Title: Vaahteranlehtiä
Kirjoittaja: Fell
Genre: Pieni angst, romance, drama, ficlet, het
Paritus: Rosalie/Emmett
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Summary: Emmett kiitti minua aina välillä siitä, että olin pelastanut hänen henkensä. Minä kiitin häntä siitä, että hän oli olemassa ja sai minutkin uskomaan ihmeisiin.
A/N: Teki mieli kirjoittaa jollain sivuparituksella jotain :3 Rosalie/Emmett on lempiparituksiani, vaikka Bella/Emmett kolahtaakin hieman enemmän joka tapauksessa.
Osallistuu fandom kymppiin + Vuodenaika-haasteeseen syksyllä (: Sekä tietysti FF50-urakkaan, sanalla syksy.
Haasteen muuten heitti koete, pyysi Emmett/Rosea n__n
Vaahteranlehtiä
Aamut olivat ehkä päivän parasta aikaa. Ehkä.
Aamuisin Emmett oli aina hyvällä tuulella. Joskus hän havahdutti minut ajatuksistani suukottelemalla kaulaani pitkin ja poikin kevyesti, hyräillen ehkä jotakin laulua.
En ollut koskaan vuosien vieriessä tajunnut yhtä selvästi, kuinka kauniilta vaahteranlehdet näyttivät, kun ne tipahtelivat punaisen- ja keltaisenkirjavina maahan tuulen riepoteltua niitä pitkin pihaa. Ennen olin katsellut mieluummin lähes virheetöntä peilikuvaani kuin luontoa.
Tänään oli yksi niistä päivistä, kun tahdoin katsella ulos, lähtemättä minnekään, tuntea aina vain Emmettin huulet kaulallani ja lopulta huulillani, kun hän oli kyllästynyt odottelemaan että reagoisin jotenkin kuuluvammin hänen teoilleen.
Kun lopulta nousisimme, Emmett hyppisi hyväntuulisesti kiskoessaan housujaan jalkaan, tietäen sen ärsyttävän Edwardia juuri sopivasti – tämä ei suuttuisi, muttei kuitenkaan varsinaisesti pitäisi hyppelehdinnästä juuri hänen huoneensa yläpuolella. Kun hän olisi viimein pukeutunut, hän tulisi pyörimään minun viereeni, kyselemään, kuinka kauan minulla vielä kestäisi vaatteiden valinnassa. Minä en ollut hidas, Emmett vain oli liian nopea, kuten hänelle usein sanoinkin. Hän ei useinkaan myöntänyt olevansa samaa mieltä, tuhahti vain ja jatkoi valittamista.
Se ei haittaisi minua taaskaan. Se kuului vain asiaan.
Kävisimme ehkä kävelyllä, jos olisi vapaapäivä, tai sitten istuisimme Cullenien valoisassa olohuoneessa vierekkäin. Jos taas olisi koulua, ajaisimme sinne kahdestaan Emmettin uudella autolla ja minä lepuuttaisin päätäni Emmettin olkaa vasten.
Nykyään kaikki oli hyvin. Ei täydellisesti, koska en edelleenkään olisi halunnut olla kuolematon vampyyri – mutta Emmett oli saanut minut uskomaan, että kaikki tulevat vuosisadat, kenties –tuhannet, eivät olisi aivan turhia, tylsyyden täyttämiä päiviä kun ei olisi mitään tekemistä.
Emmett kiitti minua aina välillä siitä, että olin pelastanut hänen henkensä. Minä kiitin häntä siitä, että hän oli olemassa ja sai minutkin uskomaan ihmeisiin.
Ulkona satoi, pienet kuopat sorateissä täyttyivät vedellä, saivat minut ottamaan sateenvarjon mukaani. En joutunut seisomaan sen alla yksin, toivottavasti en koskaan enää joutuisikaan.
