Nimi: Ei mikään kestä kauemmin
Kirjoittaja: Ciffie
Beta: sannsku
Ikäraja:K-11
Henkilöt: William Morgan, Sydney Brooks, Tom DeLuca
Tyylilaji: drama/romance
Yhteenveto: Tällä kertaa kevään merkit eivät vain merkkaa mitään, sillä koko maailma on ylösalaisin. Ainakin Willin maailma.
Varoitukset: ei tietääkseni mitään varoittamista
A/N: Osallistun tällä kevättä ilmassa -haasteeseen. Toivoisin siis kovasti ainakin kommenttia siitä, josko teidän mielestä tuo nyt on edes keväinen teksti.
Ja no, palautetta muutenkin olisi kiva saada.
Ei mikään kestä kauemminNiin paljon kaikki muuttuu, kun vuosi vaihtuu keväästä kevääseen. Asfaltti haisee samalta kuin aina, samoin tuore nurmikko. Linnut palaavat etelästä laulellen iloisesti ihan niin kuin aikaisempinakin vuosina. Tällä kertaa kevään merkit eivät vain merkkaa mitään, sillä koko maailma on ylösalaisin. Ainakin Willin maailma.
***
Hiekka pöllysi kadun pintaa pitkin Willin askelten jäljessä, kun hän laahusti kädet taskuissa vailla päämäärää sairaalan edustan puistoalueella. Kaikkein vähiten hän halusi mennä takaisin suureen odotusaulaan, jossa eriasteisesti sairaat tai haavoittuneet ihmiset odottivat lääkärien tulevan hoivaamaan heitä. Will tiesi kyllä hyvin, että hänen piti pian kiiruhtaa takaisin sisään kysymään uutisia, mutta ihan vielä hänen päänsä ei sitä kestänyt.
Vieno, lämmin kevättuuli puhalsi puiden välistä ja hiirenkorville uskaltaneet koivut heilauttelivat oksiaan sitä vasten. Puisto oli lähestulkoon autio muutamaa koiranulkoiluttajaa lukuun ottamatta, mikä oli sikäli outoa, että oli siihenastisen kevään lämpöisin päivä. Eräs ihmis-koira -pari hölkkäsi poikaa vastaan, ja hän kerkisi juuri kiinnittää huomionsa siihen, että koira näytti hämmentävän paljon hänen edesmenneeltä Ruffeltaan, kun he jo katosivat hänen taakseen. Liian elämään kyllästyneenä hän ei viitsinyt edes vilkaista olkansa yli; jatkoi vain matkaansa pikkukiviä potkiskellen.
Kierrettyään jälleen kerran koko puistoalueen, Will löysi itsensä sairaalan pääovien edestä. Raskaasti huokaisten hän veti käden taskustaan ja nykäisi tukevan oven auki. Sisällä häntä vastaan puski tunkkainen, tiivis ilma, jota vasten hän taisteli vastaanottotiskille sen saman iäkkään rouvan luo, jonka kanssa hän oli käynyt saman keskustelun jo monta kertaa. Ei hän tälläkään kertaa uskonut uutisia olevan, halusi vain näyttää kaikille, että hän tosissaan välitti.
”Sydney Brooks, tuotiin tänään aamupäivällä, onko jo saatu uutisia hänen tilastaan?” Will latasi suoraan pötköön epäselvästi mumisten.
”Brooks… Hmh… Juu, juuri äsken pääsi leikkaussalista ulos, tilasta ei kai ihan vielä voi paljoa sanoa, mutta paremman puolella ollaan jo.”
Will tuijotti hämmästyneenä pöydän toisella puolella istuvaa naista, ja painoi sitten katseensa lattiaan hymyillen onnellisesti. Hän taisteli kyyneleet takaisin piiloihinsa ja kiitteli innokkaasti.
”Kuule”, aloitti nainen varovaisesti.
”Ehkä olisi parempi sinunkin mennä hetkeksi kotiin lepäämään. Olet kuitenkin pyörinyt täällä jo aika pitkään. Jos jätät yhteystietosi, niin kyllä joku ilmoittelee sitten, jos muutosta on.”
***
Kesti seuraavaan aamuun, ennen kuin Will sai puhelun sairaalasta. Puhelin pärisi yöpöydällä aikansa, kunnes poika viimein mätkähti unesta valveille. Huomattuaan heräämisensä syyn, hän säpsähti istumaan ja kahmaisi kourallaan kohti puhelinta. Unisena hän ei kuitenkaan osannut arvioida välimatkaa ja tarvittavaa voimaa, vaan joutui pian etsimään puhelintaan sänkynsä alta.
”Will Morgan”, hän henkäisi viimein löydettyään etsimänsä ja nousi sängyn viereen seisomaan. ”Selvä, kiitos”, Will lopetti puhelun pian ja alkoi kaivaa kaapista puhtaita vaatteita.
***
Ovi narahti auki ja Will pyörähti sisään sairaalan aulaan. Vastaanottotiskillä istui eri nainen kuin edellisenä päivänä; nuori ja vaaleahiuksinen nainen selasi naistenlehteä ja jauhoi purkkaa, eikä tuntunut edes tiedostavan aulassa seilaavia ihmisiä.
”Mistähän löytäisin potilaan nimeltä Sydney Brooks?” Will sai naisen kääntämään huomionsa itseensä. Tällä kesti hetki tajuta kysymyksen sisältö, mutta kääntyi sitten näppäilemään jotain pöydällä seisovaan tietokoneeseen.
”Kolmas kerros, heti siinä kun astut hissistä ulos, ikkunan viereinen ovi oikealla.”
”Onkohan hän vielä hereillä?” Will kysyi vielä, mutta saadessaan vastaukseksi vain epämääräisen olankohautuksen hän syöksähti kohti hissiä ja löysi jo kohta itsensä kolmannesta kerroksesta oikeaksi olettamansa oven edestä. Hän kokosi itsensä henkisesti, kakisteli kurkkunsa toimintaan, asetti rennon ilmeen naamalleen ja oli juuri työntämässä ovea auki, kun joku äkkiä pysäytti hänet.
”Anteeksi, mutta onkohan teillä lupa olla täällä?” Will kääntyi ympäri ja kohtasi pitkän valkotakkisen lääkärin. Naisen takana seisoi muutamia nuorehkoja sairaanhoitajia supisemassa keskenään ja vilkuilemassa ujosti Willin suuntaan, mikä sai pojan hyvin kiusaantuneeksi.
”Oletteko te neiti Brooksin sukulaisia?”
”Eh… En”, Will sopersi raaputtaen punastuneena takaraivoaan.
”Poikaystävä?”
”Sydney… Sydney on siskoni paras ystävä.”
”Ah, aivan… Onko siskosi paikalla?”
Will tuijotti lattiaa ja yritti pitää tunteensa kurissa. Hän ei ollut yhtään mielissään lääkärin kysymyksistä, mutta ei tohtinut alkaa räyhätä, sillä häntä tuskin päästettäisiin vierailemaan Sydneyn luona sen jälkeen.
”Sarah kuoli viime keväällä, samoin kun koko muukin perhe itseäni lukuun ottamatta. Auto-onnettomuus. Sydneylläkään ei ole täällä lähellä oikein ketään sukulaista. Ollaan lähinnä pidetty huolta toisistamme.”
Lääkärin ilme muuttui aina vain tyrmistyneemmäksi sitä mukaa kun Will puhui. Kun hän lopetti, nainen rykäisi ja – mumistuaan ensin jotain, mikä kuulosti hämärästi anteeksipyynnöltä – avasi huoneen oven.
***
Seuraavat päivät Will istui jatkuvasti Sydneyn huoneessa, vaikka tämä torkkuikin suurimman osan ajasta lääkehuuruissaan. Hän veti tuolin lähemmäs petiä ja tarttui varovaisesti Sydneyn käteen, mikä sai tytön avaamaan väsyneet silmänsä.
”Taas sinä olet täällä. Menisit jo kotiin, hölmö”, Sydney sanoi hiljaa hymyillen.
”Tiedät ihan hyvin, että istun mieluummin täällä varmistamassa noiden tekevän parhaansa”, Will hymisi ja puristi tytön kättä hellästi.
”No, etpä ole ainakaan tekemässä mitään tyhmyyksiä tai hankkiutumassa hankaluuksiin minun takiani”, Sydney koetti nauraa sanojensa päälle, mutta se vaihtui melkein saman tien kovaksi yskinnäksi, mikä sai Willin hätääntymään hänen vierellään.
”Älä, Sydney, rasita itseäsi noin. Ja voit kyllä olla ihan varma, että jos uskaltaisin lähteä tästä pidemmäksi aikaa johonkin, niin ne paskiaiset saisivat kyllä kuulla kunniansa.”
”Uskomatonta, että nauraminenkin on kielletty. Todella masentava ajatus.”
***
Kun Sydney oli toipunut tarvittavan hyvin, he istuivat sairaalan huoneessa Willin kanssa odottamassa lääkäriä saapumaan paikalle ja varmistamaan, että hän todella sai lähteä kotiin. Sälekaihtimien välistä loisti auringonvaloa valkoiseen huoneeseen ja ikkuna oli avattu raolleen, sillä huoneessa oli tullut päivän edetessä kuuma. Will leikki shortsiensa vyöllä ja Sydney kiikkui silmät kiinni tuolilla lähellä ikkunaa.
”Ihana, kun pääsee ulos! On melkein jäänyt koko kevät näkemättä”, tyttö hymyili lähinnä itsekseen.
”Sama se on joka vuosi, et ole jäänyt mistään paitsi, usko pois. Ja sitä paitsi – ”, Will keskeytti lauseensa huomattuaan tummatukkaisen pojan seisovan ovensuussa. ”Mitä helvettiä sinä täällä teet!?” hän karjaisi nousten rivakasti seisomaan.
”Halusin tulla kattoon miten Sydney voi, mitäs muutakaan”, poika hymähti tympääntyneesti.
”En usko, että hän haluaa puhua kanssasi”, Will otti uhmaavan askelen kohti ovea.
”Eiköhän se osaa ihan ite päättää, mitä se haluu. ”
Willin koko olemus alkoi hehkua vihaa, ja hän oli aikeissa hyökätä toisen kimppuun, mutta Sydneyn hento kosketus pysäytti hänet.
”Will, anna olla. Ei se haittaa”, tyttö hymyili lohduttavasti. Will nyökkäsi ja marssi sitten ovesta töytäisten olkapäällään edelleen ovenkarmiin nojailevaa poikaa. Käytävään päästyään hän heittäytyi vihreäkankaiselle nojatuolille, mutta nousi saman tien ylös kun huoneen ovi suljettiin. Hän tuijotti väli-ikkunan läpi murhaava pisto silmissään, ja yritti kuulla, mitä huoneessa puhuttiin, mutta ei omaksi harmikseen kuullut sanaakaan.
***
Seinän toisella puolen Sydney istahti sängylle ja loi poikaan odottavan katseen. Tämä vain laahusteli ympäri huonetta ja vihelteli, mitä nyt sattuikin päähän tulemaan.
”No, Tom. Sinähän se halusit jutella, antaa kuulua vaan sitten”, Sydney patisteli kun sai tarpeekseen toisen tyhjäkäynnistä. Poika virnisti ilkikurisesti kuin olisi vasta pieni mukula, ja pysähtyi sitten Sydneyn eteen.
”Niinku mä jo sanoin, mä halusin vaan tietää, et onks sulla kaikki hyvin”, hän lopulta sanoi sanojaan venytellen.
”Älä viitsi esittää, että välittäisit.”
”No totta kai mä välitän! Ei se noin vaa katoo minnekään, oltiinhan me yhessä kauan”, Tom tuijotteli lattiaa.
”Liian kauan”, kuului mumina Sydneyn suunnalta, ja Tom yskäisi väkinäisesti ennen kuin jatkoi puhumistaan.
”Enkä mä ihan tosi ollu kovin onnellinen siitä mitä ne jätkät teki, ei ollu kovin nättii katottavaa…”
Sydney hymähti hieman hyväksyvämmin, mutta tajusi sitten jotain hyvin oleellista Tomin sanoista, ja hyppäsi sängyltä pystyyn tuijottaen poikaa raivostuneena.
”Sinä olit siellä!” hän kiljaisi silmät leimuten. Tom työnsi kädet taskuihinsa ja kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”Olit siellä, näit kaiken, etkä tehnyt elettäkään auttaaksesi minua millään lailla!” tyttö jatkoi.
”Et sä hirveesti näyttäny apua tarvitsevan, tuli sen verran äkkiä toi sun ritaris apuun”, Tom nyökkäsi huomaamattomasti kohti lasin takana puhisevaa Williä. Sydney risti kätensä eteensä nenä kippurassa ja kääntyi hieman poispäin Tomista, kuitenkin niin, että näki jos tämä yritti tulla lähemmäs tai keksi jotain muuta yhtä tyhmää. Poika kuitenkin pysyi paikoillaan.
”Onks teillä jotain? Willin kanssa, meinaan…”
”Ei”, Sydney hymähti tutkittuaan Tomin kasvoja hetken aikaa toinen kulma koholla. Hän vilkaisi pikaisesti lasin läpi yhä kärsivää Williä. Oli varsin selvää, että tällä oli tunteita häntä kohtaan, ja se saattoi hyvinkin olla molemminpuolista. Mutta ei, he eivät varsinaisesti olleet yhdessä. Tom näytti varsin tyytyväiseltä vastaukseen ja virnuili hetken omahyväisesti.
”No, haluisitsä sitte yrittää mun kanssa uudestaan?” hän kokeili onneaan.
”En ikinä!” tyttö kauhistui ajatusta niin, että unohti hetkellisesti näyttää vihaiselta, mutta kokosi sitten ajatuksensa ja risti kätensä entistä tiukemmin. ”En käsitä, miten voit kuvitellakaan jotain tuollaista. Kuka nyt sinun kanssasi haluaisi olla, kun vielä paljastit todellisen luonteesi noin tehokkaasti.”
”Mut sähän sanoit mulle aiemmin, et sä rakastat mua!” Tom oli silminnähden tyrmistynyt toisen sanoista. Sydney naurahti ilkeästi ja vilkaisi poikaa syrjäsilmällä. Huoneessa oli hetken hyvin hiljaista, vain verho liikahteli kevättuulen tanssittaessa sitä.
”Vai et sä sitte tarkottanukkaan sitä?”
”Sinä seisoit vieressä katsomassa, kun sinun oma jengisi pieksi minusta ilmat ja melkein kaiken muunkin pihalle. Et viitsinyt edes yrittää pysäyttää heitä, vaikka heidän syynsä siihen oli, että satuin kävelemään siitä ohi juuri siihen kellonlyömään!” Sydney alkoi paasata jo ennen kuin Tom sai kysymyksensä loppuun. Hän oli pitänyt vihaa sisällään jo pitkään, sillä Willille hän ei voinut mesota aiheesta, tai tämä olisi ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja käynyt antamassa kaikille kuumaa kyytiä.
”Ja jos ihan totta puhutaan, niin luultavasti olin sinun kanssasi vain siksi, että hetkellisesti tunsin tarvetta kapinoida Sarahin tähden. Luulisi, että olisit sen ymmärtänyt.”
Sydneyn sanat saivat hätääntyneen ilmeen kohoamaan Tomin kasvoille. Poika yritti epätoivoisesti löytää sopivia sanoja, tai ylipäätään jotain sanoja, mutta mitään ei tullut ulos.
”Otat ton takas! Et sä voi valehdella mulle tollalailla!” hän sai lopulta mylväistyä, kun sai ajatuksensa kiinni. Sydneyn silmät laajenivat säikähdyksestä, eikä hän osannut sanoa äkkiseltään mitään.
”Ota se takas ja sano, että sä vaan pelleilet. Sanot, että sä vielä rakastat mua, tai mä en… Jooko? Oot nyt vaan kiltti ja sanot niin”, Tom muuttui puhuessaan raivostuneesta pelokkaaksi, jättäen Sydneyn yhä vain enemmän hämmentyneeksi.
Tunnepuuskassaan Tom ei keksinyt muuta keinoa saada Sydney puhumaan kuin rynnätä härkänä tätä päin, niin että tytön piti peruuttaa selkänsä seinää vasten. Seinän toisella puolen muutama tilannetta seuraillut sairaanhoitaja aikoi sännätä rauhoittamaan tilannetta, mutta Will esti heitä ennen kuin he ehtivät avata ovea. Hän oli Sydneyn tavoin hyvin hämmentynyt tilanteesta, ja halusi kovasti tietää, mikä sai kovakuorisen jengikapteeni Tom DeLucan näyttämään pehmeää puoltaan noin. Toki hän oli myös valmis itse hyökkäämään huoneeseen jakamaan vähän oikeutta, jos asiat sitä jostain syystä alkoivat vaatia.
”Valehtele vaikka, mut oo niin kiltti ja sano, että sä rakastat, tai mä en kestä sitä”, Tom vaikeroi painaen Sydneyn olkapäitä seinää vasten, ettei tämä vain pääsisi karkaamaan.
”Minä en pidä valehtelemisesta, tiedät sen kyllä, Tom.”
”Mä annan sulle ihan mitä vaan, jos vaan oot niin kiltti että sanot mitä mä haluan kuulla, jooko? Kiltti?”
Sydney alkoi jo ärsyyntyä Tomin kummallisesta käytöksestä, mutta ei tohtinut antaa sen näkyä, jos poika olisikin ollut tosissaan. Hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että Tom olisi voinut välittää kenestäkään, saati tulla noin hulluksi, jos joku ei välittäisi tästä. Poika oli niin vihattu koko kaupungin alueella, että tällainen käytös ei ollut ollenkaan normaalia häneltä. Sydneyn hiljaisuus valutti ujon kyyneleen Tomin silmäkulmasta hänen poskelleen.
”Ihan mitä vain haluan?” Sydney vihdoin tarkisti, ja loi sitten herkän katseen suoraan pojan silmiin.
”Tom, lupaatko jättää minut rauhaan, jos sanon sen?” tyttö kysyi hiljaa pehmeällä äänellä, ja Tom sulki silmänsä ja painoi päänsä kuin olisi tuntenut suurta sisäistä tuskaa. Kuitenkin, kun hän vihdoin katsoi ylös, hänen silmistään ei voinut lukea mitään. Poika nyökkäsi vaisusti ja päästi irti Sydneyn olkapäistä.
”Minä… Rakastan sinua”, tyttö lausui. Tom huokaisi raskaasti ja suuteli sitten Sydneytä syvään.
Will irrotti kämmenensä ikkunasta, johon oli nojannut yrittäen seurata huoneen tapahtumia. Sydneyn viimeiset sanat hän oli pystynyt lukemaan tytön huulilta, eikä parin suutelu helpottanut hänen shokkiaan yhtään. Hän löi nyrkkinsä seinään kiinnitettyyn korkkitauluun, antoi sitten itsensä valua selkä seinää vasten lattialla istumaan ja hautasi kasvot käsiinsä. Ovi aukesi pian ja Will raotti sormiaan sen verran, että näki Tomin jalkojen laahustavan ohitseen.
***
Peili heijasti Willin surkeaa kuvaa; vettä valui pitkin kasvoja ja tippui raskaina pisaroina altaaseen. Silmät olivat punertavat, ja ilme hyvin katkera. Hän repäisi avatusta paketista tukun harmahtavia käsipapereita ja kuivasi hätäisesti kasvonsa ja kaulansa ennen kuin poistui vessasta, jota oli käyttänyt piilonaan.
Tottuneesti hän suunnisti käytävää pitkin Sydneyn huoneen luo. Ovella hän empi hetken, mutta pyörähti sitten sisään.
”No niin… Jos et vielä kuullut, kaikki on kuulemma okei ja voin viedä sinut kotiin”, Will mumisi katsomatta tyttöä päin.
”Selvä homma, ja hyvä niin. Olen kyllä ihan valmis vihdoin poistumaan täältä. Harmi kyllä, ettei ehditty lähteä aikaisemmin”, Sydney naureskeli järjestellessään tavaroita reppuunsa vaikka kuinka monennen kerran peräkkäin.
”Niin kai”, poika hymähti hiljaa ja otti tavaroiden reppuun sullomisen omiin käsiinsä, jotta he vielä saman päivän puolella kerkeisivät ulos rakennuksesta.
”Will, onko kaikki ihan hyvin?”
”Totta kai… Olen tosi onnellinen puolestasi.”
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Sydney tarttui Willin käteen ja pakotti tämän katsomaan häntä kohti.
”Sinua ja Tomia, tietysti. Näytitte tulevan melko hyvin toimeen taas, mikä oli kyllä hieman hämmentävää, se täytyy myöntää.”
”Mitä ihmettä? Emmehän me tehneet muuta kuin riideltiin vain!”
”Joo, rakkauden tunnustus on ihan riidan ensi merkkejä, eikö olekin?” Will hengähti syvään, ettei taas menettäisi hermojaan. Vaikka Sydney ei haluaisikaan olla hänen lähellään samalla tavoin kuin hän, ei Will silti halunnut loukata tätä. Poika väänteli repun nauhoja saadakseen jotain mihin keskittää huomionsa.
”William…” Sydney kuiskasi hiljaa katseltuaan toisen näpräilyä aikansa. Will käänsi katseensa hitaasti toista kohti, mutta ei sanonut mitään.
”Tom lupasi jättää minut rauhaan, jos sanon mitä hän halusi kuulla. Et tainnut ymmärtää keskustelusta kovin paljoa, eikö niin?” Will pudisti päätään pienesti antamatta vieläkään äänensä kuulua.
”Will, minä tiedän, että sinä pidät minusta…”
”Et sinä kai sen takia vain jättänyt olematta hänen kanssaan?” Will kysyi lammasmainen virne kasvoillaan saaden hellän hymyn kohoamaan Sydneyn huulille.
”En tietenkään. En minä Tomista välitä.”
”Hyvä. Kai. Vai tarkoittaako tuo sitä, että sinä välitätkin jostain toisesta?”
”Saatan välittääkin”, Sydney lausui härnäten, mutta jo valmiiksi mustasukkainen Will ei ymmärtänyt vastauksen hauskuutta. Hän tarkisti, että kaikki Sydneyn tavarat olivat varmasti mukana ja alkoi nostaa reppua sängyltä, kun tunsi viileän käden tarttuvan hänen leukaansa ja kääntävän hellästi.
”Hei… Se olet sinä, hupsu.”
Kylmät väreet kulkivat Willin läpi raahaten perässään soljuvaa lämpöä. Hänen aivonsa eivät hetkeen osanneet kunnolla prosessoida tätä uutta ja jännittävää tietoa, mutta sitten se iski tajuntaan saaden hymyn valaisemaan hänen kasvonsa. Hänen teki kovasti mieli kysyä monta varmistuskysymystä. Siinä pelossa, että Sydney kuitenkin voisi muuttaa mielensä, jos hän epäröisi liikaa, Will kahmaisi tytön syliinsä ja painoi suukon tämän hiuksiin.
”Saat kyllä pestä hampaasi, ennen kuin suutelen sinua kunnolla.”
”Älä viitsi olla tyhmä”, Sydney nauroi. Hän heilautti viimein repun olalleen ja yhdessä he lähtivät iloisesti naureskellen suunnistamaan pitkin sairaalan käytäviä kohti lähintä uloskäyntiä. Will hymyili hassua hymyä käsi toisen hartioille kiedottuna ja suojaten silmiään kirkkaasti loistavalta ilta-auringolta totesi mielessään, että ehkä tämä kevät synnyttäisi jotain hyvääkin tällä kertaa.
Star korjasi ikärajan ja muokkasi otsikkoon
