Ensiksi, anteeksi että luvussa kesti, vaikka se onkin ollut valmiina. Seuraavien lukujen pitäisi tulla vähän fiksumpaan tahtiin, kun ei ole enää mitään supererikoista meneillään
Hehee,
Resonanssi, kiitos! Ei nyt sentään mitään koko Voldemortin armeijaa
Luihuinen_89, oli tosi jännä lukea tuosta Dracosta juuri sen jälkeen kun olin kirjoittanut kyseisen ensitapaamisen
Kiitos kommentista!
Kiitos,
Kiiruna, jälleen aivan ihanasta kommentista! Olet jotenkin ihanan huomioiva, ja tosiaan olit noissa luvuissakin ihan oikeassa - yritän epätoivoisesti ehtiä kirjoitella lisää, mutta en ole onnistunut malttamaan mitään pitempää pätkää vielä istua poissa kesäauringosta niinä harvoina vapaahetkinä, joita on
Ja oijoi, en osaa vastata mitään fiksua, vaikka kommenttisi niin ihana olikin (: Kiitos myös virheistä, vaikka luen aina luvut läpi niin silti jotain jää
Gussie Mitterrand, ei järkevyydellä nyt niin väliä ole, jos kommentoi kuitenkin - olen otettu joka tapauksessa! Paljon kiitoksia ja tosi kiva, että olet jaksanut lukea! (:
Bonnie Smith, paljon kiitoksia! Ihanaa, että nauroit Dursley-kohdalle
Kiitos,
Wonderlander! Toivottavasti the poika-joka-elää ei ole pettymys (:
Luku 4
SyntymäpäiväjuhlatTaistelusta oli kulunut muutama päivä, ja Peter oli yhä Remuksen luona. Hänen vaimonsa Aurelia tulisi pian myös paikalle, sillä oli Harryn syntymäpäivä. Eikä mikä tahansa syntymäpäivä, vaan yhdestoista sellainen. Se oli tärkein heti seitsemännentoista jälkeen, ja Harry odotti sitä innolla. Samalla se olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi kaikki hänelle tärkeimmät ihmiset ennen kuin olisi aika lähteä Tylypahkaan. Mutta se ei ollut lainkaan huono asia.
James koputti Harryn olkapäähän, kun poika istui aamiaispöydässä syöden iänikuista puuroa.
”Siivoa huoneesi. Peter ja Aurelia majoittuvat sinne.”
”Mihin minä sitten menen?”
”Siriukselle tai Remukselle, riippuen siitä, joutuuko Sirius iltavuoroon.”
”Mutta sittenhän Tommy voisi tulla myös!”
”Kuinka niin?”
”Tommyn pitää mennä isälleen heti huomenna, eikä se tule takaisin ennen kuin minä lähden Tylypahkaan.”
”Jaa, no – katsos, Sirius tuli.”
Toden totta, ulko-ovi lennähti auki ja sisään marssi Harryn kummisetä viitta hulmuten.
”No?” James kysyi. Siriuksen ilme oli myrskyisä.
”Tuplavuoro! Minä eroan jos Rosmerta jatkaa tätä ylityöllistämistäni.”
”Se vain tykkää sinusta, ei se muuten sinua siellä pitäisi”, James oli lohduttavinaan.
”No jaa. Kunpa kuolonsyöjät järjestäisivät useammin yllätyshyökkäyksiä, niin Rymistyir saattaisi tajuta, että minut kannattaa pitää aurorina.”
”Älä viitsi”, sanoi Lily, joka oli tullut keittiöön juuri ajoissa kuullakseen Siriuksen toiveen. ”Harry, siivoa huoneesi.” Sitten Lily pyyhälsi pois.
”Niin”, James sanoi, kun Harry oli katsonut häntä merkitsevästi suu täynnä puuroa, ”voisivatko Harry ja Tommy olla sinun luonasi yötä?”
”Tietysti, mutta älkää hajottako ihan koko taloa. Ja nyt minun pitää mennä, nähdään päivällä.” Sirius kiirehti ulos ja oli jo ilmiintynyt pois, ennen kuin Harry oli saanut syötyä suunsa tyhjäksi.
James istui pöydän ääreen odottamaan, että Harry saisi syötyä aamiaisensa. Mutta kun Harry oli tyhjentänyt puurolautasensa, hän ei lähtenytkään siivoamaan huonettaan vaan alkoi voidella leipää. James vilkaisi poikansa kiireetöntä tahtia ja murahti: ”Hyvä on, minä käyn siivoamassa.” Harry virnisti samalla, kun tunki leipää suuhunsa. Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi.
Aamupäivä kului jännittyneen odottelun ja kuumeisen valmistelun merkeissä. Lisäksi Aurelie saapui, ja Harry huomasi, että hän oli yhtä äidillinen kuin aina ennenkin. Eihän Aureliella ja Peterillä lapsia tietenkään ollut, mutta huolehtivaisuudellaan ja ainaisella hössöttämisellään ja avuliaisuudellaan Aurelie vain teki niin äidillisen vaikutuksen kuin oli mahdollista.
Lily tuli erittäin hyvin toimeen Peterin vaimon kanssa ja käski Harryn ulos keittiöstä, kun naiset alkoivat valmistaa suklaamuffinsseja, ”koska miehet eivät ymmärrä leipomisesta ikinä mitään, mikä on tullut todistettua liiankin moneen kertaan”. Harry vaelteli tylsistyneenä pihalla, kunnes Remus ja Peter pyysivät häntä mukaansa kauppaan, jotta hän saisi syntymäpäivilleen kaikkea sellaista syötävää, mistä itse pitää.
Sen jälkeen, kun Pottereille oli kuljetettu valtavat lastilliset kaikkea hyvää ja Lily ja Aurelie olivat saaneet leipomuksensa valmiiksi, kello lähestyi kahta päivällä ja juhlavieraita alkoi valua paikalle. Koska ajat olivat levottomat, Potterit eivät olleet edes viitsineet kutsua kovin paljon porukkaa, vain lähiympäristön pojat, jotka Harry tunsi. Lisäksi kaikki, vaikka olisivat olleet jo kahdentoista vanhoja, tulivat yhdessä huoltajansa kanssa, ja jokainen paikalle saapunut aikuinen myös jäi sinne. Tietenkin.
Suklaamuffinssit, jotka Lily ja Aurelie olivat valmistaneet, olivat kerta kaikkiaan mahtavia. Niitä oli tehty kolme pellillistä mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ne oli kaikki syöty. Koska juhlavieraat olivat täyttyneet muffinseista, kakku tuotiin pöytään vasta myöhemmin iltapäivällä. Silloin Siriuskin oli päässyt töistä ja liittynyt seuraan.
Koska suurimmalla osalla pojista oli oma luudanvarsi, saatiin pystyyn huispausmatsi. Ne, joilla ei ollut omaa luutaa, vaihtelivat muiden kanssa.
Harry pääsi valitsemaan oman joukkueensa, ja muutaman talorivistön päässä asuva Morag, joka oli Harryn ikäinen, valitsi toisen joukkueen. Moragin lisäksi ainoa Harryn ikäinen paikalla oli Seamus; muut olivat vuoden tai pari nuorempia tai vanhempia.
Lily asettui keskelle pelikenttää, jota toimitti Potterien piha ja johon kuului yksi ainoa vanne. Pelissä ei olisi pitäjää, vaan molemmat joukkueet yrittäisivät tehdä maalin samaan vanteeseen.
”No niin”, Lily aloitti ja sai lähes huutaa, sillä kymmenestä malttamattomana liikehtivästä pojasta lähti väkisinkin ääntä. ”Kaikki muistavat, että liian korkealle ei saa lentää. Jos joku tekee niin, lopetamme pelin välittömästi. Ja muutenkin reilua peliä, kiitos. En halua joutua töihin tänään.”
”Miten niin joutua töihin?” hieman harvemmin Harryn luona käyvä Michael kysyi.
”Äiti on parantaja”, Harry selitti. Sitten pallot päästettiin irti ja hänen piti ponkaista Puhtolakaisu kuutosellaan ilmaan siepin perään.
Peli oli tiukkaa, ja sen aikana kaato tippui pari kertaa maahan. Nick oli jo toisella luokalla Tylypahkassa ja hän selitti aina kaikille, kuinka hän pyrkii viimeistään ensi vuonna Puuskupuhin tupajoukkueeseen. Hän jauhoi siitä kaiken aikaa, ja siksi muita nauratti, kun hän pudotti kaadon vahingossa maahan. Nickin isä oli kuitenkin paikalla, ja oli yleisesti tiedossa, että hän hemmotteli poikaansa piloille, eikä hän pitänyt siitäkään, että hänen pojalleen naurettiin.
”Rouva Potter, ettehän te voi hyväksyä moista käyttäytymistä!” Harry kuuli Nickin isän vaahtoavan Lilylle.
”Olihan se ilkeää, mutta ihan varmasti täysin tahatonta. Kyllähän tekin varmasti myönnätte, että Nick oli hauskan näköinen – varsinkin, kun hän on niin hyvä huispaaja, joka ei normaalisti – ”
”Te käyttäydytte epäaikuismaisesti, rouva Potter, enkä minä voi suvaita tuollaista käytöstä.”
”Anteeksi nyt, mutta tietääkseni minä tuomaroin tätä peliä, enkä voi käsittää, mitä minun pitäisi tehdä kyseiselle asialle. Jos teillä on jokin ehdotus, kertokaa se ihmeessä.”
Siinä vaiheessa sieppi liisi aivan Harryn pään ohitse, ja hän lähti sen perään. Kukaan peliä seuraavista aikuisista ei huomannut tilannetta ennen kuin nuoriso alkoi huutaa kannustusta Harrylle ja Michaelille, joka oli toisen joukkueen etsijä ja aivan Harryn kannoilla. Lily ja Nickin isä jatkoivat kuitenkin väittelyään – tai Nickin isä jatkoi ja Lily yritti sanoa väliin jotain, mutta seurasi todellisuudessa pelin kulkua.
”Minusta Nickin joukkueelle pitäisi antaa rangaistusheitto tai kaksi, koska eihän tätä tähän voi jättää.”
”Se oli vain pari pientä, epäilemättä tahatonta hihitystä. Sitä tapahtuu jatkuvasti – hyvä, Harry, enää pari senttiä!”
”Olen kyllä kerta kaikkiaan sitä mieltä, että – ”
Kukaan ei kuitenkaan saanut tietää, mitä mieltä Nickin isä kerta kaikkiaan oli, joskin hänen kantansa oli epäilemättä tullut selville, sillä Harry nappasi siepin ja kaikki puhkesivat suosionosoituksiin. Kaato oli pudonnut jo jonkin aikaa sitten maahan ja jäänyt sinne – täsmällisesti sanottuna silloin, kun siepin jahti oli alkanut – ja Peter oli kahmaissut pelissä olleen ryhmyn kiinni ihan turvallisuussyistä, sillä kukaan ei olisi kuitenkaan tajunnut enää väistää sitä.
Juhlat juhlittiin perinteisellä kaavalla, eikä Nickin isäkään enää kakun syömisen, muutamien aktiviteettien ja lahjojen avaamisen yhteydessä jaksanut liiemmin tehdä yksinkertaisista asioista katastrofaalisia, ja sen jälkeen olikin jo tullut pimeä. Pimeä tarkoitti sitä, että niiden vieraiden, jotka eivät joko asuneet aivan naapurissa tai olleet jäämässä yöksi, oli aika lähteä kotiin.
Ovelta vanhemmat toivottelivat Harrylle hyvää lukuvuotta Tylypahkassa ja kehottivat opiskelemaan ahkerasti. Harry hymyili ja nyökkäili kaikille, ja hän mietti, millaista olisi olla niin pitkän aikaa näkemättä näitä kaikkia ihmisiä. Mutta hän kuitenkin uskoi, että Tylypahka olisi eron arvoinen.
Tommy ei lähtenyt muiden mukana, mutta hänen vanhempansa, jotka pitivät pientä apoteekkia muutaman kadun päässä, joutuivat poistumaan muiden mukana. Ukrainasta saakka tuleva lähetys jonkin erikoisen olennon isovarpaita tulisi aivan pian, ja heidän olisi oltava vastaanottamassa sitä. Koska kaduilla ei ollut turvallista kulkea yksin, he lähtivät yhdessä ja vannottivat muita toimittamaan Tommyn turvallisesti Siriukselle.
”Ilman muuta, ilman muuta”, Remus vakuutteli ja James siirteli erityiskestäviä ilmapalloja pois Tommyn vanhempien kenkien päältä. Tommy oli Harryn kanssa testaamassa Harryn lahjaksi saamaa peliä, jossa piti arvata, mistä reiästä rupikonna kurkistaa ja lyödä sitä nuijalla ennen kuin se sukeltaa taas piiloon.
”Tommy!” hänen isänsä huusi. ”Tule tänne sanomaan hyvät yöt!”
Tommy ojensi nuijan, jolla oli hutkinut pelialustaa summamutikassa, Harrylle ja onnistui vahingossa litistämään hänen sormensa. Sillä aikaa, kun Tommy kuunteli vanhemmiltaan ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä, Harry kävi äitinsä luona parannuttamassa sormensa. Sen jälkeen he molemmat jatkoivat nuijalla hutkimista eivätkä jaksaneet pahemmin välittää, osuivatko rupikonniin vai eivät.
Kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla, jolloin Siriuksen toinen työvuoro alkaisi. Niinpä Lily, James, Sirius ja Remus valmistivat Harryn ja Tommyn matkaan kohti Siriuksen asuntoa; Peter ja Aurelie jäivät talonvahdeiksi ja Aurelie ryhtyi auttamishaluisena siivoamaan syntymäpäiväkutsujen jälkiä.
Harry ja Tommy olivat syöneet itsensä ähkyyn jo kaksi tuntia sitten, eli heihin uppoaisi pian lisää herkkuja. Siksi Remus otti kantaakseen korillisen kakkua, jokamaunrakeita, suklaasammakoita ja ksylitolilla makeutettua Drooblen toisiksi parasta purkkapallopurkkaa. Pojilla oli molemmilla mukanaan laukut, joissa oli vaihtovaatteet ja yöpaidat.
Vaikka yli kymmenvuotiaita harvoin vaaditaan pitämään aikuista kädestä kiinni ulkona liikuttaessa, Harrylta ja Tommylta sitä kuitenkin odotettiin. Tapaukset, joissa kuolonsyöjät olivat pilanneet näkyvyyden täysin yhtäkkiä ja kaapanneet vanhemmistaan eksyneet lapset, eivät olleet tavattomia. Kukaan ei liikkunut yksin enää sen jälkeen, kun aurinko oli laskeutunut ja hyökkääjiä oli vaikeampi havaita kuin päiväsaikaan. Harva liikkui muutenkaan.
Kun James huomasi liikettä tiellä heidän edessään, hän huomautti asiasta heti, ja aikuiset ryhmittyivät lasten ympärille vetäen taikasauvansa esiin. Lily ja Remus pitivät sauvattomilla käsillään tiukasti kiinni lasten käsistä ja James ja Sirius kulkivat ensimmäisinä valmiina kohtaamaan tulijat. Harry tunsi, kuinka Tommy hänen vierellään vapisi pelosta.
Tulijat paljastuivat kahdeksi mieheksi, jotka olivat suunnanneet taikasauvansa suoraan kohti Jamesia ja Siriusta. Tommy henkäisi terävästi ja Lily puristi lohduttavasti hänen kättään.
”Ernie?” James sanoi reippaasti mutta varuillaan.
”Piru vie, Jamesko se siinä!” toinen miehistä huudahti hätkähtäen. ”Minä jo luulin, että te olette joku kuolonsyöjäjoukkio, joka on vähän eksynyt reitiltään!”
”Sitä samaa me pelkäsimme teistä”, Sirius naurahti.
”No, me jatkamme tästä matkaamme. Jospa niitä kuolonsyöjiä vaikka sattuisi paikalle.”
”Ai, oletteko te partioimassa?” James kysyi yllättyneenä.
”Jep, sitä juuri. Ja huomenaamuna töissä. Nähdään siellä sitten, oletan.”
”Kyllä, nähdään. Älkääkä sitten kirotko meitä, kun kuljemme tästä taas pian”, James lisäsi virnistäen.
Toinen miehistä voihkaisi, mutta sitten kumpainenkin heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa heidän ohitseen.
”Auroreita?” Lily kysyi ja Sirius ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Se on hyvä, sitten täällä on varmaan vähän turvallisempaa ainakin tänä iltana.”
”Niin, ellei sitten aleta miettiä sitä, miksi heidät on sijoitettu tänne”, James totesi synkästi ja Harry alkoi välittömästi vilkuilla tien sivuille. Tommy kuitenkin vinkaisi – ilmeisesti pelosta.
”Älä viitsi pelotella, James”, Lily ärähti.
”Hitto, minä myöhästyn, pakko mennä”, Sirius sanoi siinä samassa. ”Saan kuulemma potkut jos olen kerrankin vielä myöhässä. Kai te pääsette perille ilman minuakin?”
”Mene vain, minulla ei ole varaa alkaa maksaa sinun vuokaasi, minkä epäilemättä joudun tekemään jos jäät työttömäksi.”
”Kiitti, Sarvihaara.” Sitten kuului vain poksahdus ja Sirius kaikkoontui pois. Harry vilkaisi sivulleen ja huomasi, että Tommy oli aivan kalpea ja puristi Lilyn kättä kuin henkensä hädässä. Harrya ei kuitenkaan pelottanut.
”Saanko mennä isin kanssa edeltä?” Harry kysyi Remukselta ja muodosti äänettömästi Tommyn nimen. Remus, vilkaistuaan pikaisesti Tommyn kauhistunutta olemusta, ymmärsi Harryn idean ja tarttui Tommyn toiseen käteen. Nyt Tommylla oli aikuiset molemmilla puolillaan, eikä häntä enää pelottanut niin paljon. Lisäksi Harry, joka ei nähnyt koko tilanteessa mitään erityisen kammottavaa, hypähti iloisena isänsä vierelle.
James vilkaisi häntä ja tarttui hänen kädestään kiinni.
”Tämä on vakava tilanne, poika”, hän ohjeisti, ja Harry yritti olla nauramatta.
Kun he olivat perillä, aikuiset kävivät keskustelun. Harry ja Tommy istuivat sohvalla ja söivät jokamaunrakeita.
”Lily jää tänne teidän seuraksenne”, James ilmoitti hetken kuluttua.
”Äiti, ei”, Harry voihkaisi. Jos Lily olisi paikalla, he eivät saisi Tommyn kanssa hyppiä Siriuksen sängyllä, joka oli erittäin joustava ja kuin luotu siihen tarkoitukseen. Harry ja Tommy olivat jo monen vuoden ajan halunneet Siriukselle aina juuri sängyllä hyppimisen takia – ja myös sen, ettei Sirius käskenyt heitä nukkumaan.
”Miksi ei?”
”No… siksi.”
”Sitten minä jään.”
”Isi, ei!”
”No Remus.”
”Ei…”
”Te saatte joka tapauksessa kestää Siriusta”, James muistutti.
”Niin, mutta ei heti.”
”James”, Lily puuttui puheeseen, ”sinä olet aurori, sinä saat luvan jäädä tänne, ja me lähdemme Remuksen kanssa kotiin. Ja ei, Harry, ei vastaväitteitä. Hyvää yötä.”
Harry murjotti seuraavat kaksi sekuntia, mutta sitten Tommy pyysi häntä hyppimään Siriuksen sängylle niin, ettei James huomannut, koska oli levittämässä sohvaa vuoteiksi.
He ehtivät pomppia äänettä nauraen melkein kymmenen minuuttia, ennen kuin James tuli häätämään heidät pois.
”Tuoko se syy siis oli”, hän mutisi ja patisti poikia syömään iltapalaa. Iltapalaan kuului pienet palat leipää, koska enempää Harry ja Tommy eivät pystyneet millään syömään. Ahdettuaan illan terveellisen osuuden itseensä he söivät suuret lautaselliset täytekakkua.
Harry ja Tommy päättivät jatkaa peliä, jossa hutkittiin nuijalla, samalla kun James yritti tehdä joitakin paperitöitä. Koska nuijan heiluttaminen oli äänekästä puuhaa, James valitti siitä pojille, mutta päätyi jossain vaiheessa kokeilemaan itse eikä malttanutkaan lopettaa.
”Älä varasta meidän peliä”, Harry marmatti ja sai siitä hyvästä nuijaniskun päähänsä. Ei kuitenkaan kovaa, ihan hipaisun vain.
Kun James kohta malttoi luopua nuijasta, Harry ja Tommy olivat jo hetkellisesti kyllästyneet peliin ja päättivät mennä syömään jokamaunrakeita.
Sinä aamuna koitti Harryn siihenastisen elämän suurin päivä, päivä, jota hän oli odottanut innolla niin pitkään kuin hän saattoi vain muistaa. Aina, kun joku hänen naapurustostaan oli saanut kirjeen ja lähtenyt kohti Tylypahkaa, Harryn odotus oli kasvanut monta kertaa suuremmaksi ja hänestä oli tullut entistä malttamattomampi. Niinpä hän tuskin pysyi nahoissaan, kun hänen oma suuri päivänsa vihdoinkin koitti.
”Pue nämä yllesi”, Lily sanoi ja heitti Harryn tuolinselkämykselle hyvin epämääräisiltä näyttävät vaatteet. Harrylla kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, miksi ne olivat niin epämääräiset: ne olivat jästivaatteet.
”Ei, äiti, en minä noita halua pistää! Minähän pääsen Tylypahkaan nyt, anna minä pistän koulukaavut, joohan?”
”Ei, vasta junassa. King’s Cross on jästiasema, se on täynnä jästejä siis, etkä sinä saa erottua joukosta. Tai no, erotut luultavasti muutenkin, mutta sittenhän sinua vasta hulluna pidettäisiin, jos sinulla olisi joku ihmeellinen kaapu päällä.”
”Mutta äiti, sinä olet aina sanonut, että jästeilläkin on muoti, että he pukeutuvat aina välillä mitä erilaisimpiin vaatteisiin. Kai minä nyt voin edes kaavun pistää?”
”Et voi. Emme halua herättää huomiota.” Niine sanoineen Lily kääntyi ja lähti pois huoneesta jättäen Harryn mutisemaan itsekseen. Äitinsä lähdettyä Harry ei jäänyt vitkuttelemaan vuoteeseensa, muttei kuitenkaan pistänyt äidin tuolille laskostamia jästivaatteita päälleen. Sen sijaan hän lähti pyjamassaan kohti keittiötä ja meinasi matkalla kompastua valtavaan arkkuunsa, jonka päällä lojui tyhjä häkki.
”Isä”, hän sanoi heti ylitettyään mahtavan esteen ja päästyään keittiöön.
”Huomenta”, James vastasi lehden takaa ja oli ilmeisesti jatkamassa, mutta Harry alkoi puhua keskeyttäen hänen aikeensa.
”Äiti väittää että minun pitää pistää jästivaatteet junaan!”
”Äitisi väittää aivan oikein”, James sanoi.
”Mutta eihän se käy!” Harry valitti. ”En minä niissä voi mennä Tylypahkan-junaan!”
”Ai? Etkö halua siis mennä ollenkaan?” James kysyi, laski lehteään vähän alemmas ja kohotti Harrylle kulmakarvojaan kysyvästi.
”No totta kai haluan!” Harry närkästyi. ”Mutta enhän minä voi mennä jästivaatteissa! Kaikkihan luulevat, että olen jästisyntyinen tai jotain!”
”Ja sekö muka olisi paha asia?” paikalle saapunut Lily kysyi terävästi.
”No ei”, Harry sanoi, joskin hieman epäröiden. Oikeasti hän ei pitänyt sellaisesta ollenkaan, mutta ei hän niin voinut sanoa jästisyntyisen äitinsä kuullen. ”Se vain, että eihän se olisi totta.”
”Mutta aina sinä voisit sitten korjata heidän käsityksensä”, Lily tuhahti ja hänen äänensävystään oli selvästi tulkittavissa, että hän ymmärsi vallan mainiosti, mitä hänen poikansa mielessä liikkui. ”Menen pesemään loput sukkasi. Miten sinulla voikin olla niitä niin hirveästi?”
Harry vain kohautti olkapäitään ja kääntyi jälleen isänsä puoleen. ”Siis ihan oikeasti, et sinä voi pakottaa minua menemään niissä vaatteissa Tylypahkaan!”
”Et sinä Tylypahkaan niissä menekään, poika hyvä”, James vastasi. ”Eihän siinä nyt mitään järkeä olisi. Mutta junaan sinä kyllä menet, anteeksi nyt vain.”
”Mutta
miksi? Miksi ihmeessä pitää mennä jossain niin tyhmissä vaatteissa – ”
”Nyt loppui, jooko. En jaksa enää kuunnella. Sinä menet niissä vaatteissa, jotka äitisi sinulle valitsi. Ole vain kiitollinen, että hän tietää jästien muodista jotain. Jos vaikka sattuisit näkemään asemalla kivan tytön, joka on jästisyntyinen, ja olisit pukeutunut ihan typerästi joihinkin velhosyntyisten valitsemiin vaatteisiin…”
”Niinkö sinulle kävi?” Harry ihmetteli. ”Kun näit äidin?”
James nauroi. ”Ei nyt ihan niinkään.”
”Miten sitten?”
”Kuten sanoin, pistä nyt ne äitisi valitsemat vaatteet päällesi. Jos menisit kaavussa Tylypahkan pikajunaan, erottuisit sieltä, koska kaikilla on jästivaatteet. Niin se on aina ollut ja niin sen myös pitää aina olla, koska asema on täynnä jästejä. Kun juna on lähtenyt liikkeelle, voit vaihtaa kaapuun. Mutta sitä ennen – housut ja paita, Potter!”
Harry näytti isälleen kieltä. Tämä oli ottanut tavakseen silloin tällöin kutsua Harrya sukunimellä, koska siihen hänen kuulemma pitäisi Tylypahkassa tottua.
Isän sanoihin oli kuitenkin tyytyminen, eikä Harry voinut muuta kuin lähteä kohti huonettaan pukeutumaan, sillä eihän hän sentään halunnut missään nimessä myöhästyä junasta. Matkalla poispäin keittiöstä hän ei kuitenkaan voinut olla mutisematta: ”Miksi juuri
minun täytyy pistää jotain sellaista…”
”Hei, älä valita!” James huusi hänen peräänsä. ”Joudun minäkin jästikamoissa menemään!”
”Ai joudut?” Harry kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan epäuskoisena isäänsä.
”No totta kai joudun, mehän menemme keskelle jästiasemaa.”
Harry tuijotti isäänsä hetken suu auki, mutta juoksi sitten huoneeseensa pukeutumaan, eikä häntä enää lainkaan haitannut joutua pitämään tyhmiä yksinkertaisia jästivaatteita.
Matka King’s Crossille oli äärimmäisen tylsä ja ylipäätään ihan hirveä. Harry ei olisi enää lainkaan malttanut odottaa – no hyvä on, ei hän ollut muutenkaan malttanut – mutta asiaa ei helpottanut lainkaan se, että he matkustivat sinne jästien taksilla, joka maksoi Harryn äidin mukaan paljon jästirahaa. He istuivat taksissa pienen iäisyyden, ja Harryn oli ihan pakko pariin kertaan kuiskata vieressään takapenkillä istuvalle isälleen valitukset siitä, kuinka typerää oli mennä jollain niin hitaalla kulkuneuvolla, kun taikakeinoin matka olisi sujunut parissa sekunnissa. Hänen isänsä ei kauheasti pitänyt siitä, että hän kuiskasi niin, koska häntä oli monen monta kertaa kielletty puhumasta mitään velhomaailmasta. Niinpä James jätti Harryn kommentin täysin oman onnensa nojaan, ja Harry murjotti koko loppumatkan, joskin hänen oli pakko kurkistella siinä samalla innoissaan ikkunasta ulos. Aivan pian… aivan pian…
Ja niin he lopulta olivat perillä. He nousivat ulos taksista, Lily maksoi ja taksikuski nosti Harryn matka-arkun alas.
”Mihin sitä ollaan matkalla, hautajaisiinko?” taksikuski vitsaili. ”Tämähän painaa kuin synti!”
James ja Lily nauroivat vähäsen, mutta Harry pysyi vaiti, koska hän ei oikein ymmärtänyt jutua. ”Ei sentään”, Lily sanoi. ”Poika tässä on vain lähdössä taas vuodeksi sisäoppilaitokseen. Matka-arkku on kerta kaikkiaan paras paikka hänen tavaroilleen, muutenhan ne hukkuisivat eikä hän saisi niitä pakattua taas takaisin tullessaan, kun matkalaukut ovat niin epäkäytännöllisiä.”
”Aa, niin, aivan, no se selittääkin”, taksikuski sanoi. ”Hyvää kouluvuotta vaan sinulle, poika”, hän toivotti, ja Harry kiitti kauniisti. Sitten taksikuski ajoi pois ja James lähti hakemaan kärryjä, joihin matka-arkun voisi nostaa. Hän palasikin aivan pian, ja ihan yhtä pian arkku oli kärryissä joita James työnsi, ja he olivat kaikki kolme kävelemässä kohti laituria, jolla Harry ei ollut vielä koskaan vieraillut.
”Hirmu paljon jästejä”, hän sanoi ja katseli ympärilleen. Kaikilla oli jästivaatteet ja kaikilla näytti olevan kiire jonnekin. Junat tuuttailivat ja pari pillinvihellystäkin kuului, kauheasti huudeltiin eri asioita, jotkut juoksivat, joillain oli monta laukullista tavaraa ja joillain vain ihmeellisiä pieniä salkkuja.
”Harry kiltti, ei vielä täällä”, Lily pyysi, ja Harry vaikeni. Hän alkoi nyt hiljalleen ymmärtää, miksi hänet oli pakotettu pukeutumaan jästiksi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt niin paljon jästejä kerrallaan kuin nyt täällä! Hän pohti, kuinkakohan moni oli oikeasti velho ja vain pukeutunut jästiksi, mutta hän ei uskaltanut kysyä.
Viimein he tulivat laiturille yhdeksän. Harry katsoi laiturin kymmenen suuntaan ja näki paksun pylvään.
”Tuostako me menemme?” hän kysyi.
”Joo”, James vastasi, ”mutta odotetaan vielä vähän. Sinne taitaa juuri olla joku menossa.”
Harry tähyili ympärilleen ja huomasi kuin huomasikin viiden hengen porukan, joista yksi työnsi samankaltaista matka-arkun sisältävää kärryä kuin mikä Harrylla oli. Porukassa oli neljä aikuista, jotka tähyilivät valppaina ympärilleen, ja heidän keskellään Harry oli näkevinään pienen pojan. Porukka hölkkäsi kiireisen näköisenä suoraan kohti tolppaa.
”Hei, onko tuo Kingsley?” Harry kysyi tunnistettuaan tummaihoisen miehen, joka oli pari kertaa käynyt heillä vierailulla.
”Joo, mutta olehan nyt hiljaa. Etkö huomaa, ketä siinä saatetaan?”
Harry yritti katsoa vielä tarkemmin, ja näki kuin näkikin vilauksen keskellä hölkkäävästä pojasta juuri ennen kuin joukkio juoksi sulavasti pylvään läpi.
”Oliko se Neville Longbottom?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei ollut lainkaan hätkähtänyt, vaikka viisi ihmistä oli juuri kadonnut jäljettömiin.
”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”
”Miten hänet päästetään Tylypahkaan? Eikö se ole aika turvatonta?”
”Siellä on Dumbledore”, James sanoi. ”Ja muutenkin todella mittavat turvatoimet. Hänen on varmasti turvallisempaa siellä kuin kotonaan – tai no okei, ehkei ihan, koska salaisuudenhaltijaloitsua ei noin vain murretakaan.”
”Eiköhän mennä”, Lily sanoi, ja he lähtivät kävelemään rauhassa kohti tolppaa. ”Muuten, Harry. Älä sitten tuijota Nevilleä junassa ja koulussa pahasti, jooko. Hänelle ei varmasti ole helppoa tulla Tylypahkaan sellaisen taustan kanssa. Hänen isoäitinsä on tiukka kasvattaja, vaikka muuten mukava ihminen onkin, eikä Nevillen tilannetta varmasti helpota se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Joten yritä edes olla kiltti hänelle, jooko?”
”Joo, totta kai”, Harry vastasi. Hän ajatteli, että Neville oli varmasti kunnon kusipää, olihan tämä ainoa Voldemortin kirouksesta henkiin jäänyt, oikea julkkis ja sankari. Varmasti hän ei puhunut mistään muusta kuin omasta loistokkuudestaan.
Juuri silloin he saapuivat tolpan luo. ”Pysähdytään tähän hetkeksi”, James sanoi.
”Miksi?” Harry kysyi. Hän olisi jo halunnut päästä laiturille.
”Etteivät jästit epäile mitään. Jutellaan tässä ihan vähän aikaa vain.”
”Mistä me jutellaan?”
”No ei meidän tarvitse mistään varsinaisesti jutella, kunhan nyt vain ollaan tässä hetkinen.”
”Mutta sinähän aina sanot, että jästit eivät huomaa mitään!”
”Eivät huomaakaan, mutta jos emme ole varovaisia, he alkavat huomata, ja sitähän me emme halua, vai mitä? No niin, eiköhän tämä riitä. Ei, Harry, älä ihan vielä.” James tarttui kiinni Harryn käsivarresta. ”Ei näinä aikoina voi noin vain mennä tuntemattomaan paikkaan. Mistä me tiedämme, vaikka sinne olisi tullut kuolonsyöjiä?”
”Anteeksi.”
”Okei, Harry, otahan kiinni kädestäni”, Lily sanoi ja ojensi kätensä Harrylle.
”Mitä! En varmasti ota! En minä voi mennä tuonne noin ja pitää äitiä samalla kädestä kiinni…”
”Äh, voi hyvänen aika…” Lily mutisi ja tarttui kiinni Harryn käsivarresta samalla, kun astui sujuvasti täysin kiinteältä näyttävän tolpan läpi. Harry seurasi perässä, osin koska Lily kiskoi häntä ja osin koska hän ei malttanut odottaa laiturille pääsyä. James tuli aivan heidän perässään Harryn kärryjä työntäen.