Kirjoittaja Aihe: Twilight: Aavistus l VALMIS K-11, romance  (Luettu 19505 kertaa)

mordelove

  • ***
  • Viestejä: 152
  • But it's hockey
Vs: Aavistus, [ 16.8 luvut 13 ja 14 ]
« Vastaus #40 : 19.08.2010 17:17:45 »
monta tosi hyvää jaksoa tullu! :)
en osaa pyytää muuta kun jatkoo? ;D

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 16.8 luvut 13 ja 14 ]
« Vastaus #41 : 22.08.2010 15:25:49 »
Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tässä tulee lisää jatkoa. Aion pistää kirjottamiseen vähän nopeutta, nii ei tarvii odotella niin kauan.  ;)

Lisäsin myös linkit suklaamuffinsseihin (  :D ) ja Alicen sormukseen.


15. luku

”Eikö tänään ole mitään muuta tekemistä?” Emmettin ääni kantautui sohvan takaa korviini. ”Olen kyllästynyt elämään.”
”On sinullakin murheet. Rajaisit ne oman pääsi sisään. Minä olen kyllästynyt kuulemaan sinun nurinaasi”, Bella sanoi. Hän luki muotilehteä käpertyneenä sohvannurkkaan.
”Minun puolestani saisit unohtaa murheittesi ajattelemisenkin”, Edward täydensi soittaessaan Bellalle säveltämäänsä kehtolaulua flyygelillä.

”Alice!” Esme huikkasi keittiöstä. ”Mitä sinä haluat tänään syödä?”
”Käy ihan mikä vain. Osaat tehdä niin täydellisiä ruokia, että kaikki maistuu hyvältä.”

Minulla olisi ehkä ollut myös tylsää sinä päivänä, jos Jasper ei olisi ollut vieressäni. Hänen seurassaan olisin voinut olla päiväkausia tekemättä mitään, enkä sittenkään olisi ollut kyllästynyt.

”Rose”, Bella sanoi. Rosalie oli sekunnin sadasosassa hänen vieressään. ”Mitä luulet, sopisivatko nuo kengät minulle? Niissä on jotain sellaista mistä en ole aivan varma. Jotain neutraalia, ei hyvää eikä huonoa. Mitä mieltä olet?”
Rosalie katsoi hetken kenkiä. ”Ei. Tämä solki tässä näin”, hän osoitti lehteä, ”on liikaa. Samoin sen hihna. Ehdottomasti. Se saisi nilkkasi näyttämään leveämmältä. Se voisi ehkä näyttää paremmalta, jos hihnoja olisi enemmän, pohkeisiin asti, ristikkäiskuvioilla. Mutta se olisi jo ihan erilainen kenkä.”

”Hyvä. Entä tämä hame? Pitäisikö sen olla lyhyempi? Polvien yläpuolelle?”
”Totta kai. Polvien alapuolella se näyttää pussimaiselta, ei ollenkaan hyvältä. Sitä paitsi tuo siksak-kuvio saa sen näyttämään liian rönsyilevältä.”

”Epäreilua. Minä kadehdin teitä”, sanoin huokaisten. ”Menisi täydestä jos väittäisitte olevanne muotimaailman asiantuntijoita.”
”Alice, et sinäkään ole mikään vasta-alkaja. Sinulla on ihana tyyli! Jotenkin niin alicemainen ja persoonallinen.” Bella hymyili minulle ja Rosaliekin nyökkäsi varmuudeksi.

Minun oli sitten pakko myöntää, että olin osannut valita vaatteeni, koska Bella ja Rosalie, siis puhuin nyt kahdesta huippumuodikkaasta vampyyristä, kehuivat minun tyyliäni. Ja tietenkin punastuin mielihyvästä. ”Kiitos.” Säteilin.

”Teillä on tylsiä puheenaiheita”, Emmett valitti. ”Ettekö voisi vaikka puhua minusta? Tai vaikka maastureista? Tai minttupurkasta? Tai jostain mikä kiinnostaa kaikkia?”

Bella tuhahti. ”Sinun tapauksessasi sana ’kaikki’ tarkoittaa itseäsi. Kuka täysjärkinen vampyyri muka puhuisi minttupurkasta?”
”Hei! Vihjailetko sinä jotain?!”
”Taidanpa vihjaillakin. Ajattele nyt itsekin. Minttupurkka on pahanmakuista, tylsän väristä, tylsän näköistä, emmekä kaiken lisäksi edes syö sitä!!!”

”Aijaa… No ehkä sinä olet tällä kertaa oikeassa. Mutta miksette te puhu minusta?”
”Koska sinussa ei ole mitään puhuttavaa.”
”Kiitos vaan, mukava tietää. Rose hei! Milloin me mennään uudestaan naimisiin?”
”Lukion jälkeen. Ehkä ensi vuonna. Pitäisi keksiä joku kiva teema.”
”Tai sitten ei teemaa ollenkaan”, Bella sanoi.
”Hei! Minä päätän itse omista häistäni!”

Emmett, Rose ja Bella jatkoivat keskustelua ja nojasin itseni mukavasti Jasperin kylkeen. Hän silitti hiuksiani. ”Milloin me menemme katsomaan niittyä uudestaan? Minähän lupasin viedä sinut katsomaan sen keväistä kukkaloistoa ja kauneutta.”
”Lyön vetoa, että se häviää sinulle”, minä sanoin ja katsoin hänen silmiään. Ne melkein hehkuivat sulaa kultaa.
”Sinulle se niitty vasta häviääkin”, Jasper sanoi. ”En minä tässä se ihmeellinen ole.”
”Älä viitsi väitellä siitä asiasta minun kanssani. Minä tiedän, että olen oikeassa.”
”Niin minäkin”, Jasper sanoi.
”Jazz!” Hän virnisti.

”Vai Jazz”, Emmett totesi.
”Voi, Alice! Miten söpöä! Keksitkö sinä sen itse?” Bella katsoi minua ihastunut ilme kasvoillaan. Minä myönsin keksineeni. ”Edward, miksi et ole kertonut minulle mitään?”
”Enhän minä tiedä, mikä sinua kiinnostaa”, Edward puolusteli.

”Ruoka on valmista, Alice”, Esme sanoi keittiöstä. Minä nousin hieman vastahakoisesti sohvalta ylös ja menin keittiöön. Jasper tuli perässäni.
”Tein salaattia ja tässä on paahtoleipiä. Niiden päälle on hunajaa. Ja mehua juotavaksi.” Esme hymyili äidillisesti ja minä kiitin häntä. Esme todella oli minulle kuin toinen äiti. Olin huomannut myös Bellassa vähän esmemäisiä piirteitä.

Söin hyvällä ruokahalulla Esmen suussa sulavat ruuat ja hän yllätti minun vielä jälkiruuallakin. Hän oli tehnyt suklaamuffinsseja.

”Esme!” huudahdin. ”Ei sinun olisi tarvinnut. Mutta kiitos silti.” Muffinssit olivat vielä lämpimiä ja suklaa valuvaa, ja se oli varmaan ihaninta, mitä olen ikinä maistanut.  Kiitin Esmeä vielä moneen kertaan ja hän nauroi, vaikka olikin mielissään.

Kun olin syönyt, suunnittelimme Jasperin kanssa lähtevämme niitylle. Oli sentään viikonloppu, ja aurinkokin paistoi välillä. Lähdimme siis heti tuhlaamatta sen enempää aikaa.

***

Pidin Jasperin kivenkovasta kädestä kiinni, kun astuimme niitylle. Henkäisin ihastuksesta. Aurinko oli juuri silloin pistänyt esiin pilven takaa ja pikkuinen niitty suorastaan hohti väriloistoa. Kukat olivat kaikenvärisiä: punaisia, sinisiä, valkoisia, keltaisia, violetteja ja oransseja. Ja taustamusiikkina linnut lauloivat joka puolella.

”Jasper…” osasin vain kuiskata. Hän antoi minun katsella ympärilleni ja sanoi sitten:
”Mutta tämä ei ole mitään verrattuna sinuun.”
”Voi Jasper”, minä sanoin ja jouduin räpyttelemään silmiini nousseita kyyneliä.
”Sinä itket”, hän sanoi kummissaan.
”En, vaan tämä on niin kaunista…”

En voinut uskoa, että tämä oli se sama niitty, jossa olimme käyneet lopputalvella. Tanssahtelin niityn keskelle. Kevään – tai kesän – ensimmäiset mehiläiset pörräsivät ympärilläni, minä pyörähtelin innoissani muutaman kierroksen. Ylläni taivaalla liiteli lintuja, jotka esittelivät lentotaitojaan. Ja sitten muistin Jasperin, muistin, miten hänen ihonsa oli kimaltanut tuhansien timanttien lailla. Miltä hän näyttäisi nyt, kun hänet ympäröi kauniimpaakin kauniimpi kukkaniitty? Käännyin katsomaan, enkä joutunut pettymään. Pikemminkin en ollut muistanut miltä hän näytti, sillä hän oli miljoona kertaa ihanampi mitä muistin.

”Minä en voi uskoa, että sinut on tarkoitettu minulle. Sinähän olet aivan liian hyvä.”
Jasper tuli aivan lähelle eteeni ja kosketti poskeani. ”Luuletko sitten, että et itse ole? Sinä olet enkeli, minun henkilökohtainen enkelini, joka on pelastanut minut, parantanut elämäni ja rakastaa minua. Minä en ansaitse sinua.” Hänen kasvoillaan näkyi ihmettelevä ilme, kun hän pudisteli päätään katsoessaan minua. Painoin hänen kätensä tiukasti poskeani vasten ja sitten huuliani.

”Sinulla on aivan väärä kuva itsestäsi”, sanoin.
”Niin sinullakin.”

Tuijotimme hetken toisiamme. ”Ehkä meidän on kuitenkin parasta myöntää, että kuulumme toisillemme”, minä sanoin hymyillen. ”Minä kuulun sinulle ja sinä kuulut minulle.”
Jasper vastasi hymyyni ja kumartui suutelemaan minua. Juuri kun huulemme koskettivat toisiaan, minun näkökenttäni täytti sumu.

”…Lupaan rakastaa sinua aina elämämme loppuun asti.” Jasper seisoi vieressäni ja oli juuri lausunut tuon lupauksen. Sitten minä toistin saman ja lopulta Jasper suuteli minua. Hänellä oli päällään smokki ja minulla… minulla oli…

Haukoin henkeäni Jasperin huulia vasten ja hän vetäytyi heti kauemmas minusta.
”Mitä nyt?” hän kysyi huolissaan. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut mitä oli tapahtunut.

Seisoin jähmettyneenä pikemminkin yllätyksestä kuin järkytyksestä. En saanut pitkään aikaan sanaa suustani. Silmäni katsoivat maahan jalkojeni viereen, mutta en nähnyt mitään. Lopulta nostin katseeni Jasperiin. Päästin suustani pitkän puhalluksen. Ajatukset pyörivät niin nopeasti, etten ollut saada niistä selvää. Onko tämä totta? Voiko tämä olla totta? Se oli vain näky… vain näky…

Silloin hyppäsin Jasperin kaulaan ja painoin suuni hänen suutansa vasten ja nauroin ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Jasperilla ei ollut aavistustakaan, mikä minulla oli, mutta hän tunsi miten onnellinen olin, miten suunnattoman onnellinen ja häkeltynyt olin. Hän nosti minut ilmaan ja pyöritti minua ympäri kuin pikkulasta ja hänkin nauroi.

Vasta pitkän ajan kuluttua hän otti kasvoni käsiinsä ja kysyi: ”Mitä tapahtui?”

”Voi Jazz! Voi Jasper-rakas! Rakas, rakas! Minä rakastan sinua!” Ja sitten minä nauroin taas.
”Voi, minä näin juuri äsken ennenäyn. Se… se… siinä… siinä me – voi Jasper!!!” Minun kertomisestani ei tullut yhtään mitään. ”Minä en ollut ajatellut… ennen tätä mahdollisuutta. Tämä… tämä… Ääh! En minä osaa selittää.” Katsoin häntä läpitunkevasti silmiin ja toivoin, että hän ymmärtäisi. Turha luulo. Luulen kuitenkin, että hän arveli jo jotain, mutta en kestänyt enää jännitystä.

”Jasper, me menemme naimisiin!”


16. luku

Minun mieleni oli niin häkeltynyt, etten ollut kuvitellutkaan millainen Jasperin reaktio olisi. Hän tavallaan meni shokkiin. Tavallaan. Ei jähmettynyt, koska pysyi muutenkin liikkumattomana. Mutta hän katsoi minua ilmeellä, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Epävampyyrimaisella ilmeellä. Sellaisella ilmeellä, jonka voisi nähdä tavallisen ihmisen kasvoilla. Monia tunteita yhtä aikaa. Ihmetystä ja käsittämättömyyttä, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä olin juuri sanonut. Minun täytyi kyllä myöntää, että kovin monesti ei täräytetä päin naamaa seurusteluvaiheessa, että mennään naimisiin. ”Seurustelu” ei kuitenkaan jotenkin mahtunut päähäni; en ajatellut, että minä ja Jasper seurustelimme. Me vain olimme ja rakastimme toisiamme. Meidän suhdettamme ei kyennyt kuvaamaan sana ”seurustelu”.

Jasper toipui melko pian, muttei oikein vieläkään osannut sanoa mitään. Hän kokosi itsensä ja muuttui pitkästä aikaa hallituksi ja vähän sulkeutuneeksi.

”Minä en todellakaan tiedä mitä sanoa”, hän totesi.
”Etkö sinä pidä ajatuksesta?” minä kysyin ja säikähdin hiukan.
”Ei. Ei tämä sitä ole. Koko asia tuli niin äkkiä. Niin alicemaiseen tapaan.” Viimeisen lauseensa jälkeen Jasper hymyili ja minä vastasin siihen.

Hän työnsi sormensa minun sormieni lomaan ja seisoimme siinä katsoen toisiamme silmiin. Nyt minulla oli aivan uusia tuntemuksia häntä kohtaan. Oli outoa, hyvin erilaista, ajatella, että edessäni seisoi tuleva mieheni. Vampyyri, jonka kanssa menisin naimisiin. Naimisiin. Naimisiin.

”Mutta minun pitää sitä ennen antaa sinulle kihlasormus”, Jasper sanoi ja hymyili vinosti. ”Pitäähän meidän olla kihloissa ennen kuin menemme naimisiin.”

Yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, jonka olisi pitänyt tulla varmaan ensimmäisenä. ”Jasper…”
”Mitä, kulta?”

”Entä… entä mitä me teemme sen asian kanssa, että minä olen vielä ihminen?”
Jasper ei epäröinyt kuin sekunnin, ennen kuin vastasi: ”Se järjestyy. Haluat varmaankin elää minun kanssani ikuisuuden?”

”Totta kai”, vastasin empimättä.

”Ajattelin, että menisimme ensin naimisiin ja sitten sinut muutettaisi. Silloin säästyisimme enimmiltä selittelyiltä ulkonäöstäsi, jos ystävät ja sukulaiset tulevat häihin, eivätkä sen jälkeen enää tapaa sinua. Mutta luulen kuitenkin, että menemme vasta ensi vuonna. Ei pidetä kiirettä.”

Ikuisuus Jasperin kanssa. Kuulosti hyvältä. Hymyilin. Kuulosti todella hyvältä.

***

Jasper avasi Culleneiden ulko-oven ja menimme portaita yläkertaan niin luonnollisen näköisinä kuin pystyimme, että emme herättäisi huomiota. Vaikka Edward kuulikin ajatuksemme, tai ainakin minun, niin hän varmasti ymmärsi olla kertomatta muille.

Jasper vei minut omaan huoneeseensa ja rupesi heti penkomaan lipaston laatikkoa. Hän kaivoi esiin ikivanhan näköisen korurasian ja nosti sen pöydälleen.

”Tämä korurasia ja sen sisällä olevat korut ovat ainoa muistoni biologisesta äidistäni. Nämä kaikki korut ovat noin sataviisikymmentä vuotta vanhoja.” Jasper nosti rasiasta mustan samettikotelon ja arvasin, mitä sen sisällä oli. Hän avasi kannen ja näin mustalla tyynyllä kauniin vanhan sormuksen, johon oli upotettu hennon violetteja kukkajalokiviä.

”Kaunis”, huokaisin.
”Se sopii täydellisesti sinulle”, Jasper sanoi. Hän levitti sormeni ja työnsi varovasti sormuksen siihen. Katsoimme hetken sitä ja sitten toisiamme silmiin. Annoin Jasperille pienen hellän suukon ja sanoin: ”Mennäänkö kertomaan muille?”
Jasper nyökkäsi ja nosti minut yllätyksekseni syliinsä ja kantoi alas. Nyt oli täydellinen hetki ilmoittaa asia muille. Carlisle oli saapunut töistä ja kaikki olivat olohuoneessa tekemässä mielipuuhiaan. Kukaan ei edes kiinnittänyt meihin huomiota mitenkään erityisesti. Ainoastaan Edward nosti katseensa meihin kun tulimme huoneeseen, ja hän hymyili leveästi.

”Onneksi olkoon”, hän sanoi. Muut nostivat katseensa ja minä näytin vasenta kättäni. Me yllätimme heidät täydellisesti. Ensimmäisenä toipui Esme, joka ryntäsi heti halaamaan meitä, kun Jasper oli ensin laskenut minut maahan. ”Voi ihanaa! Tämä on niin hienoa! Olen niin onnellinen teidän puolestanne!” Hän suukotti minua otsalle.

Ja seuraavassa hetkessä kaikki olivat tulleet onnittelemaan meitä. Carlisle syleili meitä kumpaakin ja toivotti onnea. Bella ja Nessie tulivat halaamaan minua, rutistivat oikein kunnolla, vaikka varoivatkin satuttamasta minua. Jake puristi lämpimästi – tai itse asiassa aika kylmästi – minun kättäni leveästi hymyillen ja Emmett hautasi minut karhunsyleilyynsä. Rose onnitteli ja hymyili. Edward halasi minua nopeasti ja takoi Jasperia selkään ja toivotti tämän tervetulleeksi ”aikamiesten joukkoon”.

”Minä tiesin! Onnea Alice ja Jasper.”
”Hei, nyt sitä ollaan puolivirallisesti sisaruksia, pikkusisko!”
”Tervetuloa perheeseen!”
”Alice, meistä tulee maailman parhaat siskot!”
”Hei tämä on mahtavaa! Kuulitteko, MAHTAVAA!!!”
”Älä huuda, Emmett. Vähemmästäkin kuulee. Mutta olet oikeassa!”

Vähitellen kaikkien ensihämmästys laantui, mutta he halusivat välttämättä järjestää minulle ja Jasperille pienen epävirallisen tilaisuuden kihlautumisemme kunniaksi.

Bella vei minut huoneeseensa ja puki minut jonkinlaiseen juhlakuntoon. Edward vei Jasperin. Sillä aikaa Esme keksi Carlislen kanssa meille jonkun lahjan ja loput koristelivat olohuoneen.
Kun lopulta sain tulla alakertaan, se oli aivan tuntematon.

”Ai epävirallinen?” minä mutisin. Tunnelma oli saatu aikaan kynttilöillä ja jostain oli loihdittu esiin huoneen katonrajassa kiertävä juhlakoristenauha. Cullenit odottivat meitä rivissä olohuoneen keskellä ja minua saattanut Bella pujahti heidän luokseen kun Jasper otti minut portaiden alapäässä.

”No niin”, aloitti Esme. ”Koska nyt on teidän kihlajaispäivänne, haluaisimme muistaa teitä kolmella lahjalla. Yksi niistä on Alicelle, yksi Jasperille ja yksi teille molemmille yhteiseksi. Naiset ensin, joten aloitamme Alicen lahjasta.” Rosalie tuli minun luokseni ja antoi minulle kauniin kaulakorun, joka oli varmaan yhtä vanha kuin kihlasormukseni.

”Oi, se on ihana!” minä huudahdin. ”Kiitos.” Halasin Rosalieta.

”Seuraava lahja on minulta Jasperille”, Carlisle sanoi. ”Isän siunaus. Jasper, sinä olet vanhin poikani ja luotan sinuun täydellisesti. Annan sinulle siunaukseni ja toivon, että teidän yhteiselonne on onnellista. Sen suurempaa lahjaa et voi saada.”

Carlisle tuli puristamaan Jasperin kättä ja taputti häntä selkään. ”Kiitos”, Jasper sanoi yksinkertaisesti.

Seuraavaksi Edward astui esiin. ”Tämä kolmas ja viimeinen lahja on molemmille ja toivomme, että pidätte siitä. Matka Biloxiin, Alicen toiseen kotiin.”

Minä ällistyin. ”Miten te olette näin lyhyessä ajassa järjestänyt tämän matkan?”
”Minä soitin äidillesi”, Nessie sanoi iloisesti. ”Kerroin hänelle, että te olette menneet kihloihin ja kysyin, että voisitteko mennä käymään hänen luonaan. Hän tietenkin suostui ja me järjestämme matkan. Sivumennen sanoen hän soittaa sinulle jossain vaiheessa tänä iltana, joten varaudu.”

”Te olette niin uskomattomia”, minä sanoin häkeltyneenä.

***

Menimme sinä iltana kertomaan vielä isälleni. Turha sanoakaan, että hän yllättyi, sehän oli odotettava reaktio. Mutta hän yllättyi myös positiivisesti ja kaikki oli siltä osalta hyvin. Minusta oli ihanaa kun asiat järjestyivät niin mutkattomasti.

Vihdoin lopen uupuneena, mutta onnellisempana kuin koskaan, sain mennä nukkumaan Jasperin hyräillessä minulle kehtolaulua.
« Viimeksi muokattu: 22.08.2010 15:50:02 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #42 : 22.08.2010 16:41:53 »
Awss tosi ihana luku, ainut mikä häiritsi oli Bellan muotitietoisuus.
Mutta, ihana luku! <33
Jatkoa jos saanen pyytä koska olet noin julmetun hyvä kirjoittamaan ja saat minut luku luvulta enenmmän kiinostumaan tästä ficcistä-

Engel-

  • Pisara meressä
  • ***
  • Viestejä: 47
  • omnomn~ <3
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #43 : 23.08.2010 16:37:22 »
Nää luvut vaan muuttuu koko ajan ihanampaan suuntaan<3 :)
virheitä en löytänyt.
JATKOA NOPEESTI TULEMAAN!
kiitän ja kumarran :)

♥~ Engel

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #44 : 23.08.2010 18:13:17 »

voi, voi (:
miten tää fic on jotenkin niin alicemainen?? oikeesti. kaikki tapahtuu niin nopeesti ja tulee jotenkin puun takaa.. (;
mutta hyvällä tavalla. eipähän ainakaan ole ennaltaarvattava ; >>
mutta, mutta, rakastan sitä, että Jasper ja Alice menee naimisiin
kiitoksia paljon ja jatkoa mahdollisimman pian.. ♥

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 283
  • Jamie <3
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #45 : 23.08.2010 20:17:29 »
Olipa taas ihana luku!
Olin iloinen, että Jasper ei vastustellu Edwardmaiseen tapaan Alicen muutosta!
Jaatkoaa!

Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

-love-

  • ***
  • Viestejä: 21
  • En ole utelias vaan tiedonhaluinen:)
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #46 : 30.08.2010 10:07:10 »
Tää oli kerrassaan MAHTAVA!! :D Nopeeta toimintaa,- mutta sitä parempi vaa, ei tarvii niin hirveesti jännittää mitä tapahtuu!! :) Tää oli niin hyvä, jatkoo odottelen enemmän ku innolla! :D ;)<3

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #47 : 02.09.2010 18:43:37 »
Kiitos taas kaikille kommenteista. En pysty pitämään sitä lupausta, että kirjottaisin nopeemmin, mutta älkää suuttuko.  ;D

Lööperiikka: Ajattelin ite Bellan olevan siks niin muotitietonen, että se on muuttunu vampyyriks.  ;) Mutta totta on, ettei se kyllä ihmiselämässä ollu sellanen. Ehkä Rosalien seura tekee kaltasekseen.  :D

Ja nyt teiän odotus on palkittu. Tässä tulee lisää.  :)


17. luku

Olin osannut arvata aika tarkalleen, millainen olisi Jessican, Angelan ja muiden reaktio maanantaina.

”Alice, Alice, tämä – tämä on… Tehän siis olette olleet yhdessä vasta muutaman kuukauden…! Makeeta! Yhet menee naimisiin!” Jessica heilutti käsiään suu auki. Angela katsoi hänen vieressään sormustani ihaillen, hiljaa tapansa mukaan.

Olo oli kuin sinä päivänä kun koko koulu oli nähnyt minut ensimmäistä kertaa Cullenien kanssa. Kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita minusta, ja pitkästä aikaa se tuntui ihanalta. Löin vetoa Emmettin kanssa, että olisimme Jasperin kanssa vähintään kaksi viikkoa puheenaiheena, ja sitä paitsi mieleni kohentui entisestään kun Emmett hävisi ja joutui maksamaan minulle.

Hän tietysti harmistui siitä, mutta tiesin, ettei se ollut suurikaan menetys hänelle kun oli varaa kaikkeen. Mutta minä olin eri asia; käytin rahat seuraavaan shoppailupäivään. Ja sillä kertaa menin Bellan ja Rosalien kanssa.

***

Viikot kulkivat tiuhaa tahtia kesälomaa kohti, eikä pian ollut jäljellä kuin pari hassua viikkoa koulua. Vuoden loppukokeet olivat ajankohtaisia, ja päivät menivät oikeastaan pelkästään niihin kertaamisessa. Kadehdin Jasperia ja muita, jotka olivat käyneet kokeet läpi jo ties kuinka monta kertaa, eikä heidän tarvinnut kerrata ollenkaan. Mutta he olivat suuri apu minulle ja arvelin, että tämänvuotiset kokeet menisivät minulta tavallista paremmin.

Jacob oli lukenut säätiedotuksia ja ilmoitti muille, että parin päivän päästä viikonloppuna oli tulossa ukonilma. Muut innostuivat heti, mutta minulle koko juttu oli ihan täyttä hepreaa. Mitä erityistä ukkosessa muka oli?

Jasper selitti minulle, että he menisivät pelaamaan baseballia ja minä saisin tulla katsomaan. Vampyyrien pelaamana se oli erilaista, niin kuin hän sanoi. ”Näet sitten kun olet paikalla. Siihen on syynsä, miksi tietyt sääolosuhteet ovat tärkeitä pelatessamme.”

Odotin malttamattomana viikonloppua. Sen vuoksi odotus tuntui tavallista pidemmältä, eikä auttanut asiaa yhtään. Mutta onneksi päivillä on tapana tulla jossain vaiheessa ja sekin tuli, vaikka ehdin jo epäillä toista.

Jasper haki minut kotiovelta Emmettin huikean isolla maasturilla, jonka renkaat olivat suunnilleen silmieni tasolla. Ja vaikka isä luottikin Jasperiin, eikä olisi uskonut hänen milloinkaan tekevän minulle mitään pahaa, hän vähän säikähti nähdessään jättikokoiset maasturin tien vierellä talomme edessä.

”Hauskaa pelipäivää, Alice”, isä toivotti ja Jasper avasi minulle oven sateiseen ulkoilmaan. Juoksimme nopeasti maasturille ja Jasper nosti minut istuimelle.

Jasper kyyditsi minut pikaisesti lähelle määränpäätämme ja otti minut loppumatkaksi reppuselkäänsä. Sade oli loppunut matkan varrella ja kun saavuimme kentälle – joka oli sivumennen sanoen varmaan kolme kertaa tavallisen baseball-kentän kokoinen – siellä ei ollut satanut ollenkaan. Ukkospilvet kiersivät sen aukean ja Cullenit saivat pelata kastumatta. Luulen kuitenkin, ettei sade olisi heitä haitannut; minua ehkä enemmän.

Esme ja Bella tulivat meitä vastaan; muut jäivät kentän keskivaiheille. Tervehdin heitä ja Jasper halasi minua nopeasti ennen kuin harppoi muiden pelaajien luokse. Esme sanoi, että hän oli aina kilpailun tuomari.

”Pidän pelin puhtaana. Et arvaakaan kuinka he huijaavat toisiaan.” Esme käveli kanssani ihmisvauhtia lähemmäs pelaajia ja Bella juoksi edeltä. Jäimme suunnilleen kentän reunoille ja istuin maahan odottamaan pelin alkua.

Se alkoikin pian ja aika nopeasti ymmärsin, miksi heidän piti pelata ukkossäällä. Ukkosen jyrinä peitti hyvin alleen sen metelin, jota vampyyrit pitivät pelatessaan. Kun maila osui palloon, kuului korviahuumaava jylinä, mutta vielä vaikuttavampi ääni syntyi, kun Carlisle ja Jacob törmäsivät ilmassa toisiinsa. Minun oli pakko laittaa kädet korville.

Kun Emmett löi niin pitkän lyönnin, että pallo lensi kauan metsään, ehdin jo luulla varmasti, että siinä tuli kunnari. Luuloni osoittautui vääräksi, kun Edward juoksi salamannopeasti ryteikköön ja palasi pallo kourassaan voitokas virnistys huulillaan, heitti sen Nessielle, jonka seurauksena Emmett paloi.

”Jos isä näkisi tällaista peliä, niin hän ei varmasti enää katsoisi tylsiä ykkösliigan matseja”, sanoin iloisesti Esmelle ja hän hymyili minulle. Juuri kun olin jatkamassa, näkökenttääni ilmestyi sumua.

He juoksivat kohti peliaukeaa ja olisivat kohta perillä. Enää muutama hassu minuutti, jossa ei ehtisi tekemään mitään. He lähestyivät, olivat kuulleet heidän pelaavan ja halusivat mukaan…

Kun havahduin, Edward oli vieressäni kireä ilme kasvoillaan. Muutamassa sekunnissa muut lopettivat pelin ja olivat kokoontuneet ympärilleni.

”Mitä nyt?” Carlisle kysyi aavistus huolta äänessään.
”Ne tulevat. Ne toiset. Kuulivat kun me pelasimme ja haluavat mukaan.”

Carlisle oli heti tilanteen tasalla ja jakoi lyhyitä ohjeita jokaiselle. Minun hän käski olla niin luonnollinen kuin vain pystyisin, ja pysyä turvassa heidän takanaan.

Sitten odotimme jännittyneinä heidän saapumistaan. Näin Culleneiden kallistavan pienesti päätään kun he kuulivat lähestyvät askeleet, joita minä en voinut kuulla. Heidän asentonsa muuttui enemmän valppaaksi, kun kiertolaiset olivat metsän reunassa, ja Jasper tuli vaivihkaa lähemmäs minua. 

He astuivat esiin yksi kerrallaan. Kolme punasilmäistä vampyyria, jotka olin kerran ennen nähnyt näyssäni. Värähdin tahtomattani, kun muistin mitä he olivat näkyni perusteella tehneet. Jasper puristi kevyesti kättäni ja rauhoitti minut.

Kaksi heistä oli miehiä ja kolmas nainen. Toinen miehistä oli tummaihoinen, mutta siitä huolimatta hänelläkin – niin kuin Jacobilla – oli kalpea vivahdus ihossaan. Toinen mies taas oli vaalea– ja  pitkätukkainen. Naisella oli kähärät tulenpunaiset hiukset.

Kun he astelivat lähemmäs, Carlisle otti muutaman lyhyen askeleen eteenpäin.
”Tervehdys”, sanoi tummaihoinen vampyyri muodollisesti. ”Minä olen Laurent ja tässä on James ja Victoria. Kuulimme teidän pelaavan ja ajattelimme, että pääsisimmeköhän me mukaan.” Kiertolaisten silmät näyttivät ihmetteleviltä, kun he näkivät Cullenien suuren lauman ja heidän kultaiset silmänsä. Minä pidin katseeni huomaamattomasti maassa, etteivät he huomaisi, että minä en ollutkaan vampyyri.

Carlisle vastasi tervehdykseen ja esitteli meidät. ”Minä olen Carlisle ja tässä ovat Esme, Rosalie ja Emmett, Bella, Edward, Alice ja Jasper, Jacob ja Renesmee.” Carlisle luetteli meidät sen enempää ketään erottelematta ja minä hätkähdin pienesti, kun hän sanoi nimeni. ”Itse asiassa ajattelimme juuri lopettaa, joten jos haluatte, niin voisimme lähteä kotiimme.”

Laurentin ja kahden muun vampyyrin silmät pyöristyivät yllätyksestä, kun he kuulivat Carlislen sanovan sanan ”koti”.

”Onko teillä vakituinen asunto?” Laurent kysyi. Carlisle oli juuri vastaamaisillaan, kun tuuli tuli takaani ja leyhäytti tuoksuani heihin päin. Kaiken lisäksi nostin vaistomaisesti katseeni ja kohtasin Jamesin tummuneet silmät. Hän sai vahvistuksen siihen, että olin ihminen, ja kyyristyi jo valmiina hyökkäämään kimppuuni.

”Mitä ihmettä?! Teillä on ihminen mukana! Onko hän välipalaksi?”

Jasper, Edward ja Jacob kyyristyivät hyökkäysasentoon. Rosalie murisi syvältä kurkustaan, Esmen kasvot jähmettyivät ja Nessie ja Bella tulivat turvaksi kummallekin puolelleni. Emmett seisoi puolivalmiina reunassa, näyttäen uhkaavalta. Ainoastaan Carlisle pysyi liikkumatta paikallaan ja vain hänen äänensä oli muuttanut sävyään hänen puhuessaan.

”Hän on meidän kanssamme. Ette vahingoita häntä.”

Laurent katsoi jokaista meitä ymmärtämättä mitään, mutta lopulta hän sanoi: ”Totta kai, tämähän on teidän aluettanne. Emme tekisi täällä mitään teitä vastaan.” Laurentin sanat olivat vakuuttavia, mutta James hänen vieressään näytti siltä, että asia ei jäisi tähän.


18. luku

Carlisle antoi Jasperille merkin ja hän, Nessie ja Jacob lähtivät viemään minua maasturia kohti. Pian olimme perillä ja Jasper nosti minut takapenkille. Nessie tuli viereeni ja Jake hyppäsi etupenkille.

”Hei!” minä huudahdin. ”Mille me aiomme nyt mennä? Mitä me teemme?”
”James on jäljittäjä”, Jake sanoi synkästi. ”Olen ennenkin tavannut yhden hänenlaisensa ja tiedän, etteivät jäljittäjät luovuta helposti. Hän lähtee jahtaamaan sinua ja luulen että se Victoria on hänen apunaan.”
”Minulla on suunnitelma”, Jasper sanoi. ”Sen varalta, että James seuraa jälkiä kotiisi ja löytää Deanin, sinun täytyy käydä ensin kotona. Ja koska minä tunnen sinut hyvin, niin tiedän, että voit tehdä äkillisiä päähänpistoja. Esitä yksi sellainen isällesi. Sano, että haluan lähteä viikonlopuksi pois Forksista, koska tämä tihkusade alkaa käydä hermoillesi. Voit sanoa, että lähdet Biloxiin, mutta koeta saada se kuulostamaan valheelta, jos James sattuu kuulemaan. Sitten pakkaa matkavarusteesi niin nopeasti kuin pystyt ja tulet omalle autollesi. Menemme ensin käymään meillä ja sitten lähdemme eksyttämään Jamesia ja Victoriaa ympäri Yhdysvaltoja.”

Jasper selitti kaiken hyvin nopeasti ja Jake ja Nessie hyväksyivät suunnitelman. Minulta ei tietenkään kysytty mielipidettä, mutta olisin suostunut joka tapauksessa.

Maasturi oli äkkiä ajettu kotitalon eteen ja Nessie kiidätti minut kuistin portaille. Avasin oven nopeasti ja yritin näyttää niin innostuneelta kuin suinkin pystyin. Muistelin Jasperin antamia ohjeita, jotka hän oli kerrannut useasti, ennen kuin olin varmasti osannut ne.

”Hei isä!” huikkasin tekopirteästi olohuoneeseen, josta kuului tv:n ääni. ”Arvaa mitä?”
”No mitä?” isä kysyi, huomaamatta ilmeisesti minun liian kimeää ääntä, jotta se olisi kuulostanut luonnolliselta.
”Minä haluan lähteä täksi viikonlopuksi Biloxiin, koska Forksin tihkusade tekee minut kirjaimellisesti hulluksi. Ja olisi tehnyt jo pitkä aika sitten, jos Jasper ei olisi täällä.” Ääneni kuulosti vaativalta.

”Mutta Alice-kulta”, isä hämmentyi. ”Sinähän kerkeäisit olla siellä vain huomisen päivän. Lentomatkaan menee ainakin tämä ilta…”
”Tiedänhän minä sen”, sanoin vastaan, ”mutta minua piristää yksikin päivä. Enkä sitä paitsi kustanna matkaa. Lähden Jasperin kanssa tapaamaan äitiä, ja hän on tavallaan tarjonnut minulle sen matkan. Bella ja Nessiekin tulevat mukaan.”

Olin niin ehdoton, että isä luovutti nopeasti. ”No jos nyt aivan varmasti haluat–”
”Hei! Tietenkin minä haluan. Ja menenkin. Ja jos aion ehtiä, minun täytyy pakata nopeasti.”

Juoksin yläkertaan ja tullessani huoneeseen huomasin, että Nessie oli ehtinyt pakata jo pienen matkalaukkuni. Odotimme sopivan ajan, ettei minun pakkaamisaikani ollut yliluonnollisen nopea ja kiiruhdin sitten alakertaan.

”Heippa sitten isä! Muista tehdä itsellesi ruokaa, eikä tarvitse huolehtia minusta. Jasper tekee sen minun puolestani.” Menin halaamaan isää ja annoin hänelle suukon poskelle ja häivyin ulos. Nessie kantoi minut autooni siinä samassa kun astuin ulos. Hän itse ajoi Jaken kanssa takaisin Culleneiden talolle ja minä ajoin perässä Jasperin kanssa omalla autollani.

Jonkin ajan kuluttua olimme Cullenien talon pihalla. Nousimme autosta ja menimme sisälle olohuoneeseen. Kaikki odottivat jo siellä ja lisäksi keskellä huonetta oli Laurent. Hän selitti, ettei halunnut meille pahaa ja lähtisi jatkamaan matkaa ilman Jamesia ja Victoriaa.

Kun Laurent oli lähtenyt, Esme laittoi napin painalluksella ikkunoiden eteen turvaavat kalterit.

”Meidän on toimittava nopeasti”, Carlisle aloitti. ”Olen tehnyt järkevät ryhmäjaot. Victoriaa seuraa Rosalie, Edward ja Bella. Esme johdattaa sen naisen Alicen hajujäljen avulla harhareiteille. Jamesia seuraa Emmett, minä ja Jasper. Jacob ja Renesmee, lähtekää te viemään Alicea Biloxiin niin nopeasti kuin pystytte.”

”Tule Alice”, Esme sanoi minulle. ”Meidän täytyy vaihtaa yläkerrassa vaatteita.” Sain päälleni Esmen vähän liian isot vaatteet ja Esme minun. Minun sopivat Esmelle paremmin, koska olin laittanut tällä kertaa päälleni väljiä vaatteita.

Kun tulimme taas olohuoneeseen, Jamesia jahtaamaan lähtevät olivat menossa eteistä kohti. Jasper tuli luokseni ja otti minut leijonansyleilyynsä. Hän painoi huulensa melkein liian kovaa huulilleni ja oli sitten poissa.

***

Koska meidän piti Nessien ja Jaken kanssa ehtiä mahdollisimman pian Biloxiin, me lensimme ensin yksityislentokoneella lähemmäs valtateitä ja ajoimme sitten Jaken ”lainaamalla” supernopealla urheiluautolla etelää kohti. Vauhti oli niin uskomaton, että ehdimme Biloxiin puolessa siitä ajasta, mitä olin arvellut menevän.

Ajoimme vanhaan kotiini ja kun olimme perillä, huomasimme, ettei ketään ollut kotona. Onneksi muistin, missä vara-avainta säilytettiin ja pääsimme sisälle. Äiti ja Cynthia olivat ilmeisesti lomalla. Oikeastaan se oli hyvä, sillä en halunnut äidin tai pikkusiskon sekaantuvan tähän asiaan.

Asetuimme siis aloillemme taloon. Me valtasimme kaikki paikat ja teimme olomme kotoisaksi.
Odotimme koko yön jotain merkkiä siitä mitä tapahtui parhaillaan. Saimmekin vähän väliä raportteja siitä, minne James ja Victoria olivat kulkeneet.

Eräällä soittokerralla Carlislelta tuli huonoja uutisia. ”Kadotimme Jamesin jäljet joksikin aikaa, mutta kun löysimme ne taas, hän oli vaihtanut reittiään. Hän on kulkenut Nebraskasta Kansakseen ja sitä kautta Oklahomaan. Pelkäänpä, että hän on teidän jäljillänne.”

Tämän kuultuamme Nessie ja Jake päättivät, että vaihtaisimme maisemaa. Vielä samana yönä lähdimme talosta ja muutimme hotelliin toiselle puolelle kaupunkia.

Pari tuntia sen jälkeen minä sain kännykkääni puhelun. Kun vastasin, kuulin äidin äänen sanova: ”Alice, voi Alice-kulta!”
”Äiti?” Minä pelästyin, että hän oli jotenkin saanut kuulla tästä jutusta.
Seuraavaksi kuulin kuitenkin miellyttävänkuuloisen miesäänen puhuvan.

”Nyt kuuntelet minua. Älä sano mitään. Minulla on äitisi ja siskosi ja jos kerrot tästä kenellekään, niin et saa enää koskaan nähdä heitä.” Ääni oli täydellisessä ristiriidassa sanojen kanssa. ”Nyt menet jonnekin huoneeseen, missä ei ole muita. Tottele nyt heti.”

Minä menin melkein täysin lamaantuneena, koska pelkäsin äidin ja siskon puolesta.
Ääni kysyi, olinko täyttänyt hänen toiveensa ja sanoin että olin. Minä arvasin että mies oli James.

Hän antoi minulle ehdottoman varmat ohjeet, että minun piti jotenkin hankkiutua yksikseni niin, ettei muut tienneet ja mennä äidin talolle katsomaan lisäohjeita. Sanoin, että ehkä se onnistuisi ja hän sulki puhelimen.

Nyt minulla ainakin oli jotain tekemistä. Nessie ja Jake huomasivat sen, mutta luulivat, että se johtui vain äskeisestä puhelustani.

Kun aamu alkoi sarastaa, pyysin heiltä luvan, että saisinko käydä aamulenkillä. Lupasin moneen kertaan pitää itsestäni huolta ja sanoin, etten menisi kauas. He suostuivat vähän vastahakoisesti, kun eivät itse voineet tulla mukaan ilman, että herättäisivät huomiota.

Heti kun pääsin ulkona nurkan taakse, pysäytin taksin ja annoin ajo-ohjeet äidin talolle. Kun olin perillä ja sisällä talossa, huomasin lapun lankapuhelimen vieressä.



                                                                    Seuraava paikka, jonne sinun pitää tulla
                                         tapaamaan minua, on se balettistudio, jossa olet
                                         harrastanut nuorempana balettia. Tule saliin.
                                         Minä odotan siellä. Älä hidastele.



Tungin lapun taskuuni ja lähdin kävellen balettistudiolle, koska sinne oli vain muutama kadunväli äidin kotoa. Ihmettelin, mistä ihmeestä hän tiesi minun harrastaneen balettia siellä.

Studio oli jo suljettu, koska pian alkaisi kesäloma. Nousin ulkoportaat ovelle. Se oli auki; arvatenkin Jamesin tekosia. Kuljin tuttujen käytävien läpi balettisaliin. Avasin varovasti oven.

”Äiti?” Kukaan ei vastannut. ”Cynthia?” Ei mitään. ”Onko täällä ketään?” Vain kaiku vastasi. Ehdin jo alkaa epäillä, etteivät he olleetkaan salissa, vaan jossain muualla, kun näin jonkun astuvan esiin varjoista. Mutta se joku ei ollut äiti eikä Cynthia; heitä ei näkynyt missään.

Se joku oli James.

Yhtäkkiä tajusin kaiken. Ei äiti ja Cynthia edes olleet Biloxissa. He olivat turvallisesti lomalla. James oli käyttänyt heitä houkutellakseen minut tänne. Tämä oli ansa.
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

-love-

  • ***
  • Viestejä: 21
  • En ole utelias vaan tiedonhaluinen:)
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #48 : 02.09.2010 19:43:40 »
Jes, alko tulla jännitystä! ;D Tää oli hyvä, unohduin vaan lukemaa tätä :D
Joo, muuta ei nyt irtoo, paitsi että LISÄÄ JA ÄKKIÄ! ;D :D ;)<3

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Aavistus, [ 22.8 luvut 15 ja 16 ]
« Vastaus #49 : 02.09.2010 20:27:27 »
Wou wou wou...
Ei saa kirjottaa näin ihanaa tekstiä! Se on rikos!
Mutta kiitos ja ylistys kiitos.
Jatkoa! <33

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 2.9 luvut 17 ja 18 ]
« Vastaus #50 : 10.09.2010 17:58:38 »
Ei oo tullu kun kaks kommenttia.  :( No ehkä kaikki ei oo sitte nähny näitä viimesimpiä lukuja kun en ilmottanu tuossa otsikossa siitä heti kun olin laittanu luvut. Mutta kiitos tietenki -love-:lle ja Lööperiikalle kannustavista kommenteista  :D ja anteeks nyt kun ei vieläkään tule jatkoo, mut kurkistus seuraavaan lukuun tulee tässä:


Minä hihkaisin ääneen helpotuksesta ja huusin: ”He ovat tulossa pelastamaan minua!” Se oli virhe. James päätteli minun äskeisestä oudosta käyttäytymisestä ja huudosta kykyni ja ryhtyi heti toimeen. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti pois balettistudiosta. Hän kierteli ympäriinsä ja jätti kaikkialle hajujälkiäni sekoittamaan Cullenit. Ja sitten kun he viimein pääsisivät oikealle jäljelle, olisi jo liian myöhäistä.

En halunnut ajatella koko asiaa. Tähän kaikki päättyisi. Tämä oli minun loppuni. Olisin vain halunnut nähdä Jasperin vielä viimeisen kerran…
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Engel-

  • Pisara meressä
  • ***
  • Viestejä: 47
  • omnomn~ <3
Vs: Aavistus, [ 2.9 luvut 17 ja 18 ]
« Vastaus #51 : 12.09.2010 17:01:01 »
Nonni nyt alko jännitystä tulemaan! ;)
Aivan mahtava luku oli ja tuo pikku katsaus tulevasta luvusta oli myös jännittävä ei tuollaiseen kohtaan saa jättää...
Jatkoa tulemaan niin pian kuin mahdollista!

♥~ Engel-

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 2.9 luvut 17 ja 18 ]
« Vastaus #52 : 24.09.2010 17:41:08 »
On kulunu ihan hirveen pitkä aika, enkä oo laittanu jatkoo, mut tässä nyt tulee vihdoin ja viimein. (: Toivottavasti ette pitkästyny. Ja kiitos kommentista Engel-.   ;)

20. luku on vähän tavallista lyhyempi ehkä, tai sitten se vaan tuntuu itestä, ja seki varmaan jää sellaseen kohtaan mihin ei varmaan sais jäähä, niin että koettakaa kestää tätä kidutusta.  ;D

(Ja huomasin muuten, että 19. lukukin saattaa olla tavallista lyhyempi...)

19. luku

”Kiitos kun tulit”, James sanoi ystävällisellä äänellä. Se oli tietysti harhaa. ”Minä ehdin jo luulla, että olet hukannut rohkeutesi jonnekin.” James tuli lähemmäs, enkä minä uskaltanut liikahtaa. Nyt minun heikko itsesuojeluvaisto alkoi nousta pintaan. Vampyyri käänteli päätään katsoessaan minua, kuin olisi tarkastellut eri asennoista minkä näköinen minä olin. Hän kiersi minua ympäri ja puhui kepeästi, naurahti jopa kerran.

Minä nieleskelin ja toivoin kaikesta sydämestäni, että Jasper olisi täällä minun kanssani rauhoittamassa minua. Se oli turha toive. Kukaan ei tiennyt, että olin täällä.

Samassa minä näin tutun usvan nousevan silmieni eteen.

He olivat saaneet tietää. He seurasivat Jamesin jälkiä ja olisivat kohta perillä…

Minä hihkaisin ääneen helpotuksesta ja huusin: ”He ovat tulossa pelastamaan minua!” Se oli virhe. James päätteli minun äskeisestä oudosta käyttäytymisestä ja huudosta kykyni ja ryhtyi heti toimeen. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti pois balettistudiosta. Hän kierteli ympäriinsä ja jätti kaikkialle hajujälkiäni sekoittamaan Cullenit. Ja sitten kun he viimein pääsisivät oikealle jäljelle, olisi jo liian myöhäistä.

En halunnut ajatella koko asiaa. Tähän kaikki päättyisi. Tämä oli minun loppuni. Olisin vain halunnut nähdä Jasperin vielä viimeisen kerran…

Silmäni kostuivat ja pusersin ne kiinni. En halunnut itkeä. En melkein tuntenut, kun James vei minua jonnekin. Kulku oli tasaista, ihan kuin me emme olisi liikkuneet lainkaan. Ei kulunut pitkääkään aikaa kun James laski minut maahan.

Hän kävi melkein heti nauttimaan aikaansaannoksestaan. En voinut tehdä mitään kun olin selkä seinää vasten. Jotenkin tajusin, että vasemmalla puolellani oli joki tai meri, ainakin vettä.

James astui minua kohti ja polkaisi jalallaan sääreni päälle. Kuulin rusahduksen ennen kuin tunsin kivun. Suustani pääsi tukahtunut huuto. James vain nauroi. Ehdin ajatella, että hänellä oli maailman kieroutunein huumori, kun hän mursi toisen sääreni ja saman tien käsivarteni.

Kivun kyyneleet nousivat silmiini ja parkaisin taas. James potkaisi minua kylkeen ja tiesin, että siinä meni pari kylkiluuta. Sitten ihmettelin itsekseni, kuinka ajattelin melkein tyynesti mitä hän teki, samalla kun vaikersin kivusta.

Rukoilin häntä lopettamaan. Ihan kuin se olisi muka auttanut. Itkin ja huusin Jasperia, mutta miten hän olisi kuullut? En edes tiennyt missä hän oli.

Lopulta James ei voinut hillitä enää itseään ja upotti suunsa käsivarteeni. Minä melkein huokasin helpotuksesta, koska enää hän ei kiduttaisi minua. Tietysti tunsin vieläkin sanoinkuvaamatonta kipua ja käsivarressani alkoi tuntua outo veto.

Kun olin jo heittänyt toivoni taivaan tuuliin, James yhtäkkiä lopetti. En tajunnut, mikä olisi ollut vampyyrille verenjuontia niin vahvempi asia, että lopettaisi juomisen. James kuitenkin teki sen ja hävisi jonnekin.

Käytin tilaisuutta heti hyväkseni ja ryömin vaivalloisesti joen rantaan. Toivoin, että vesi helpottaisi tuskaa.

Tajuntani alkoi pikku hiljaa hämärtyä, kun kipuni alkoi yltyä sietämättömäksi. Kohta olin juuri ja juuri sen verran tolpillani, että huomasin hämärästi veden tulevan kohti.

Oli nousuvesi. Ja sitten minä menetin tajuntani.


20. luku Jasper PoV

”Olen niin pahoillani, Jasper”, Carlisle sanoi, ”mutta emme löytäneet häntä.”

Tämä muisto pyöri ainoana ajatuksena tällä hetkellä päässäni. Siitä oli kulunut vain päivä. Kun olin kuullut, että Alicea, minun rakasta Aliceani, ei ollut löydetty, jokin oli sammunut sisälläni. Ensin en ollut yksinkertaisesti halunnut uskoa sitä. Se ei voinut olla totta. Mutta kun tajusin, että häntä ei enää ollut, kaikki oli aivan samantekevää. Elämä oli menettänyt tarkoituksensa. Alice, Alice, Alice…poissa. Alice, minun Aliceni. Minun elämäni keskipiste.

Mitä väliä sillä oli, että olimme tuhonneet Jamesin? Mitä väliä, kun Alice oli poissa? Ei mitään.

Sulkeuduin huoneeseeni, ja vannoin itselleni, etten koskaan enää tulisi sieltä pois. Halusin kuolla. Halusin kuolla! Eikö kukaan tajunnut, miltä minusta tuntui??!! Parempi minun oli kuolla, kuin jäädä tähän maailmaan, jolla ei ollut enää mitään merkitystä.

Tiesin, että tunteeni välittyivät jokaiseen perheeni jäseneen. En välittänyt siitä. Nyt he ainakin tunsivat miltä minusta tuntui.

En enää huomannut, missä kulki yön ja päivän raja. Huomaamattani kului kaksi päivää. Ne eivät tuntuneet miltään. Kaikki oli vain tyhjää ja nyt mielessäni oli vain yksi sana, jota toistin kyllästymättä.

Alice, Alice, Alice, Alice…


Bella Pov

Tämä oli hirveää. Järkyttävää. Ei tällaista voinut tapahtua. Alice oli minun ystäväni! Ja kaikkein pahinta oli Jasper. Olin nähnyt hänen ilmeensä, kun Carlisle oli kertonut hänelle Alicesta. Olisin itkenyt, jos olisin voinut.

Hän oli ollut kuin kynttilä, joka äkkiä puhalletaan sammuksiin. Häneltä oli kaikki toivo mennyt. Muistin mitä olin sanonut joskus Alicelle.

”Luuletko, että voisimme elää hänen kanssaan sovussa, jos antaisimme sinulle tapahtua jotain?”

Emme.

Edward tuli luokseni ja halasi minua. ”Tiedätkö mitä hän tekee nyt?” Ei ollut epäilystäkään, kenestä hän puhui.

”Mitä?” kysyin tukahtuneesti.
”Hän istuu lattialla keskellä huonettaan ja toistaa lakkaamatta Alicen nimeä. Hän on toistanut sitä kohta jo neljä tuntia. Taukoa pitämättä.”

Kuuntelin hiljaa ja sitten korvani erottivat yläkerrasta hiljaista ääntä. Alice.


Emmett Pov

Minun puolivirallinen pikkusiskoni oli poissa. Juuri kun hän olisi mennyt veljeni kanssa naimisiin ja hänestä olisi tullut minun virallinen pikkusiskoni. Miksi kaikki hyvät kuolivat ensin? Ihan hävetti olla elossa. Tai no ainakin niin elossa kuin vampyyrit pystyivät olemaan.

Alice oli ollut elämällemme kuin suola keitolle. Hän oli hetken aikaa piristänyt meitä, ollut se ilon lähde, josta me jokainen saimme osamme. Hän oli ollut aina iloinen, oli hyppelehtinyt talossa ympäriinsä ja naurattanut meitä innostuneisuudellaan. Hän oli tuonut uutta elämää meidän elämäämme.

Miksi meidät laitettiin kärsimään tästä? Voi minun veliparkaani, joka pölyyntyi huoneessaan. Tunsin, että hän halusi kuolla ja minäkin haluaisin ihan varmasti kohta. Halusin kostaa Jamesille, joka oli pilannut kaiken. Harmi vaan kun hänet oli jo tuhottu. Olisin voinut kernaasti aiheuttaa hänelle lisätuskia. Repiä yksitellen jokaisen sormen ja raajan irti ruumiista. Lopuksi korvat ja vaikkapa silmät. Ja viimeiseksi tietenkin pään.


Carlisle Pov

Oli vaikea selittää Deanille, Alicen isälle, että Alicea ei ollut enää. Kerroin jotakuinkin koko totuuden, en tietenkään mitään vampyyreista tai muusta, mutta kerroin, että Alice oli kaapattu Biloxissa, eikä hänen ruumistaan ollut löydetty mistään.

Ei tarvinnut edes kertoa, minkälainen reaktio Deanilla oli. Olihan Alice sentään ollut hänen oma tyttärensä. Dean kuitenkin jaksoi vielä uskoa parempaa, koska eihän Alicea ollut löydetty vielä kuolleena. Hän oli vain kadonnut. Minun oli pakko ihailla häntä.
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

-love-

  • ***
  • Viestejä: 21
  • En ole utelias vaan tiedonhaluinen:)
Vs: Aavistus, [ 2.9 luvut 17 ja 18 ]
« Vastaus #53 : 25.09.2010 00:00:22 »
Oi, tää oli aika surullinen :-[
Kaikki kävi niin nopeesti.
Silti jatkoa odotellen!<3

mordelove

  • ***
  • Viestejä: 152
  • But it's hockey
Vs: Aavistus, [ 2.9 luvut 17 ja 18 ]
« Vastaus #54 : 26.09.2010 11:22:21 »
AARGH! :D
en osaa sanoo ny mitää muuta ku et tää on tosi hyvä!  ;D
ja jatkoa toivoisin (niinku aina) ,kiitos ;)

Jasmiina

  • ***
  • Viestejä: 23
Vs: Aavistus, [ 24.9 luvut 19 ja 20 ]
« Vastaus #55 : 26.09.2010 21:47:57 »
Aika surullinen tuo luvun loppu. Mutta toivottavasti tilanne siitä paranee.

Alice sitten muuttui vampyyriksi vai? :D Toivottavasti Cullenit löytävät Alicen/Alice löytää Cullenit :)

jatkoa pian! :D
I get lost in books so easily, they were there when no one else was.

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 283
  • Jamie <3
Vs: Aavistus, [ 24.9 luvut 19 ja 20 ]
« Vastaus #56 : 27.09.2010 20:22:25 »
Ihanaa, ku tuli taas jatkoa!
Joo, hei se olis hyvä, jos nyt Alice muuttuis vampyyriks ja sit joskus viiden vuoden päästä se löytää Cullenit tai jtn....
Hyvät luvut oli taas, mut just liian lyhkäsiä... :'(
Mutta pidemmittä puheitta...
...Jatkoa! :D

Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Aavistus, [ 2.10 luvut 21 ja 22 ]
« Vastaus #57 : 02.10.2010 14:38:40 »
Kiitos kaikille, niin kun aina, kommenteista. Anaid tuo sun arvailu oli ite asiassa niin hyvä, että muutin tän tarinan juonta aika paljonki, koska se kuulosti paremmalta kun se mitä olin jo kirjottanu.  ;) Eli ette nyt valitettavasti saa koskaan tietää mitä olin kirjottanu aluks...

Jepjep, mutta tässä nyt jatkoa. (: Näissä kahessa luvussa aika kulkee tosi nopeesti ja ratkasu on melkei jo tullu lopussa, vaikkei kuitenkaa ihan vielä.


21. luku Alice Pov

Ensimmäisenä tajusin, etten tuntenut mitään. Silmäni olivat vielä kiinni, enkä nähnyt mitään. Sen sijaan kuulin. Ympäriltäni kuului luonnon ääniä; satojen eri lintujen laulua, jostain vähän kauempaa puron solinaa. Jossain hyppi jänis ja toisaalla peura repi puista lehtiä.

Toisena tajusin, että kuulin ihan mahdottoman hyvin. Se oli… hämmentävää.

Ja kolmantena tajusin, että… olin elossa!

Hyppäsin pystyyn, mutta se taisi lähteä kovempaa kuin aioin. Samalla tein kaksi takaperivolttia ilmassa ja laskeuduin pehmeästi ja äänettömästi maahan. Enhän minä edes ponnistanut kunnolla!

Neljänneksi tajusin, ettei minuun enää sattunut yhtään. Missään ei ollut edes mustelmia. Kuin sitä kipua ei olisi koskaan ollutkaan. Olin loistokunnossa.

Viidenneksi tajusin, että näin uskomattoman hyvin. Kaikki värit näkyivät tuhat kertaa kirkkaampina kuin ennen ja sitä paitsi näin kaiken liikkeen.

Kuudenneksi tajusin, että minä hohdin. Siis hohdin. Huomasin, että oli päivä ja seisoin metsän reunassa. Edessäni oli meri, ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta suoraan minua kohti. Ja se, aurinko, sai minun ihoni hohtamaan.

Muistin hämärästi jonkin muiston. Se oli jotenkin sumea.  Niitty, Jasper ja hänen kimalteleva ihonsa. Vetäisin terävästi henkeä ja tunsin kun se sujahti vaivattomasti alas kurkustani. Se oli seitsemäs oivallus. En yksinkertaisesti tarvinnut happea.

Ja mitä se tarkoitti? Mitä. Mitämitämitä…?!

”Vampyyri.”

Hätkähdin, kun kuulin ääneni. Se ei ollut enää se tavallinen, tuttu. Se helähti kuin kello, juoksi sulavasti suustani ulos ja helisi ympärilläni. Aistin sen värähtelyn, kun se hiljalleen loittoni minusta.

Minä olin vampyyri! Katsoin käsiäni, jalkojani, kaikkea. Sydämeni ei lyönyt. Ylläni oli kolmen päivän takaiset repaleiset vaatteet. Niissä ei ollut enää veritahroja, koska nousuvesi oli huuhtonut sen pois. Olisin antanut melkein mitä vain, jos minulla olisi ollut peili.

Kävelin vesirajaan, tai oikeammin sanottuna hypähdin yhdellä hypyllä. Katsoin omaa kuvajaistani veden lainehtivalla pinnalla, ja vaikka kuva väreilikin, niin erotin selvästi, että minä olin tuhat kertaa paremman näköinen kuin ihmisenä. Ainut asia, mitä katsoin vastenmielisenä, oli silmät. Ne olivat silmiinpistävän kirkkaanpunaiset. Poissa olivat ne vihreät silmät, joihin olin tottunut kahdeksantoista ihmisvuoteni aikana.

Vastasyntyneen vampyyrin punaiset silmät johtivat minut ajattelemaan, että minun pitäisi jossain vaiheessa syödä – tai juoda – jotain. Samassa tulin tietoiseksi polttavasta karheudesta, janosta, kurkussani. Se otti vallan mielessäni, enkä kyennyt ajattelemaan enää mitään muuta. Minun oli pakko saada ravintoa, nimen omaa verta.

Käännyin metsään päin ja juoksin yli-inhimillistä vauhtia ensimmäisen eläimen kimppuun jonka löysin. Join sen tyhjäksi ja lähdin saalistamaan heti toista. Minulla oli niin nälkä, ettei se tuntunut loppuvan koskaan. Vasta kun olin juonut viiden eläimen suonet tyhjiksi, nälkä alkoi hellittää.

Tunsin itseni vahvemmaksi kuin koskaan ennen. Pysähdyin metsäaukealle liikkumattomaksi patsaaksi ja haistelin ilmaa. Lännessä oli kaupunki. Idässä merta. Eläimiä oli joka puolella. Tuoksut tunkeutuivat herkkään nenääni voimakkaina ja täyteläisinä. Äänet kuuluivat korvissani kirkkaina ja jotenkin liian äänekkäinä. Tunsin tuulen heikon hyväilyn joka puolella ihoni pinnalla.

Sen hetken jälkeen tajusin, ettei aika merkinnyt vampyyreille paljoa. Olihan meidän tietysti noudatettava sitä ollessamme ihmisten kanssa tekemisissä, mutta muuten se ei vaikuttanut meihin. Seisoin monta tuntia silmät kiinni metsäaukealla, eikä se tuntunut kuin muutamalta minuutilta.

Viimein, kun aurinko oli jo alkanut painua metsän taa, minä liikahdin. Hyppäsin yhdellä loikalla seitsemänkymmentä metriä takanani olevaan mäntyyn ja siitä seuraavaan puuhun. Halusin koetella itseäni ja otin yhä pitempiä loikkia, kunnes ne venyivät jo sadan metrin yli. Tuuli humisi korvissani, tunkeutui kurkkuun ja liukui keuhkoihin. Se tarttui hiuksiini, viskoi ne silmille ja pois, joka puolelle.

Minusta se oli ihanaa. Se oli taivaallista. En olisi osannut ihmisenä edes uneksia sellaisesta. Ajankulu katosi täysin ja lopetin vasta kun minua alkoi kyllästyttää. Minä olin superihminen! Tai vampyyri.

***

Kävelin äänettömästi pitkin kaupungin sivukujia ja odotin, että aikarautojen viisarit tikittäisivät kello kahdenkymmenenneljän ohi. Olin tallettanut mieleeni muutaman hyvän vaatekaupan, mitä olin huomannut. Menisin vierailemaan niissä kun aika olisi sopiva.

Kaduilla hoipparoi vielä muutama juoppo ja jokunen jengi täynnä tyhjäpäisiä ääliöitä. He eivät tajuaisi mitään, joten operaatio vaatteidenvaihto voisi alkaa. Juoksin lähimpään valitsemistani puodeista ja pujahdin sisään vaikeuksitta.

Edessäni oli taivaallinen näkymä aivan ihania vintagevaatteita ja viimeisimmän muodin edustajia, roikkumassa henkareistaan juuri minua varten. Aloitin yöllisen shoppailuni käyden läpi joka ikisen vaatteen joka oli esillä. Syliini kertyi niitä aikamoinen pino ja lopulta menin sovituskoppiin niiden kanssa.

Oli mukavaa tuntea taas päällään ehjät vaatteet ja nähdä peilistä, että ne olivat hyvännäköiset. Viimein olin valinnut omani kasasta ja vein loput takaisin. Koska minulla ei ollut rahaa, niin en tietenkään jättänyt maksuksi mitään. Lupasin kuitenkin itselleni, että tulisin myöhemmin maksamaan, kunhan olisin saanut nostettua tililtäni rahaa.

Seuraavaksi menin laukkupuotiin. Siellä oli niin ihania luomuksia, että olisin halunnut saman tien ottaa kaikki mukaani, mutta valitsin vain yhden. Laskostin ottamani vaatteet laukkuun ja lähdin nostamaan rahaa yön ympäri auki olevasta pankkiautomaatista. Muistin juuri ja juuri hämärien ihmismuistojeni seasta oman numeroni, ja se pelasti kaupanpitäjät, joiden kaupoista olin ottanut parhaimmat tuotteet omaan talteen.

Sitten kävin maksamassa suoraan kassaan ostokseni ja häivyin kaupungista.


22. luku

Vampyyriksi muuttuminen oli sumentanut ihmismuistojani ja vienyt mukanaan myös tunnetilat. Se oli suurin syy, miksi en palannut Forksiin. En muistanut lähes ollenkaan, millaista oli ollut rakastaa Jasperia. En muistanut, millaista oli olla Bellan, Renesmeen ja Rosalien ystävä. Ja miksi olisin lähtenyt sinne? Minullahan oli kaikki hyvin. Sitä paitsi en kaivannut Forksin tihkusateista ilmaa, vaikka se olisi kuinka ollut turvallista vampyyreille.

Kiertelin ympäri Yhdysvaltoja kaupungeissa, joissa olin aina halunnut käydä. Minulla oli jonkin verran rahaa tililläni ja minulla oli vampyyrin voimat. En tarvinnut autoa liikkuessani pitkiäkin matkoja, eikä minun tarvinnut nukkua ollenkaan.

Ravinnon sain metsän eläimistä; en olisi uskaltanut janoissani lähellekään ihmisasutusta. Sen verran järkeä päässäni sentään liikkui.

Sen kaiken lisäksi olin tullut tietoiseksi myös siitä, miten lahjani oli kehittynyt muuttuessani. Nyt en vain nähnyt varoittavia ennenäkyjä tulevaisuudesta, vaan kykenin myös itse katsomaan tulevaisuuteen silloin kun halusin. Lisäksi näin joitain pieniä asioita, mitkä eivät välttämättä liittyneetkään tulevaisuuteen. Pystyin katsomaan esimerkiksi mikä jonkun lähikaupungin nimi oli.
Siitä oli uskomaton apu. Ja kun liitti sen kaikkeen muuhun mitä osasin, minä olin varmaan maailman hienoin ihminen. Oikein hehkuin ylpeydestä.

Mieleeni ei edes tullut ajatus, että olisin asettunut jonnekin. Reissasin joka puolella maata ja kävin Kanadankin puolella. Olin lähes kokonaan unohtanut Cullenit. Joskus he häivähtivät mieleni taka-alalla, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota kuin siihen, että jokin hyönteinen olisi lentänyt silmieni ohi.

Pikkuhiljaa silmäni alkoivat vaaleta eläinten veren aiheuttamana punaisesta kultaiseen. Uskalsin jo näyttäytyä välillä ihmisten ilmoilla, mutta varoin itseäni, etten vahingossakaan hyökkäisi heidän kimppuunsa. Sen verran sentään muistin selvästi Culleneista; sen, miten he elivät.

Tein joitain lyhytaikaisia hanttihommia aika ajoin, ettei rahavarani tyrehtyisivät täysin. Kun tililtäni oli kaikki loppunut, minä sain käteistä niistä pienistä töistä, joita tein. Minun ainut kriteerini oli, että työn joutui tekemään loppuillasta, yöllä tai aamuyöllä. Jokaista työurakkaa ennen varmistin, ettei tapahtuisi mitään erikoista ja etten paljastaisi itseäni. Ravitsin itseäni kunnolla ja valmistin itseni tapaamaan ihmisiä.

Tein lähinnä vaatteisiin liittyviä asioita, mutta sekaannuin pari kertaa vähän hämärämpiinkin puuhiin, joista kuitenkin sai enemmän palkkaa, mitä tavallisista töistä sai. En jäänyt samoihin paikkoihin kovin pitkäksi aikaa, etten olisi herättänyt liikaa huomiota. Oli kuitenkin turha toivoa, ettekö olisi muka herättänyt huomiota.

Tiesin, että olin kaunis. Olin täydellisen ihana, ja minulla oli kevyt, keijumainen ruumiinrakenne. Oli kieltämättä outoa, jos minun kokoiseni nainen tekisi raskasta työtä. Mutta johdattelin kaikkien ajatukset muualle, kun he alkoivat kysellä liikaa.

Hillitsin shoppailuhimoni pariksi kuukaudeksi, että saisin rahaa kasaan. Minusta oli sanomattoman kurjaa tehdä se ja kaupungeissa öisin hiipiessäni katsoin kaipaavasti jokaista vähän huonompaakin vaatekauppaa.

Se kuitenkin toimi. Pystyin niiden parin kuukauden kuluttua jo sanomaan, että minulla oli paremmat varat kuin tavallisesti. Ensi töikseni ryntäsin vaatekauppaan ja ostin sydämeni kyllyydestä vaatteita. Minusta oli käsittämättömän hieno asia, ettei minulta mennyt lainkaan ruokaan rahaa, eikä liioin matkustamiseen tai hotellihuoneen vuokraamiseen. Metsä tarjosi minulle ne kaikki. Myönnän, että minusta olisi ollut sata kertaa parempi olla hotellihuoneessa käyttäen hyväksi sen hienouksia, mutta toisaalta ne eivät olleet välttämätöntä. Kaupungissa oli paljon suurempi mahdollisuus paljastua.

Olin pitkän aikaa tyytyväinen, mutta pian aloin kaivata jotain vaihtelua. Kasasin taas parin kuukauden ajan kokoon rahaa, mutta en ollut tyytyväinen lopputulokseen. Päätin lisätä niihin pariin kuukauteen pari lisää. Se oli kuin kidutusta. Silti selvisin siitä, vaikka tiukoille meni. Minulla oli nyt rahaa todellakin enemmän, varmaan enemmän kuin oli koskaan ennen ollut.

Ensin ostin pienen huvilan itärannikolta, aurinkoiselta paikalta, aika kaukana kaikesta. Asuin siellä yksinäni muutaman kuukauden ja nautin auringosta. Kerrankin minun ei tarvinnut sen vuoksi piilotella ihmisiltä.

Huvilalla minulla oli pieni jahti, jolla lähdin usein merelle. Pian muuttamiseni jälkeen ostin itselleni aivan ihanan kanariankeltaisen Porschen. Olin muuttumiseni jälkeen huomannut, että autot olivat mahtavia! Nyt minulle ei olisi käynyt se sininen Mitsubishini, jonka isä oli ostanut minulle Forksiin. Nyt minun autoni oli taivaallinen kanariankeltainen Porsche.

Elämäni huvilalla oli kuin miljonäärillä. Mutta se oli vain kulissia. Minulla ei ollut palvelijoita, mutta en kyllä olisi tarvinnutkaan heitä. Ja joka tapauksessa, vaikka minulla oli rahaa, se ei tarkoittanut, että olisin ollut rikas. Tein yhä töitä huvilalta käsin, ja aloin jopa suunnitella omaa yritystä.

Vaatteita. Suunnittelisin ne itse. Oma vaatepuoti, jossa olisi juuri sellaisia vaatteita kuin minä haluaisin. Hankin itselleni pienen vaaleanpunaisen kannettavan tietokoneen, ja aloin listata sille suunnitelmiani.

Nyt kun minulla oli aikaa koko ajan, jos ei otettu lukuun niitä tunteja, jolloin kävin metsästämässä, niin sain suunnitelmani pian valmiiksi. Sen jälkeen myin huvilani korkeammalla hinnalla, kuin olin sen ostanut ja siirsin rahat yritystililleni, jonka olin vastaikää perustanut. Minusta oli hienoa, että pystyin tekemään niin paljon enemmän asioita, kun olin vampyyri. Se mahdollisti sen, että minä sain enemmän aikaan kuin olisi saanut tavallinen ihminen.

Muutamassa kuukaudessa myin huvilani ja jahtini ja suunnittelin samalla yritystäni. Rakasta Porscheani en tietenkään myynyt. Matkustin sen kanssa rahoineni laivalla Eurooppaan. Rantauduin Ranskassa ja aloitin uuden elämäni täysillä Bordeaux’ssa. Pärjäsin aluksi englannin kielellä, mutta aloin käymään myös ranskankielen kurssilla, jonka kautta opin puhumaan ranskaa.

Aivan ensimmäisenä perustin yritykseni. Ja koska halusin apulaisen, tein kyselylomakkeen, jonka perusteella valitsin oikeanlaisen henkilön. Yhtenä kriteerinä lomakkeessa oli, että hänellä tuli olla erikoinen ja persoonallinen vaatemaku. Valitsin kaikkien hakeneiden joukosta muutaman henkilön ja sovin heidän kanssaan tapaamisen. Katsoin tulevaisuuteen, kenen heistä valitsisin ja sain tietää, että yritykseni ensimmäinen apulainen oli Ophélie D'Aramitz. Hän oli syntyperäinen ranskalainen ja minulla ei mennyt pitkääkään aikaa kun huomasin hänen olevan täydellinen lisä vaateyritykseeni.

Ophéliesta tuli pian minun ystäväni. Pidimme samoista asioista ja vaatteiden suunnittelu oli meidän kummankin yhteinen haave. Ja nyt se muuttuisi haaveesta todellisuudeksi.

Koska minulla ei ollut vielä vakituista asuntoa, Ophélie teki minulle tarjouksen, että voisin muuttaa väliaikaisesti hänen huoneistoonsa siksi aikaa kunnes ostaisimme vakituisen asunnon.

Tietysti koko juttu oli vähän vaikea minun kannaltani, koska Ophélie kiinnitti luonnollisesti huomiota minun käyttäytymiseeni. En koskaan syönyt hänen kanssaan, enkä käynyt juuri ollenkaan päiväsaikaan ulkona, paitsi pilvisinä päivinä. Uskalsin joskus puolipilvisinäkin päivinä kaupungille, mutta pääasiassa noudatin entisiä sääntöjäni. Ja lisäksi oli ulkonäköni. Se ei sinänsä tuottanut ongelmia, mutta näin Ophélien ihmettelevän sitä.

Selitin hänelle ainoastaan, ettei hänen tarvinnut huolehtia minusta, koska minä tulisin vastedes olemaan kummallisin ihminen mitä hän on koskaan tavannut. Hän hyväksyi sen mukisematta, minun yllätyksekseni.

Minulla oli monta vaihtoehtoa yritykseni nimeksi. Kirjoittelimme Ophélien kanssa vaihtoehtoja paperille aina kun tuli jokin ajatus, ja lopulta niitä oli aikamoinen lista koossa. Valitsimme yhteistuumin niistä neljä.

***

                                                                                                 Alice B
                                                          Brandon & Goût
                                                          Brandon & D'Aramitz
                                                          Alice & Ophélie


Istuimme Ophélien kerrostalohuoneiston keittiönpöydän ääressä ja tuijotimme välissämme olevaa lappua. Ophélie mutristi suutaan mielenosoituksellisesti ja minusta tuntui suunnilleen samalta.

”Minä en kerta kaikkiaan osaa päättää”, hän sanoi. ”Olin alun alkaenkin sitä mieltä, että sinä kun olet tämän koko jutun pää, niin sinun se pitää myös valita nimi. Je ne.

”Ja minä olen alusta asti sanonut, että olet korvaamaton osa tätä kaikkea. Minun mielestäni sinun kuuluu olla nimessä. Kieltämättä”, jatkoin, ”tuo Alice B kuulostaa hyvältä, mutta koska perustan liikkeen täällä Ranskassa, ei tule kuuloonkaan, että nimi kuulostaisi yhdysvaltalaiselta. Ja sen lisäksi ihmiset pitävät Ranskaa suurempana muotimaana kuin Yhdysvaltoja. Tai no en tiedä, saatan olla puolueellinen, mutta joka tapauksessa minusta kuulostaa paremmalta, jos nimi on edes vähän ranskankielinen.”

Peut-être”, Ophélie mutisi. ”Jos sinä niin sanot. Ja jos valintasi on todella tuo, niin pyyhitään ensimmäinen nimi pois.”

”Oikeastaan sukunimi kuulostaa jotenkin paremmalta kuin jos nimessä olisi etunimet”, minä sanoin ja yliviivasin ensimmäisen ja viimeisen nimen.

                                                                                               Alice B
                                                                                              Brandon & Goût
                                                                                              Brandon & D'Aramitz
                                                                                              Alice & Ophélie

Merveilleux! Nyt jäljellä on enää kaksi nimeä joista valita. Ja totta puhuakseni – en ole itserakas, sanon vain – tuo missä on meidän molempien nimet, kuulostaa hyvältä. Sanon sen siksi, ettei Brandon ja tyyli tai maku kuulosta ranskalaisista niin hyvältä, kuin se kuulostaa ulkomaalaisten mielestä. Toinen syy on se, että nimi on jotenkin mauton. Jos nimessä pitää olla sitä jotain, niin ei maksa vaivaa laittaa jotain ’tavallista’ siihen.”

Nyökyttelin sitä mukaa kun Ophélie esitti oman näkemyksensä. Hän oli oikeassa sen suhteen, että minusta ranskankieliset sanat kuulostivat hienoilta. Mutta tiesin kyllä, että ranskalaiset olivat ylpeitä kielestään. Ehkä äskeinen oli vain Ophélien näkökulma.

En jaksanut enää ajatella asiasta sen enempää ja katsoin tulevaisuuteen. Brandon & D’Aramitz. Sitä alettiin kutsua B&D’A – nimellä.

”Heinoa!” huudahdin ja yliviivasin toisen vaihtoehdon yli. ”Siinä se sitten on. B&D’A.” Lähetin kaksi lentosuukkoa ilmaan ja hypähdin pystyyn. Pyörähdin muutaman kerran ympäri ja hain huoneestani paperia ja joitakin alustavia luonnoksia vaatteista.

”Ja nyt suunnitellaan vaatteita!”
« Viimeksi muokattu: 06.10.2010 16:18:20 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 283
  • Jamie <3
Vs: Aavistus, [ 2.10 luvut 21 ja 22 ]
« Vastaus #58 : 02.10.2010 20:01:01 »
Vau! Aivan mahtavia lukuja!
Kohta en sit voikkaa enää ylistellä juonta, koska se olis tyhmää, mutta kiva ku tykkäsit mun "heitostani"!
Osasit tosi hyvin kirjottaa ton miks Alice ei palannu Culleneiden luo, ite olisin pistäny varmaan vaa jotenki tyhmästi, et Al ei muistais mitään niinku kirjas..
Mutta joka tapauksessa Rakastan tätä ja...
J-A-T-K-O-A!!!

Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

-love-

  • ***
  • Viestejä: 21
  • En ole utelias vaan tiedonhaluinen:)
Vs: Aavistus, [ 2.10 luvut 21 ja 22 ]
« Vastaus #59 : 05.10.2010 21:17:42 »
Haha :D
Alicen käytös oliki tässä jotenki ihan alicemaista  :D :)
Joo ja tää oli tosi hyvä vaikkei Cullenit ollukkaa tässä :P
Ja pistä jatkoo sitte ku kerkeet :D ;)