteli yhden kimaltelevan seinän luokse ja käveli siitä tyynen varmasti läpi.
”Seinät ovat täällä tuollaisia”, Fel naurahti pöllämystyneelle ilmeelleni. Nyökkäsin hiljaa ja siirsin varovaisen katseeni lattiaan. Vajoaisinko heti jos koskisin siihen. Ghilyp ja Fel eivät vajonneet, mutta kaikki tuntui olevan täällä mahdollista.

”Isä on vihainen siitä, miten Andit kaatuivat. Ihmisiä on siellä nyt ansassa ja meikäläisiä on siellä kymmenen”, Ghilypin sanoi kurkatessaan seinän läpi.
”Hmm, paha homma. Veti minutkin juuri pois... Sinun on päästävä sinne. Kyllä minä pidän Alicesta huolen, turha sitä pelätä, mutta pyydä Vartijoita tarkistamaan Kilimanjaron reitti. Voin viedä Alicen sinne jos täällä tulee jotain ongelmia”, Fel vastasi suunnitellen.
”Hyvä on, jos olet varma että pärjäät. Laitan viestin menemään isällekin.”
”Älä. Alicen tulo on parempi pitää salassa, muuten isäsi varmasti käskisi laittaa sinetti häneen heti. Minä voin valmistella Alicen, niin heti kun tulet voit laittaa sinetin. Noiden ihmisten elämä on pantava nyt etusijalle.”
”Okei”, Ghilyp sanoi myöntävästi ja meni takaisin seinän toiselle puolelle.

Kun Ghilyp oli pyytänyt Vartijoita tutkimaan Kilimanjaron reitti, hän häipyi paikalta hohtaen sitä kirkasta valoa taas. Minä istuskelin hiljaa paikoillani ja mietin kahden miehen välistä keskustelua. Kysymykset harhailivat päässäni, enkä tiennyt mitä pitäisi ensiksi kysyä. Sitä, että olinko minä syypää Andien kaatumiseen ja ihmisten tukalaan oloon, mitä ongelmia voisi tulla, mistä sinetistä oli kyse, vai mihin minut piti valmistella. Ja halusin edelleenkin tietää, että minkälaisten olentojen kanssa tässä nyt oltiin tekemisissä.

”Kysy vain”, Fel usutti ja hymyili tietäväisesti. Mieleeni pälkähti karmea ajatus, että näkivätkö vanhan miehen ruskeat silmät ajatukseni.
”Se puukko... Ja Andit. Mitä ongelmia? Miksi pitää valmistella minut ja mikä sinetti?” sopertelin kaikki kysymykset ilmaan osaamatta valkata mihin haluaisin kipeiten vastauksen.
”Aa, se puukko. Se on Ghilypin äidiltä perintö Ghilypille. Mahtava ase, mutta luonnon voimien kiroama. Se on parempi pitää varmassa tallessa, sen omassa kotelossa. En tajua miksi Ghilyp otti sen mukaansa, se oli vähäjärkinen teko, se”, Fel pudisteli päätään. ”Ja vaikka en usko että Nymphe ja Rosely pääsisivät tänne saakka, se on yksi mahdollisuus. Siksi tarvitsemme varman pakoreitin. Sinetin avulla tulet vahvemmaksi, siksi se on tarpeen. Mutta kuinka vahvaksi, se on eri asia ja siitä nyt riippuu se, mitä me teemme kanssasi. Sinetin luominen ihmiselle on vaikeaa, siksi sitä tarvitsee valmistella hyvin.”
”Mitä minun täytyy tehdä, kun sinetti luodaan minulle?” kysyin hiljaa peläten vastausta. Jos pelkkä tänne pääsemiseen oli tarvittu vertani, niin mitä nyt tulisi vastaan?

”Luomishetkellä, joka on eräänlainen rituaali, olet paikoillasi. Mutta se on jo tarpeeksi vaikeaa kivun takia. Tietysti siinä on kaikkea helppoakin; musteella loitsun kirjoittaminen, kynttilöiden sytytys ja niiden asettelu, sinun pukemisesi oikein ja kasvojesi maalaus”, Fel piti hetken taukoa. ”Mutta vaikein osa koko rituaalissa on se, miten sinun selkääsi kaiverretaan sinetin muoto jollakin terävällä ja veri, joka selästäsi valuu, pitää levittää otsallesi.”

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 83
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #9 : 12.07.2010 13:17:33 »
No huh, kuulostaa aika hirveeltä toi sinetti-juttu ;o ja ääh ei tuu kehittävää, vaihteeks. Hyvää tekstiä on en huomannu virheitä!
Ja heti ku jotain selviää nii jotain jää mietityttää :D jännää ja koukuttavaa!
jatkoa siis!

-kpk

Netti

  • Vieras
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #10 : 13.07.2010 23:11:55 »
Hyvä ettei virheitä löytynyt, yritin wordin avulla ja lukemalla saada karsittua suurimmat osat pois... Tosin mulla on lievä lukihäiriö että enpä tiedä onko se mun virheiden löytäminen niin tarkkaa :D Eli kiitos Kamelipullakaulin! :) Olet muuten kommentoinut jokaista lukuani tässä, KIITOS[/b! :)

Ja sitten vielä kaikille kysymyksiä: Oliko 3. luvussa liikaa kertoja vaihtoja? Häiritseekö kertoja vaihdot lukemista? Onko hahmot aidon tuntuisia? Onko kuvailua liikaa/liian vähän? Onko olut jotain outoja kohtia? Ja siis niin, haluaisin nyt noihin tietää vähän vastauksia :) Tietää sitten miten parantaa seuraavaa lukua edellisistä ;))

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 83
Vs: Kaksi varjopuolta
« Vastaus #11 : 16.07.2010 01:28:02 »
riennän täältä nyt sitten vastaamaan, kun kerta oikein läjän kysymyksiä heitit :D

Eli..

Ei ollut mun mielestä liikaa kertoja vaihtoja, sillä olen just tottunu lukeen tommosta, että vaihtelee. Oikeestaa tää riippuu aivan lukijoista, että joitaki se häiritsee joitakin ei. mua siis ei.

Hahmot on eläviä ja aitoja ainakin tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa ne on vie jotenkin jänniä ja mielenkiintoisiakin, ku ei oikein vie tiedetä kaikkista niin paljoo. Eli en oikein osaa vie vastata tähän kysymykseen kovin mutta on aitoja ainakin tähän mennessä. (:

Kuvailustakaan en oikein osaa sanoo mitään järkevää :D On niitä sillein aika sopivasti joissain kohdissa sopii enempi kuvailu ja joissain kohdissa ei sitten vaan sovi. Riippuu tilanteesta, sanoisin että jos on joku tosi jännä ja just tapahtuu jotain, nii siihen väliin ei välttämättä esim sovi et alkaa selittää hirveetä stooryä miltä paikka vaikka näyttää, ellei se sitten kuulu ideaan. Ja joskus jos jokku jutut tuntuu kulkevan sillei tönkösti ja liian nopeesti nii vois ehkä laittaa jotain kuvailuu sinne väliin. Mutta siis tässä mun mielestä on ollu kuvailuu sopivasti. Mua ehkä kiinnostais inasen miltä nää tyypit näyttää.

eipä ole ollut pahemmin sillain outoja kohtia kaikkeen on tullut hyvin selitys ! (:

Kokonaisuudessaan siis juuri sopivaa tekstii mulle :D