Värit
Author: indichyra
Rating: Sallittu
Genre: Drama, fluffy, oneshot
Summary: "Valinta on sinun."
A/N: En ollut pitkään aikaan kirjoittanut mitään, ja lopulta ajattelin, että nyt tälle tauolle on tultava loppu. Syntyi hiukan hämärillä henkilöhahmoille varustettu fluffyinen oneshot, tuloksen näette tässä. Tämän kirjoittaminen oli kivaa, koska sain vihdoin jotain aikaan. Kommentteja toivotaan :------)
¤¤¤
Neiti Punainen toivoi kaiken aikaa olevansa Vihreä. Siihen oli syy.
Kaikki odottivat, että neiti Punainen käyttäytyisi räiskyvästi kuin tuli, sillä olihan sen dramaattisen leimahteleva väri kuvastanut suvun jäsenten elämää jo parin pienen ikuisuuden ajan. Punaisten suvun jäsenet olivat aina olleet ajattelemattoman ailahtelevia, räjähtävän temperamenttisia ja eläneet kerta kaikkiaan myrskyisää elämää. Neiti Punainen rakasti kuitenkin tyyntä, vihertävää vedenpintaa enemmän kuin raivoavia hirmumyrskyjä. Miksi liekinpunaiset hiukset ja sukuhaara olisivat määränneet sen, mitä hän sisällään tunsi?
Neiti Punainen kadehti Vihreää neitiä. Hän sai nousta sarastuksen aikaan ja hiipiä aina raollaan olevasta takaovesta metsään, jonka varjoja aamuauringon säteet puhkoivat. Hän sai kävellä puistikoissa ja ajatella. Eikä kukaan pistänyt sitä pahakseen, sillä hänhän oli sentään Vihreän suvun tytär. Se oli vain luonnollista kuin sammalen käpertyminen hitaasti kallion peitoksi jossakin hämärässä metsänkolkassa.
Neiti Punainen puuskahti, kun ajatteli maailman epäoikeudenmukaisuutta. Hän oli varma, että kuului oikeasti Vihreiden sukuun. Hän oli salaa haaveillut asian dramaattisesta paljastumisesta illallispöydässä. Se oli ollut hänen suurin salainen unelmansa pikkutylleröstä lähtien. Mutta aikanaan syntymätodistus, piironginlaatikkoon sysättyä mustaa valkoisella, löytyessään kaatoi lapselliset haaveet kumoon ja potki ne puolikuoliaiksi. Neiti Punainen repi koko kirotun paperin ja heitti sen roskakoriin, mutta tosiasioita ei vain voinut repiä harhaluuloiksi mielensä mukaan.
"Miksi niin masentunut?" Sininen kysyi huolestuneena ystävänsä turhautuneista huokaisuista.
"Miksiköhän? Sitä samaa vanhaa", neiti Punainen henkäisi ja pyöritteli silmiään. Hän olisi vain halunnut tuntea aamunpehmeän sammalen paljaissa jalkapohjissaan ja nähdä iltataivaan ensimmäiset tähdet sumuisen metsän yllä. Yksinkertaisia, saavuttamattomia asioita. Tässä kaupungissa metsä tarkoitti muutaman neliökilometrin kokoista, hyvin hoidettua viherkaistaletta värittömän lähiöhelvetin keskiössä.
Sininen katsoi neitiä tutkivasti, viipyilevästi, niin että tämä alkoi tuntea itsensä liian hermostuneeksi. Sinisen silmät porautuivat neidin poskeen, kun tämä käänsi päätään nolostuneena. Punainen yritti vetää suojakseen liekehtivää hiusverhoa, mutta herkeämättömän tuijotuksen aiheuttama epämukavuus ei vain laantunut. Lopulta Sininen taisi päättää kiusanneensa ystäväänsä tarpeeksi ja avasi suunsa.
"Mikset mene? Avaa ovi ja lähde kaupungista. Matkusta kaukaisimpaan metsään, joka maailmankartalta löytyy. Tuijottele tähtiä ja ihaile kuvaasi metsälammista ja nuku sammalmättäillä ja tee ihan vapaasti kaikkea sitä mistä koko ajan puhut silmät tuikkien. Mikään ei estä sinua - olet jo riittävän vanha lähtemään kotoa. Elät omaa elämääsi, vaikka et vieläkään tunnu tajuavan sitä. Valinta on sinun."
Hämmästyneenä neiti Punainen antoi hiustensa pudota olkapäille ja katsoi Sinistä kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa. Hän aukoi ja sulki suutaan hetken kuin säikähtänyt pikkukala, ja mielikuva sai hymyn kohoamaan Sinisen huulille. Juuri sellainen neiti Punainen oli, aina niin varma itsestään ja mielipiteistään, kuuluttamassa niitä koko maailmalle ehdottomina totuuksina, punaiset hiukset ylpeästi hulmuten - ja kuitenkin hänet sai hyvin helposti hämilleen ja epävarmaksi pienillä sanoilla ja äänenpainoilla. Äskeiset sanat eivät tosin olleet varsinaisesti pieniä. Vaikutti siltä kuin Punainen olisi nyt katsellut maailmaa aivan uusin silmin, niin ahnaasti hän vilkuili ympärilleen, aivan kuin Sininen olisi kiskaissut hänen maailmaltaan pohjan.
"Mutta -", neiti Punainen änkytti avuttomasti, "E-enhän minä voi lähteä, koska sinä jäisit tänne!"
Sininen hymyili aavistuksenomaista mitä-minä-sanoin-hymyä ja ojensi kätensä ystävälleen. Vasta uusilla silmillään neiti Punainen näki sen, minkä Sininen oli tiennyt jo kauan.
Punainen tarttui käteen ja pitkät hiukset hulmusivat tuulessa häkellyttävän kirkkaan värisinä, kun hän antoi Sinisen johdattaa hänet rautatieasemalle.
