Kirjoittaja Aihe: Twilight: Aavistus l VALMIS K-11, romance  (Luettu 19501 kertaa)

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Twilight: Aavistus l VALMIS K-11, romance
« : 09.07.2010 16:55:56 »
Ficin nimi: Aavistus
Kirjoittaja: Grozda
Ikäraja: K-11
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Henkilöt: Alice/Jasper + muut normiparit
Disclaimer: Tutut henkilöt ja muut asiat kuuluvat Stephenie Meyerille, tuntemattomat  minun keksimiä.
Summary: Lähes sama tarina, mutta henkilöt ovat vaihtaneet paikkaa. Alice on ihminen ja muut Cullenit vampyyreja. Kolmetoistavuotiaana Alice Brandon oli perheensä kanssa lomalla Volterrassa. Hän törmäsi varjoisalla sivukujalla Jasper Haleen, ja ehti ihastua tähän, vaikka näkikin pojan vain muutaman sekunnin ajan. Mitä tapahtuu kun Alice muuttaa seitsemäntoistavuotiaana isänsä luokse Forksiin ja tapaa Jasperin, joka ei näytä vanhenneen lainkaan sinä aikana?

A/N: Tämä on ensimäinen ficcini, joten olkaahan kärsivällisiä. (:

Aluksi
En tiedä, mitä minun sisälläni silloin tapahtui, olinhan minä murrosikäisenä kokenut muitakin ihastuksia. Mutta se kerta oli jotenkin erilainen, vaikka minä tajusin sen vasta nyt jälkeenpäin. Se tunne oli jotain enemmän. Nyt se tuntuu itsestään selvältä asialta ja ihmettelen, miksen sitä silloin tajunnut.

Oli tosi kuuma päivä. Onneksi Volterran ikivanhojen talojen välissä oli varjoisia kujia, jonne aurinko ei päässyt. Kun isä pysähtyi räpsimään kuvia yhden sellaisen kujan lähelle, ja äiti rupesi kyselemään joltain naiselta missä sijaitsi se ja se paikka, minulle tarjoutui loistava tilaisuus levähtää edes hetken aikaa varjossa. Minua suututti vieläkin se, että pikkusiskoni Cynthia oli rikkonut merkkiaurinkolasini, eikä äiti ollut suostunut ostamaan minulle uusia samanlaisia. Hän kyllä olisi ostanut minulle kirpputorilta, mutta se ehdotus oli poissa laskuissa heti kun minä olin ruvennut raivoamaan. En käsittänyt, mistä kenkä nyt puristi. Minähän sain aina tahtoni läpi.

Livahdin kujalle leyhytellen käsillä naamaani ja asetuin nojaamaan mukavasti jugend-tyyliseen pylvääseen. Se oli ihanan viileä. En kerinnyt nauttia pylvään viileydestä sekunnin sadasosaakaan, kun pylvään vieressä oleva ovi lennähti auki ja minuun törmäsi kovalla vauhdilla joku. Käännyin vähän säikähtäneenä katsomaan kuka se joku oli.

Se hetki pysähtyi. Kuva painui mieleeni lähtemättömästi. Poika oli noin seitsemäntoistavuotias, hänellä oli hunajanvaaleat kiharat hiukset ja kullan väriset silmät. Ja hän oli järkyttävän komea. Sitten sisälläni tapahtui jotain outoa ja samalla hetkellä poika oli jo juossut toiseen suuntaan, kujan varjoihin. Seisoin muutaman minuutin ajan jähmettyneenä, kunnes äidin ääni havahdutti minut.

”Alice? Alice? Siellähän sinä olet! Ehdin jo huolestua.” Äiti tuli hymyillen luokseni. ”Mitä nyt? Oletko sairas? Näytät niin kalpealta.” Äskeistä tapahtumaa en tosiaankaan unohtaisi helposti, mutta yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Ei minulla mikään hätä ole. Tämä pylväs vain on niin kylmä, että jospa minun ihoni paleltui?” Hymyilin leveästi ja kaikki oli taas hyvin.
« Viimeksi muokattu: 25.11.2014 20:15:42 kirjoittanut Beyond »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Aavistus
« Vastaus #1 : 09.07.2010 17:33:47 »
Tämä vaikutti tosi mielenkiintoiselta (:
Ennen en niinkään välittänyt Alice/Jasper parituksesta (tai siis en lukenut sitä), mutta nyt se on ruvennut kiinnostamaan.
Jatkoa odotan innolla.

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus
« Vastaus #2 : 09.07.2010 17:53:26 »
Kiitos, Deph. (:

Ilmotan nyt tässä yhen jutun, kun en oikein tienny minne tohon ekaan viestiin oisin se laittanu. Eli lähen ens viikolla viikon lomalle Lappiin, enkä kerkee sillon kirjottaa mitään.

Jatkoa saattaa tulla huomenna jos jaksan kirjottaa, tai jos ei huomenna nii sitten viikon perästä. Eli ne jotka ootta jatkoo, niin olkaa kärsivällisiä. (:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

alba

  • Vieras
Vs: Aavistus
« Vastaus #3 : 09.07.2010 18:09:44 »
Kyllä tämä minun mielestäni kuulostaa tosi kivalta :D Olenkin odottanut, että joku kirjoittaisi jotain tämä tyyppistä, kun yleensä Finissä Alice/Jasper paritus on aina kuvattu kovin traagiseksi ja blaa blaa...
Toivon, että tähän sisältyy jotain muutakin kuin draamaa. Romantiikaaaaa ma kaipaaann....♥

Ja kyllä, sait lukijan.

~ alpa

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus
« Vastaus #4 : 09.07.2010 19:04:08 »
Kiitos, Alba. (:

Mulla rupes hälytyskellot soimaan kun sanoit, että toivottavasti on muutaki kun pelkkää draamaa. Oon ilmeisesti sekottanu romantiikan ja draaman, niin vaihoin nyt sen oikeen siihen. :D

Ja vielä sen verran, että jatkoo saattaa tulla jopa ehkä tänään jos saan tekstin valmiiks. (:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus
« Vastaus #5 : 09.07.2010 21:19:03 »
Sain tänne nyt kaks lukua kun jaksoin kirjottaa. Aiemmin kun olisin ajatellu, mut kai se on positiivinen asia. (:


1.luku

”Muistithan ottaa lauantaina ostamasi vaatteet mukaan? Entä ovatko kaikki rahat mukana? Hygieniavälineet? Laitoitko…?”
”Äiti”, minä keskeytin. ”Kyllä muistin. Minä huolehdin kyllä kaikesta. Ne ovat minun asioitani.”

Istuin pelkääjän paikalla autossa matkalla Biloxin lentoasemalle. Pikkusiskoni Cynthia istui takapenkillä. Muuttaisin isäni luokse jonnekin Forks-nimiseen pikkukaupunkiin länsirannikolle. Onnistuin näyttämään hilpeää naamaa äidille ja Cynthialle, että he luulisivat minun puoliksi valkoisen valheen olevan totta. No olihan se, ainakin puoliksi. Olin sanonut äidille hienovaraisesti, että muutan siksi koska olen aina ollut enemmän isän tyttö. Se oli kyllä totta. Se valheellinen puolikas siitä oli se, että en olisi ikinä muuttanut Forksiin vain sen takia, että olen enemmän isän tyttö, kuin äidin. Miksi jättäisin sen takia kaikki ihanat vaatekaupat? Miksi jättäisin kaikki sisustusliikkeet ja niin edespäin?

Tosiasiassa oikea syy ei ollut sinne päinkään. Oikeaa syytä en olisi ikimaailmassa kertonut kenellekään, ainakaan tällä hetkellä. Minä nimittäin en ollut tavallinen ihminen. Osasin ennalta aavistaa, mitä tapahtuu. Olin muutama viikko sitten nähnyt näyn, missä minä muuttaisin Forksiin ja minusta tulisi siellä onnellinen. En tiennyt syytä siihen, mutta epäilin miten sellaista voisi sattua, koska eihän Forksissa ollut kuulemani mukaan mitään mainittavan arvoista vaatekauppaa tai muuta vastaavaa. Masentavaa. Lohduttauduin sillä, että olihan Forksin lähellä ainakin Seattle…

Seuraavat minuutit valuivat käsistä kuin vesi. Liian pian olin jo hyvästelemässä äitiä ja Cyntiaa. ”Pärjäätkö sinä nyt ihan varmasti?” äiti kysyi varmaan tuhannen kerran.
”Äiti, hei”, voihkaisin, ”olenko minä koskaan ollut missään avuton?” Äiti oli sellainen ihminen, joka luuli, että kukaan maailman ihmisistä ei pärjää ilman häntä. No, Cynthia ei varmaan olisi pärjännyt. Hän oli aivan minun vastakohtani; ei pitänyt paljon melua itsestään, oli jotenkin tietyllä tavalla kovempi kuin minä.

Minä itse taas sain kuulla harva se päivä, miten ihanasti liikuin ja miten sosiaalinen olin. (Ja miten helposti minä sain tahtoni läpi.) Ei se ollut mikään ihme. Olin kymmenen vuotta harrastanut balettia. Viisitoistavuotiaana olin lopettanut sen, koska olin omasta mielestäni oppinut jo kaiken. Harrastus oli jättänyt minuun jälkensä, mikä näkyi esimerkiksi kävelyssäni.

Tartuin Cynthiaa käsistä ja sanoin hymyillen: ”Pidä itsestäsi huolta. Ja pidetään yhteyttä.” Vedin hänet hetkeksi halaukseen. Se oli oikeastaan vain jonkinmoinen rituaali. Meillä ei Cynthian kanssa ollut mitenkään erityinen suhde, kunhan olimme siskoksia.
”Pidetään”, hän vakuutti.

Sitten menin äidin luokse ja halasin häntä.
”Voi, Alice!” hän huudahti. ”Oletko nyt aivan varma? Minä pelkään, että sinusta tulee hirveän onneton kun siellä lähellä ei ole mitään hyviä kauppoja. Toivottavasti sinä saat ystäviä.” Äiti halasi minua vielä tosi tiukasti ja päästi irti.
”En epäile sitä”, minä sanoin vielä. ”Hei, hei! Minä menen nyt.”

Otin kantamukseni ja nousin koneeseen. Katsoin ikkunasta heidän pieneneviä hahmojaan, kun lentokone nousi taivaalle. Kuuntelin koko matkan ajan mp-3:llani lempikappaleitani. Tai en varsinaisesti kuunnellut vaan annoin kuulokkeiden olla korvissani ja mietin millaista Forksissa olisi. Menisin lukioon, saisin ehkä uusia ystäviä, koska lukion opiskelijoiden lukumäärä kuulosti pelottavan pieneltä.

Vihdoin, illalla, kone alkoi laskeutua maata kohti, Seattlen kentälle. Katsoin ikkunasta näkyisikö isää odottamassa, mutta en osannut erotella häntä väkijoukosta. Huomasin hänet vasta kun kannoin laukkujani portaita alas. Puhkesin hymyyn kuin kevätkasvi kukkaan ja riensin häntä vastaan. Pudotin kantamukseni ja hyppäsin hänen kaulaansa.
”Hei, isä!” minä huudahdin.
”No, hei”, hän sanoi nauraen ja laski minut alas. ”Mitä kuuluu?” Me aloimme jutella ja minä hoidin suurimman osan puheesta, niin kuin aina. Isä enimmäkseen kuunteli ja kysyi silloin tällöin jotain. Hän nosti matkalaukkuni ja kantoi ne partioautolleen. Hän oli nimittäin poliisi.

”Alice”, hän aloitti samalla kun käynnisti autonsa. Katsoin isään. ”Minä olen tavallaan tervetuliaislahjaksi ostanut sinulle auton.” Ennen kuin minä ehdin sanoa mitään, hän jatkoi: ”Ei mikään hieno, mutta ajattelin, että ajaisit sillä mieluummin lukioon kuin minun autollani.”
”Voi, isä! Ei sinun olisi tarvinnut. Ihanaa! Minkä merkkinen se on?” Minä olin niin tavattoman mielissäni, että unohdin kaikki epäilyni Forksia kohtaan.
”Se on sininen Mitsubishi Carisma. Ajattelin että se sopii sinulle. Ja koska tiedän, että sinä olet aina pihalla kun puhutaan autoista, otin kuvan siitä. Se on hanskalokerossa.”

Avasin lokeron ja otin kuvan käteeni. ”Sehän on juuri oikeanlainen”, minä sanoin. ”Jotenkin… söpö.” Isä rupesi nauramaan. Hän nauroi melkein kaikelle mitä sanoin, koska hänen mielestään minun sanomanani kaikki asiat muuttuivat tarkoitukseltaan.
”Kuulostat siltä kuin puhuisit koiranpennusta.”

Loppumatkan me juttelimme kaikenlaisista asioista. Isä sanoi jossain vaiheessa, että minulla ei ollut pelkoa siitä, saisinko ystäviä, koska koko Forks tiesi jo odottaa tuloani. ”Ihanaa! Minä niin rakastan sitä, että kaikki tuntevat minut!” minä hehkutin. Kun alkoi jo hämärtää, saavuimme Forksiin ja pian isä kaarsi auton kotipihaan. Pihassa odotti jo minun sininen autoni. Minun pitäisi tästä lähtien alkaa kutsua taloa kodiksi, jos aikeenani oli kerran asettua asumaan sinne. Isä avasi ulko-oven ja kiipesi saman tien portaat yläkertaan viedäkseen tavarat huoneeseeni. Hypin portaat kaksi askelmaa kerrallaan ja käännyin yläpäässä vasemmalle avonaisesta ovesta sisään. Huone oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut niinä kesinä, kun olin tullut isän luokse viettämään lomaa. Tällä kertaa vain jäisin pysyvästi.

Lomalla minä en ollut ajatellut huoneeni sisustamista paljonkaan, koska en olisi kuitenkaan ehtinyt tehdä niin lyhyessä ajassa mitään. Nyt katselin heti ympärilleni ja ajattelin jo, minne siirtäisin huonekalut, mitä uutta huoneeseen tulisi ja niin edespäin. Isä hipsi sillä välin vähin äänin alakertaan tekemään minulle iltapalaa.

2. luku

Heräsin virkeänä seuraavana aamuna, jolloin oli minun ensimmäinen päiväni Forksin lukiossa. Talon hiljaisuudesta päätellen isä oli lähtenyt jo töihin. Minulla meni vain puoli tuntia vaatteitten ja hiusten laitossa, koska olin edellisenä päivänä käyttänyt muutaman tunnin oikeanlaisten vaatteiden etsimiseen. Sen jälkeen kävin vessassa ja lähdin alakertaan syömään aamupalaa. Kun kaikki oli valmista, suljin oven ja lähdin autollani Forksin lukioon.

Pääsin kunnialla lukion pihaan ja menin heti ilmoittautumaan rehtorin kansliaan, josta sain myös lukujärjestykseni ja koulun kartan. En kyllä uskonut, että tarvitsisin karttaa, koska lukio oli niin häviävän pieni verrattuna minun entiseen lukiooni. Ilmoittauduttuani jäin rakennuksen pihalle tutkimaan lukujärjestystäni.

Vähän ajan kuluttua luokseni tuli joku aika tavallisen, mutta ihan söpön näköinen poika.
”Hei, sinä olet varmaan Mary Brandon? Minä olen Mike Newton”, hän esittäytyi.
”Sano mieluummin Alice. Se on kyllä toinen nimeni, mutta myös kutsumanimeni, joten sano minua Aliceksi”, minä sanoin hymyillen. Sitten Mike esitteli minut joillekin kavereilleen ja minä huomasin, että olin saanut ystäviä. Yksi heistä oli Eric-niminen poika, joka näytti siltä, että haluaisi miellyttää minua ihan koko ajan ja sen hän tekikin. Toinen oli Angela Weber, ujo, silmälasipäinen tyttö, joka oli tosi kiva. Kolmas oli Jessica Stanley, vaaleahiuksinen urheilullinen tyttö, joka juorusi varmaan kolme neljäsosaa elämästään.

Yleisesti katsoen he kaikki olivat tosi mukavia ja olinkin heidän seurassaan koko päivän. Eric oli samalla espanjantunnilla kuin minä, Jessica samalla liikunnantunnilla, Mike liikunnan ja biologian tunnilla, jolla Angela oli myös.

Olin surkea espanjassa, enkä jaksanut keskittyä aiheeseen, joten olin kiitollinen Ericille, joka puhui koko tunnin jotain, vaikka minä en edes kuunnellut. Liikunnan tunnilla taas Mike ja Jessica yllättyivät, miten hyvin liikuin useimmissa lajeissa, olinhan harrastanut balettia.

Ruokatunnilla olin tutustunut ystäviini jo niin hyvin, että tuntui, kuin olisin ollut joka päivä heidän kanssaan. Nauroin ja juttelin heidän kanssaan samalla kun annoin katseeni vaeltaa ruokalassa. Silmäni pysähtyivät kuin seinään yhteen pöytään. Siinä istui seitsemän ihmistä. Minun oli pakko katsoa heitä tarkasti, sillä he olivat jotain, mitä en ollut koskaan nähnyt. He olivat kaikki yli-inhimillisen kauniita, veistoksellisia. Jokaista heitä yhdisti liidunvalkea iho ja heillä oli silmiensä alla tummat varjot, kuin huonosti nukutun yön jäljiltä. Mutta muuten he eivät muistuttaneet juuri lainkaan toisiaan.

Yksi pojista erosi muista, koska hän oli ilmeisesti jotain intiaanijuurta. Mutta hänenkin ihossaan oli kalpea vivahde ja silmien alla oli varjot.
”Keitä nuo ovat?” Ääneni varmaan paljasti, ketä tarkoitin, koska Jessica vieressäni alkoi jo selittää ennen kuin oli edes vilkaissut heihin päin.
”Cullenit, Halet ja Black”, hän sanoi. ”Tuo poika, jolla on kuparinpunaiset hiukset on Edward Cullen ja hänen vieressään on Bella Cullen. He ovat pari”, Jessica irvisti. ”Bellan vieressä on Renesmee Cullen, joka on Bellan kaksoissisko. Tuo intiaani on Jacob Black. Hän ja Renesmeekin ovat pari. Tuo tosi lihaksikas poika on Emmett Cullen ja tuo blondi on Rosalie Hale. Ja yllätys yllätys, hekin ovat pari. Tuo viimeinen on Rosalien kaksoisveli Jasper Hale.” Jessica jatkoi kertomista ja minä tarkastelin heitä yksitellen.

”Cullenit eivät oikeasti ole sisaruksia. He ovat kaikki, Halet ja Black mukaan luettuina, Carlisle ja Esme Cullenin adoptiolapsia. Se nainen ei voi saada omia lapsia tai jotain.”
”Oho”, minä hämmästyin. ”Vanhemmilla varmaan on kärsivällisyyttä kun on seitsemän teiniä talossa”, minä sanoin ihaillen. Katsoin lopulta viimeistä poikaa, Jasperia. Samassa jäykistyin.

Se hetki pysähtyi. Kuva painui mieleeni lähtemättömästi. Poika oli noin seitsemäntoistavuotias, hänellä oli hunajanvaaleat kiharat hiukset ja kullan väriset silmät. Ja hän oli järkyttävän komea. Sitten sisälläni tapahtui jotain outoa ja samalla hetkellä poika oli jo juossut toiseen suuntaan, kujan varjoihin. Seisoin muutaman minuutin ajan jähmettyneenä, kunnes äidin ääni havahdutti minut.

”Se…se…se poika”, minä sopersin. Samalla hetkellä kun muistelin näkymää vuosien takaa, kuparinpunahiuksinen poika, Edward, vilkaisi minua ja sanoi pöydän yli jotain Jasperille. Jasper kääntyi ja katsoi suoraan minuun.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2010 15:46:21 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

^Kassu^

  • ***
  • Viestejä: 40
Vs: Todella kaunis
« Vastaus #6 : 14.07.2010 23:31:47 »
OMG! Ärsyttää ku se jäi niin jännittävään kohtaan!  Toivon hartaasti että laittaisit mahdollisimman nopeasti jatkoa koska tämä on nyt selvästi yks mun lempi ficceistä. Kiitän ja kumarran sinulle.x3                             ^Kassu^
Imagine if there isn´t vampires at all. What kind of world would be then?

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus
« Vastaus #7 : 18.07.2010 14:44:45 »
Kiitos ^Kassu^ kommentista. No nyt tulee jatkoo sille ärsyttävälle kohalle. (:


3. luku        

Tunsin punan kohoavan kasvoilleni ja käänsin pääni pois. Harmaa sumu alkoi nousta näkökenttääni ja tiesin odottaa näkyä.
”Alice? Mitä sinä sanoit? Mikä sinulla on?” Jessican ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa.

Astuin kynnyksen yli sisälle taloon. Kultasilmäiset toivottivat minut tervetulleeksi ja hymyilivät minulle lämpimästi. Joku laski takanani kätensä olkapäälleni.

Sumu hälveni ja havahduin todellisuuteen. Vakuutin Jessicalle ja muille, että olin kunnossa, enkä ollut äsken sanonut mitään. Sitten odotin muutaman minuutin vetäen rauhallisesti henkeä ja uskaltauduin vilkaisemaan olkani yli. Jasper ei katsonut enää minuun vaan ilmeettömänä suoraan eteenpäin. Edward sen sijaan tuijotti minua silmät siristyen, aivan kuin hän olisi tietänyt mitä minulle oli juuri äsken tapahtunut.

Käänsin katseeni, enkä enää vilkaissutkaan sinne päin. Kun suurin osa hämmennyksestä oli haipunut, mieleeni tuli yhtäkkiä kysymyksiä. Miten Jasper pystyi olemaan täällä, Forksin lukiossa, samanikäisenä, kuin olin nähnyt hänet Volterrassa? Eikö hänen olisi pitänyt neljässä vuodessa muuttua? Miten hän oli nyt aivan samannäköinen kuin minä hänet muistin? Ja mikä ihme Edward Cullenilla oli?

Mietin näitä kysymyksiä niin paljon, että en huomannut kulkeutuvani ystävieni mukana ulos ruokalasta ja Miken ja Angelan kanssa kohti biologian luokkaa. Vasta kun istuin luokassa Angelan viereen, hellitin mietiskelyistäni sen verran, että kuulin, mitä Angelalla oli sanottavaa.
”Voit istua tässä kyllä tällä kertaa, koska Lauren on kipeä. Muuten hän kyllä istuu siinä, mutta voithan sinä vaihtaa paikkaa vasta sitten kun hän paranee.” Angela hymyili silmälasiensa takaa.

Katselin ympäri luokkaa, ja sydämeni alkoi tykyttää puolta nopeammin, kun näin hunajanvaaleat kiharat viereisellä pulpettirivillä minusta eteenpäin. Nyt minulla oli esteetön näkyvyys häneen, vaikka näinkin hänet vain takaa. Äskeiset kysymykset palasivat mieleeni ja aloin levottomana selvittää niitä. En päässyt pitkällekään, kun ylitseni pyyhkäisi outo rauhallisuuden tunne ja rauhoituin vastoin omaa tahtoani. En kyennyt enää miettimään kysymyksiä, vaikka kuinka yritin. Outoa. Se siitä sitten.

Koulun loputtua jäin tarkoituksella maleksimaan parkkipaikalle, koska he eivät olleet vielä lähteneet. Halusin nähdä vielä kerran Jasperin todisteeksi siitä, etten kuvitellut omiani. Lähetin tyhjänpäiväisen viestin Jessicalle nojaten autooni ja tarkkailin samalla vaivihkaa sivusilmällä, milloin he tulisivat. Kun kiinnitin huomioni ihan pieneksi hetkeksi puhelimeen, he yhtäkkiä olivat siinä ja kävelivät ohitseni. Nostin yllättyneenä katseeni puhelimen näytöstä ja kohtasin Jasperin silmät.

Hänen ilmeensä oli tutkimaton, mutta jostain syystä tiesin, että hän pysyi koko ajan valppaana. Selkäpiitäni pitkin kulki väristys ja minun oli pakko vain tuijottaa. Ja sitten hän oli poissa. Aivan kuin edelliselläkin kerralla. Odotin, että heidän autonsa ajoivat tielle, ja vasta sitten sallin itselleni luvan lähteä kotiin.

Kotona ihmettelin, miten olin pystynyt olemaan biologian tunnilla niin rauhallinen, kun nyt hyppelin levottomana ympäri taloa, enkä tiennyt mitä olisin tehnyt. Ja kaiken huippu oli se, että en edes tarkalleen tiennyt, miksi olin niin levoton. Eihän syynä yksinkertaisesti voinut olla Jasper tai kukaan hänen sisaruksistaan, eihän? Ehkä se johtui siitä, etten ollut pitkään aikaan käynyt vaatekaupoissa? Siitä sain idean ja soitin heti Jessicalle ja Angelalle. Halusin mennä shoppailemaan!

Ehdotukseni kävi heille ja sovimme, että menisimme seuraavana lauantaina Seattleen. Minä olisin kyllä halunnut lähteä saman tien tai edes seuraavana päivänä, mutta Jessicalle ja Angelalle se ei sopinut. Olin jopa kinunnut säälittävästi, mutta heille ei yksinkertaisesti käynyt. Lauantaihin tuntui olevan vielä ikuisuus. Melkein masennuin, mutta lohduttauduin alkamalla suunnittelemaan mitä tavaroitani tarvitsisin huoneeseeni. Ja melkein unohdin mitä koulussa oli tapahtunut, mutta se palasi taas mieleeni illalla.

Seuraavana aamuna lähdin kouluun kärkkäänä näkemään Jasperin uudelleen, koska en voinut uskoa sen olevan hän, poika, johon olin joskus murrosikäisenä ihastunut, ja ilmeisesti olin vieläkin. Katsoin käytävällä näkyisikö häntä ihmismerestä, mutta jouduin pettymään. Näin hänet vasta ruokatunnilla. Katsoin heidän pöytäänsä heti kun olin astunut sisään ruokalaan ja siellä hän oli. Ilmielävänä. Ilahduin siitä niin paljon, että hämmennyin heti sen perään. Mikä minuun oikein oli menossa?

Annoin itseni vilkaista välillä heidän pöytäänsä huomaamattomasti. Osallistuin Jessican ja muiden keskusteluun vain puoliksi ja puoliksi keskityin katselemaan Jasperia. Jos olin vieläkin ihastunut Jasperiin, niin en pitänyt sitä enää normaalina. Kyllähän se olisi ollut siinä tapauksessa, jos olisin ollut murrosikäinen, mutta kun en ollut. Tällainen mieletön ihastuminen tuntui ihan tyhmältä, jos ajattelin järjen kanssa. Mutta en halunnut ajatella järjellä, koska ihastuminen oli niin ihanaa.

Katsoin heidän pöytänsä muita henkilöitä ja huomasin samalla, että he eivät syöneet mitään. Kunhan vain istuivat siinä näön vuoksi. Siltä minusta ainakin tuntui. He tekivät kaikkea muuta, paitsi söivät. Intiaani kertoi jotain tyttöystävälleen, Renesmeelle, ja tyttö katsoi häntä kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Minusta se oli söpöä ja hymyilin itsekseni. Se pitkä blondi, Rosalie, ja tosi lihaksikas poika, Emmett pitelivät toisiaan kädestä. Edward ja Bella katselivat toinen toistaan silmiin niin siirappisesti, että jopa minun mittapuullani se alkoi tuntua vähän ällöltä. Mutta Jasper ei tehnyt mitään. Minua häiritsi se; kuin kuvasta olisi puuttunut jotain. Hän vain istui ja katseli jonnekin, minne vain hän itse näki.

Söin salaattini loppuun ja join veden kurkustani alas. Sitten nousin yksin, koska en jaksanut odottaa muita. ”Minä menen edeltä tunnille”, huikkasin muille. Angela nousi myös ja kiiruhti mukaani.
”Minulla on seuraavaksi yhteiskuntaoppia. Tiedätkö ketään ystävääsi olevan siellä?” kysyin häneltä.

”Laurenilla on”, Angela sanoi. ”Mutta hän on vielä tänäänkin kipeä. Minä lähden tästä toiseen suuntaan. Nähdään biologiassa.” Heilautin kättäni hänelle ja lähdin kävelemään yhteiskuntaopin luokkaan.


4. luku              

Lauantaina Jessica tuli hakemaan minua Angelan kanssa omalla autollaan, ja huomasin heidän mukanaan kolmannenkin tytön. Jessica sanoi hänen olevan Lauren, joka oli juuri tervehtynyt ja tulisi seuraavalla viikolla kouluun. Lauren oli vähän samantapainen pakkaus kuin Jessica, mutta hänellä oli iso annos halveksimista useita asioita kohtaan. Onneksi minä en kuulunut niihin asioihin, vaikka kyllä Lauren alkoi ärsyttää minua muutenkin.

Jessica ajoi lujaa stereot taustalla pauhuten ja me juttelimme kaikesta mikä nyt meitä sattui kiinnostamaan. Pojista, vaatteista ja niin edelleen. Pääsimme Seattleen aikaisemmin mitä olin toivonut ja riemastuin siitä, että meillä olisi enemmän aikaa kierrellä kauppoja.    

Se päivä kohensi mielialaani siitä, mihin se oli laskeutunut Forksiin muuttamiseni jälkeen. Minusta oli ihanaa pyöriä sovituskopeissa, kokeilla vaatteita ja ostaa niistä parhaimmat. Sovitimme myös huvikseen joitakin kaamean näköisiä vaatekappaleita, joita en olisi ikimaailmassa ostanut. Kikattamisellamme onnistuimme varmaan pidentämään puolet elämästämme.

”Hei, katsokaa tätä!” Jessica huudahti meille ja vetäisi muiden vaatteiden joukosta esiin violetin hameen, jossa oli kymmenittäin pieniä pastellinvärisiä rusetteja.
”Yyyh, Jessica. Minä luulin, että sinulla olisi parempi maku”, minä ynähdin liioitellen ja me kaikki nauroimme.
”Oi! Katsokaa mitkä kengät! Minä haluan ne, minä haluan ne!”
”Hei, eikö olekin upeat lasit?”
”Katsokaa, mitä ostin. Tämä on ihana! Ja entäs tämä?!”

Illemmalla menimme ravintolaan syömään ja viivyimme siellä varmaan kaksi tuntia syöden ja kikatellen. Minä tunsin oloni virkeämmäksi kuin viikkoon, enkä yhtään ihmetellyt syytä. Lopulta me kuitenkin jouduimme lopettamaan senkin päivän ja lähdimme ajamaan Forksia kohti mukanamme viisi kertaa enemmän tavaraa kuin tullessamme.

Jessica heitti minut kotiin ensimmäisenä ja jatkoi matkaansa. Minä kannoin vaatekassini sisälle ja suoraan omaan huoneeseeni. Leikkasin niistä hintalaput pois ja laskostin kaappiin. Sitten hypin portaat alakertaan ja menin isän luokse olohuoneeseen, missä hän katseli jalkapallo-ottelua.
”No, olikos siellä mukavaa?”

”Ihanaa!” minä huudahdin ja hetken mielijohteesta suikkasin suukon isän poskelle. Hän naurahti huvittuneena kun minä aloitin kertomuksen siitä päivästä yksityiskohtaisesti. Ihan kuin häntä olisi muka kiinnostanut, mutta tiesin, että hän piti tärkeänä perheen keskeistä aikaa, joten päätin jäädä hänen seuraansa alakertaan, vaikka huoneeni vaatekaapin uusi sisältö kutkutti mieleni taka-alalla koko illan. Sovittaisin niitä seuraavana päivänä, jolloin minulla olisi koko päivä aikaa, olisihan silloin sunnuntai.

Kun jalkapallo-ottelu oli päättynyt ja minä lopettanut puhetulvani, me menimme syömään iltapalaa. Sen jälkeen huikkasin isälle hyvät yöt ja hyppelin portaita yläkertaan huoneeseeni. Heittäydyin vuoteelleni ja olin hetken liikkumatta selälläni silmät kiinni. Sitten en voinut enää pidättää hymyäni, vaan vetäisin suuni korviin asti. Hihitin hetken itsekseni, ja kierähdin toisin päin. Sytytin yöpöydän lampun ja kurotin kättäni puhelinta kohti. Olin vähän aikaa kahden vaiheilla, soittaisinko Cynthialle vai äidille. Oikeastaan se oli ihan sama. Lopulta valitsin äidin numeron, kaivauduin peiton alle ja painoin vihreää luuria.

Numero piippasi muutaman sekunnin. ”Vanessa Brandon.”
”Hei äiti”, minä sanoin hymyä äänessäni.
”Alice! Miten mukavaa kun soitit! Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki mennyt hyvin? Oletko saanut uusia ystäviä? Onko lukio alkanut hyvin? Miten Deanin kanssa sujuu? Onko hän vielä oppinut tekemään syömiskelpoista ruokaa?”
”Minulle kuuluu loistavaa! Tänään menimme – siis minä, ja kolme uutta kaveriani, Jessica, Angela ja Lauren – Seattleen shoppailemaan. Et arvaakaan miten virkistävää on mennä ostoksille viikon tauon perästä. Forksissa ei ole melkein mitään vaatekauppoja, tai ainakaan ei hyviä, mutta ei se haittaa, koska voimme aina mennä lähimpään suurempaan kaupunkiin. No, joka tapauksessa minä olen niin virkeä, etten saa varmaan unta ollenkaan. Mitä lukioon tulee, niin se on alkanut ihan mukavasti. Olen saanut paljon uusia ystäviä – eivät ne tytöt, jotka mainitsin, ole ainoita. Tunneilla on helppoa, koska olen käynyt siellä Biloxissa ylempiä tasokursseja. Ja isän kanssa meillä menee loistavasti. Ei hän tee kovinkaan kehuttavaa ruokaa, mutta on ilmeisesti selvinnyt nämä vuodet ostamalla kaupasta valmisruokaa. Ja osaahan hän valmistaa joitain kalaruokia. Mutta pääasiassa minä teen ruuan. Isä käy kalastamassa joidenkin kavereidensa kanssa, joista hän ei ole kyllä kertonut minulle mitään.”

”Ja sinuahan se kiinnostaakin todella paljon”, äiti totesi kuivasti.
”No onhan uusiin ihmisiin aina mielenkiintoista tutustua”, minä puolustelin. ”Olivat he sitten miten vastenmielisiä tahansa. Tai no, ei nyt mennä liiallisuuksiin. Ei minulla varmaan kovin kehuttavasti menisi, jos hän toisi aina kalastamaan lähtiessään tänne kotiin ne kalakaverinsa. Minä en oikein viihdy talossa, joka on täynnä isän ikäisiä miehiä. Minun puolestani hän saa tavata kavereitaan jossain muualla.”
”Jo muuttui ääni kellossa”, äiti nauroi. Minusta oli mukava kuunnella hänen nauruaan; se oli hersyvää ja vapaata.

Äiti kertoi vielä omat kuulumisensa ja lopulta minä lähetin terveiset Cynthialle itseltäni ja isänkin puolesta ja lopetin puhelun. Heitin puhelimen pöydälle ja nousin vaihtamaan yövaatteet. Tein vielä tarpeelliset iltatoimet ja pujahdin peitteitten alle. Sammutin valon ja ajattelin pimeässä.

Jos näkyyni oli luottamista, mikä tekisi minusta täällä Forksissa onnellisen? Oppisinko vain ajan myötä tottumaan tähän litisevän vihreään ja tihkusateiseen pikkukaupunkiin ja eläisin niin kuin Biloxissa? Oliko se onnellisuutta? En ollut oikeastaan koskaan tarkemmin ajatellut, mitä on onnellisuus. Totta kai monestikin minulle tuli hyvänolonpuuskia, niin kuin tänä iltana. Olin aina kuvitellut, että onnellisuus on jotain suurempaa, mutta minulla oli tunne, että en vielä koskaan ollut tuntenut aitoa onnellisuutta. Huokaisin turhautuneesti ja luovutin siltä erää.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2010 20:28:39 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

jennumiu

  • ***
  • Viestejä: 234
    • We still are made of greed
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #8 : 19.07.2010 19:08:03 »
uusi lukija ilmoittautuu  ;)
tämähän on aivan ihana, jäin koukkuun !
Alice/Jasper on lemppari paritukseni, vaikka siitä onkin valitettavan vähän ficcejä.
Rakentava meni jo nukkumaan, mutta jatkoa toivon mahdollisimman pian  :D

- loveya, jennumiu
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper

Engel-

  • Pisara meressä
  • ***
  • Viestejä: 47
  • omnomn~ <3
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #9 : 20.07.2010 17:03:28 »
Lukiaksi ilmottaudun! :)
Jäin koukkuun täydellisesti ja hyvin kirjoitat.  (rakentavat kommentit hävis muuten nurkan taakse joten niitä täs ei näy. :D )
Jatkoa toivon mahdollisimman pian :)

♥~  Engel-

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #10 : 20.07.2010 22:10:52 »
uusi lukija ilmoittautuu ♥
tää vaikuttaa tosi hyvältä, jatkoa odotellen.
i feel i can fly

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 643
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #11 : 20.07.2010 22:46:42 »
Nämä on ollu tosi hyviä lukuja <3
Anteeksi, etten ole aiemmin kommentoinut (silloin aluksi, joo, mutta en sen jälkeen)

Tuon kolmos ja nelos luvun olisi kyllä voinut mielestäni yhdistää tai sitten pidentään molempia.
Ja tapahtumat menee mielestäni vähän liian nopeastil. Ympäristöä ja esimerkiski tunteja voisi kuvailla enemmän.

Mutta joo, Jasper/Alice paritusta vaan ♥
Jatkoa nopeena.

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #12 : 20.07.2010 23:45:25 »
Kiitos kaikille kommenteista, ja Deph, ajattelin itekki että kolmas ja neljäs luku menee aika vauhdikkaasti, mutta ajattelin myös, että ku on vielä suurin osa tapahtumista kirjottamatta, nii alussa menee vähän nopeempaa. (: Siis kun aion tiivistää tähän ficciin tavallaan tapahtumat Houkutuksesta Aamunkoihin. Tarkotan lähinnä vuosia, en tapahtumia.

Ja vähän esimakua tulevasta.  :)

”Sinä olet Alice Brandon.” Se oli toteamus. Minä katsoin häntä ja sanoin typerästi: ”Niin. Ja sinä olet varmaankin Jasper Hale.” Oli luvattoman ihanaa sanoa hänen nimensä ääneen.

”Olen”, hän vastasi lyhyesti. Hän taas ei kuulostanut minusta lainkaan typerältä. Sitten hän oli vain hiljaa ja katsoi kultaisilla silmillään minua. Häkellyin taas, ja ennen kuin ehdin ajatella sen tarkemmin, kysyin suoraan: ”Miksi sinä tuijotat?” Nolostuin heti kun kysymys oli lipsahtanut huuliltani.

Jasper näytti itsekin havahtuvan miettimään, miksi hän teki niin. ”Siinäpä kysymys”, hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen.
”Sinä et vastannut kysymykseeni”, minä sanoin ja päätin, että jos kerran kyselin noin, niin antaisin itseni kysellä.
Jasper katsoi minua yhä. ”En niin.” Hän piti tauon ja jatkoi epäröityään silmänräpäyksen verran: ”Jos sinulta kysyttäisi jotain, mitä et itse tiedä, niin kertoisitko vastauksen?”
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 18.7 luvut 3 ja 4 ]
« Vastaus #13 : 21.07.2010 15:27:50 »
Tässä siis luvut viis ja kuus. (: Ja tiedoksi, että lisäsin linkin Alicen autoon ensimmäisessä luvussa.


5. luku  

Sunnuntai meni uusia vaatteita sovitellessa, ja illalla tarkistin vielä huolellisesti mitä laittaisin seuraavana päivänä päälleni. Aamulla ajettuani auton lukion pihaan, Jessica ryntäsi koko poppoonsa kanssa minua vastaan. Siihen kuului nyt hän, minä, Angela, Lauren, Mike, Eric ja eräs Ben.
”Hei Alice, nuo vaatteet sopivat sinulle uskomattoman hyvin!” Jessica hehkutti heti ensimmäiseksi. Minä hymyilin niin häikäisevästi kuin sillä hetkellä pystyin.
”Samat sinulle.”

Alkupäivä alkoi tylsästi, kunnes oli ruokatunnin vuoro. Saapuessani ruokalaan näin, että heidän pöydässään istui vain Edward, Bella ja Emmett ja minun ilokseni – Jasper. Päivä kirkastui kerta heitolla ja unohdin tykkänään, miten tylsästi se oli alkanut. Hymyilin lattiaan päin ja istuuduin pöytäämme.

Minulta meni kokonaan ohi Miken ja Ericin jutut, kun he kilpaa yrittivät miellyttää minua kertomalla jotain. Minä vain pidin silmäni huomaamattomasti toisella puolella ruokalaa ja nyökyttelin välillä ihan kuin olisin muka kuunnellut poikia.

”Mitä sinä koko ajan tuijotat?”

Kysymys tunkeutui tajuntaani vasta silloin, kun Jasper käänsi silmänsä minuun. Kuin hän olisi kuullut mitä sanottiin. Luulin, että hän kääntäisi katseensa kun huomaisi minun katsovan häneen, mutta hän vain jatkoi. Se hetki tuntui ikuisuudelta, minä vain katsoin. Ja hän katsoi. Ja tuntui kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä ketään muuta kuin me kaksi. Lopulta minun oli pakko kääntää pääni, koska kielivä puna alkoi nousta hiusrajaan asti.

Jessica, Mike ja muut olivat tietysti huomanneet kaiken ja katsoivat minua kaikki erilaiset ilmeet kasvoilla.
”Ei mitään”, minä sanoin kirkkaasti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkoimme keskusteluamme, vaikka ainakin Miken naamalla viipyili vielä vaikeaselkoinen ilme.

Jasper, Edward, Bella ja Emmett lähtivät pian sen jälkeen ruokalasta. Ei kestänyt pitkäänkään, kun mekin jo nousimme pöydästä. Suuntasimme Angelan, Laurenin, ja Miken kanssa biologian tunnille.

”Ai niin, Alice”, Angela sanoi. ”Unohdin melkein mainita, että kun Lauren on tänään koulussa, niin sinun täytyy vaihtaa paikkaa. Kyllä siellä minun muistaakseni on yksi paikka vapaana.
Saavuimme luokkaan viimeisten joukossa ja siksi lähes kaikilla tuoleilla oli jo istumassa joku, tai merkkinä reppu tai laukku. Samassa muistin, millä paikalla en ollut nähnyt kenenkään istuvan ja sydämeni uhkasi pysähtyä.

Yritin kävellä sinne niin rauhallisesti ja luontevasti kuin osasin. Hän istui siellä jo. Pysähdyin pulpetin eteen ja hän nosti katseensa minuun. Minun täytyi kerätä kaikki tahdonvoimani, etten olisi vain jäänyt typeränä seisomaan siihen sanomatta mitään. Hänen silmänsä sekoittivat tehokkaasti pääni ja huomasin, että ne olivat hiukkasen tummemmat mitä muistin.

”Tuota… hei. Minä istuin ennen yhden toisen paikalla kun hän oli kipeä ja nyt hän on terve… Niin, siis, minun piti vaihtaa paikkaa, ja… tuota tämä on varmaan ainut vapaa. Sopiiko tähän istua?”
Omissa korvissani kuulostin niin typerältä, että hermostuin totaalisesti, kunnes ylitseni pyyhkäisi taas se outo rauhallisuuden tunne, johon kumma kyllä sekoittui uteliaisuutta ja jotain muuta, mitä en osannut selittää.

”Sopii se”, hän sanoi verkkaan. Ihan kuin minulla ei muutenkin olisi ollut vaikeaa, niin lisäksi hänen äänensä lumosi minut. Se oli silkinpehmeä. En ollut koskaan kuullut mitään sellaista. Ravistauduin irti ajatuksistani ja istuin tuolille hänen viereensä. Tapitin tiukasti eteeni ja yritin saada ajatuksiani taas kokoon, kun kuulin hänen puhuvan taas.

”Sinä olet Alice Brandon.” Se oli toteamus. Minä katsoin häntä ja sanoin typerästi: ”Niin. Ja sinä olet varmaankin Jasper Hale.” Oli luvattoman ihanaa sanoa hänen nimensä ääneen.

”Olen”, hän vastasi lyhyesti. Hän taas ei kuulostanut minusta lainkaan typerältä. Sitten hän oli vain hiljaa ja katsoi kultaisilla silmillään minua. Häkellyin taas, ja ennen kuin ehdin ajatella sen tarkemmin, kysyin suoraan: ”Miksi sinä tuijotat?” Nolostuin heti kun kysymys oli lipsahtanut huuliltani.

Jasper näytti itsekin havahtuvan miettimään, miksi hän teki niin. ”Siinäpä kysymys”, hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen.
”Sinä et vastannut kysymykseeni”, minä sanoin ja päätin, että jos kerran kyselin noin, niin antaisin itseni kysellä.
Jasper katsoi minua yhä. ”En niin.” Hän piti tauon ja jatkoi epäröityään silmänräpäyksen verran: ”Jos sinulta kysyttäisi jotain, mitä et itse tiedä, niin kertoisitko vastauksen?”
Minulla meni hetki aikaa selvittää mitä hän tarkoitti ja sanoin sitten: ”En tietenkään. Enhän minä tietäisi vastausta.”
”Juuri niin”, hän sanoi. Yhtäkkiä minä tajusin mitä hän tarkoitti ja meinasin nauraa itselleni kun en ollut heti tajunnut.
”Siis… sinä et tiedä?” Jasperin katse riitti vastaukseksi. ”Aha.” Räpyttelin silmiäni ja siirsin katseeni taas eteen.

Tunti oli alkanut minun huomaamattani ja yritin keskittyä aiheeseen, vaikka se oli vaikeaa kun Jasper istui vieressäni. Tunnin keskivaiheilla tietoisuuteeni alkoi hiipiä tunne, että minua katsottiin. Että hän katsoi minua. Vilkaisin vaivihkaa häntä, mutta vaivihkaisuudeksi se jäikin. En kyennyt irrottamaan silmiäni hänen silmistään. Hetki oli samanlainen kuin aiemmin ruokalassa. Se venyi ikuisuudeksi, eikä muulla maailmalla ollut enää väliä. Hukuin hänen silmiensä kultaan.

Sitten yhtäkkiä havahduin siihen, että tuolien ja pulpettien jalat raapivat lattiaa ja oppilaat nousivat ylös. Nousin kiireesti itsekin, heitin laukun olalleni ja lähdin luokasta sekavin tuntein. Aika oli kulunut huomaamatta ja nyt tajusin, että olimme tuijottaneet puoli tuntia toisiamme silmiin.

Vasta kotona tajusin oikeasti, mitä oli tapahtunut. Minä olin tuijotellut puoli tuntia lähes vieraan pojan silmiin! Olin sitä ennen sanonut Jasperille muutaman hassun sanan, eikä hänkään yhtään sen enempää. Ihan kuin olisimme olleet pitkäänkin yhdessä. Ajatus kiehtoi minua luvattoman paljon, mutta kun kerta olin ristiriidassa itseni kanssa, niin työnsin vaivoin sen mieleni taka-alalle ja ryhdyin tekemään jotain muuta.


6. luku  

Jasper muuttui tapahtuneen jälkeen sulkeutuneeksi, mutta olimme me sentään puheväleissä. Tai siis sen verran, mitä minä sain edes suustani. Minä itse taas en tiennyt oikein mitä ajatella, ja tämä oli outo tunne, erilainen kokemus, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

Olin muuttanut Forksiin syyslukukauden puolivälissä ja parin kolmen viikon päästä joulutanssit lähestyivät. Oli poikien vuoro pyytää ja koko lukio pulisi innokkaasti. Uhrasin paljon aikaa niiden ajattelemiseen ja suunnittelimme jo Jessican, Angelan ja Laurenin kanssa menevämme pukuostoksille Port Angelesiin tai Seattleen. Päätimme, että lähtisimme Port Angelesiin, koska olimme edellisellä kerralla käyneet Seattlessa.

Kihisin taas kerran odottamisen innosta ja kävin mielessäni läpi erilaisia tyylivaihtoehtoja. Hylkäsin ne toinen toisensa perään, mutta en lannistunut kertaakaan. Vietin koulussa aikaa kuvitellen ketkä sopisivat hyvin yhteen joulutanssiaisissa ja onnistuin siinä melko hyvin omasta mielestäni. Itseeni en uskaltanut kajota, koska jos rupeaisin totuttelemaan erääseen tiettyyn ajatukseen, niin saisin kuitenkin pettyä, jos se ei olisikaan totta.

Jessica Mikelle, ajattelin, Angela Benin kanssa. Minun pitää sanoa hänelle siitä. Laurenille jäisi Eric, mutta he eivät sovi yhteen. Paitsi tietysti Lauren voisi mennä Tylerin kanssa, sen joka on juuri ”liittynyt” meidän seuraan. Ericille en keksi ketään, mutta päättäköön itse omista asioistaan.

Minultakin alettiin kysyä, mutta vastasin kaikkiin kieltävästi, pahoitellen, että ehkä joku toinen kerta, vaikka tosiasiassa en olisikaan koskaan ryhtynyt enää harkitsemaan heitä. Joku ventovieraskin poika, jonka tunsin vain ulkonäöltä, kysyi minua. Ei tullut kuuloonkaan.

Joulutanssiaisiin oli enää puolitoista viikkoa aikaa, kun erään kerran istuin biologian tunnilla taas kerran sen ihanan olennon vieressä. Vähän ennen tunnin alkua kuulin hänen rykäisevän ja käännyin häntä kohti.

”Niistä joulutanssiaisista”, hän sanoi. ”Menetkö vielä kenenkään kanssa sinne?”
Olin unohtunut katselemaan hänen kultaisia silmiään ja hätkähdin kysymystä.
”Eee-en minä… vielä”, änkytin. ”Mitä siitä?” kysyin tyhmästi. Miksen minä koskaan pystynyt puhumaan hänen lähellä kunnolla?

”Ajattelin vain, että lähtisitkö minun kanssani?” Jasperin ääneen hiipi hiukan kiihkeä sävy.
Räpyttelin silmiäni, enkä ollut uskoa mitä hän oli juuri sanonut.
”Tietysti minä ymmärrän, jos et halua”, hän lisäsi kiireesti, mutta näytti siltä, että tarkoitti päin vastaista.
”Ei kun, ei, kyllä minä haluan!” Minä puhkesin älyttömään hymyyn häntä katsoessani. Jasper vastasi varovasti hymyyni, aivan kuin hän olisi luullut, että hymyileminen on kiellettyä.

MinämenenJasperHalenkanssajoulutanssiaisiin, minämenenJasperHalenkanssajoulutanssiaisiin, minämenen…

”Alice?” kuului toinen ääni oikealta puoleltani. Se oli Mike.
”Niin?” vastasin innostuksen kuuluessa äänestäni.
”Tuota, minä vaan sitä, että voisitko tulla minun parikseni joulutanssiaisiin?”
Minä menin hiljaiseksi. ”Ai. Ahaa. Siis, olen pahoillani, mutta menen toisen kanssa.” En ollut lainkaan pahoillani.
”Ai jaa. No, ei se mitään. Saanko kysyä, kenen?”
”Jasperin”, sanoin ja nyökäytin päätäni häntä kohti.

Mike katsoi minua hetken ällistyneenä uskomatta korviaan ja talsi sitten poispäin omalle pulpetilleen.
”Hyvä ajoitus”, Jasper mutisi melkein itsekseen.
”Mitä?
”Tarkoitan, että jos olisin kysynyt Miken jälkeen, niin et varmaan olisi vastannut samoin.”
”Miten niin? Minä olen koko ajan ajatellut – ” vaikenin äkkiä ja punastuin korviani myöten.
”Niin mitä?” Jasper kysyi uteliaana.
”Ei mitään. Et halua tietää.”
Liimasin katseeni luokan eteen liitutauluun ja helpotuin kun puna alkoi laskeutua.

***

Lähdimme sinä viikonloppuna käymään tyttöporukalla Port Angelesissa pukuostoksilla. Minä en antanut sen häiritä, että oli talvi, vaan jos löytäisin sopivan puvun, oli se sitten kesä-, kevät-, tai syksymekko, ostaisin sen.

Matkalla kyselimme toisiltamme kenen kanssa kukin menisi tanssiaisiin.
”Alice?” Jessica uteli.
”Kerro sinä ensin”, minä vastasin. Halusin kertoa yllätyksen viimeisenä.
”No siis ette ikinä usko”, Jessica aloitti itsetyytyväisenä. ”Ajatelkaa nyt. Mike pyysi minua!”
Hehkutimme sitä jonkin aikaa, minä vähän vaisummin, koska se ei ollut mikään yllätys.
”Minulla ei ole vielä ketään”, Angela sanoi tapansa mukaan hiljaisesti. ”Mutta onhan tässä vielä aikaa.” Minun kävi vähän sääliksi häntä.
”Tyler pyysi minua. Eikö olekin mahtavaa?!” Lauren kertoi.

Minä myönsin että oli, mutta suurimmaksi osaksi se johtui siitä, että olin itseeni aika tyytyväinen. Jouduin perumaan sanani siitä, että onnistuin kuvitteleman melko hyvin kuka sopisi kenellekin. Korvasin sanat niin, että lause kuului: onnistuin kuvittelemaan tosi hyvin kuka sopi kellekin.

”Alice, nyt on sinun vuorosi!” Jessica vaati. Otin naamalleni mitäänsanomattoman ilmeen ja sanoin mahdollisimman tyynesti, ihan kuin se olisi ollut tavallinen asia: ”Jasper Hale kysyi minulta.” Syntyi pitkä hiljaisuus, kunnes Jessica rikkoi sen.

”Mitäääääh…??!! Sinä ja… Jasper Hale?”
Nyökäytin päätäni ja yritin hillitä itseni, etten purskahtaisi nauruun, mutta onnistuin surkeasti ja rupesin hihittämään.
”Mitä hän sinusta?” Jessica jatkoi ja se kyllä alkoi kuulostaa jo aika loukkaavalta. Ai mitä hän muka minusta? ”Mutta hei, ajatelkaa! Tämä on minun muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun Hale ylipäätänsä kysyy keneltäkään. Ei hänelle ole kelvannut kukaan.” Jessican äänestä kuulin, että hänkin oli joskus kysynyt ja pettynyt saman tien. Itseluottamukseni alkoi kasvaa.

Loppupäivä me sitten pyörimme sovituskopeissa ja arvostelimme toistemme pukuja. Lopulta löysin ihanan, juuri sopivan. Se oli musta, polviin asti ulottuva mekko, jossa oli niskan taakse solmittavat naruolkaimet ja v-kaula-aukko.

(Alicen puku)

Ostin myös siihen sopivat mustat remmikorkokengät. Korut löytäisin kotoakin. Sitten keskityin muiden valintoihin.

”Angela?” kysyin yhden kerran, kun tämä sovitti vaaleanpunaista mekkoa.
”No?”
”Jos totta puhutaan, niin minun mielestäni sinun pitäisi mennä Benin pariksi. Jos hän ei uskalla, niin hymyile hänelle vaikka joskus ohimennen ystävällisesti tai rohkaisevasti tai miten sitten hymyiletkään.”
”Ihan totta?” Angela näytti toiveikkaalta. ”Oletko oikeasti sitä mieltä?”
”Ihan totta”, vakuutin hymyillen. ”Ota vain itseäsi niskasta kiinni.”

Kaikille löytyi puvut ja suuntasimme illemmalla syötyämme Forksia kohti. Päivä oli taas piristänyt minua tavattomasti. Kun vihdoin iltamyöhällä kaaduin sänkyyni, nukahdin melkein heti.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2010 15:47:21 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: Aavistus, [ 21.7 luvut 5 ja 6 ]
« Vastaus #14 : 21.07.2010 22:34:50 »
oioioi, paritus alkaa edetä <3
tää ois ollu muuten kiva kans sillein miten e/b parituksessa, ettei jazzin kyky toimis aliceen, mut ehkä siitä tulis liian samankaltanen, tää on kyl loistava näinkin!
i feel i can fly

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Aavistus, [ 21.7 luvut 5 ja 6 ]
« Vastaus #15 : 21.07.2010 22:53:41 »

uusi lukija ilmoittautuu! luin just tän putkeen ja rakastin sitä (;
Jasper oli niin sulonen kun se pyysi Alicea. jännää nähdä, mitä tulee tapahtumaan.. : >>
nyt vaan jatkoa nopeesti.. (:
kiitoksia ♥

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 21.7 luvut 5 ja 6 ]
« Vastaus #16 : 30.07.2010 17:04:43 »
Kiva kun tulee uusia lukijoita. :) Ja kuppi_kahvia, ajattelin sitäkin vaihtoehtoo, mut en oikeen olis keksiny sitä syytä miks se ei olis toiminu Aliceen.  ;) Koska eihän Alicella kuitenkaa oo kilpee. (:

Ja tässä tulee lisää jatkoo tauon jälkeen.  ;D


7. luku

Päivää ennen joulutanssiaisia minä kysyin Jasperilta, tiesikö hän missä asuin, että osaisi tulla hakemaan minua. Hän sanoi tietävänsä ja naurahti ihan kuin jollekin sisäpiirin vitsille. Minä vähän ihmettelin sitä, mutta jätin asian siihen.

Seuraavan päivän omistin kokonaan valmistautumiseen. Illan tanssiaiset olisivat samalla myös syyslukukauden päätöstanssit, joiden jälkeen päästäisiin joululomalle. Minua harmitti se, koska uskoin, etten todennäköisesti näkisi Jasperia muutamaan viikkoon ollenkaan.

Puin päälleni mustan puvun, korkokengät ja korut. Lopun ajan laittelin hiukseni ja meikin edustuskelpoiseen kuntoon, eli toisin sanoen vietin peilin edessä pari tuntia. Kun kuulin ovelta koputuksen, sipaisin vielä viimeisen kerran hiuksiani. Kuulin kun isä meni avaamaan oven ja tervehti Jasperia. Sitten astelin alakertaan koko häikäisevässä olemuksessani ja näin Jasperin smokissaan ja isän katsomassa minua.

”Sinähän olet nätti, Alice”, isä sanoi. ”No viettäkäähän hauska ilta.” Hän katseli vierestä kun laitoin Jasperin avustuksella takin ylleni ja lähdin ulos Jasperin avatessa minulle oven.
”Isäsi on väärässä”, Jasper sanoi totisena autossa. ”Se sana ei tee sinulle oikeutta. Sinähän olet lumoava.”
Punastuin mielihyvästä ja sanoin: ”Kiitos.”

Olin niin jännittynyt, että lähes järkytyin, kun ylitseni kulki kolmannen kerran outo rauhoittava aalto. Minua puistatti ja samalla näkökenttäni laidalle ilmestyi sumua.

Jasper seisoi vieressäni. ”Rauhoitu”, hän sanoi lempeästi. Hän sai minut rauhoittumaan. Hän hymyili ja hänen hyvä olonsa tarttui minuun. Hän silitti hiuksiani. ”Minä haluan, että sinä olet onnellinen”, hän kuiskasi korvaani.

Edes näyn loppuminen ei vaikuttanut siihen, että pysyin jäykistyneenä. Ja tietenkin Jasper oli huomannut sen.
”Alice?” Jasper kysyi huolta äänessään. ”Mitä nyt? Oletko huonovointinen?”
Pitkään aikaan en pystynyt vastaamaan. Oliko Jasper niin yliluonnollisen karismaattinen, että hän pystyi manipuloimaan toisten tunteita? Ja tässäkö oli se vastaus, joka minua oli kaihertanut viimeisten kuukausien ajan? Tulisinko onnelliseksi Jasperin takia? Näyssä hän oli silittänyt hiuksiani ja sanonut, että hän halusi minun olevan onnellinen. Sitten ajattelin vähän masentavasti, että tulevaisuus ei ollut lukkoon lyöty. Saattaisihan äskeinenkin olla toteutumatta.

”Kaikki on ihan hyvin”, vakuutin. ”Ajattelin vain yhtä asiaa.”
”Suostutko kertomaan mitä?”
Ajattelin vähän aikaa ja muotoilin kysymyksen mielessäni.
”Miten sinä voit olla noin karismaattinen?” puuskahdin. Katsoin Jasperia tarkasti ja näin hänen puolestaan jäykistyvän, mutta niin vähän, että en melkein huomannut sitä.

Mutta kun ajattelin asiaa kaikelta kannalta, niin tajusin, ettei juuri minun, Alice Brandonin, joka näki tulevaisuuteen, olisi pitänyt ällistyä noin paljon. Itsehän minä tässä kummajainen olin.

”Se… sinä et ymmärtäisi”, Jasper sanoi lopulta. ”Sitä on vaikea selittää. Kun et edes tiedä koko totuutta.” Viimeisen lauseen hän sanoi niin hiljaa, että ymmärsin, ettei sitä ollut tarkoitettu minun korvilleni. Mutta kuulin sen silti ja takerruin siihen, vaikka Jasper ei odottanut minun kuulleen.
”Koko totuutta?”

Jasper puraisi huultaan ja sanoi: ”Minä voin kertoa joskus muulloin. Nyt meidän pitäisi mennä jo.”
Tajusin vasta sitten, että olimme jo hyvän aikaa istuneet auto pysähdyksissä lukion pihassa. Jasper nousi autosta ja tuli auttamaan minut omasta ovestani. Hän otti käsivarrestani kiinni ja säpsähdin tuntiessa, että hänen ihonsa oli jääkylmä. Lähdimme pääovia kohden, jonne oli laitettu koristuksia ja takorautainen puutarhaholvikaari. Kaaren alla toimittajat ja muut valokuvaajat ottivat jokaisesta parista kuvan. Minä hymyilin iloisesti Jasperin käsikynkässä.

Ja tietysti me päädyimme lopulta tanssimaan liikuntasaliin, jota ei olisi tunnistanut kaiken koristehavujen ja joulupallojen alta. Jasper tanssi uskomattoman hyvin ja minunkin balettitunnilla opitut taidot hävisivät hänen taitojen rinnalla, vaikka minä olinkin melkein huipputasoa. Vaikka olisimme tanssineet loistavasti pelkästään Jasperin viedessä, niin halusin tehdä siitä vieläkin loistavampaa tanssimalla itse niin hyvin kuin koskaan osasin.

Sydämeni tykytti nopeasti muustakin kuin tanssin tuomasta hengästymisestä. En ollut ikinä kuvitellut mitään sen ihanampaa kuin tanssia Jasperin käsivarsilla. Katsoin melkein koko ajan häntä silmiin ja hymyilin.

Kun lopetimme siltä erää tanssimisen, Jasper haki minulle boolia. Hän itse ei ottanut mitään, enkä minä edes jaksanut enää hämmästyä siitä.
”Se oli ihanaa!” minä henkäisin Jasperille kun hän toi minulle boolini. Hän hymyili hiukan pidättyvästi, niin kuin minä olin huomannut hänen tapanaan olevan.

”Haluaisitko, että esittelen sinut sisaruksilleni?” hän kysyi.
”Totta kai!” minä sanoin heti. Hän vei minut salin toisella puolella olevista ovista ulos. Lähellä olevien tammien alla oli puutarhapenkkejä, joilla he istuivat. Jasper esitteli jokaisen minulle, vaikka tiesinkin jo ennestään heidän nimensä.
”Tässä on Bella ja Edward. Ja kaikille yhteisenä vielä, että tässä on Alice.” Minusta tuntui, että hän sanoi sen vain muodon vuoksi. ”Rosalie”, blondi hymyili viileästi, mutta en minä muuta osannut odottaakaan, ”ja Emmett. Renesmee ja Jacob.”

Vasta lähempää huomasin, että heillä kaikilla oli samanväriset kullanväriset silmät kuin Jasperilla. Niissä oli vain sävyeroja; kulta, toffee, meripihka, kultaberylli, tiikerinsilmä ja niin edelleen. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että Renesmeellä oli tumman suklaan väriset silmät.

”Mukava tavata sinut”, Bella sanoi vilpittömästi. En olisi osannut erottaa häntä ja Renesmeetä toisistaan, jos heillä ei olisi ollut joitakin pieniä eroja. Renesmee oli vähän pitempi, hänellä oli kiharammat hiukset, joissa oli vähän punaista, ja eriväriset silmät. Ja kun oikein tarkasti katsoin, hänellä ei ollut tummia varjoja silmiensä alla.

”Minustakin”, vastasin Bellalle. ”Ja teidät kaikki.” Hymyilin leveästi ja sain vastalahjaksi niitä toisilta. Emmett virnisti poikamaisesti, Edwardin hymy oli tavallaan vähän Jaspermainen, mutta vapaampi, Renesmeen hymyä kuvailisin jotenkin niin, että hän oli iloinen muiden puolesta.

Sinä iltana tunsin kuuluvani tähän joukkoon enemmän, kuin olin koskaan tuntenut kuuluvani Jessican ja muiden seuraan. Ja vähitellen, minun huomaamattani, aloin tulla päivä päivältä onnellisemmaksi.

Jokaisen päivän on aina päätyttävä ja minun piti myöntää se itselleni kun aloimme tehdä lähtöä. Alkoi joululoma. Kun Jasper saattoi minut kotiovelle, katsoin vähän apeasti hänen jälkeensä. ”Älä sure”, hän sanoi juuri ennen kuin istui sisälle autoon, tavoitteenaan piristää minua. Ja hän teki sen taas. En enää surrut.


8. luku

Joulu tuli ja meni – minun onnekseni nopeasti, koska minun sisälläni tuntui ikävältä kun en pitkään aikaan nähnyt Jasperia – ja alkoi kevätlukukausi. Ensimmäisenä päivänä paloin halusta nähdä Jasper. Kun sitten sattumoisin näin hänet käytävällä, sisälläni paisui jokin ja räjähti ja hymyilin autuaan tietämättömänä muusta maailmasta. Jasper huomasi minut ja väläytti niin nopean hymyn, etten melkein huomannut sitä. Ja kuitenkin olin sen hymyn takia onneni kukkuloilla.

Muutamaa päivää myöhemmin istuimme biologian luokassa tunnin alussa juttelemassa.
Pienen puheen lomassa olevan tauon jälkeen hän aloitti: ”Haluaisitko lähteä käymään jossain lauantaina? Minun kanssani.”
En ollut tosiaankaan odottanut mitään sellaista, mutta onnistuin vastaamaan kerrankin spontaanisti, koska olin harjoitellut paljon.
”Se olisi ihanaa! Kiitos, kyllä. Tietysti minä haluan! Minne me menisimme?”

”Erääseen paikkaan, minne minä menen usein aurinkoisella säällä. Lauantaiksi on luvattu talvista auringonpaistetta. Voimme myöhemmin keväällä käydä uudestaan, silloin se on hieno paikka, kun lumet ovat sulaneet. Haluan näyttää sen paikan sinulle ja…” hän epäröi ennen kuin jatkoi, ”kertoa sen koko totuuden.”
Hän ei sanonut sen jälkeen mitään ja minäkin pysyttelin hiljaa omissa ajatuksissani.
En ollut muistanut koko asiaa joululomalla ja nyt minua rupesi mietityttämään, mikä se koko totuus oli. Jasper oli käyttäytynyt niin salaperäisesti ne kerrat jolloin aihe oli tullut puheeksi.

Jasper oli jo nyt jotenkin niin keskeinen elämässäni, etten ollut edes kertonut Jessicalle tai Angelalle mitään. En pitänyt sitä tarpeellisena. Totta kai he tiesivät sen, että Jasper oli pyytänyt minua parikseen tanssimaan, mutta eivät he ajatelleet siitä sen pidemmälle. Minua se ei haitannut.

Ruokatunnilla porukka suunnitteli jotain lumisodan tapaista operaatiota jollain välitunnilla, mutta minua se ei kiinnostanut niin paljon, koska olin aamulla huomannut miten liukasta ulkona oli. Jos kaatuisin ja likaisin vaatteeni, niin ei siinä mikään auttaisi.

Mike ja muut halusivat minutkin välttämättä mukaan ja huokasin helpotuksesta, kun ulos astuessani näin, että plusasteinen sade oli muuttanut lumen loskaksi. Mutta sitten pojat saivat päähänsä heitellä sitä toistensa päälle. Nyt minä kieltäydyin ehdottomasti, enkä jättänyt heille valinnanvaraa. Eivätkä muutkaan tytöt enää menneet mukaan.

Koulupäivän loputtua muistin yhtäkkiä, ettei minulla ollut oikeastaan mitään hajua lauantaista. Tiesin, että Jasper tulisi hakemaan minua ja veisi minut jonnekin paikkaan, mutta milloin ja pitikö sinne ottaa jotkut erityiset vaatteet ja niin edespäin?

Kiiruhdin parkkipaikalle ja näin Cullenit kävelemässä puolessa välissä autoilleen. Ne oli muuten aika upeita ilmestyksiä, ainakin verrattuna tyypillisiin Forksilaisten autoihin.
”Jasper!” minä huusin tavoittaakseni hänet. Onneksi vesi oli sulattanut jään pois, muuten olisin varmasti lentänyt selälleni.

Muutamat heistä olivat ehtineet jo autojensa luokse ja loput, mukaan luettuna Jasper, kääntyivät katsomaan kuka huusi. Pysähdyin hänen eteensä ja hengitin syvään muutaman kerran saadakseni hengästykseni tasaantumaan. Jasper katsoi minua kysyvästi.

”Lauantaista vielä”, minä aloitin. ”Monelta sinä tulet?”
”Jos sinulle vain sopii, niin tulisin aamupäivällä, ehkä yhdentoista aikaan. Sinne paikkaan on jonkin verran matkaa. Voin kyllä tulla myöhemminkin, jos haluat.”
”Ei, ei, se on ihan sopiva aika. Tarvitseeko minun laittaa päälleni jotain erityistä? Siis onko siellä lämpimämpi vai pitääkö minun laittaa itse lämpimämmin päälle?”
Jasper mietti hetken vähän eksyneen näköisenä ja sanoi: ”Sinun pitäisi oikeastaan sinä aamuna katsoa itse. Minä en tiedä näistä asioista mitään”, hän mutisi välttelevästi.

***

”Isä?” minä kysyin sinä iltana, kun istuimme keittiön pöydän ääressä syömässä.
”Mmmhh?”
”Minä menen lauantaina ulos.”
”Häh?”
”Niin, että minä lähden lauantaina yhden pojan kanssa ulos.” Jotenkin en voinut kuvitella Jasperista sanaa ”poika”.
Isä oli pitkän aikaa hiljaa ja sanoi lopulta: ”Vai niin.”
”Se on se, jonka kanssa menin joulutanssiaisiin. Jasper Hale. Ilmoitin vain, ettei tule yllätyksenä, jos olet suunnitellut jotain sille päivälle.”
”Menen kalaan.” Yllätys, yllätys.
”Kiva. Sittenhän kummallakin on jotain tekemistä.”
”Jaaha. No, ei kai siinä sitten mitään erityistä. Vietä vain hauska päivä.”

Päätin lähteä vielä iltalenkille metsään. Puin lämpimästi päälle ja lähdin ulos. Taivas oli tummansininen, melkein musta ja ainoastaan katuvalot valaisivat oranssilla hohteellaan jalkakäytävää. Poikkesin jossain vaiheessa metsään ja kuljin siellä vähän sinne tänne, koska polkua ei lumen alta näkynyt. Eikä olisi joka tapauksessa näkynytkään, koska oli niin hämärää.

Nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä hetken aikaa. Silloin kuulin takaani hiljaisen tussahduksen ja käännyin säikähtäneenä katsomaan. Siellä ei ollut mitään. Sitten tajusin, että ääni oli saattanut syntyä vain puun oksalta putoavasta lumesta. Nauroin hermostuneesti itselleni, miten vainoharhainen olin. Tosin pimeä metsä oli omiaan kaivamaan pelottavat kuvitelmat mielestäni.

En kuitenkaan vieläkään rauhoittunut. Kävelin jäykästi eteenpäin ja vilkuilin vaivihkaa ympärilleni. Vähän ajan kuluttua minut yllätti hyvinkin tuttu rauhallisuudentunne. Pysähdyin kuin seinään ja katselin ympärilleni. ”Jasper?” kysyin epäuskoisesti. En vieläkään nähnyt mitään.

Sitten kuulin hiljaisia vähitellen läheneviä askelia edestäni. ”Jasper?” kysyin uudestaan. Yhtäkkiä hän vain oli siinä, nojasi puuhun ja katsoi minuun. Tajusin jotenkin hämärästi, että hän oli jopa kalpeampi kuin lumi ympärillämme.

”Mitä sinä täällä teet?” minä sanoin.
”Olen iltalenkillä.”
”Ai asutko sinä jossain täällä lähellä?”
”En.”
”Sitten sinulla onkin varmaan pitkä kävelylenkki.”
”Riippuu siitä miltä kannalta katsoo.”
”Aha. Minä asun tässä lähellä. Haluaisitko tulla käymään?”
”Mikäli sinulle sopii.”
”Juurihan minä pyysin sinut.”
”Entä sitten? Pitää olla kohtelias.”
”Ei tuo mitään kohteliaisuutta ole.”
”Eikö? Mitä sitten?”
”Sinä olet näsäviisas.”
”Pitääkö tuo sitten ottaa kohteliaisuutena?”
”Ei tietenkään. Oletko vähän pöllö?”
”En.”
”No tule sitten.”

Vasta myöhemmin tajusin ajatella miten omituiselta keskustelumme kuulosti. Siinä ei ollut mitään järkeä ja minua rupesi naurattaa.
”Mitä?” Jasper kysyi.
”Mitäköhän?”

Hyppelin suorinta tietä kotiin Jasper perässä. Avasin oven ja huikkasin isälle.
”Hei isä! Tulin kotiin. Minulla on täällä vieras.” Jasper sulki oven takanaan. Isä tuli toisesta huoneesta.
”Iltaa”, hän sanoi kun minä riisuin takkini. Huomasin, ettei Jasperilla ollut takkia lainkaan.
”Hyvää iltaa vain”, Jasper vastasi.
”Minä tapasin Jasperin lenkillä metsässä. Ihan sattumalta vain.” Hymyilin leveästi.

Isä vei Jasperin olohuoneeseen ja rupesi siellä juttusille. Minä ilmoitin, että menen laittamaan tiskit koneeseen ja pujahdin keittiöön. Kuuntelin puolella korvalla heidän keskusteluaan, kunnes isä sanoi jotain, mikä jähmetti minut paikalleen.

”Sinä siis olet Alicen poikaystävä?”
”Niinkin voi sanoa”, Jasper sanoi hymyä äänessään. Minun sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.
« Viimeksi muokattu: 01.08.2010 13:40:20 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

jennumiu

  • ***
  • Viestejä: 234
    • We still are made of greed
Vs: Aavistus, [ 21.7 luvut 5 ja 6 ]
« Vastaus #17 : 30.07.2010 17:25:05 »
oijjoi, suloista <3 aws

Lainaus
”Sinä siis olet Alicen poikaystävä?”
”Niinkin voi sanoa”, Jasper sanoi hymyä äänessään. Minun sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.
tuo oli erityisen ihana kohta, Jasper on ihana <3

hyvin kirjoitat, eikä virheitäkään hyppinyt silmille  ;) ei keksi nyt mitään rakentavaa, jatkoa pian , jookoskookos

- loveya, jennumiu

This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Aavistus, [ 21.7 luvut 5 ja 6 ]
« Vastaus #18 : 30.07.2010 19:18:57 »
Minä en saa tätä hölmä hymyä naamaltani sitten millään. Siis aivan sulinen luku. Olen lukenut tätä jo kauan mutta en ikinä ole pystynyt kommentoimaan.

Tää on aivan ihana! <33
Jatkoa nopeaankin?

aurore

  • Vieras
Vs: Aavistus, [ 30.7 luvut 7 ja 8 ]
« Vastaus #19 : 31.07.2010 00:17:34 »
Luoja tää on ihana :3
Alice/Jasper-paritus on jotain niin ihanaa, että aws :3
Olet tehnyt Jasperista erittäin onnistuneen hahmon, juuri tuollaisen hieman jäyhän ja sulkeutuneen, mutta samalla karismaattisen ja mielenkiintoisen.
Alice on niin alicemainen, innostunut pieni keijukainen, että ohhoh. (:
Pidän kirjoitustyylistäsi ja tästä ficistä, eli jatkoa kiitos  :-*
~ a.