SparklingAngel, paljon kiitoksia kommentista! Ihanaa, ettet ole hylännyt tätä ficciä
Arion, suurkiitokset kommentista! Olipa kiva, kun huomasit luihuisten puuttumisen tuosta listasta. Halusin ottaa mukaan noita tupia koskevia ennakkoluuloja vielä tuohonkin
Luulen, että luihuiset pakenivat omaan oleskeluhuoneeseensa - onhan sekin aika suojattuna tyrmissä! Aivan ihanaa, että tykkäsit McGarmiwasta! Tuo Siriusta koskenut juttu oli siis se komennuskirouksen poisto. Sen takia kaikki tiesivät, mistä oli kyse
Lasikeiju, ihanaa kuulla, mistä olit pitänyt!
James siis poisti Siriuksesta sen uudenlaisen komennuskirouksen. Kysy ihmeessä, jos muistat muitakin kysymyksiä - voi olla, että olen unohtanut tekstissä vastailla johonkin
Paljon kiitoksia kommentista!
Ennuski, jee ihanaa kun kommentoit, ja huippua kuulla, että tämä on ollut jännittävä! Toivottavasti pidät jatkostakin. Kiitos!
A/N: Tokavika luku! Apua! Viimeinen luku on tosi tynkä, joten tavallaan tämä on viimeinen kunnon luku. Huiii!
Luku 34
Voima, jota pimeyden lordi ei tunneHarry, Neville, Ron ja Hermione väittelivät kuiskaten. Kaikkialla oli hiljaista ellei laskettu erikoista huminaa, joka kuului linnan seiniä ympäröivistä puista. Ne taisivat yhä edelleen liikkua hieman itsekseen. Mutta mitään taistelun ääniä ei kuulunut, ja lapset olivat erimielisiä siitä, pitäisikö heidän mennä selvittämään syytä siihen vai ei.
”Miten me muka voisimme edes olla hyödyksi täällä”, Harry vetosi. ”Emmehän me edes tiedä, milloin meitä tarvittaisiin.”
”Älä viitsi, Harry”, Hermione sanoi alentuvasti. ”Sinä tiedät, ettemme me voi olla hyödyksi kuitenkaan.”
”Minusta meidän pitäisi etsiä joku vastaava paikka, mutta jossa olisi ikkuna”, Ron sanoi.
”Ei, minä kannatan Harrya”, Neville sanoi. ”Meidän on pakko tehdä jotakin, ja täällä ollessamme emme edes saa selville, mitä se voisi olla.”
”Mutta jos me menemme nyt aikuisten luo, he vain käskevät meidät Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen”, Hermione sanoi.
”En minä oikeastaan usko”, Harry totesi, ”koska näithän itsekin, ettei Dumbledorellakaan ollut aikaa edes sanoa, mihin meidän tarkalleen pitäisi mennä.”
”Mutta ehkä heillä nyt on aikaa”, Ron huomautti, ”kun mitään ei kuulu tapahtuvan.”
”Ei, nyt saa riittää”, Neville puuskahti niin voimallisesti, että kaikki hätkähtivät. ”Te saatte mennä mihin haluatte tai olla menemättä, mutta minä lähden nyt katsomaan, mitä täällä oikein tapahtuu. Se ennustus koski minua. Se sitoo minua. Te voitte päättää itse, mitä te teette, mutta minä en.”
”Neville”, Hermione sanoi pehmeästi, ikään kuin lohduttaen, ”sinä saat päättää ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ei ennustus pakota sinua mihinkään. Sinä teet omat valintasi.”
Neville kohautti harteitaan ja vetäisi kuvakudoksen syrjään. Harry oli ensimmäisenä seuraamassa häntä, ja muut tulivat vastusteluistaan huolimatta perässä.
He menivät Neville johdolla ikkunan ääreen. Oli aika vaikea tirkistellä puiden oksien välistä, niin tiheitä ne olivat, mutta he saattoivat silti nähdä kuolonsyöjät. Nämä olivat liikkuneet hieman, ilmeisesti jonkinlaiseen taistelumuodostelmaan. Mutta lisää kuolonsyöjiä paikalle ei ollut tullut, mistä Harry oli sekä yllättynyt että hyvillään.
Korkealta tornista kuului jotakin epämääräistä ääntä, kuin jokin valtavan iso lohkesi kirskuen rikki. Harry pisti päänsä uhkarohkeasti ulos ikkunasta, vaikka Hermione sihahti hänelle vihaisena, ja näki jonkin valtavan vihreän kasvin valloittavan parhaillaan yhtä linnan korkeimmista torneista. Kasvi oli suurelta osin oikein tavallisen näköinen, mutta siitä roikkui valtavia mustia pahkuroita, jotka olivat suhteettoman suuria suhteessa kasvin lehtiin. Kun hän siristi silmiään, hän erotti ihmisen tornin lähes peittyneestä ikkunasta, ja hän oli melko varma, että se oli professori Verso.
”Mikähän tuo kasvi on?” hän kysyi. Neville työnsi päänsä ikkunasta, katsoi hetken ja naurahti sitten.
”Tuo on takuuvarmasti kanuunakoiso”, hän sanoi vetäessään päänsä pois. ”Hyvä veto! Jos sitä häiritsee millään tavalla, vaikka heittää vahingossa pienen kiven sitä päin, se sylkee myrkyllisiä kanuunoita heittäjää kohti. Kuolonsyöjien ei parane edes vahingossa osua tuonne.”
”Ei kyllä omienkaan”, Hermione sanoi pienellä äänellä.
Neville myönsi sen olevan totta, mutta asia ei näyttänyt juuri haittaavan häntä. Harry epäili, että se johtui enemmänkin siitä, että Neville oli niin kasvin lumoissa kuin siitä, että Neville ei olisi ollut huolissaan ihmisistä.
Yhtäkkiä jostain kuului kova viuhuna, ja sitä seurasi kummallinen ääni. Harry yritti tähyillä ulos nähdäkseen, mistä se tuli, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän sulki silmänsä saadakseen paremmin päähänsä, miltä ääni kuulosti. Se kuulosti vähän samanlaiselta kuin valtava lintuparvi lehahtaessaan lentoon, mutta paljon
painavammalta.
”Hyi, katsokaa!” Ron huusi ja osoitti taivaalle.
”Mitä?” Harry kysyi. Myös Neville ja Hermione tähyilivät Ronin osoittamaan suuntaan.
Ron katsoi heitä silmät selällään. ”No noita! Valtava lauma lentäviä mustia luurankohevosia! Tulossa tännepäin!”
Hermione henkäisi. ”Ovatko ne
thesraleja?”
”Häh?” Harry, Ron, ja Neville sanoivat yhtä aikaa. Hermione selitti pikavauhtia thresraleista ja siitä, että vain kuoleman nähnyt saattoi nähdä ne. Ron värähti ja muuttui kalpeaksi. Harry oli jo kysymäisillään, kenen Ron oli nähnyt kuolevan, kunnes tajusi: tietenkin isänsä.
”Mitä ne tekevät?” Neville kysyi. ”Hyökkäävätkö ne?”
Ron pudisti päätään. ”Ei, ne vain lentää tänne ja pysyy lähellä linnan seinää, kiertelee tässä puiden lähistöllä. Ihan kuin ne vartioisivat linnaa.”
”Ehkä – ” Hermione aloitti, mutta ulko-oven avautuminen ammolleen keskeytti hänet tehokkaasti.
”Pyhä fletkumato sentään!” ovella seisova Hagrid parkaisi. ”Mitä te täällä teette?”
”Öh – ” Harry sanoi.
”Hagrid, ovatko nuo thesralit sinun?” Hermione kysyi.
Hagrid näytti tyytyväiseltä. ”Näitte ne, eh? Eivät ne mun oo, kylläkään, vaan Tylypahkan. Tylypahkan oma lauma. Mut mua ne tottelee.”
”Mitä nyt tapahtuu, Hagrid?” Harry kysyi.
”No te meette täältä pois ja pikkasen äkkiä!” Hagrid vastasi. ”Tää paikka ei sovi lapsille! Mitä teidän vanhemmatki ajattelis – ja sun mummis, Neville!”
Harry painoi päänsä. Hän oli varma, että hänen vanhempansa paitsi suuttuisivat Harrylle, olisivat äärimmäisen pettyneitä siitä, ettei Harry arvostanut omaa henkeään sen enempää. Hän saattoi melkein kuvitella niskassaan vanhempiensa katseet –
”Minun mummini varmasti tahtoisi, että olen juuri täällä missä olen”, Neville sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Tätä hän on toitottanut minulle koko ikäni. Että minun pitää tehdä osuuteni. Ja nyt minä aion tehdä sen.”
Hagrid tuhahti. ”Ihan tosi nyt, menkää sinne minne teiän pitää – ”
PAM. Huuto. Äänet tulivat ulkoa, ja kaikki rynnistivät ikkunaan katsomaan, mitä oikein tapahtui.
Kuolonsyöjät olivat vihdoin hyökänneet. Tai ainakin joku heistä. Harry kuuli jotain huutoa myös linnasta pari kerrosta ylempää, ja kun hän katsoi kuolonsyöjien rivistössä olevaa valtavaa mustaa tykinkuulan näköistä palloa, hän päätteli, että kuolonsyöjän kirous oli joko osunut suoraan kanuunakoisoon tai sitten joku heidän puoleltaan oli ohjannut sen sinne.
Heidän siinä katsellessaan muutama muukin kuolonsyöjä ryhtyi hyökkäykseen. Harry tunsi olonsa sen verran turvalliseksi puiden muodostamien kalterien takana, että hän saattoi rauhassa arvioida tilannetta. Vain kuolonsyöjien ensimmäinen rivistö tuntui hyökkäävän: muut seisoivat toimettomina.
”NYT POIS TÄÄLTÄ!” Hagrid karjui heidän vieressään niin kovaa, että Harryn korvat alkoivat soida. Edes Neville ei pistänyt siinä vaiheessa vastaan, vaan he lähtivät juoksemaan – mutta eivät puuskupuhien oleskeluhuoneeseen, vaan Nevillen perässä portaita ylös. Hagrid ei lähtenyt heidän peräänsä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät toiselle ikkunalle.
”Tässä ei ole mitään järkeä!” Hermione huusi. ”Meidän pitää mennä oikeasti suojaan.”
”Minä ainakin jään seuraamaan”, Harry sanoi, ja Neville nyökkäsi. Hermione katsoi epätoivoisena Ronia, mutta tämä vain kohautti harteitaan ja liittyi muiden viereen ikkunalle. Hermione huokaisi raskaasti, mutta tuli lopulta heidän seuraansa.
Kuolonsyöjien eturivistö lähetti ties minkä värisiä taikoja suoraan kohti puita. Oli hieman vaikea seurata tapahtumia puiden takaa, mutta Harrysta näytti siltä, että puut ottivat kyllä osumaa aivan tavalliseen tapaan, mutta lähes aina löytyi joku pelastamaan ne pahemmalta tuholta. Harry näki ainakin yhden puun syttyvät tuleen, mutta yhtäkkiä sen päälle virtasi vettä, ja se jäi paikoilleen seisomaan, hieman mustempana tosin.
Sitten ensimmäinen kirous lensi suoraan sinne, missä he seisoivat. He eivät ehtineet tehdä mitään muuta kuin rekisteröidä, että kirous lensi suoraan päin sitä ikkunaa, josta he kurkistelivat ulos. Harryn päässä välähti kysymys siitä, kuolisikohan hän nyt vai mitä kirous tekisi. Mutta juuri ennen kuin kirous yletti heihin asti, jokin astui sen eteen.
Hermione kirkaisi jälkijunassa. Harry astui askeleen taaksepäin. He kaikki tuijottivat, kuinka heidän eteensä siirtynyt puu väräjöi tummankeltaisena hetken. Sen lehdet lakastuivat ja putosivat maahan, mutta puu vain ravisteli itseään ja asettui sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen.
Kukaan ei sanonut mitään. Harry puisteli päätään. Hän ei ollut tajunnut, että totta kai hekin olisivat maalitauluja kuolonsyöjille. Jos he näkivät kuolonsyöjät, varmasti kuolonsyöjätkin näkivät heidät. Mutta Harry ei ollut tajunnut sitäkään, että puut suojelisivat heitä niin tehokkaasti.
Kuolonsyöjien hyökkäykset harvenivat. Kai puut olivat muuallakin torpanneet heidän yrityksensä. Pieni voitonriemun siemen alkoi kyteä Harryn rinnassa. Eivät he mitenkään voisi hävitä.
Mutta sitten kuolonsyöjien rivit yhtäkkiä siirtyivät niin vikkelästi, että se näytti lähes epätodelliselta. He tekivät tilaa jollekin. Harry nojautui lähestulkoon ulos ikkunasta nähdäkseen, miksi kuolonsyöjät tekivät niin. Hän erotti mustan kaavun, joka liehui aivan kuin ulkona olisi tuullut, vaikka muiden kuolonsyöjien kaavut roikkuivat raskaina paikoillaan. Tällä henkilöllä ei ollut huppua, ja Harry erotti valkoisen pään – valkoisen kaljun pään, jossa ei näkynyt nenää lähes ollenkaan, ja siinä vaiheessa hän vihdoin tajusi, ketä kuolonsyöjät väistivät, ja hän vetäisi kiireesti päänsä pois ikkunasta ja astui kolme askelta taaksepäin.
Voldemort oli tullut.
Voldemort asteli rauhallisesti kuolonsyöjiensä keskellä ja heilautti sitten pienesti sormeaan. Kuolonsyöjät liikkuivat taas, ja tällä kertaa Voldemortin eteen levittäytyi jonkinlainen parinkymmenen ihmisen henkivartio. Voldemort puhui, ja hänen äänensä kantoi kaikkien korviin, vaikka se ei ollutkaan huutoa:
”Hyvää iltaa. Olet järjestänyt meille mukavan yllätyksen, Dumbledore. Miksi sinä piilouduit puittesi taakse? Minä olen tässä, tule hakemaan.” Voldemort levitti kätensä, ja Harrya puistatti. Hän halusi nähdä kaiken, mitä ulkona tapahtui, mutta samalla häntä hirvitti katsoa. Hän vilkaisi pikaisesti ystäviään, ja huomasi, että Neville oli valahtanut aivan kalpeaksi. Lähes yhtä kalpeaksi kuin Voldemort.
”Minä sanoin sinulle, Dumbledore”, Voldemortin ääni kuului taas, ”että minä olen tässä. Minä odotan sinua.”
Mitään ei tapahtunut. Harry näki, kuinka Voldemort kallisti päätään. Ja sitten Voldemort kohotti taikasauvansa ja alkoi taikoa.
Harry ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Maa järisi, ja ilmassa näkyi jotakin mutta ei kuitenkaan mitään – Harry arveli, että ne olivat paineaaltoja. Puut yrittivät taistella niitä vastaan, mutta ei ollut mitään konkreettista, mihin tarttua. Puolet kaatui maahan, ja Harry tuijotti niitä kauhuissaan.
Sen jälkeen Voldemort astui askeleen eteenpäin ja alkoi loitsia tulta, joka lensi kuin leveä piiska suoraan puita päin. Muut kuolonsyöjät villiintyivät ja alkoivat syöstä kirouksia paljastuneista ikkunoista. Harry, Neville, Ron ja Hermione syöksyivät kuin sanattomasta sopimuksesta pois ikkunan ulottuvilta, mutta silti he kurkistelivat ulos vuoron perään.
Harry odotti jatkuvasti, että puut olisivat yksi kerrallaan syttyneet tuleen ja palaneet tuhkaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja jossain vaiheessa hän tajusi, että jonkun oli täytynyt alkaa taistella Voldemortia vastaan. Harry keräsi kaiken rohkeutensa ja kurkisti ulos ikkunasta. Saman tien joku syöksi kirouksen häntä päin, mutta tällä kertaa hän ehti väistää, minkä lisäksi lähistöllä ollut puu hyppäsi taas kirouksen eteen. Harry oli kuitenkin ehtinyt nähdä, että Voldemortin kiroukset eivät tosiaan päässeet edes puihin asti: Dumbledoren oli täytynyt alkaa taistella. Harry oli nähnyt välähdyksen tulta, joka oli kesken lentonsa kadonnut paksuna savuna ilmaan.
Jonkin aikaa he kuuntelivat taistelun ääniä vaiti. Vuoron perään joku uskalsi vilkaista pikaisesti ulos, mutta mitään muuta he eivät tehneet. Harry mietti, missä kaikki muut hänelle tärkeät ihmiset olivat. Kun hän katsoi ulos kolmannen kerran, hän näki usean kuolonsyöjän makaavan maassa. Muutama kuolonsyöjä oli niin lähellä, että jopa Harry olisi osunut heihin, mikäli olisi uskaltanut taikoa.
”Riittää!” Voldemortin taialla vahvistettu ääni kaikui yhtäkkiä läpi tilusten. Harry yllättyi siitä niin paljon, että riskeerasi taas vilkaisun ulos. Jossain kaukana vasemmalla käytiin epämääräistä kaksintaistelua toisen kerroksen ikkunan läpi, mutta muualla oli hiljaista. Voldemort ja Dumbledore eivät taistelleet enää. Harry toivoi, että linna ja puut olivat tarjonneet kiltalaisille tarpeeksi suojaa, jotta heidän joukkonsa eivät näyttäisi siltä kuin kuolonsyöjien joukot. Ne olivat nimittäin huvenneet huomattavasti, mutta Voldemortin ympärillä tuntui silti olevan sama henkivartio kuin aiemmin.
”Albus Dumbledore”, Voldemort sanoi. ”Sinun takiasi me olemme tässä tilanteessa. Oletko varma, että haluat tämän jatkuvan? Minä haastan sinut kaksintaisteluun!”
Harry pyöritteli päätään. Mitä järkeä siinä olisi? Hän oli lähes varma, että kiltalaiset johtivat tätä taistelua huomattavasti. Kuolonsyöjät eivät saisi vallattua Tylypahkaa. Niinpä hän järkyttyikin, kun jostain hänen yläpuoleltaan kuului jylisevä vastaus:
”Minä suostun.”
Hermione henkäisi terävästi. Ron pudisti päätään. Neville nipisti huuliaan yhteen, mutta ei näyttänyt niin järkyttyneeltä kuin he muut. Hän oli kuitenkin edelleen kalpea.
Lapsille ei edes tullut mieleen piiloutua, kun kiltalaiset kävelivät heitä kohti matkalla ulos. Ilmeisesti lähes koko kilta oli lähtenyt liikkeelle, Dumbledore etunenässä.
”Harry!” Lily kirkaisi kauhistuneena. Ihmiset katselivat, kuinka Lily juoksi muiden edelle ja nappasi Harrya olkapäästä niin, että se sattui. ”Mitä hittoa sinä teet täällä?”
Harry tuijotti lattiaan. Ei hänellä ollut mitään selitystä. ”Anteeksi”, hän sanoi. Lily päästi jonkinlaisen parkaisun ja kiskoi hänet halaukseen.
”Ei ole tosi!” kuului toinen naisen ääni. ”Ronald Weasley!”
Harry näki äitinsä kainalon alta, kuinka Ron mitä ilmeisimmin yritti vajota maan alle, tai siltä hän ainakin näytti. Harry näki myös, kuinka Molly Weasley marssi vihaisena Ronin luokse ja tarttui tätä korvanlehdestä. Molly oli paljon elävämmän näköinen kuin silloin, kun Harry oli nähnyt hänet viimeksi, mutta hänen kasvoillaan oli yhä hieman harmahtava väri.
”Älä edes yritä selittää!” rouva Weasley rähjäsi. Se oli aika turhasti sanottu, sillä Ron näytti siltä, että oli menettänyt puhekykynsä.
Lily päästi Harryn irti ja siirtyi halaamaan Hermionea. Harry kuuli äitinsä sättivän tätäkin, mutta hän oli huomannut myös jotain jännittävämpää: kiltalaiset olivat pysähtyneet, sillä Dumbledore oli vetänyt Nevillen syrjemmälle.
Neville näytti todella vakavalta. Dumbledore oli selin Harryyn päin, ja Harryn teki valtavasti mieli vaihtaa paikkaa, jotta voisi kuulla tai edes nähdä heidät paremmin. Molly kuitenkin sätti Ronia niin kovaäänisesti, ettei siitä ollut toivoakaan. Sitten Neville nyökkäsi, ja Dumbledore käveli takaisin muiden luokse ja alas portaisiin.
Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain seurasivat Dumbledorea, lapset mukaan lukien. Lily puristi tiukasti Harryn kättä, ja pian James tuli Harryn toiselle puolelle ja tarttui kiinni hänen hartiastaan. Harrysta tuntui, että häntä moitittiin samalla, kun hänestä pidettiin huolta. Juuri sillä hetkellä se tuntui erittäin mukavalta, sillä Harrysta oli aavemaista seurata Dumbledorea tyhjässä hiljaisessa linnassa, jossa heidän askeleensa kaikuivat korviahuumaavasti, eikä kukaan ei puhunut. Ihan kuin he olisivat olleet menossa hautajaisiin.
Eteisaulassa odotti Hagrid, joka yritti sanoa Dumbledorelle jotain, mutta Dumbledore nosti kätensä pystyyn, ja Hagrid hiljeni. Dumbledore leväytti eteisaulan ovet selälleen ja astui ulos näyttäen siltä kuin olisi menossa leppoisalle iltakävelylle eikä kaksintaisteluun maailman mahtavimman pimeyden velhon kanssa.
Neville hidasti hieman vauhtiaan, ja Harry yritti päästä hänen lähelleen kysyäkseen, mitä Dumbledore oikein oli sanonut. Harryn vanhemmat kuitenkin pitivät hänestä liian tiukasti kiinni.
Ulkona kuolonsyöjät olivat vetäytyneet hieman, jotta etuoven lähelle jäi tarpeeksi suuri tila kaksintaistelulle ja kaikille sen seuraajille. Kuolonsyöjät ja kiltalaiset levittäytyivät omille puolilleen niin, että heidän väliinsä jäi lähes huispauskentän kokoinen tyhjä tila. Kummallakin puolella ihmiset kerääntyivät hieman kaarevaan muotoon. Harry epäili, että vahva loitsu saattaisi juuri ja juuri ylettää puolelta toiselle, mutta tähtäämään siltä etäisyydeltä ei pystynyt.
Voldemort odotti kuolonsyöjiensä keskellä. Hän siirteli taikasauvaansa kädestä toiseen. Vaikka hän ei näyttänyt kauhistuneelta, hänestä puuttui silti se levollisuus, jota Dumbledore huokui. Dumbledore asteli rauhallisesti askeltensa rytmiä muuttamatta ihmisten luomalle aukealle, ja Voldemort lähti häntä vastaan. Harry huomasi Voldemortin kaavun liehuvan edelleen, vaikka ilmassa ei ollut tuulenvirettäkään.
Harry oli tullut vanhempineen ulos lähes ensimmäisinä, ja he ajautuivat Harryn mielestä epämiellyttävän lähelle kuolonsyöjiä, lähes kiltalaisten rivistön reunalle. Kun he asettuivat paikoilleen, Harry pääsi vihdoin sen verran irti vanhemmistaan, että saattoi kuiskata Nevillen korvaan niin hiljaa kuin mahdollista:
”Mitä Dumbledore oikein sanoi sinulle?”
Neville veti henkeä. Hetken Harry pelkäsi, ettei hän kertoisikaan, mutta sitten hän sanoi: ”Että minä voin auttaa, jos uskallan. Että minulla on mahdollisuus pelastaa meidät kaikki sillä voimalla, joka minussa on.”
Harryn suu loksahti auki. Hänen olisi varmaan pitänyt vastata Nevillelle jotain, mutta hän ei keksinyt mitään sellaista, minkä olisi voinut sanoa tarpeeksi hiljaa. Lähinnä hänen teki mieli huutaa keuhkojensa pohjasta kaikki maailman kysymykset. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika, joten hän pakottautui hengittämään, sulkemaan suunsa ja katsomaan, mitä tapahtui. Hänen oli kuitenkin pakko vielä vilkaista Nevilleä, joka oli yhä vain kalpea, mutta vaikutti muuten suorastaan pelottavan rauhalliselta ellei laskettu paria otsalla helmeilevää hikipisaraa.
Aukean keskellä Dumbledore kumarsi syvään. Harrya hirvitti. Voldemort nytkäytti pienesti päätään. Harrya kadutti, ettei hän ollut mennyt piiloon muiden oppilaiden kanssa ja vienyt Nevilleä turvaan mukanaan. Olisi ehkä ollut parempi olla näkemättä tästä mitään.
”Ennen kuin aloitamme”, Dumbledore sanoi, ”haluaisin esitellä sinulle erään henkilön.”
Voldemort tuhahti. ”Esittelyjen aika on ohi! Nyt on kyse vain sinusta ja minusta ja siitä, kuka on kaikkein suurin velho!”
Dumbledore huokaisi. ”Voi, Tom. Sinun olisi jo aika ymmärtää, että milloinkaan kyse ei voi olla vain kahdesta ihmisestä.”
”Älä ole naurettava!”
”Minä haluan esitellä sinulle Neville Longbottomin”, Dumbledore sanoi. Neville näytti päättäväiseltä. Hän oli puristanut suunsa tiukaksi viivaksi. Dumbledore ojensi kätensä Nevilleä kohti, ja Neville astui esiin kiltalaisten rivistöstä. Harry huomasi, että hän vapisi vähäsen, mutta ei läheskään niin paljon kuin Harry itse olisi vapissut, jos hänet olisi käsketty Voldemortin eteen.
”Urhea poika”, Lily mutisi.
Harry nyökkäsi, vaikka luultavasti äiti ei ollutkaan puhunut hänelle.
Neville käveli Dumbledoren viereen ja jäi siihen seisomaan. Voldemort naurahti. ”Miksi sinä haluat minulle tuon surkimuksen näyttää?”
”Siksi”, Dumbledore sanoi yhä edelleen täysin rauhallisena, kuin olisi rupatellut teekupillisen äärellä, ”koska halusin sinun näkevän, mikä sinut tulee tuhoamaan.”
Nyt Voldemort nauroi kunnolla. Hän heilautti päänsä taakse ja vain nauroi. Muutama kuolonsyöjä yhtyi nauruun. Dumbledorea se ei kuitenkaan hätkähdyttänyt, ja Harry oli ylpeä, kun Neville ei edes laskenut leukaansa alas. Itse asiassa Neville nosti sitä hieman ylemmäs ja katsoi suoraan kohti Voldemortia.
”Tuoko muka?” Voldemort kysyi ja nauroi vielä lisää. ”Ihan totta, Dumbledore! Edes sinä et voi tosissasi uskoa tuollaiseen, vaikka muuten uskotkin kaikennäköiseen soopaan!”
”Kyllä vain”, Dumbledore sanoi. ”Sinä olet itse kuullut sen ennustuksen.
Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi – ”
”Tuo on naurettavaa!” Voldemort huusi. ”Tuolla rääpälellä ei ole voimaa kukistaa minua! Eikä sinulla sitä paitsi ole mitään varmuutta siitä, että poika on juuri tuo Longbottom. Se voi olla myös joku toinen, ja minä voin todistaa milloin tahansa, että ennustus on väärässä. Voin tappaa heidät heti – ”
Harry ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Hän ei ehtinyt tajuta edes, että jotain tapahtui. Siinä vaiheessa, kun hän ymmärsi, että Voldemort oli loitsinut häntä kohti, hän oli jo väkisin raahautunut kontallaan vain parin metrin päähän Voldemortista ja aivan kuolonsyöjien viereen. Harry kömpi pikaisesti ylös ja tajusi kauhukseen, että myös hänen vanhempansa olivat siinä, juuri nousemassa ylös.
Voldemort naurahti ja näpäytti taikasauvaansa. Harry tunsi taian voiman saman tien: hän ei pystynyt liikkumaan, ei millimetriäkään. Hän yritti kääntää päätään nähdäkseen vanhempansa, mutta pää ei kääntynyt, ja Harry näki vain sivusilmällään äitinsä, joka tuijotti Voldemortia silmät vihaisina leiskuten. Äitikään ei selvästi pystynyt liikkumaan.
Sitten Harry siirsi silmiään niin paljon kuin mahdollista, ja erotti juuri ja juuri Dumbledoren. Harry ei käsittänyt, miksi Dumbledore ei vapauttanut heitä, mutta sitten hän säikähti, kun näki Dumbledoren ilmeen. Se oli ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin tyyni, mutta Harry ei osannut tulkita sitä sen enempää.
”No niin”, Voldemort sanoi. Hän puolestaan tuntui selvästi nauttivan tilanteesta. ”Katsopa tätä, arvon Dumbledore, joka viivytät meidän kaksintaisteluamme.”
Voldemort kääntyi niin nopeasti, että Harry ei ollut uskoa sen olevan mahdollista. Harry näki Dumbledoren ottavan askelen eteenpäin, mutta edes Dumbledore ei ehtinyt pysäyttää sitä kirkkaanvihreänä loistavaa kirousta, joka matkasi suoraan kohti Harryn äidin rintaa. Jossain kuin toisessa maailmankaikkeudessa kuului kohahdus, kun ihmiset reagoivat näkemäänsä.
Jotakin mustaa välähti Harryn silmien editse. Kesti kokonaisen sekunnin ennen kuin hän tajusi, että joku kuolonsyöjistä oli heittäytynyt kirouksen eteen. Harry tuijotti silmät suurina maassa makaavaa hyvin selvästi kuollutta ruumista, jonka kasvoja peitti maski. Sitten hän vilkaisi äitiään, joka näytti vahingoittumattomalta, mutta jonka silmät olivat aivan ammollaan ja kimaltelivat kyyneleistä.
”Ei voi olla”, Voldemort sanoi hiljaa. ”Kuka – ?” Hän näpäytti taikasauvaansa, ja maassa makaavan kuolonsyöjän naamari suli pois.
Kyseessä oli Harrylle täysin vieras mies. Harry ehti rekisteröidä todella tummat hiukset ja koukkuisen nenän, kun kirousten ryöppy tuli suoraan heitä kohti – tai ei heitä kohti vaan Voldemortia, sillä ilmeisesti kiltalaiset olivat päättäneet, että tämä ei ollutkaan oikea kaksintaistelu.
Voldemort ärjäisi ja heilutti taikasauvaansa, mutta vaikutti melkein siltä kuin nimenomaan hänen ärjäisynsä olisi saanut aikaan sen valtavan kuplamaisen kilven, joka torjui kaikki kiroukset valtavan ryminän saattelemana. Harry tunsi, kuinka joku tarttui häntä käsivarresta, ja huomasi pystyvänsä liikkumaan. Parin askeleen päästä hän tajusi, että hänen isänsä kiskoi sekä häntä että Lilyä vauhdilla kohti kiltalaisten joukkoa, ja Harry ryhtyi itsekin juoksemaan kunnolla.
Harryn äiti nyyhkytti ja sopersi jotain, mutta meteli oli niin kova, että Harry ei saanut siitä selvää. Sitten Voldemort ärjäisi uudestaan, ja hänen valtava suojansa ilmestyi taas, mutta nyt se jatkoi laajenemistaan hänen ympärillään. Ihmiset laukoivat sitä kohti yksittäisiä kirouksia, mutta ne eivät tehneet jälkeäkään. Kuolonsyöjät seisoivat hiljaa kuin aaveet.
”Severus”, Lily sanoi, kerta toisensa jälkeen, ja tuijotti kuin kivettyneenä aukealla makaavaa ruumista. James puristi Lilyn kättä ja Harryn kättä, ja Harry tuijotti kauhuissaan alati kasvavaa läpinäkyvää kuplamaista kirouksenkestävää jotakin.
Sitten Dumbledore alkoi toimia. Hän heilautti taikasauvaansa suuressa kaaressa, ja Voldemortin suojuksen ympärille alkoi ilmestyä köysiä, jotka puristivat sitä kasaan. Voldemort irvisti. Harry vilkaisi Nevilleä, joka seisoi Dumbledoren takana taikasauva ojossa mutta tietenkin täysin hyödyttömänä. Kukaan ei uskaltanut mennä kiskomaan häntä pois, jotta ei olisi häirinnyt Dumbledorea.
Voldemort irvisti vielä pahemmin ja vetäytyi kyyryyn, kun Dumbledoren köydet puristivat kilven yhä pienemmäksi. Mutta sen jälkeen Voldemort nousi entistä voimallisemmin suoraksi, levitti kätensä ja lennätti samalla köydet vihreiksi kipinöiksi taivaalle.
”Nyt riittää!” Voldemort huusi. Dumbledore katsoi häntä rauhassa, sauvakäsi alakenossa. Se ei voinut olla oikein, ja Harryn teki mieli huutaa, että Dumbledoren täytyisi valmistautua, täytyisi olla valmiina iskemään –
Mutta Voldemort oli sitäkin valmiimpi. Hän oli ilmeisesti lopullisesti kyllästynyt taisteluun, sillä Harry tunnisti hänen Dumbledorea kohti loitsimansa vihreän kirouksen vaivatta. Dumbledore ei ehtinyt edes nostaa sauvakättään, ja kiltalaisten joukosta kuului hajanaisia huutoja – Harry taisi itse olla yksi huutajista – mutta yksi huuto kajahti ylitse muiden:
”EI!”
Se oli Neville, keskelle taistelua joutunut Neville, jonka Harry kauhukseen tajusi heittäytyneen eteenpäin. Kaikki tapahtui hidastettuna, ja Harry ehti toivoa, että kirous muuttaisi suuntaansa, että Neville muuttaisi suuntaansa, että Dumbledore tekisi jotakin, mutta mitään ei kuitenkaan voinut muuttaa: kirous lensi suoraan kohti Dumbledorea ja Neville suoraan Dumbledoren ja kirouksen väliin, ja kirous iskeytyi suoraan Nevillen kylkeen. Hetken Neville loisti kammottavaa vihreää valoa, kun hän rojahti vatsa edellä maahan ja jäi siihen.
