Title: Tunteet kasvaa, mutta mä pysyn hiljaa.
Author: Stubastian
Raiting: S
Pairing: Alex & Nanna
Genre: Angst, het
Summary: Alex & Nanna ovat olleet parhaita ystäviä jo lukion ensimmäisestä päivästä lähtien. Nyt nämä nuoret ovat lukion toisella luokalla. Alex tajuaakin tuntevansa jotain suurempaa Nannaa kohtaan. Alexin PoV.
Mä ja sä ollaan parhaita kavereita. Siksi olisikin ihan luonnoton yhtälö, että me oltaisiin jotain muuta, kuin kavereita. Mä tiedän susta kaiken. Sä tiedät musta kaiken, ja ehkä vähän vielä enemmänkin. Me kerrotaan toisillemme kaikki salaisuudet. Siksi mä en voi myöntää itsellenikään olevani ihastunut suhun. Munhan pitäisi kertoa se heti sulle, koska se on toistaiseksi salaisuus. Suuri salaisuus, mä yritän salata sen jopa itseltäni. Okei, se on jo aika typerää. Mä olen nähnyt sun iloiset, nauravat kasvot nyt puolentoistavuoden ajan melkein jokaisena päivänä. Nyt mä sitten olen ihastunut. Äh, enkä ole. Tää on joku ohi menevä vaihe. Joku teini-ikäisen pojan kapinointi, kun mä etsin omaa tietäni. Niin sen täytyy olla, on pakko olla. Mä en voi olla ihastunut suhun, Nanna. Enkä ainakaan rakastunut. Se ei vaan sovi. Se on täysin luonnotonta, kuten mä kerran jo sanoin. Mä en silti voi ajatuksilleni mitään. Sä täytät mun mielen hetki hetkeltä enemmän ja enemmän. Kohta mä en pysty ajattelemaan mitään muuta, tai keskittymään enää mihinkään. Sä olet ainoa mun mielessä. Se on väärin, mutta en mä voi sitä myöskään estää. Miksi elämän pitää olla näinkin monimutkaista? Kaikki voisi olla helpompaa, jos mä katsoisin sua, niin kuin ennen. Mä en silti pysty siihen. Mä katsoin sua ennen ystävänä. Nyt mä yleensä käännän katseeni pois, ettet sä vaan näe mun ajatuksiani. Sä et ehkä silloin viettäisi niin paljon aikaa mun kanssa. Mieluummin mä pidän sut mun ystävänä, kuin kadotan kokonaan elämästä. Koska mä suhun rakastuin? Miksi? Ensimmäiseen kysymykseen en tiedä vastaukseen. Toiseen kyllä. Suhun ei ole vaikea rakastua. Sä olet iloinen, pirteä ja aina niin aurinkoinen, positiivinen ihminen. Sulla on tarttuva nauru ja tosi suloinen hymy. Sä oot sellainen, joka ei yritä liikaa, tai esitä mitään. Nanna, sä oot oma itsesi. Juuri siksi sä oot niin ihana.
Miksi mä en vaan voi suudella sua? Se ei ole kovin vaikeaa. Ei varmasti. Olen mä ennenkin tyttöä suudellut. Ensimmäisen kerran kuudennella luokalla. Sen tytön nimi oli Sandra, ja mä luulin silloin olevani tosissani rakastunut. Voi luoja. Nyt mua naurattaa se touhu. Sillä Sandran kanssa ei koskaan tuntunut tältä, vaikka me seurusteltiin ysille asti. Ei suuteleminen ole vaikeaa. Se on yksi maailman helpoimmista asioista. Mä ja sä ollaan molemmat sinkkuja. Mutta mä, sä ja suuteleminen eivät ole oikein sopiva yhtälö. Kysytään vaikka meidän matikanopettajalta – jos sekään mitään tajuaa. Tuskin tajuaa, kun en mäkään tajua nykyään omista ajatuksistani mitään. Mulla on ollut monta tilaisuutta suudella sua. Koulussa, kadulla, meillä, teillä, kaupassa, ulkona, kaikkialla missä me ollaan! Mutta ei. Mä en ole tehnyt sitä, enkä ilmeisesti koskaan tule tekemään. Miksi mä en voi edes kertoa sulle? Voisinhan mä nopeasti mainita pitäväni susta. Mitä sä ajattelisit? Mä en uskalla edes miettiä sitä tilannetta. Jos mä olen sulle pelkkä kaveri? Sä et tiedä, millaisia tunteita sä mussa herätät. Sä taidat ainoastaan aina katsoa mua, kuin ystävää. Sehän mä sulle olen. Ystävä. En koskaan tippaakaan enempää. Sulla ei varmaan ole aavistustakaan siitä, että mä makaan valveilla. Sä olet varmasti jo nukkumassa. Kello on puoli kaksi, ja huomenna on vielä bilsankokeet. Mun pitäisi nukkua, tai edes lukea. Mä vaan makaan tuijottamassa kattoa. Mä kai tulen aina piilottamaan mun tunteet. En mä voi koskaan niitä kenellekkään kertoa. Ei ole helppoa pysyä hiljaa, mutta se on parasta. Mä en halua pilata mun ja Nannan ystävyyttä. Ehkä meidän on tarkoitus olla vain kavereita, vaikka se tuntuukin luonnottoman väärältä. Mutta sä et ikinä saa tietää mun tunteita, ellen mä kerro niistä. Ehkä niin on sitten tosiaan parempi. Sä elät täysin tiedottomana sun elämää, ja luulet tuntevasi mut. Sä et tunne oikeasti mua. Sä et tunne mun syvimpiä tunteita, jotka syttyy aina, kun sä katsot mua sun ruskeilla silmilläsi.
Mä pelkään tehdä ensimmäisen liikkeen. Vaikka sen jälkeen kaikki voisi olla helpompaa. Mun takaraivossa joku pieni ääni sanoo, että kaikki voisi olla myös sen jälkeen paljon vaikeampaa. Todella paljon vaikeampaa. Siksi mä makaan tässä kuin idiootti. Mä saatan pyytää sua jo huomenna leffaan. Ei se silti merkkaa sulle samaa, kuin mulle. Koska sä ajattelet meneväsi leffaan parhaan ystäväsi kanssa. Mä taas ajattelen meneväni leffaan rakastamani ihmisen kanssa, jolle en silti voi koskaan kertoa tunteitani. Epäreilua, eikö ole? Maailma on. Silti mä haluaisin koskettaa sua. Ollaanhan me halattu tuhansia kertoja. Se on aina tuntunut toverilliselta. Viime aikoina joku on silti muuttunut. Mä haluan pitää sut aina vain pidempään ja pidempään mun sylissä. Mä haluaisin koskettaa sun vaaleita hiuksia, ja antaa sormieni kulkea niissä. Ne tuoksuu vanilijalle, sen mä tiedän. Mä en silti tiedä, miltä ne tuntuu. Varmasti tosi pehmeät, ja silkkiset. Kuten sun ihokin. Mä haluaisin koskettaa sua pidempään. Rutistaa sut itseäni vasten, eikä mun koskaan tarvitsisi päästää irti. Mä haluaisin vaan pidellä sua mun sylissä päivieni loppuun asti. Mä haluaisin suudella sun huulia, ja tuntea, miten sä suutelet takaisin. Mutta tää kaikki mun tahtominen on vaan tahtomista. Ei mitään, mikä voisi toteutua.
