Author: Karakuriningyou
Fandom: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Rating : Sallittu
Genre: Angst
Pairing: Niila/Matti
Disclaimer: En omista kirjaa, siihen perustuvaa elokuvaa, henkilöitä tai paikkoja. Kyseinen, varsin loistava, kirja kuuluu Mikael Niemelle ja elokuva taas jollekulle ihan toiselle. Minä omistan vain mielikuvitukseni.
Summary: ”Katso, Niila. Himalaja. Minähän lupasin, että tulisimme tänne vielä.”
A/N: Tämmöinen lyhyt, itsenäinen jatko-osa kirjoitukselleni Vielä joskus, joka löytyy Ulkoavaruudesta.
Minähän lupasin
Matka huipulle oli pitkä, raskas ja kylmä. Selässäni keikkuva rinkka tuntui painavan satoja kiloja, punainen toppapuku tuntui paksulta ja kömpelöltä liikkua ja pelkäsin koko ajan menettäväni jalansijani tai liukastuvani. Mutta väsymyksestä huolimatta liikuin päättäväisesti eteenpäin. Tämä oli jotakin, mikä oli vain saatava tehtyä ja sillä selvä.
Kun viimein pääsin lumiselle huipulle, istahdin hetkeksi huoahtamaan. Hetken höyrynä ylös nousevaa hengitystä katseltuani nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Lumiset huiput levittäytyivät ympärilleni ja jatkuivat kauas horisonttiin. Maisema oli tyrmäävän upea, tiesin sen, mutten osannut nauttia sen kauneudesta. Maiseman laajuus ja vuorten henkimä kylmä yksinäisyys ainoastaan ahdistivat minua. Niin ylhäällä pilvet tuntuivat olevan lähes kosketusetäisyydellä ja kokeilevasti kohotin käden pääni yläpuolelle. Kylmässä halkeilevilta huuliltani karannut naurahdus muistutti enemmän nyyhkäisyä.
Kumarruin kaivamaan rinkkaani ja nousin jälleen jaloilleni. Avasin metallisen uurnan kannen ja kallistin uurnaa maisemia kohti varoen, ettei tuuli kaappaisi sen sisältöä. Liikutin käsiäni laajassa kaaressa, esitellen maisemaa.
”Katso, Niila. Himalaja. Minähän lupasin, että tulisimme tänne vielä.” Ääneni oli karhea kylmästä ja huonosti pidätellyistä kyyneleistä, jotka nyt jäätyivät poskilleni.
Kallistin uurnaa hieman enemmän ja katselin kuinka tuuli nappasi tuhkan mukaansa, pyöritteli sitä ilmassa ja kuljetti kauemmas, alas vuorenrinnettä. Kylmästä, tuulesta ja nousevasta lumimyrskystä välittämättä vajosin surkeasti nyyhkyttäen maahan. Tämä ei todellakaan ollut se tapa, jolla olin silloin kauan sitten aikonut lupaukseni toteuttaa.
”Hyvästi, Niila. Ja anna anteeksi.”
A/N2: Että tämmöistä. Kommenttia?
