Title: Vastakohtia unelmille
Author: Upsila
Rating K-11
Genre: pienoista melankolia, dramaa
Disclaimer: Kaikki ovat minun mielikuvituksestani ja näppäimistöjeni tekoa.
A/N: Olen hyyyvin pitkään tahtonut kirjoittaa jostain sairaudesta (tästä tuli nyt leukemia, vaikka mikä tahansa voi oikeastaan olla) ja yhdestä lauseesta syntyi tälläinen. Alunperin piti olla lyhyttä tekstiä tai sellaista kesäiloisuutta ja sateenkaria, mutta se muuttui ja muuttui ja tälläiseen päästiin lopulta.
Vastakohtia unelmille
Sekunnit, minuutit ja tunnit kuluvat. Päivät viiltävät ohitse, vaaleanpunaisien unelmien säröistä kootut päivät rikkoontuvat ja kalenterin sivuja revitään irti. Minua väsyttää ajatella sitä, että olen ohittanut liian paljon kaikkia hetkiä elämässäni.
Minua väsyttää katsoa, kun ystäväni kuorruttaa kasvoillensa hymyn, joka muistuttaa minua poutapäivän pilvistä ja vadelma-kaurakakuista, joita äiti leipoo lauantaisin. Ne toisin maistuivat palaneilta, mutta minä en sano äidilleni mitään. Eikä sano Sirukaan.
Kun kesä saapuu, mieleni on tyhjä, enkä osaa enää hymyillä. Äiti tarjoaa minulle appelsiinilta tuoksuvaa teetä ja liian suurta uimapukua. Minä yritän hymyillä, mutta se ei onnistu. Pudistan päätäni ja kietoudun kuoreeni piiloon. En halua nähdä enää kesän vihreyttä enkä paistettuja omenoita. En halua nähdä iloisia lapsia enkä karamellinsävyä heidän poskissaan. En halua nähdä Siruakaan, kun hän kävelee luokseni liian korkeilla stilettikoroilla ja esittelee uusia verkkosukkahousujaan. Minulle tulee kurja olo ja haluan vetäytyä syvemmin kuoreeni.
Kun myrskyisä syyssade koputtaa ikkunaani, minun käteni ovat raastavan kipeät ja nojaan portaikon sakeaan pimeyteen. Kirsikan fuksianpunaiset nesteet tahraavat hameeni helmaa, hiekanjyvät liimaantuvat puolihuomaamattomina sameanvaaleisiin hiussortuviini ja katukiveyksiä vasten iskevät helmipisarat saavat kipua aikaan tärykalvoilleni. Minua huimaa, enkä lähde ulos, vaikka haluaisin teipata päiväkirjaani yhden vaahteranlehden. Siru haluaa hakea minulle vaahteranlehden ja minä vihastun hänelle. Minä en ollut avuton.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä ympäröin yhden ympyrän kalenteriini ja huomaan inhoavana sairaalan valkoista pehmeyttä ja kynän rauhatonta suhinaa kun hoitaja merkitsee papereihin tilaani. Miksi pyörtymisestä otettiin niin iso juttu?
Toinen ympyrä.
Kolmas ympyrä.
Siru sanoo, että olen kalpea. Äiti näyttää siltä kuin ei olisi nukkunut päiviin. He molemmat ovat hiljaa neljäntenä päivänä ja sanovat, että pääsen pian kotiin. Heidän äänensä tärisevät, mutta minä halusin uskoa.
Minua oksettaa, väsymys painaa selän kumaraan ja ihoni näytti vahamaiselta auringonvaloa vasten. Viides päivä oli yhtä tuskaa ja hoitaja käy tarkistamassa minua joka päivä. Hän on nuori ja kokematon - jauhaa purkkaa ja valittaa tylsästä työpäivästään. Minä torkahdan aina kun hän puhuu entisestään poikaystävästään.
Kuudentena päivänä lääkäri ei sano mitään minulle. Nyökkää vain vakavana ja taputtaa lempeästi olkapäilleni. Kun nukahdan kaksi yli yhdeksän aamulla, tuntuu kuin olisin pudonnut pohjattomaan kuiluun, josta ei päässyt enään ylös.