13. luku
Alisa Aldersin auttava käsi
Marraskuu oli vasta puolessa välissä, mutta lunta satoi silti paljon. Tylyahon pieni kylä näytti hyvin taianomaiselta, kuin se olisi ollut eristyksissä muusta maailmasta. Sirius, Remus, Peter ja Susan suunnistivat kohti tuota rauhallisuuden esikuvaa.
”Kelmien karttaa ei siis löytynyt?” Peter kysyi huolestuneena. Susan ei ollut ikinä kuullutkaan mistään kelmien kartasta. Kun Sirius pudisti päätään Peterille, Susan kysyi:
”Mikä se on?”
”Tavallinen kartta”, Sirius vastasi nopeasti. Kaikesta päätellen kyseessä ei ollut tavallinen kartta, Susan tuumi mutta pysyi kuitenkin vaiti. Hän oli päättänyt kohdella Siriusta välinpitämättömästi. Hän ei ollut valmis antamaan anteeksi vangitsemistaan. Eikä etenkään sitä suudelmaa.
”Kartta on varmaan jäänyt Jamesille”, Remus pohti. Susanin uteliaisuus kasvoi.
”Luultavasti”, Sirius sanoi. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt Susanille tämän kartan syvempää merkitystä.
He saapuivat pian Tylyahoon. Muutamat ohi kävelevät aikuiset vilkaisivat heitä hämmästyneinä.
”Kai te varmasti saitte Dumbledorelta luvan?” Susan varmisti, kun eräs vanha nainen mulkoili heitä erityisen kärttyisesti.
”Tietenkin”, Sirius sanoi. ”Ei kai Remus muuten olisi suostunut lähtemään.”
”Valvojaoppilaana minun täytyy noudattaa sääntöjä”, Remus huomautti Susanille, joka tuhahti. Ikään kuin Remus ei olisi ikinä rikkonut Tylypahkan sääntöjä leikkiessään kelmiystäviensä kanssa.
Peter katseli kaihoisasti Hunajaherttuan suuntaan, mutta sieltä Jamesia ja Lilyä olisi turha etsiä.
”Tuskin he missään näistä kaupoista lymyävät”, Susan sanoi. Sirius vilkuili ympärilleen kuin odottaen, että heidän ystävänsä ilmestyisivät esiin jonkin nurkan takaa.
”Me etsimme heitä jo eilen täältä”, Peter sanoi hieman kyllästyneenä. ”Emme löytäneet mitään.”
”Ette etsineet tarpeeksi hyvin”, Susan sanoi varmana.
”Minä olisin kyllä haistanut heidän jälkensä, jos he olisivat olleet täällä”, Sirius lipsautti vahingossa. Remus tallasi hänen varpailleen, ja Sirius voihkaisi.
”Et sinä ole mikään koira”, Susan tiuskaisi ja ihmetteli kelmien käytöstä.
”Oletko varma?” Sirius kysyi ovelasti. Remus ja Peter nauroivat, mutta Susanista se ei ollut lainkaan hauskaa. Hän oli selvästikin jäänyt paitsi jostain sisäpiirin vitsistä. Eikä hän halunnutkaan tietää sitä. Hän katsoi pääkadun suuntaan ja näki harmikseen tutun hahmon lähestyvän.
”Alisa Alders”, Susan lausui nimen inhoten.
Alisa lähestyi reippain askelin. Hänellä oli yllään valkoinen talvitakki, jonka hihansuissa ja hupussa oli harmaata tekoturkista. Susanista hän näytti jääkuningattarelta. Ilkeältä jääkuningattarelta.
Alisan ilme oli hämmästynyt ja oudosti säikähtänyt. Susan oletti sen johtuvan siitä, ettei Alisan tukena seissyt kahtakymmentä muuta tyttöä. Nyt olisi otollinen hetki kostaa Alisalle morkkaamiset ja kiusaamiset, kun opettajiakaan ei ollut lähettyvillä…
”Hei Alisa”, Sirius sanoi. Susan tunsi sisällään pettymystä, kun huomasi Siriuksen äänensävyn olevan aidosti iloinen. Miten joku saattoikin tykätä Aldersin kaltaisesta ihmisestä.
”Mitä te täällä teette?” Alisa kysyi uteliaasti ja katsoi Siriuksesta Remukseen. ”Etsittekö te Lilyä ja Jamesia?”
”Joo, meillä on jopa Dumbledoren lupa”, Susan sanoi painokkaasti. ”Oletko sinäkin täällä hänen luvallaan?”
Alisa väisti Susanin tutkivaa katsetta ja katsoi Siriukseen.
”Minä olen täällä hakemassa allergialääkettä. Taidan olla allerginen”, Alisa vilkaisi nopeasti Susania, ”pölypunkeille.”
Susan puristi kätensä nyrkkiin ja esti vaivoin itseään lyömästä Alisaa. Sirius ei tajunnut tyttöjen välistä kipinöintiä.
”No, et sattuisi tietämään mitään Jamesista? Tai Lilystä?” Sirius kysyi Alisalta.
”Nyt kun kerran tulit kysyneeksi”, Alisa näytti mietteliäältä, ”taisin nähdä heidät viimeksi Kolmessa luudanvarressa. Mutta siitä on jo monta viikkoa.”
”Kiitos kuitenkin. Voimme käydä siellä”, Sirius sanoi. Alisa hymyili hänelle ällöttävän imelästi ja lähti kadulle, jonka varrella sijaitsi muun muassa Matami Puddifootin kahvila.
”Sirius, mehän kävimme siellä eilen”, Peter huomautti. ”Ei siellä ole mitään. Eikä Rosmerta tiennyt mitään.”
”Käydään siellä kuitenkin”, Sirius sanoi itsepäisesti tuijottaen yhä kulmaan, jonka taakse Alisa oli kadonnut. Susan ei luottanut Alisaan alkuunkaan, mutta seurasi kuitenkin kelmejä Kolmeen luudanvarteen.
”Minulla on kylmä”, Peter valitti. ”Ostan kermakaljan.”
Muutkin päättivät ostaa juotavaa. He istuivat yhteen pöydistä ja jäivät miettimään seuraavaa siirtoaan.
”Meidän pitäisi ehkä etsiä kauempaakin kylästä”, Remus tuumasi. Sirius joi ison kulauksen kermakaljastaan ja nyökkäsi.
”Kielletyn metsän toinen puoli on osa kylää, mutta sen huhutaan olevan yhtä vaarallinen alue”, Sirius sanoi miettien mahdollisia paikkoja.
”Olemmehan me käyneet kielletyssä metsässä ennenkin”, Peter sanoi rohkeana, mutta hänen ilmeensä paljasti hänen pelkäävän ajatusta.
”Meidän on parasta käydä vilkaisemassa, edes vähän”, Remus sanoi. ”Kunhan emme eksy. Mitä mieltä sinä olet, Susan?”
Susan pysyi hiljaa.
”Susan?” Sirius kysyi ja katsoi Susania, joka oli suunnannut katseensa pöydän alle. Hän ei näyttänyt kuulleen sanaakaan kelmien keskustelusta.
”Susan, oletko sinä hereillä?” Sirius kysyi ja tökkäsi tyttöä. Susan havahtui ja nosti katseensa ylös.
”Mitä? Kuulkaa, te ette nyt kyllä usko tätä… ” Susan sopersi, kumarsi päätään ja katosi pöydän alle.
”Susan, mitä me emme usko?” Siriuksen ääni oli kohonnut hilpeäksi, mutta Susan nousi
pian takaisin ylös, kädessään ohut ja hopeinen kangas.
”Mutta tuohan on – ”, Sirius ei saanut sanaa suustaan. Se ei voinut olla…
”Jamesin näkymättömyysviitta”, Remus henkäisi.
”Jamesin?” Susan yllättyi. Hänestä oli ollut tarpeeksi ihmeellistä löytää harvinainen näkymättömyysviitta pubin pöydän alta.
”Se on Jamesin”, Peter vahvisti ja osoitti nimikirjaimia kankaan sisäpinnassa.
”Potterilla on näkymättömyysviitta”, Susan totesi järkyttyneenä. ”Kunhan Lily kuulee tästä… Voi hyvänen aika, nyt minä tajuan! Se oli James, jota Lily luuli viime vuonna halailevaksi aaveeksi!”
”Öh, Sarvihaara on aina ollut vähän tahditon”, Sirius sanoi nolona. ”Mutta tiedättekö te, mitä tämä tarkoittaa! Jamesin on pakko olla vielä kylässä. Hän ei jatkaisi matkaansa minnekään, jos huomaisi viitan olevan kateissa.”
”Lähdetään heti sinne metsään”, Remus sanoi ja nousi ylös.
”Metsään?” Susan toisti epäuskoisena. ”Mitä he metsässä tekisivät?”
”Leikkivät karhuja”, Sirius ehdotti.
* * *
James kuvitteli olevansa talviunille käpertynyt karhu. Hän yritti nukkua ja olla välittämättä kahleistaan. Lily nukkui selin häneen huoneen toisessa päässä. James kääntyi selälleen ja vilkaisi ikkunaan. Laskevan auringon säteet valaisivat hieman huoneen hämäryyttä. Kello ei varmasti ollut vielä edes kahdeksaa. James nousi istumaan ja vilkaisi Lilyyn. Tämä hengitti rauhallisesti.
James nousi ähkien seisomaan ja hyppeli keittiöön. Hän vilkaisi muutamaan kaappiin. Ne olivat tyhjiä. Jääkaappi ei ollut toiminnassa, mutta James vilkaisi sinnekin. Sielläkään ei ollut ruokaa. Hämmentyneenä James mietti, mihin Lily oli piilottanut ruuan. James availi laatikoita. Hän löysi pari kuivunutta leipää ja yhden tölkin säilyke persikoita. Muuta ruokaa ei keittiöstä löytynyt. Mutta Lilyhän oli sanonut, että Alisa oli antanut reilusti ruokaa. James pani löytämänsä muonat takaisin kaappiin ja pomppi nukkuvan Lilyn luokse. James ei raaskinut herättää häntä. Sen sijaan James istui nojaamaan seinään ja tuijotteli Lilyä. Huvittuneena James muisteli, miten Lily oli kerta toisensa jälkeen morkannut Jamesia, ja nyt James sai vapaasti katsoa Lilyn nukkumista ilman kamalia seurauksia – ainakaan jos Lily ei huomaisi häntä. James hymyili erinäisille muistoilleen. Jos unohti Alisan ja mökin olosuhteet, ei Lilyn kanssa vangituksi joutuminen ollutkaan niin kamalaa. Ainakaan vielä.
Jamesin teki mieli ryömiä Lilyn viereen. Hän muistutti kuitenkin itselleen, ettei Lily sentään ihan kaikkea sietäisi tilanteesta huolimatta. James sulki väsyneenä silmänsä ja painui hiljalleen kevyeen uneen. Kun hän heräsi, hän tunsi viileän käden kosketuksen omassa kädessään. James avasi varovaisesti silmänsä ja huomasi Lilyn istuvan hereillä vieressään. Ja Lily oli tarttunut Jamesin käteen.
”Mitä nyt?” James kysyi ja tunsi sydämensä hakkaavan nopeasti.
”Ei mitään”, Lily sanoi rauhallisena. ”Sitä vain että… kiitos.”
”Kiitos mistä?” James katsoi häkeltyneenä Lilyn vihreisiin silmiin. Hänestä tuntui, kuin hän voisi upota niihin.
”Kiitos, kun tulit tänne”, Lily sanoi hiljaa ja laski katseensa. ”Vaikket olisi tietenkään halunnut joutua vangituksi. Mutta ilman sinua minä olisin varmaan jo kuollut yksinäisyyteen.”
James tarttui vapaalla kädellään hellästi Lilyn leukaan ja käänsi Lilyn kasvot itseensä.
”Minä olen iloinen, koska löysin sinut”, James sanoi katsoen Lilyä silmiin. Lily katsoi takaisin hymyillen hieman. Vaikka hymy oli hento, se oli aito. Ja Jamesille tuo hymy oli suotu harvoin.
Lily puristi edelleen hänen kättään.
Hetken James oli aikeissa suudella Lilyä, mutta sitten Lily rikkoi harmonian ja sanoi:
”Ruoka on loppu.”
”Mitä?” James hätkähti ja irrottautui Lilystä.
”Ruoka on loppu”, Lily toisti ja käänsi katseensa taas pois Jamesista.
”Mutta sinähän sanoit silloin, että Alisa – ” Mutta Lily keskeytti Jamesin kylmästi:
”Minä valehtelin.”
James tuijotti Lilyä epäuskoisena. Lily katsoi taas Jamesiin, kasvoillaan tällä kertaa vakava ilme. Hän oli tosissaan.
”Olen todellakin säästellyt ruokaa siitä asti kun tulit, mutta se ei riitä enää pitkäksi aikaa”, Lily sanoi. ”Minä en halunnut huolestuttaa sinua.”
”Ruoka… on loppu”, James sanoi lähinnä itselleen. Lily oli kiitellyt ja lepytellyt Jamesia, jotta hän muka ymmärtäisi paremmin ruoan riittoisuudesta valehtelemisen. James puri hampaitaan yhteen.
”Anteeksi”, Lily sanoi hiljaa, ja James varmistui ajatuksestaan. Hän ei kuitenkaan antanut itsensä raivota Lilylle.
”Me olemme pulassa”, James huokaisi.
Samassa ulko-ovi pamahti auki, jolloin James ja Lily hätkähtivät molemmat ja kääntyivät katsomaan ovelle. He tosiaan olivat pulassa, James ajatteli, kun talvitakkiin pukeutunut Alisa Alders astui huohottaen sisään ja sulki oven takanaan. Hänen pitkät ja ruskeat hiuksensa olivat lumisateen jäljiltä märät. Hänen ripsivärinsä olivat levinneet pitkin poskia, jotka olivat helakan punaiset. Kaikesta näki, että Alisa Alders oli juossut mökille kuin tuli hännän alla.
”Sydämetön akka!” Lily huusi ja hyökkäsi yllättäen Alisaa kohti kädet levällään. Säikähtänyt Alisa osoitti Lilyä taikasauvallaan ja huusi:
”Tainnutu!”
Punainen valosuihku osui Lilyyn, ja James huusi kauhistuneena. Lily kaatui maahan ja jäi tajuttomana lattialle makaamaan.
”Tuosta saat maksaa”, James uhosi ja nousi seisomaan.
”Varmasti”, Alisa sanoi hymyillen ivallisesti. Hän näytti varmemmalta kuin viimeksi, kun oli vanginnut Jamesin.
”Teillä on varmasti ollut täällä oikein mukavaa”, Alisa tuumi ja hymyili entistä ilkeämmin. James mulkoili Alisaa ja valmistautui puskemaan päällään Alisan mahaan. Kuin lukien Jamesin ajatukset, Alisa osoitti Jamesia taikasauvallaan ja kivahti:
”Istuos jähmetys!”
James tunsi jalkojensa pettävän ja hän lösähti takaisin maahan istumaan. Hän ei päässyt seisomaan, vaikka yrittikin, eikä hän pystynyt liikuttamaan käsiäänkään. Hän katsoi vihaisena, miten Alisa taikoi Lilyn kahleisiin ja kiinnitti kahleet seinään.
”Herpaannu”, Alisa sanoi sitten osoittaen Lilyä. Sitten hän kääntyi taas katsomaan Jamesia hymy huulillaan. Hänen takanaan seinään kahlittu Lily vaikeroi.
”Miksi palasit?” James kysyi huomaten, että hän pystyi liikuttamaan kasvojaan.
”Tuli ikävä”, Alisa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ja halusin tulla kertomaan, että ystävänne luulevat teidän lähteneen romanttiselle pakomatkalle.”
Alisa vilkaisi Lilyä, joka oli hieman huonovointisen näköinen. Sitten Alisa käänsi päänsä takaisin Jamesiin.
”Hassua, eikö?” Alisa sanoi virnuillen. ”Ettehän te voisi olla missään romanttisesti. Sinähän rakastat minua.”
”Sinä olet hullu”, James tuhahti pudistaen päätään.
”Itse olet”, Alisa sanoi kikattaen. ”Mutta olet silti söpö.”
Ja se mitä Alisa seuraavaksi teki, oli Jamesin mielestä anteeksi antamatonta. Alisa tarttui toisella kädellään Jamesia olkapäästä ja suuteli häntä kylmillä huulillaan. James ei vastannut suudelmaan. Pian Alisa puri leikkisästi Jamesin alahuulta ja irrottautui.
”Hyvästi, kulta!” Alisa sanoi pirteästi ja asteli oven luokse. ”Minun pitää ikävä kyllä muuttaa tämä talonne näkymättömäksi. Eihän kukaan saa tulla häiritsemään ikuista lepoanne.”
14. luku
Pahuus
Pahuus on ei-olevaa. Se on olemassa vain ihmisten sydämissä. Se ei hengitä. Pahuus ei kuole koskaan, koska se ei ole koskaan elänyt. Se on vain osa todellisuutta. Se on osa meitä jokaista.
Tylyaho oli jäänyt kauas taakse. Susan piteli näkymättömyysviittaa käsissään ja seurasi kelmejä lumista tietä pitkin kohti metsää. Viitta oli hyvin kevyt. Susanin teki kovasti mieli koettaa sitä. Lopulta hän heilautti sen päälleen. Viitan läpi näki hyvin. Susan virnisti itsekseen. Ehkä hän voisi vähän pilailla kelmien kustannuksella.
Susan noukki maasta kourallisen lunta ja muovaili siitä lumipallon. Sitten hän heitti lumipallon suoraan Siriuksen päähän. Sirius huudahti ja kääntyi vihaisena katsomaan Susania – tai siis suunnilleen siihen, missä Susan seisoi.
”Näkymättömyysviitta tänne”, Sirius huudahti, mutta Susan heitti nyt Remustakin lumipallolla.
”Näen sinun jalanjälkesi”, Remus tuumasi pyyhkäistessään lumet pois olaltaan.
”Ai”, Susan sanoi nauraen ja riisui näkymättömyysviitan yltään. Sirius hieroi ärtyneenä päätään ja ojensi kätensä ottaakseen näkymättömyysviitan itselleen. Susan ei kuitenkaan antanut sitä.
”Sinä vain kostaisit”, Susan sanoi ja laittoi viitan taskuunsa.
”Mutta jos vielä heität minua lumipallolla, saat katua”, Sirius sanoi, mutta hymyili hieman.
”Oho, telkeisitkö minut taas komeroon?” Susan kysyi leikillään. Vaikka hän itse hymyilikin, niin Siriuksen ilme synkistyi. Ehkä Sirius tosiaan katui tekoaan.
Kun he saapuivat metsän laitaan, Susan ei voinut uskoa silmiään. Hän näki jälleen Alisa Aldersin lähestyvän juosten. Eikö tuosta hupakosta päästä ikinä eroon, Susan ajatteli.
”Mitä hittoa hän täällä tekee?” Siriuskin hämmästeli.
”Ehkä hän eksyi”, Susan ehdotti. Hän ei pitänyt Alisaa maailman viisaimpana ihmisenä.
Alisan ilme oli järkyttynyt, kun hän pääsi kelmien ja Susanin luokse. Hän katseli säikkynä heitä jokaista.
”MITÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE?” Alisa kiljui hysteerisenä ja niin kovaa, että kaikki hätkähtivät.
”Olemme päiväkävelyllä”, Remus vastasi tyynen rauhallisena, mutta kurtisti kulmiaan Alisan käyttäytymiselle. ”Onko jokin hätänä?”
”On”, Alisa vastasi hetken kuluttua, ääni täristen. ”Tuolla metsässä on jotain ja se kutsui minua… En tiedä, mikä minuun meni, mutta seurasin sitä ääntä metsään. Siellä oli vain pimeää… Voi Sirius, minua pelottaa!”
Alisa heittäytyi Siriusta vasten ja halasi tätä. Susan mulkoili tyttöä. Siriuskin näytti yllättyneen Alisa äkillistä halausta. Hän kuitenkin kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:
”Ei hätää. Me menemme katsomaan, mikä siellä on.”
”EI!” Alisa parkaisi ja irrottautui Siriuksesta. ”Älkää menkö, se jokin tappaa teidät.”
”Ei me sitten mennä”, Peter sanoi kauhistuneena ja pudisti päätään.
”Ehkä sinä vain kuvittelit kaiken”, Susan ehdotti. Alisa kääntyi katsomaan häntä ylenkatseellisesti.
”Vihjaatko sinä, että minä olen jotenkin menettänyt järkeni?” Alisa kysyi halveksivasti.
”En”, Susan vastasi, vaikka hän ajattelikin toisin.
”Näitkö siellä mitään?” Sirius kysyi ja Alisa kääntyi taas häneen päin.
”No, siellä kyllä liikkui jokin”, Alisa sanoi ja rupesi nyyhkyttämään. ”Pyydän, älkää menkö sinne. En halua, että kuolette.”
Muiden kuunnellessa Alisan vaikerrusta Susan kaivoi kompistimen esiin taskustaan. Se oli taas tavallisen oranssin pallon muodossa. Tassuja ei näkynyt. Susan otti toisesta taskustaan Lilyn hiuslenkin ja vei sen kompistimen luokse. Jälleen pallo heräsi eloon: sen jalat työntyivät esiin ja se nuuskutti hiuslenkkiä. Ilahtuneena Susan laski kompistimen maahan. Se lähti määrätietoisesti kävelemään tietä pitkin syvemmälle metsään.
”Seurataan kompistinta”, Susan keskeytti Alisan vaikeroinnin. Susan osoitti hitaasti kipittävää kompistinta.
”Nyt se johdattaa meidät Lilyn ja Jamesin luokse”, Sirius huudahti. Jännittyneenä Susan hölkkäsi oranssin kompistimen perään. Kelmit tulivat hänen rinnalleen.
”Odottakaa”, Alisa Alders huusi ja tuli – Susanin harmiksi – heidän mukaansa.
* * *
Lily istui lattialla. Hän oli kahleista kiinni seinässä, sillä Alisa ei ollut vaivautunut vapauttamaan häntä ennen lähtöään. Jameskaan ei pystynyt nousemaan seisomaan, koska Alisan loitsu vaikutti yhä. Lily sulki silmänsä. Hän kuvitteli istuvansa aurinkoisella Tylypahkan pihamaalla, järven rannalla. Linnut lauloivat ja kokeet olivat ohi. Susan istui hänen vieressään.
”Lily?” Kuului jostain James Potterin ääni.
”Häivy, Potter”, Lily mutisi. Potter oli tietenkin taas tulossa leuhkimaan huispaustaidoillaan.
”Lily, miksi sinä aloit taas kutsua minua sukunimellä?” Potter kysyi hämmästyneellä äänellä. Lily hätkähti. Ei hän ollutkaan Tylypahkan pihamaalla, alusta oli paljon kovempi ja kylmempi…
Lily avasi silmänsä. James katsoi häntä huolestuneena hämärän mökin lattialta.
”Äh, minä vain kuvittelin olevani… jossain muualla”, Lily sanoi hiljaa.
”Ahaa, muualla minä olen sinulle edelleen Potter”, James hymähti.
”Ei kun… menneisyydessä”, Lily sanoi ja tuijotti harmaata lattiaa. Siitä tosiaan oli kauan, kun hän oli viimeksi nähnyt Tylypahkan. Tai kutsunut Jamesia Potteriksi.
”Olen pahoillani”, James huokaisi. ”Tämä kaikki on minun syytäni.”
”Alisanpas”, Lily sanoi katkerana. Hän vihasi Alisa Aldersia. Mutta ei enää James Potteria.
”Mutta ilman minua Alisa ei olisi tehnyt tätä kaikkea sinulle”, James sanoi ja katsoi Lilyä hartaasti. Ihan kuin hänen silmissään olisi näkynyt kyyneleitäkin.
”Alisa on sairas”, Lily sanoi. ”Hän on paha.”
”Mutta minäkin jahtasin sinua kuin hullu”, James sanoi ja näytti tosiaan olevan vihainen itselleen. ”Ei mikään ihme, että ihmiset ympärilläni sekosivat.”
”Et sinä ole hullu”, Lily sanoi ja sai aikaan hymyn. ”Olet vain itsepäinen.”
Jameskin hymyili, mutta sanoi:
”Tämä kokemus on kasvattanut minua paljon.”
”Taas yksi syy kiittää Alisaa”, Lily sanoi sarkastisesti. ”Hän jopa suuteli sinua.”
James ei sanonut mitään.
Ehkä Lily oli mennyt liian pitkälle. Hän vilkaisi Jamesia, joka katseli ulos huoneen ainoasta pienestä ikkunasta.
”Ehkä minä olenkin se, jonka pitäisi nyt kasvaa”, Lily sanoi hetken emmittyään. Tuntui edelleen oudolta avautui Jamesille, vaikka se tuntuikin oikealta. Ja helpottavalta.
James katsoi Lilyä tutkien.
”Minä olen aina luullut, että sinä olet vain suosionhaluinen ja leuhka”, Lily myönsi. ”Vähän samanlainen kuin Alisa Alders”, Lily sanoi ja lisäsi nopeasti:
”Mutta et ole!”
”Olin minä”, James sanoi hitaasti. ”Minusta oli kivaa, kun kaikki halusivat kelmien ystäviksi ja pelata kanssani huispausta. Mutta kuten sanoin, minä olen kasvanut siitä. Ja Alisan suudelma oli ehkä huonoin suudelmani ikinä!”
James hymyili, ja tartutti sen Lilyynkin.
Oikeastaan hän on aika hyvä tyyppi, Lily ajatteli.
Minuutit kuluivat hiljaisuuden vallitessa. Välillä James ja Lily vilkaisivat toisiaan, mutta he välttelivät liian pitkää katsekontaktia.
Lily ajatteli Alisan viimeisiä sanoja. Eihän kukaan saa tulla häiritsemään ikuista lepoanne.
Ehkä Lily tosiaan kuolisi näin. Hänen mahansa kurni. Heidän vähäinen ruokansa oli keittiössä, mutta kumpikaan heistä ei päässyt nousemaan.
Sitten pitkä hiljaisuus rikkoutui. Ulkoa kuului selvästi ääniä, kuin ihmisten puhetta.
”Sirius!” James huudahti. ”Tunnistin Siriuksen äänen, hän on tuolla ulkona!”
”ME OLEMME TÄÄLLÄ!” Lily huusi ja James seurasi hänen esimerkkiään. Molemmat kuitenkin tiesivät syvällä sisimmässään, ettei huutaminen auttaisi. Alisan loitsu vaimensi taatusti äänet. Jos talo oli näkymätön, ei heidän löytymisensä ollut kovinkaan todennäköistä. Silti James ja Lily huusivat, sillä he eivät halunneet kuolla. Pienikin toivo saa ihmiset toimimaan.
* * *
Kompistin oli pysähtynyt tienreunaan.
”Se taisi mennä sekaisin kylmässä”, Peter sanoi harmistuneena. ”Ei tässä ole mitään, vain puita.”
Susan katseli kompistinta odottaen. Hän luotti tuon pienen kapistuksen toimivuuteen, koska se oli Dumbledoren. Hän käveli sen luokse ja silitti sitä sormellaan.
”Ehkä he sittenkin ovat tässä”, Alisa sanoi. Hän oli ristinyt kätensä ja näytti kalpealta.
”Miten niin?” Sirius kysyi.
”Ehkä he ovat… voi, ehkä he ovat maan alla. Heidän… hautansa”, Alisa rupesi nyyhkyttämään viimeisten sanojen kohdalla ja heittäytyi taas Siriuksen olkaa vasten.
Susan tuhahti.
”Tässä kohtaa maassa ei ole lunta”, Susan sanoi ja osoitti säännöllisen muotoista kohtaa maassa, jossa oli vain soraa.
”Mutta jos haudat hylkivät lunta”, Alisa ehdotti ääni väristen. Itse asiassa hän tärisi muutenkin.
Susan käveli eteenpäin, mennäkseen lumettoman kohdan päälle, mutta sitten hän törmäsi johonkin kovaan. Kuin näkymätön muuri olisi tullut hänen tielleen. Susan tunnusteli sitä käsillään.
”Tässä on jotain”, Susan mutisi. Muutkin – paitsi Alisa – tulivat tutkimaan outoa ilmiötä.
”Spesiaalit paljastus!” Remus osoitti kohtaa taikasauvallaan. Silloin alkoi tapahtua.
Kohtaan, johon Remus oli osoittanut, ilmestyi haalistunutta puuta. Puupinta levisi yhä suuremmalle alueelle ja muodostui pieneksi taloksi.
”Oho”, Sirius henkäisi. Talon ovi oli juuri siinä, mihin kompistin oli pysähtynyt. Sirius tarttui sen kahvaan, mutta ovi oli lukossa eikä auennut.
Remus kohotti taikasauvansa ja osoitti ovea lausuen:
”Alohomora!”
Ovi lennähti auki. Sisällä odottava näky hämmästytti kelmit ja Susanin täydellisesti.
James ja Lily eivät näyttäneet panevan pahakseen yllätysvierailua. James huusi käheällä äänellä:
”Ihanaa nähdä teitä!”
Remus vapautti Lilyn kahleista ja purki Alisan loitsun Jamesista. Susan ryntäsi halaamaan Lilyä. He molemmat olivat purskahtamaisillaan itkuun.
”Toitteko te mitään syötävää?” James kysyi ja hieroi mahaansa. ”Alisa ei kestinnyt meitä kovinkaan kehuttavasti.”
”Alisa?” Sirius toisti hämmästyneenä. ”Alisa Alders?”
”Niin”, James nyökkäsi. ”Hän käytti monijuomalientä ja esitti Lilyä kuukauden. Löysin tämän paikan yli viikko sitten, ja Alisa vangitsi minutkin tänne.”
Sirius vilkuili ympärilleen mökissä. Alisaa ei näkynyt missään. Hän ryntäsi ulos, mutta Alisaa ei näkynyt sielläkään.
”Hän livisti”, Sirius raivosi ja kirosi päälle.
”Oliko hän teidän kanssanne?” James kysyi hämmentyneenä.
”Oli, ja me uskoimme hänen valheensa”, Sirius sanoi. ”Hän kertoi meille paskaa jostain äänistä, jotka kutsuivat häntä metsässä”, Sirius sanoi vihaisena ja potkaisi lunta.
”Kyllä aurorit saavat hänet kiinni, kunhan kerromme Dumbledorelle tapahtuneesta”, James sanoi ja laittoi toisen kätensä Siriuksen olalle. ”Hienoa nähdä sinua.”
Sirius rauhoittui hetken kuluttua. Remus ja Peter tulivat taputtamaan Jamesia olalle.
”Kelmit ovat taas koossa”, James tuumi iloisena.
Susan ja Lily tulivat myös ulos talosta hetken päästä nauraen, vaikka heidän silmänsä hieman punoittivatkin.
”Susankin taisi taas näyttää herkän puolensa”, Sirius kuiskasi kuuluvasti Jamesille.
”Taas?” Lily hämmästyi. ”Su, milloin sinä olet viimeksi itkenyt Siriuksen nähden?”
”Komerossa”, Susan vastasi ja lähestyi Siriusta vaarallisen näköisenä.
”Hei, tällaisissa tilanteissa ei saa käyttää väkivaltaa!” Sirius huudahti ja nosti kätensä suojakseen, kun Susan oli vain metrin päässä hänestä.
Susan kuitenkin tarttui Siriuksen käsiin, laski ne pois Siriuksen kasvojen edestä ja suuteli tätä nopeasti suulle.
”Nyt me olemme tasoissa”, Susan sanoi. ”Sinä käytit viimeksi samaa asetta.”
James söi ja söi Siriuksen keittiöstä tuomaa ruokaa, kunnes hän oli niin täynnä, että melkein oksensi. Hän, Sirius ja Peter istuivat kolmisin oleskeluhuoneessa. Remus oli mennyt ilmoittamaan Dumbledorelle, että James ja Lily olivat löytyneet ja että Alders oli karannut. Oli jo myöhä, ja Lily oli mennyt Susanin kanssa nukkumaan. Peterkin oli nukahtanut nojatuoliin ja kuorsasi nyt kuuluvasti. James oli kertonut heille paluumatkalla melkein kaiken Alisan teoista.
”Aurorit saavat Alisan varmasti kiinni”, Sirius sanoi. ”Uskomatonta, miten hän huijasi meitä kaikkia.”
James nyökkäsi ja tuijotti takassa heikosti hehkuvia hiiliä.
”Alisa olisi myös voinut tappaa Lilyn”, James sanoi hetken kuluttua. ”Niin mustasukkainen hän oli, koska hän halusi… minut.”
Sirius pysyi normaaleista tavoistaan poiketen hiljaa. He istuivat hetken vaiti.
Sitten Sirius sanoi:
”James kuule, minäkin taidan nyt luopua tyttöjen kiusaamisesta. Tai Siis… en vaihtele heitä tai… siis, minä en halua olla enää suosittu.”
”En minäkään”, James sanoi, mutta katsoi Siriusta uteliaana.
”Entä sinä ja Susan?”
Sirius ei katsonut Jamesiin, vaan näpräsi nojatuolinsa rispaantunutta kohtaa.
”Onko teidän välillänne jotain?” James kysyi ja katsoi Siriusta tutkaillen.
”En usko”, Sirius vastasi hetken kuluttua. Hän ei sanonut muuta. Pian James päätti lähteä nukkumaan. Hän kapusi poikien makuusaliin vievät portaat ylös uppoutuneena mietteisiinsä ja avasi seitsemäsluokkalaisten poikien huoneen oven. Siellä häntä odotti yllätys.
Alisa Alders oli pukeutunut mustaan pitsiyöpaitaan, joka muistutti lähinnä mekkoa. Hänen ruskeat hiuksensa olivat auki. James tuijotti häntä suu auki, eikä saanut sanaa suustaan.
”Hei taas, James”, Alisa sanoi heleästi ja osoitti Jamesia taikasauvallaan, huutaen samalla:
”Tainnutu!”
15. luku
Loppu
James heräsi. Hän avasi silmänsä ja nousi istumaan päätään hieroen. Hän oli edelleen seitsemäsluokkalaisten poikien makuusalissa. Alisa istui yhdellä sängyistä ja katseli Jamesia hymyillen. Alisalla oli kädessään kaksi taikasauvaa, omansa ja Jamesin.
”Pysy siinä”, Alisa sanoi käskevällä äänensävyllä. James pysyi vaiti ja katseli Alisaa murhaavasti. Mitä Alisa sitten aikoikin, se ei varmasti päättyisi hyvin.
Alisa nousi seisomaan.
”Sinä menet nyt kertomaan kaikille, että minä en laittanut teitä siihen mökkiin. Se oli vain osa Lilyn suunnitelmaa. Tiedäthän, hän halusi olla kanssasi kahden”, Alisa sanoi.
”Turha luulo!” James huusi ja nousi hänkin seisomaan. Enää hän ei tuon akan komenneltavaksi alistuisi.
”Pelkäsinkin, että sanot noin”, Alisa sanoi ja hiveli taikasauvaansa. ”Ikävä kyllä sinun täytyy myös sanoa, että rakastat minua.”
Äkisti Alisa osoitti Jamesia taas taikasauvallaan ja huudahti:
”Komennu!”
Alisan loitsun myötä James tunsi olonsa rentoutuneeksi ja kevyeksi. Aivan kuin hän olisi yllättäen vaipunut suloiseen uneen…
”Mene sanomaan Siriukselle, että Lily käytti komennuskirousta minuun”, Alisan ääni kuului jostain kaukaisuudesta.
”Sano myös, että rakastat Alisaa. Sinä ymmärrät häntä”, Alisa jatkoi. Jamesista pyyntö vaikutti täysin vilpittömältä, tietenkin James voisi sanoa niin Siriukselle. Sitten James kuuli päässään oman äänensä: ”Et sinä rakasta Alisaa.”
Mutta miksi hän ei rakastanut Alisaa, James hämmästeli itsekseen. Ajatus tuntui rentouttavalta.
”Mene sanomaan myös Dumbledorelle, että Lily on syyllinen”, Alisan varma ääni kuului taas.
Mutta eihän Lily tehnyt mitään.
”Mene!” Alisa komensi kiukkuisesti.
James kääntyi ja lähti portaikkoon vievälle ovelle. Hän laittoi kätensä sen kahvalle.
Älä mene, James kuuli taas oman äänensä komentavan häntä päänsä sisällä.
”James, mene sanomaan Siriukselle, että rakastat minua”, Alisa huusi vihaisena. Hän ei vaikuttanut tyytyväiseltä, koska James hidasteli.
Alisan komentoja vastaan kamppailu tosiaan vaikutti Jamesistakin hieman työläältä. Paljon rentouttavampaa oli vain alistua Alisan tahtoon…
Et voi valehdella. Sinä rakastat Lilyä.
James käveli eteenpäin, mutta tunsi hetken kuluttua kolottavaa kipua otsassaan. Hän havahtui ja huomasi makaavansa taas lattialla. Hän oli yrittänyt kävellä oven läpi ja samalla yrittänyt estää itseään kävelemästä. Hän oli törmännyt oveen, ja Alisan komennuskirous oli haihtunut.
”James, avaa se ovi ja mene kertomaan Dumbledorelle, että Lily teki sen kaiken!” Alisa kiljui ja potkaisi Jamesia kivuliaasti jalkaan.
Hän luulee yhä, että olen komennuskirouksen alaisena, James ajatteli ja nousi seisomaan. Alisa osoitti häntä yhä taikasauvallaan. James kääntyi ja lähti laskeutumaan hitaasti pois makuusalista. Alisa ei voinut seurata häntä, koska muuten Sirius olisi voinut tainnuttaa hänet.
Sirius oli nukahtanut oleskeluhuoneen sohvalle. James meni ravistelemaan hänet hereille ja kuiskasi:
”Alisa on meidän makuusalissa.”
”Mi- mitä?” Sirius kysyi unisena ja avasi silmänsä.
”Alisa on meidän makuusalissa ja luulee minun tottelevan hänen komennuskiroustaan”, James sanoi nopeasti. ”Menen hakemaan Dumbledoren. Yritä vartioida, ettei hän karkaa.”
Sirius nyökkäsi ja näytti hieman hämmästyneeltä.
”Ota näkymättömyysviitta, kai se on sinulla?” James varmisti.
”Ei, se on Susanilla”, Sirius vastasi. ”Hän on jo nukkumassa.”
”Yritä pärjätä”, James sanoi ja riensi muotokuva-aukolle. Hän juoksi autioita käytäviä pitkin kohti Dumbledoren kansliaa. Myös Remus ja Peter olivat varmasti vielä siellä.
James saapui hengästyneenä kivihirviön luokse.
”Sitruunatoffee?” James kokeili. Mitään ei tapahtunut.
”Hemmetti, minulla on kiire!” James huusi ja kirosi. Silloin ovi kansliaan aukesi.
”Mitä, oliko salasana perkele?” James hämmästeli. Oven takaa ilmestyivät kuitenkin Remus ja Peter. He olivat nähtävästi avanneet oven.
”Nopeasti!” James huusi ja riensi hämmästyneiden ystäviensä ohi. Dumbledore istui pöytänsä takana ja väänteli omituisen näköistä mustaa laitetta.
”Alisa on meidän makuusalissa”, James henkäisi. ”Hän luuli komennuskirouksensa toimineen minuun.”
Enempiä selityksiä kuuntelematta Dumbledore kavahti pystyyn ja lähti seuraamaan Jamesia takaisin Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Remus ja Peter olivat jääneet käytävälle odottamaan, ja he näyttivät yllättyvän, kun Dumbledorekin porhalsi heidän ohitseen.
”Rehtori, hän on meidän makuusalissa”, James sanoi, kun he olivat päässeet tyhjään oleskeluhuoneeseen.
Dumbledore seurasi Jamesia poikien makuusaliin. He avasivat oven nopeasti, mutta makuusali oli tyhjä.
”Hän oli täällä”, James sopersi. ”Pyysin Siriusta vahtimaan – ”
James hiljeni. Jostain kuului kirkunaa.
”Tuo tuli tyttöjen makuusalista”, sanoi paikalle rynnännyt Remus. Dumbledore oli vetänyt taikasauvansa esiin.
”Lily”, James sanoi kauhuissaan ja juoksi taas oleskeluhuoneeseen.
”Ei me päästä sinne”, Peter huomautti, kun James katseli hätääntyneenä tyttöjen portaikkoon. James haroi hiuksiaan. Dumbledore ilmestyi hänen vierelleen.
”Me emme voi kuin odottaa”, hän sanoi rauhallisuudella, joka ei sopinut tilanteeseen lainkaan.
”Me emme voi vain odottaa!” James huusi turhautuneena. ”Minä haen luutani ja – ”
James ei ehtinyt tehdä mitään, kun portaikosta kuului askelia. Tulija ei ollut pelästynyt ekaluokkalainen, vaan Lily. Aivan hänen takanaan oli Alisa, joka osoitti Lilyä taikasauvalla.
”Lily, oletko kunnossa?” James kysyi huolestuneena.
”Hiljaa!” Alisa huusi. ”Pysykää siinä missä olette!”
Alisa loi säikähtäneen katseen Dumbledoreen ja työnsi Lilyn maahan. Osoittaen Lilyä yhä taikasauvallaan Alisa sanoi:
”Älkää tehkö mitään, tai hän kuolee!”
Dumbledore voisi pysäyttää hänet, James ajatteli lähinnä raivoissaan ja vilkaisi rehtoria. Tämä näytti liian tyyneltä.
”Mitä sinä odotat?” James kysyi vihaisena ja katsoi Dumbledorea silmät leimuten. Tämä vain hyssytteli Jamesia pysymään hiljaa.
”Haluan kuulla, mitä neiti Aldersilla on sanottavanaan”, Dumbledore sanoi ja katsoi tutkien Alisaa, joka oli erittäin hätääntynyt. Hänen hiuksensa roikkuivat silmillä ja silmät vilkuilivat eri suuntiin pelokkaina.
”Siriuskin on panttivankinani, minä piilotin hänet”, Alisa sanoi henki pihisten. ”Ja Lily… Lily on panttivankini. James, sinun pitää valita. Kumman haluat nähdä elävänä, kumman kuolleena?”
”Mitä sinä horiset?” James kysyi ja tunsi raskaan painoin laskeutuvan sydämelleen. Edes Alisa ei voinut olla niin ilkeä…
”Mihin pyrit tällä?” James kysyi taas ja yritti pitää äänensä rauhallisena.
”Mi-minä kostan! Sinä hylkäsit minut ja nyt sinä saat luvan hylätä jonkun toisenkin, josta välität!” Alisa huusi ääni vapisten.
”Puheissasi ei ole mitään järkeä”, James tuumi ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän olisi valmis taistelemaan vaikka ilman taikasauvaa.
”Sinä et löydä Siriusta, jos tapat minut”, Alisa sanoi ja vilkaisi taas kauhistuneena Dumbledorea. Alisan käsi vapisi, kun hän osoitti maassa istuvaa Lilyä. Lily katsoi Jamesia kummallisesti. Aivan kuin Lilyn ilme olisi ollut samaan aikaan pelokas, mutta… toiveikas.
”No, kumman valitset?” Alisa kysyi kimakalla äänellä. ”Jos et pian päätä, minä tapan Lilyn ja sitten Sirius jää piiloon ikuisesti ja minä… MINÄ RAKASTAN SI – AIH!”
Alisa kaatui maahan. Hänen päästään valui verinoro oleskeluhuoneen lattialle. Hänen takanaan seisoi Susan, joka oli lyönyt häntä puisella tuolilla.
”Hän tainnutti minut huonosti”, Susan sanoi ja kohautti olkiaan. James ryntäsi Lilyn luokse.
”Oletko kunnossa?”
Lily nyökkäsi, nousi seisomaan ja katsoi maassa makaavaa Alisaa.
”Ei kai hän kuollut?” Lily kysyi heikosti.
”Ei”, Dumbledore totesi kokeiltuaan Alisan pulssia. ”Remus, voisitko ystävällisesti käydä lähettämässä pikaviestin Pyhään Mungoon? Täällä tarvitaan joukko velhoja, jotka ovat perehtyneet mielisairauksiin.”
Remus kiirehti heti ulos oleskeluhuoneesta. Peter katseli suu auki Alisaa ja hypisteli taikasauvaansa. James otti oman taikasauvansa takaisin Alisan taskusta.
”Hienosti toimittu”, James sanoi Susanille, joka kiersi oleskeluhuoneessa ja näytti etsivän jotain. Dumbledorekin huomasi sen ja sanoi:
”Herra Musta on luultavasti omassa makuusalissaan.”
Susan pysähtyi ja katsoi hämmentyneenä rehtoria. Sitten hän ryntäsi poikien makuusaliin vievään portaikkoon.
James kääntyi katsomaan Dumbledorea kysyvästi. Tämä vain nyökkäsi hänelle, ja James lähti epävarmana Susanin perään.
”James, miten Dumbledore voi tietää, että Sirius on täällä?” kysyi Lily, joka oli seurannut Jamesia seitsemäsluokkalaisten poikien makuusalin ovelle. James avasi oven.
”Muita mahdollisuuksia on aika vähän”, James totesi. Susan istui keskellä huoneen lattiaa, ja hänen vierellään makasi tajuton Sirius.
”Susan oli piilottanut hänet sängyn alle”, Susan sanoi heikosti. ”Hän on vain tajuton.”
”Olipa loistava paikka”, James totesi ivallisesti ja osoitti Siriusta taikasauvallaan:
”Herpaannu!”
Siriuksen silmät aukesivat ja hän voihkaisi.
”Alisa pääsi yllättämään”, Sirius sanoi ja hieroi kättään. ”Missä hän on?”
”Susan löi häntä tuolilla”, James sanoi virnistäen. Sirius nousi istumaan. Susan halasi häntä lujaa.
”Se hemmetin idiootti olisi voinut tappaa sinut”, Susan sanoi ja katsoi Siriusta huolestuneena, pitäen yhä kiinni tämän kädestä.
”Joo, hän yritti laittaa minut valitsemaan, tappaako hän Lilyn vai sinut”, James sanoi ja vilkaisi Lilyä, joka hymyili Susanille.
”Onneksi Susan osasi toimia”, Lily sanoi.
”Hei, minähän sanoin jo, että Alisa pääsi vain yllättämään”, Sirius sanoi närkästyneenä. ”Olisin minäkin saattanut olla tämän tarinan sankari.”
”Pöh, yritä tottua ajatukseen, että minä pelastin sinut”, Susan sanoi. Sirius hymähti, laittoi toisen kätensä Susanin kaulalle ja suuteli tätä. Susan vastasi suudelmaan.
”Ehkä meidän on aika poistua”, James sanoi Lilylle ja he menivät takaisin oleskeluhuoneeseen. Dumbledore oli sitonut tajuttoman Alisan köysiin. Peter istui hermostuneen näköisenä nojatuolissa ja tuijotti Alisaa.
”Sirius on kunnossa”, James sanoi Dumbledorelle.
”Enemmänkin”, Lily mutisi, ja James virnisti.
Pyhän Mungon parantajat saapuivat paikalle kymmenen minuutin kuluttua. Yksi heistä herätti Alisan, joka alkoi saman tien huutaa ja pyristellä vastaan.
”Minä en ole tehnyt mitään!” Alisa huusi, kun parantajavelhot lukitsivat hänet kantopaareihin.
”Se oli Lily!” Alisa kiljui. Kelmit, Lily ja Susan katselivat Dumbledoren kanssa vierestä hiljaisina, kun Alisaa lähdettiin leijuttamaan pois oleskeluhuoneesta.
”He ovat pahoja!” Alisa kirkui. ”Piskuilan on kuolonsyöjä! Minä tiedän, minä en suostunut pahan valtaan, mutta he ovat pahoja, kuolonsyöjiä!”
James huomasi Peterin kavahtavan vieressään. Alisan syytökset tuntuivat Jamesistakin kummallisilta.
”He ovat riivattuja, en minä!” Alisa huusi ja kiemurteli, kun hänet leijutettiin muotokuva-aukon läpi. James kuuli vielä yhden hänen huudoistaan:
”Minä olen vain uskollinen käärme, ja te muut saalistavia eläimiä!”
Äänet vaimenivat.
”Täysi sekopää”, Sirius totesi pudistaen päätään ja piti Susania kädestä kiinni. ”Matohäntäkö muka kuolonsyöjä, kaikkea sitä kuulee.”
Sirius nauroi ja löi Peteriä leikkisästi olalle.
”Ethän sinä uskalla edes kävellä yksin kielletyn metsän ohi.”
Dumbledore tuijotti synkkänä muotokuva-aukolle. Sitten hän kääntyi Jamesin ja muiden puoleen.
”Yrittäkää pysytellä hiljaa tästä asiasta”, hän sanoi. ”Luultavasti Alisan mielenterveys koki pahan kolauksen, kun hänen vanhempansa kuolivat kesällä.”
James nyökkäsi muiden kanssa. Dumbledore toivotti hyvät yöt ja lähti. Sirius lösähti lähimpään nojatuoliin ja huokaisi.
”Nyt se on ohi.”
James nyökkäsi taas ja risti kätensä. Remus tuijotti tyhjyyteen.
”Minä lähden nukkumaan”, Peter sanoi hetken kuluttua ja katosi portaikkoon.
”Minä tuskin saan unta”, James huokaisi ja hieroi kasvojaan.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Lily huudahti:
”Tulkaa katsomaan!”
James hätkähti ja kääntyi katsomaan Lilyä, joka poimi lattialta jonkinlaisen pienen paperin.
”Valokuva”, Lily mutisi ja katsoi kuvaa. James meni hänen luokseen ja vilkaisi kuvaa Lilyn olan yli.
Mustavalkoisessa kuvassa oli kaksi ihmistä, nainen ja mies. Naisella oli pitkät hiukset ja ryppyiset, mutta iloiset kasvot. Mies oli roteva, tumma ja hämmästyneen näköinen. Kuten taikamaailmassa oli normaalia, he liikkuivat istuen välillä vanhoille tuoleille tai halasivat toisiaan. Lily katsoi kuvan toiselle puolelle. Sinne oli kirjoitettu huteralla käsialalla:
Nagmela ja Hortini Alders.
Lily antoi kuvan Susanille.
”He ovat varmasti Alisan vanhemmat”, James tuumasi.
”Normaalin näköisiä”, Sirius sanoi katsottuaan kuvaa.
”Kaikki ei ole sitä miltä näyttää”, Remus muistutti.
James kietoi suojelevasti kätensä Lilyn ympärille. Hetken kuluttua James kuitenkin irrottautui ja lähti pois oleskeluhuoneesta jättäen muut katsomaan yllättyneinä hänen peräänsä.
James oli luvannut olla häiritsemättä Lilyä. Hän pitäisi lupauksensa. Hän ei enää tuottaisi mielipahaa kellekään, edes Alisalle.
James käveli hiljaa käytäviä pitkin. Vain hetki sitten hän oli rynnännyt hakemaan Dumbledorea, ja nyt kaikki oli ohi. Kaikki palaisi ennalleen. Lily ei enää kaipaisi hänen seuraansa, kuten siellä pikku mökissä. Vankeina.
James vaelsi Tylypahkassa ja kokeili luokkien ovia. Pimeydenvoimilta suojautumisen luokan ovi oli auki. Hän meni sinne ja istui yhdelle eturivin pulpeteista. Hän tuijotti tyhjää liitutaulua mietteissään. Sitten luokan ovi aukeni ja James hätkähti.
”James?”
Lily astui luokkaan.
”Minä seurasin sinua”, Lily sanoi ja astui muutaman askeleen Jamesia kohti.
”Miksi?” James kysyi. ”Enkö minä voisi nyt kadota sinun elämästäsi. Alisa on poissa, enkä minä halua kiusata enää ketään.”
Lily tuli vieläkin lähemmäs. James valui pois pulpetilta.
”Me tiedetään molemmat, ettet sinä halua kadota”, Lily sanoi. James ei katsonut häneen.
Lily kosketti Jamesia olkapäähän, ja James vavahti.
”Minä rakastan sinua”, Lily sanoi hiljaa.
James ei voinut sille mitään. Hänen sydämensä tuntui hyppäävän ilosta kurkkuun. Hän ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan Lilyä, jota oli jahdannut pakkomielteisesti monta vuotta.
”Tiedän olevani epäreilu”, Lily sanoi hetken kuluttua kuuluvammin. ”Kielsin sinua lähestymästä minua niin monta vuotta ja nyt… nyt minä haluaisin vain olla sinun kanssasi.”
Viimein James kääntyi katsomaan Lilyä. Hän jopa hymyili.
”Älä yritä iskeä minua”, James sanoi. ”Olet jo tehnyt sen. Aikoja sitten.”
James kietoi kätensä Lilyn vyötärölle. Hitaasti heidän kasvonsa kohtasivat, ja he suutelivat.
Lily kietoi kätensä Jamesin kaulalle. Suudelma tuntui ihanalta.
”Sedän pikku Jameshan se täällä”, ovelta kuului yhtäkkiä karhea ääni.
James ja Lily erkanivat ja katsoivat ovelle. Pewer Potter seisoi siellä ja hymyili voitonriemuisesti.
”Ja tässäkö on sinun heilasi?” Pewer kysyi.
James vilkaisi hymyillen Lilyä ja nyökkäsi. Mitä sitten tapahtuisikaan, ei se tapahtuisi ilman Jamesin suojelua.
The End
--------------------------------
Fici sisälsi mitä luultavammin yhden jos toisenkin virheen. Yhdys sanat (ei varmana tule yhteen *vink*) ja yksityiskohtia koskevat asiat ovat minun suurin akilleen kantapääni.
Toivon kuitenkin, että lukukokemus oli edes jossain määrin mielenkiintoinen.