Kirjoittaja: Meryl
Ikäraja: S
Genre: angst, drama, philosophy?
Varoitukset: murha?
A/N: köhköh... Leevi and the Leavingsejen biisistä Amalia tällainen ERITTÄIN outo one-shot.
Jokainen tappavan tylsä sekunti tuo minut lähemmäs seuraavaa minuuttia. Minuutti lähemmäs tuntia.
Sekuntit tykyttävät ohimossani, yksi, kaksi, kolme, neljä. Säännöllisesti. Kellon pieni viisari värähtelee kevyesti ja siirtyy askeleen eteenpäin. Minä odotan.
Vanha, ruostunut keinu heiluu sekuntien tahtiin. Eteen, taakse. Kukaan ei ole keinunut siinä vuosikymmeniin, silloiset pikkutytöt ja -pojat ovat aikuisia ja kaukana poissa. Vain keinu on jäänyt. Eihän se voi lähteä. Vaikka linnut lentävät pesästä, pesä jää kuitenkin paikoilleen.
Eteen, taakse, eteen, taakse. Ruosteinen narina kuulostaa itkulta.
Keinu itkee yksinäisyyttään, keinu itkee lähteneiden perään.
Ja minäkin itken.
Aina ei ole mahdollisuutta valita. Maailma valitsee puolestasi, eikä päätöstä voi vastustaa. Siihen täytyy mukautua tai olla mukautumatta.
Taivas oli nuori ja viaton, kunnes se näki kaiken pahuuden. Ja minäkin olin nuori ja viaton, ennen kuin tunsin veresi peittävän käteni. Punainen väri levisi yhä pidemmälle ja pidemmälle, jätti pysyvät jäljet. Se muodosti kauniita kukkia morsiushuntuun. Minä pesin ja pesin sitä, mutta tuskasta muistuttavat merkit eivät lähteneet. Eivät edes kyyneleillä.
Kello tikittää eteenpäin. Sitä ei voi hallita, sitä ei voi pysäyttää eikä hoputtaa. Olen katsonut samaa kaappikelloa kaksikymmentä vuotta. Viisarit ovat minulle ystäviä, jotka hetki hetkeltä vievät minua lähemmäs sinua. Ne antavat minulle tahdin, auttavat näkymätöntä tuskan musiikkia kuulumaan korviini. Ja äänet, äänet kertovat minulle vanhoja tarinoita. Ne samat äänet, jotka käskivät minua tappamaan sinut. Mutta äänet ovat ystäviä, ne ovat aina luonani ja kuiskivat korviini. Ne käskevät minua menemään ulos. Vanha keinu liikkuu hitaasti keskellä pihaa. Tai ehkei se liiku. Ehkä se on vain paikoillaan, mutta minä haluan sen liikkuvan. Haluan nähdä sinut keinussa. Äänet voimistuvat, muuttuvat hääpäivän aamun puheensorinaksi, kiireeksi ja pikku morsiusneitojen hermostuneeksi kuiskutteluksi.
Sitten ne muuttuvat uudestaan, muuttuvat ihmisiksi, jotka olivat häissä. Kuulen selvästi äänet, jotka sanovat pahansuovasti jotain 'hullusta morsiamesta' ja 'majuri-raukasta'.
Lopulta ne laulavat minulle sinusta. Laulavat kauniisti siitä, miten sinä tulet polkua pitkin sisään, tervehdit minua ja avaat vanhan oven tai istut keinuun.
Keinu liikkuu, valittaa ikäväänsä. Mutta minä hymyilen. Viisarit kyllä vievät minut sinun luoksesi.
Kai sinä tiedät, että hääkakku odottaa yhä pöydällä.
