Title: Lupaan, en unohda.
Author: Stubastian
Raiting: S (sallittu)
Genre: Hurt, Angst, Cry
Pairing: Tiitus / Pyry
Summary: Täysin erilaiset jätkät, hiljainen ja ujo Tiitus, sekä rämäpäinen punkkaripoika Pyry ovat olleet parhaita ystäviä vaippaiästä asti. Nyt kuitenkin on ylä-aste lopussa, ja Tiitus lähtee Lukioon ulkomaille, kun taas Pyry jää Suomeen. Ystävyys on kai ohi.
Katselen lentokonetta, joka aina vain kohoaa ylemmäs ja ylemmäs. Nielaisen hiljaa tuloillaan olevat kyyneleet. Miten näin voi tapahtua? Meidän piti olla aina yhdessä. Sun ja mun. Ystäviä ikuisesti. Nyt sä kohoat kohti pilviä, suuntaat suoraan Amerikkaan. Siis sä, ujo, varovainen ja hiljainen poika. Miten sä pärjäät? Mä olisin halunnut mukaan. Mä jopa ehdotin sitä. Mutta eihän se sulle käynyt, ei tietenkään.
- Täh?! Säkö meet Amerikkaa Lukioo? Ilmotat sen täs vaihees? Parahdin epäuskoisena. Mä tuijotin sua. Sä seisoit mun edessä, katse suunnattuna lähinnä puiston märkään hiekkatiehen. Sade jatkui edelleen, se ropisi mun mustiin hiuksiin ja varmasti sai ne menemään ihan sekaisin. Mä en välittänyt siitä. Ei punkkarit välitä paljoa niiden ulkonäöstä. Sä näytit todellakin palelevan. Mulla oli nahkatakki, mutta sulla oli tässä keväisessä säässä ainoastaan huppari. Miksi sä et kertonut mulle? Meidän piti hakea samaan Lukioon! Sä väitit hakeneesi myös Kallioon. Sä et ole koskaan ennen valehdellut mulle. Mä olin iloinen, kun pääsin Kallioon. Tulin kertomaan sulle. Sä ilmoitit, ettet tulisikaan. Sä kerroit, ettet sä edes ollut hakenut Kallioon. Silloin mun aivoissa löi hetken tyhjää.
- Se on hieno lukio, just mulle tehty. Eikä se oo mikään iso paikka, aika syrjässä. Mä muutan Amerikkaan, isän luo. Mä en oo nähnyt sitä aikoihin. Ajattele tätä mun kannalta, Pyry. Mä pääsen mun isän luokse, sä sanoit. Sun huulilla oli pieni hymy. Tiesinhän mä, miten tärkeä sun isä oli sulle. Teillä ei ollut paljoa rahaa, sulla ja sun äidillä. Sen vuoksi sä et melkein koskaan päässyt näkemään sun isää. Te soittelitte tosin jatkuvasti, ja jestas millaisia puheluja! Kauhean pitkiä. Tosin kun sä ja mä istuttiin puhelimessa, äidin piti aina tulla komentamaan. Se pelkäsi, että multa menee puhelinlaskuun taas yli 200 euroa. Äitihän sen puhelinlaskun maksoi, mä olin kuitenkin vasta 16 vuotias.
- Hienoo, siis tosi hienoo, et sä oot sitte löytäny paikkas, mihi sä kuulut. Mitäs helvettii sillä nyt ois välii, mite sä jätät kylmästi parhaan frendis tänne Suomeen. Oot sä vaa reilu kaveri säki. Okei. Mä en oo vihane. Mä en osaa olla sulle vihane. En oo koskaa osannu. Mä lähen sun mukaa. Amerikkaa. Vallotetaa koko Amerikka, vai mitä? Virnistin hieman. Tilanne ei voinut olla niin paha, kuin miltä se näytti. Sä ja mä kahdestaan valloittamassa Amerikkaa. Sä ja mä yhdessä valloittamassa Amerikan tyttöjen sydämiä. Yllättäen se idea kuulosti erittäin hyvältä, ja mun silmiin taisi syttyä jopa pieni pilke. Sä varmasti huomasit sen, koska sä huomasit aina mun kasvoilla pienenkin muutoksen. Sä näytit hermostuneelta, ja tuijotit maata. Mä en taas tapani mukaan ymmärtänyt.
- Eihän se käy, Pyry. Mä olisin tietty tosi iloinen, jos sä tulisit mukaan ja me voitais muuttaa yhessä mun faijalle, sit ettii hienompi ja isompi asunto. Mut Amerikka on mun unelma, Pyry. Mä tiedän varsin hyvin, että se ei ole sun unelma. Sä oot puhunut Kalliosta siitä asti, kun tajusit, mitä sana Lukio tarkoittaa. Mä en anna sun rikkoa sun unelmias mun takia. Jää Suomeen. Sä haluat Kallioon. Sun paikka on siellä. Sä halut näytellä ja loistaa. Mä tiedän sen. Mä uskon suhun. Sä pystyt tekemään sen. Ihan totta, Pyry. Ainahan me voidaan kirjoitella ja soitella. Mä tuun tietysti käymään myös Suomessa! Sä sanahdit. Tottahan se oli. Kallio oli mun unelma. Mutta niin oli myös meidän ystävyys. Se oli sellainen ystävyys, jota aina sarjoissa oli. Välillä tapeltiin, sitten sovittiin. Me kerrottiin aina kaikki toisillemme. Voidaan soitella ja kirjoitella? Voit tulla käymään? Millä helvetin rahalla sä ajattelit, että me matkustetaan oikeasti Amerikan ja Suomen väliä? Korkeintaan kerran vuodessa.
- Tiitus, kuuntele ny ittees! Sä puhut iha hulluja. Hei, sä oot koko maailman tärkein ihmine mulle. Mun pitäs muka antaa sun vaa mennä johonki Amerikkaa? Mä en iha osta sitä ajatust. Joo, kirjotellaa. Ne kirjeet vähenee ja vähenee. Loppujenlopuks sä et enää ees muista, että sä jätit jonku tänne Suomee. Sä unohat mut kokonaa. Saat uusii kavereit. Ihmisii, jotka on ehkä samanlaisii, kuin sä. Sä et kohta enää muista ees mua. Mut Tiitus, mä en pysty unohtaa. Mä tiedän sen jo ny. Mä oikeesti luulin, että sä välitit must, mä tuhahdin. Tottakai Tiitus välitti, kyllä mä sen tiesin. Esimerkiksi niistä kyyneleistä, joita mä näin sen silmissä. Mä käänsin selkäni, ja lähdin vesisateessa kävelemään kauemmas. Sä yritit huudella mun perään, mutta mä en pysähtynyt. Mä en saattanut uskoa, että sä et halunnut mua mukaasi. Niin mä sen ymmärsin. Niin se varmasti olikin. Kai mä olin vaan sun tiellä, ja sä olit jo odottanut tilaisuutta päästä eroon musta. No, nyt sä sitten pääsit.
Mä en koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Mä tajusin silloin, etten mä ehkä näkisi sua koskaan. Mä pelkään niin. Mitä mä teen, jos mä näen sut joskus? Tunnistatko sä edes mua? Kasvaako susta Amerikassa sellainen turhamainen mies? Ei varmasti. Sä et ole sellainen, Tiitus. Osaakohan ne edes lausua siellä sun nimeä? Naurahdan hiljaa ajatukselle, vilkaisten maahan. Nielaisen vaimeasti, kääntyen pois. En mä voi tänne lentokentälle jäädä. Mä keksin aina kaikkia hulluja ideoita. Vaikka sä olit niin kiltti poika, sä aina lähdit kaikkeen mukaan. Sä otit mun kanssa yhdessä syyt niskoille. Sä et koskaan jättänyt mua pulaan, enkä mä sua. Me oltiin erottomat. Me oltiin oikeasti ystäviä. Tuhahdan hiljaa. Nyt se aika on sitten ohi. Me ei voida enää elää ilman katumusta joka päivä. Me ei voida enää baanata menemään kahdestaan, huomista ajattelematta. Puraisen huultani. Meidän unelmat on vaan niin erilaiset. Mutta mun mielestä ne olisi silti voinut sovittaa yhteen. Vaikka mä haluankin näyttelijäksi, mä olisin voinut onnistua siinä myös Amerikassa. Mutta Kalliohan oli mun unelma. Siltä se ei nyt tuntunut, kun sä olit lähtenyt pois. Sulla alkaa koulu vasta parin viikon päästä. Mulla alkaa huomenna. Mä oletin, että mä kävelisin sun kanssa yhdessä niistä ovista. Mua ei koskaan ole jännittänyt mikään, koska sä olet ollut mun seurassa. Nyt mua pelottaa, huominen. Mä menen ihan yksin. Pudistelen päätäni hiljaa, astellen kotiini sitten. Vilkaisen nopeasti lattiaan, kyyneleet silmissä. Mä en ole itkenyt aikoihin, mutta nyt sitä on vaikea pitää enää poissa. Itkua nimittäin.
- Moi Pyry! Kato, mitä mä piirsin koulussa! Tää on sulle! Täs kuvassa on minä, sinä ja Tiitus! Sillon kesällä, kun me oltiin lintsillä! Pikkuveljeni, Eeliksen ääni kantautuu korviini. Sävähdän, nostaen katseeni. Pellavapäinen, autistinen, 7-vuotias poika ryntää mua vastaan, kädet ojossa. Hänellä on kädessään paperi, ja naamalla iloinen virne. Eelis juoksee mua vastaan, kietoen kätensä mun jalkojeni ympärille. Isoveljen poika se selkeästi on. Hymähdän, pörröttäen Eeliksen hiuksia, joka jo ryntää meidän huonetta kohti. Kyllähän mä muistan sen lintsireissun. Hyvin muistankin.
- Tulkaa mun kaa KotKot-Junaan! Eelis vinkui. Se seisoi mun ja Tiituksen edessä, täynnä intoa. Pieni poika pomppi tasajalkaa, hieman rikkinäiset lenkkarit kolahtelivat vasten maata. Ympäriltä kuului kiljuntaa, ja naureskelua. Ilmassa tuoksui hattara ja rasvaiset, tirisevät popparit. Naurahdin hiljaa, vilkaisten Tiitukseen, joka oli yhtä huvittanut. Meitä ei jostain kumman syystä huvittanut noi pikkulasten laitteet, vaikka meitä aina välillä alkoikin vähän lapsettamaan. Ainahan me istuttiin pihallakin keinuissa Tiituksen kanssa. Puraisin hieman huultani, katsellen Eeliksen intoa. Se katsoi meitä lähes rukoilevin silmin. Hyvä kun ei ristinyt käsiään ja polvistunut maahan huulet mutrussa. Naurahdin.
- No okei. Me tullaan, Tiitus lupasi virnistäen. Mä en ehtinyt edes sanoa omaa mielipidettäni! Tosin mä olisin kyllä sanonut samoin. Mä en pystynyt kieltämään Eelikseltä oikeasti koskaan mitään. Siitä tulisi hemmoteltu pikkukakara – ellei se jo ollut sellainen. Innoissaan pellavapää ryntäsi KotKot-Junaa kohden. Naurahdin, Tiituksen kanssa me juostiin vikkelän pikkupojan perään. Okei, myönnetään. Se piipauttaja ukko, jolle mä en tiennyt kauniimpaa nimeä, päästi Eeliksen heti läpi. Meitä se jäi katsomaan hieman kummastuneena, ja me yritettiin hymyillä mahdollisimman viattomasti. Mä olin varmaan yli 180 cm pitkä punkkarijätkä, ja mun vieressä seisoi samanikäinen, virnuileva kundi.
- No menkää sitten. Saatte tosin kyllä molemmat mennä tonne taakse, se mies tokaisi, edelleen epäilevästi. Piipautti se meidät molemmat läpi. Me mentiin toki samaan vaunuun, jossa Eelis oli. Poika istui etupenkillä ihan haltioissaan, kun sai pitää sen koko penkin itsellään. Me istuttiin itse taakse, kuten mies oli meille sanonut. Ei meidän jaloille olisi ollut edessä tilaa – ei ollut kyllä sen pahemmin täälläkään, mutta silti. Me istuttiin sinne, ja aika liki jouduttiin olemaan. Ei se meitä haitannut, mehän oltiin Tiituksen kanssa parhaita kavereita. Kyllä mekin oltiin naurettu ja varmaan vielä hihkuttu myös tässä laitteessa joskus. Joskus, kun me oltiin Eeliksen ikäisiä. Oli tosi ikävää, ettei sillä ollut parasta kaveria. Mä taisin olla sen paras kaveri. Monet katsoi Eelistä pitkään, sen takia, ettei se ollut ihan normaali lapsi. Mitä väliä? Se oli mun aivan hemmetin rakas pikkuveljeni, aina. Vilkaisin Tiitukseen, joka virnisti mulle vastaukseksi. Aurinko loisti sen vaaleisiin hiuksiin, ja poika näytti lähinnä enkeliltä. Hymähdin hiljaa. Sinä hetkenä mä toivoin, että se hetki olisi voinut kestää ikuisesti. Mä olisin voinut katsoa parasta kaveriani. Olla ylpeä siitä, että sain olla sen paras ystävä.
- Mitä sä katot? Tiitus naurahti hieman. Mä pudistelin päätäni vaan, ja siirsin katseeni pois. Mä toivoin, ettei mun ja Tiituksen ystävyys loppuisi koskaan. Syksyllä meidän oli tarkoitus muuttaa yhdessä Helsinkiin, lähelle tulevaa Lukiota. Tiitus oli tosin vähän vaisu kun me suunniteltiin sitä muuttoa. Sisustusta, tulevaa asuntoa ja sellaista. Kai sitä jännitti isoon kaupunkiin muuttaminen. Kyllä sekin vielä innostuisi, kun mä sitä vähän innostaisin. Puraisin hieman huultani. Mun ja Tiituksen syksystä tulisi maailman mahtavin. Me tehtäisiin kaikki, mitä me oltiin aina haluttu tehdä. Me tehtäisiin kaikkea, mistä muut saattoi vain unelmoida.
