Kirjoittaja Aihe: Days of light, K-11, femslash  (Luettu 3099 kertaa)

Lunacy

  • ***
  • Viestejä: 17
    • http://www.nostalginen.net/fleshwounds
Days of light, K-11, femslash
« : 16.10.2007 10:40:19 »
Author: Lunacy
Beta: Word
Genre: Femslash, angst, hurt/comfort, kliseeeeeee
Warnings: Tytöt tykkää tytöistä (ja pojat tykkää pojista)
Rating: K-11
Pairing: OFC/OFC eli Saila/Inka
Summary: Saila tykkää Inkasta ja Inkalla on salaisuus ja jee jee jee.
Dedication: Lauralle, joka vaatimalla vaati että minun _on_kirjoitettava_ femslashia. Tässä siulle!
A/N: Tosiaan, Laura käski kirjoittaa ja minä kirjoitin. Tylsällä bilsan tunnilla pyysin haastetta, sain sen, ja tulos on tässä. Nauttikaa tai älkää nauttiko, mutta kommentoikaa silti.



Saila viskasi tupakkansa parvekkeelta, sipaisi mustan hiussuortuvan korvansa taa ja huokaisi. Oli jälleen alkamassa yksi tappavan tylsä viikko, oli sunnuntai-ilta ja hän oli vasta äskettäin palannut asuntolalle. Muut eivät olleet vielä tulleet, ja Sailalla oli tylsää. Helvetin tylsää.

Aurinko oli painunut mailleen jo ajat sitten, pari tuntia sitten, vaikka kello olikin vasta seitsemän, ja pimeys oli ottanut maailman hellästi kainaloonsa kuin lapsen. Tuuditti, ja yötä enteilevä tuulenvire lauloi kehtolaulun. Tähdet tuikkivat, ja kuin hiipien valuivat lumihiutaleet alas ilman mäkiä. Saila ei nähnyt niitä pimeyteen katsoessaan, mutta katsoessaan vasten katulamppujen valoa hän näki hiutaleiden keijuvan hitaasti alemmas ja alemmas.

Jollain tavalla lumihiutaleet muistuttivat häntä eräästä ihmisestä. Eräästä ihmisestä, jonka tuloa hän odotti enemmän kuin muiden, vaikka samalla pelkäsi sitä enemmän kuin mitään muuta. Nimittäin Inkan. Inka oli vaalea ja pieni, ja hänen liikkeissään oli samaa eleganssia kuin lumihiutaleissa. Kumpaakaan ei voinut vangita eikä vetää liian lähelle. Katsoa sai mutta ei koskea.

Auton ovi pamahti kiinni jossain herättäen Sailan ajatuksistaan. Hän vilkuili ympärilleen, ja näki kuin näkikin pitkään, valkoiseen takkiin pukeutuneen hahmon tallustavan lumihangessa.
”Moi”, Saila huikkasi. Hahmo käänsi katseensa hangesta parvekkeella, Sailan suuntaan, ja heilautti kättään. Se oli Inka, Inka omana hurmaavana itsenään. Inka omana itsenään.

Saila siirtyi parvekkeelta sisälle odottamaan, että Inka tulisi ovesta, hymyilisi ja tervehtisi ja kertoisi, mitä oli tehnyt viikonloppuna.
”Moi”, Inka huikkasi potkaisten oven kiinni. Saila hymyili. Inka oli aina yhtä täynnä energiaa. Tyttö oli sitaissut vaaleat, pitkät hiuksensa ponihännälle ja nostanut ne ylös niskaan, ja nyt ne ryöppysivät alas, olkapäille, kuin vesiputous ikään. Siniset silmät oli rajattu kevyesti, ja niissä oli sama ilkikurinen ilme kuin aina ennenkin.

Saila muisti edelleen päivän, jona oli nähnyt Inkan ensimmäisen kerran. Se oli ollut elokuun puoliväliä, ja sinä kesänä helteet olivat säästäneet itseään elokuulle. Saila oli hikoillut istuessaankin, vaikka hänellä oli ollut yllään pelkkä toppi ja sortsit. Inka taas, hänellä oli ollut yllään valkea pitkähihainen ja farkut, mutta hän ei silti ollut hikoillut. Siitä päivästä lähtien Saila oli katsonut Inkaa useamminkin kuin oli sopivaa.

Inka laittoi pari limsapulloa jääkaappiin ja kääntyi katsomaan Sailaa. Tämä oli jo istuutunut tuolille ja odotti Inkan liittyvän seuraan.
”Koska sulla on synttärit?” Inka kysyi.
”Maaliskuun viides. Mitä siitä? Koska sun on?” Saila kysyi.
”Tammikuun kahdeksastoista”, Inka vastasi virnistäen, ”siis tänään.”
”Helvetti! Hyvää syntymäpäivää”, Saila naurahti. Inka hymyili ja istuutui tyttöä vastapäätä.

Leila ja Susanna, samassa kämpässä asustavat sisarukset, astuivat sisälle hyväntuulisesti väitellen. Susanna, kaksikosta pari vuotta vanhempi, juoksi välittömästi halaamaan Inkaa ja toivottamaan tälle hyvää syntymäpäivää. Leila, joka oli Sailan ja Inkan ikäinen, näytti vaivautuneelta.
”En tiennyt, että sulla on tänään synttärit”, hän totesi Inkalle. Saila nousi ja auttoi Susannaa tyhjentämään kauppakassit.
”Älä huoli, ei Sailakaan tiennyt”, Inka virnisti. Leilakin suli hymyyn.

”Mitenkäs me aiotaan juhlia Inkan synttäreitä?” Susanna kysyi selaten Sailan Iltalehteä.
”Vaikka korttipelillä”, Leila ehdotti ja sai sisareltaan mulkaisun.
”Vitut. Me käydään mun ostoksien kimppuun ja sitten pelataan pullonpyöritystä”, Susanna ilmoitti ja sai aikaan hyväksyviä äännähdyksiä kolmelta suunnalta.

*****

”Inka, itse synttärisankari”, Leila totesi, kun pullo osoitti Inkaa. Sen pullon kaltaisia oli tyhjennetty useampiakin, ja tulokseksi oli saatu hienoinen hiprakka, ei sen pahempi. Eikä kenenkään tehnyt mieli juoda enää yhtään, seuraava päivä olisi kuitenkin koulupäivä.
”Otetaanpa totuus”, Inka virnisti, ja Saila tunsi mahanpohjassaan pienen nipistyksen. Se tuntui aina, kun Inka virnisti tuolla tavoin.
”Totuudet on aina niin hankalia”, Leila puhahti, ”mutta, mutta, mutta. Hmm. Saat kertoa nyt erään asian. Miksi jäädyt aina, kun joku puhuu miehistä?”

Inka pomppasi jaloilleen, ja levollisen rento tunnelma oli tiessään.
”En tahdo puhua siitä.”
”Totuus”, Susanna tokaisi kellahtaen maahan selälleen.
”Ei!” Inka huudahti ja pakeni paikalta, juoksi ulos huoneesta ja ovia paiskoen meni omaansa.
”Mitä mä tein?” Leila ihmetteli. Saila rypisti otsaansa, hän oli miettinyt tismalleen samaa asiaa.
”Mä meen katsomaan sitä”, Saila totesi ja asteli Inkan jalanjäljissä toiseen huoneeseen.

Tyttö makasi sängyllä selin oveen, ja hartiansa tärisivät. Saila puri huultaan miettien, mitä sanoisi.
”Kuule”, hän aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Hän seisoi raollaan olevan oven vierellä ja tuijotti Inkaa, toivoen, että tietäisi, mitä sanoa. Sillä hetkellä Saila olisi tahtonut sanoa Inkalle kaikki maailman sanat, jos edes joku niistä olisi osunut oikeaan. Jos edes joku olisi saanut Inkan jälleen hymyilemään, ja kenties puhumaan. Puhumaan asiasta, joka sai hänet noin menettämään malttinsa.

Riittämättömyyden tunne oli kamala. Saila ja Inka olivat puolen vuoden aikana muodostaneet ystävyyssuhteen, ja nyt pitäisi jo kyetä lohduttamaan toista. Mutta ei. Sailalla ei ollut sanoja, eikä hän olisi osannut muodostaa lausetta vaikka hänellä olisikin ollut.
”Inka hei”, Saila yritti uudelleen ja asteli hitaasti toisen sängyn luo. Inka ei reagoinut.
”Kuule, ei Leila tarkoittanut pahaa. Eikä Susanna”, Saila kertoi ja laski kätensä Inkan hartialle.

Inka käännähti nopeasti ja katsoi Sailaa itkuisesti. Kyyneleet olivat levittäneet meikit, ja ryppy kulmakarvojen välissä oli syvempi kuin koskaan aiemmin.
”Ei niin, mutta en mä silti tahdo puhua siitä.”
”Jos sä kertoisit, se vois auttaa. Yks ihminen sanoi mulle kerran, että vaikee asia pitää puhua, jolloin siitä tulee tarina eikä tarina kosketa sua enää niin paljon”, Saila sanoi ja istahti sängynlaidalle. Inka tuijotti tyttöä hetken, ja nousi sitten istumaan tämän vierelle. Saila kietoi kätensä Inkan hartioiden ympärille, eikä tämä pannut vastaan.

Inkan käsi kietoutui Sailan vyötärön ympärille, ja vaalea tyttö painoi päänsä tumman olalle. Hiukset sekoittuivat, ja hetken ajan Saila luuli pyörtyvänsä. Inka tuoksui vaniljalta ja talvelta, niin puhtaalta ja raikkaalta.

”Mä en ole kertonut koskaan aiemmin kenellekään”, Inka sanoi ja huokaisi. Saila ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän tyytyi olemaan hiljaa odottaen, että toinen jatkaisi.
”Tiedätsä, kun on joku asia, joka pitäis kertoa, mutta ei uskalla? Niinku että tuntuu koko ajan siltä että pitäis vaan lyödä kortit pöytään ja kertoo totuus, mutta ei vaan pysty? Pelkää liikaa tai jotain.”
”Tiedän”, Saila huokaisi. Inka muutti hieman asentoaan, käänsi päätään niin, että pystyi katsomaan Sailaa kasvoihin.
”Joskus yläastevuosina mä seurustelin yhden miehen kanssa”, Inka kuiskasi ja käänsi taas katseensa pois. Hän ei pystynyt katsomaan Sailaa.
”Nimenomaan miehen. Se oli mua vuosia vanhempi, yli kakskymppinen. Helvetisti liian vanha. Mä taisin oikeesti rakastaa sitä, mutta se sanoi, että en mä rakastanut”, Inkan ääni särkyi, ”mutta ite se sanoi rakastavansa mua. Sen tapa näyttää se oli kuitenkin kyseenalainen.”

Inka hiljeni, eikä Sailakaan tiennyt, mitä sanoa. Hän päätti silti sanoa edes jotain, parempi sekin kuin vain olla hiljaa.
”Niin?”
”Se sanoi, että jos mä en makaa sen kanssa, mä en oikeasti rakasta sitä. Mä sanoin, että sitten mä en varmaan rakasta sitä. Ja sitten se”, Inkan koko keho jännittyi ja Saila kietoi kätensä tiukemmin tämän ympärille, ”se...sanotaanko että se pakotti mut rakastamaan itseään.”
”Tarkoitatko sä, että se...” Saila ei tiennyt, miten jatkaa.
”Joo”, Inka huokaisi.

Saila kohotti kätensä ja siveli Inkan poskea.
”Nyt mä en enää yhtään ihmettele, vaikka sä jäädytkin. Anteeks, mä en ole tiennyt.”
”Et niin, koska mä en oo kertonut kenellekään. Eli ei oo mitään anteeksipyydettävää”, Inka hymyili. Hetken ajan Saila olisi ollut niin helppo vain nousta siitä, nousta ja unohtaa kaikki läheisyys ja kaikki kosketukset, mutta hän ei voinut. Inka nosti kätensä Sailan olalle, peukalonsa siveli tummatukkaisen tytön niskaa.

Sailan vatsanpohjassa nipisteli, ja hänen katseensa kulki levottomana Inkan kasvoilla. Surullisista silmistä kyynelten valtateitä pitkin aina huulille saakka, kaulalle, olalle, käsivartta pitkin tytön syliin. Saila olisi tahtonut antaa katseensa nauliutua johonkin kohtaan, mutta jollain tapaa nyt tuntui oikealta katsoa toista. Katsoa eri tavalla kuin aiemmin, vaikkakin niin samalta. Niin kuin nyt olisi ollut lupa katsoa.

Inkan käsi kohosi hitaasti, hänen sormensa sivelivät Sailan ohimoa, ja huomaamattaan hän nojautui kosketukseen. Inkan suupielet värähtivät ylöspäin, kunnes kohosivat kokonaan. Hymyyn, jonka nähdessään Saila olisi voinut palvoa maata toisen jalkojen alla.

Inkan heiveröisiltä näyttävät kädet osoittivat todelliset voimansa, kun hän tarttui Sailaan kiinni. Peukalot sivelivät leuan linjaa, toinen kohosi hipaisemaan alahuulta. Inkan hymyilevät kasvot lähestyivät, ja Saila kostutti alitajuisesti huulensa.

Lämmin hengitys hyväili Sailan kasvoja, hän sulki silmänsä, ja pian Inkan huulet painuivat hänen omilleen. Aluksi kuin varkain, varoen, mutta kun Saila kohotti kätensä Inkan hartioille ja veti tätä lähemmäs itseään, varmemmin ja kiivaammin. Nälkäisesti mutta silti hellästi. Saila liu’utti käsiään pitkin Inkan käsivarsia, siirsi ne hoikalle vyötärölle ja puristi sormiensa väliin paidan kangasta.

”Kuule, Saila”, Inka kuiskasi vasten Sailan huulia, ”meidän täytyy mennä takaisin noiden luo.”
”Onko pakko?” Saila kysyi pitäen edelleen silmänsä suljettuna. Hän ei tahtonut avata niitä, sillä hän pelkäsi joutuvansa julmaan ja kylmään maailmaan, jossa Inka sanoisi kaiken olleen vain väärinkäsitystä.
”On”, Inka totesi painaen suudelman Sailan suupieleen, ”mutta vain hetkeksi. Sitten”, Inka suukotti Sailan kaulaa, ”voimme palata tänne ja jatkaa tästä.”

Inka nousi jaloilleen, ja Sailan oli pakko avata silmänsä.
”Tuletko?” Inka kysyi ojentaen Sailalle kätensä, eikä hän epäröinyt tarttua siihen. Tarttua Inkaan, tarttua siihen – mitä ikinä se olikaan – mitä toinen tyttö tarjosi.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 22:01:15 kirjoittanut Pyry »
Is my solitude only a perversion of my vanity?


meiram

  • ***
  • Viestejä: 40
    • last.fm/user/infalli
Re: Days of light, PG-13, femslash
« Vastaus #1 : 11.11.2007 19:19:23 »
Joo. Hmm. Jostainsyystä odotin tän olevan paljon laadukkaampi. En pettynyt paljoa, ei sillä, ihmettelin vain vähän. Kirjoitusjälki sinällään oli kyllä hyvää, ei siinä mitään, kielioppi hallussa ja niin, mutta muuten sitten. Ensinnäkin kirjakielen käyttö puheessa häiritsi melkopaljon - tavallaan teki tästä epäuskottavamman. Ja myös tuo Inkan reaktio - nojaa, voihan joku oikeasti noin tehdäkin, tuntui vain vähän.. ylivedetyltä.
Lainaus käyttäjältä: "Lunacy"
Inkan käsi kohosi hitaasti, hänen sormensa sivelivät Sailan ohimoa, ja huomaamattaan hän nojautui kosketukseen. Inkan suupielet värähtivät ylöspäin, kunnes kohosivat kokonaan. Hymyyn, jonka nähdessään Saila olisi voinut palvoa maata toisen jalkojen alla.
Tämä oli kuitenkin kovin hyvin kirjoitettu, kaunista kieltä.

Kiitos tästä.
Avataren tehnyt Lauren-rabbit DeviantArtista. Kiitos.