Kirjoittaja Aihe: Salkkarit, Elämä ilman Annikaa [Annika/Miles, S]  (Luettu 3100 kertaa)

Emu_

  • ***
  • Viestejä: 175
Nimi: Elämä ilman Annikaa
Author: Emu_
Pairing: Annika/Miles
Rating: S
Fandom: Salatut elämät, Annika ja Amerikan unelma- kirja
Genre: Het, Romance, Angst
Varoitukset: itsetuhoisuus
Disclaimer: Annika ja Amerikan unelman juoni kuuluu Outi Ikoselle, ja muuten Annika Sievinen kuuluu Salatut Elämät-sarjan tekijöille. En yritä saada näillä rahaa, vaan leikin pikkuisen mahtavilla hahmoilla.
Summary: Millaista Milesin elämä onkaan sitten kun Annika on sanonut hyvästit ja palannut Suomeen?
A/N: Elikkäs mä luin ton Annika ja Amerikan unelman varmaan kahdessa tunnissa, ja mun päässä alko raksuttaa aivan valtavasti. (; Tää ei oo mikään kauheen hyvä, ja ehkä hieman pitkäveteinenkin, mut mä meinasin ite alkaa itkee ku kirjotin tätä. :'D Oon vähän herkkä ihminen.

***

Musta tuntui, että mun elämä ei ollu mitään muuta kuin pelkkää jalkapalloa tai bileitä. Naisia mulla olisi ollut tarjolla vaikka jokaiselle sormelle, mutta mä en jaksanut kiinnostua täysin muodottomista, langanlaihoista mannekiini tytöistä.
 
Ja sitten yhtenä päivänä, mä näin Annikan ekan kerran koulussa. Opo esitteli sen mulle, Nickille ja Jackille. Ujo kun olen, mä en uskaltanut edes tervehtiä Annikaa. Nick ja Jack alko heti luoda lähempää tuttavuutta ja sekö mua vasta osasikin vituttaa ja pahasti.
 Mä sain kuulla käytävällä puhuttavan, että Annika asui mun vanhan ystävän, Philin, luona vuoden. Annika oli siis vaihto-oppilas Suomesta.
 
Meillä oli juuri menossa harjoitukset, kun näin että Annika seisoi kädet puuskassa kentän reunalla. Mä heitin tarkoituksellisesti pallon sen jalkoihin ja menin sen luo.
 "Sorry, heitto tais vähän lipsahtaa", mä virnistin ja sain Annikan näyttämään entistäkin happamempaa naamaa. Meinasin purra kieleni poikki, kun pelkäsin sanoneeni jotain väärin.
 "Miles!" Greg huusi kauempaa ja huitoi. Mä en ehtiny edes ajatella mitä mä tein ja törkkäsin pallon Annikan käsiin.
"Heitä mahdollisimman pitkälle", sanoin ja lähin juoksee katse siihen päin.
 Ja uskomattoman hyvin se heittikin. Raivolla taisi olla jotain osaa tässä asiassa, melkein näki miten höyry nousi Annikan korvista.

Yhtenä iltana, kun olin Philin kanssa, Annika oli niillä. Me lähdettiin keilaamaan ja ihan kohteliaisuuden vuoksi mä yritin olla niin huono ku pystyin. Ja hyvinhän se meni. Annika tuli Philin jälkeen toiseks ja mä virnistelin tyytyväisenä itseeni, että olin saanut Annikan vihdoinkin hyvälle tuulelle.
 
Yks ihminen tosin tuli mun ja Annikan väliin heti alkumetreillä. Greg Sampras. Mä tiesin millanen se on luonteeltaan, mutta Annika ei. Gregillä on ollut aina jalkapallo harjoitusten jälkeen pukuhuoneessa leveillä sillä, että kuinka monta vaihtaria se on saanut kellistettyä.
"Ei kestä kauaa, kun se Suomi-tyttökin on mun peiton alla", se sanoi ja multa keitti yli. Se sai löytää leukansa mun nyrkistä, ja se tais murtua. Kaikki katto mua pikkusen järkyttyneenä, mut mä vaan lähin vetää.

Ja jotenkin Annika sit kiinnostu musta. Mä tiesin, että se oli aluks ollut kusessa Gregiin, mutta mitä väliä sillä enää oli.
 Me käytiin Annikan kanssa meidän salaisilla treffeillä, sanottiin että oltiin menossa elokuviin. Ja paskat. Me ajettiin jonnekin syrjäiselle metsä tielle ja juteltiin sielä ja tehtiinhän me jotain muutakin. Annika yritti opettaa mulle Suomea, mikä oli melkoisen ratkiriemukasta. Minähän en ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin, kun Annika vain käski sanoa "Minä rakastan sinua." Vasta kun Annika oli lähtenyt takaisin Suomeen mä katoin netistä, että mitä se oli oikein pistänyt mut sanomaan.

Sillon kun Annika sanoi, että meidän on parempi erota ja että se ei voi millään palata takaisin Amerikkaan, mä luulin kuolevani. Mä olin syvästi rakastunu Annikaan, enkä voinut itelleni mitään ja aloin itkeä. Mä olisin itse lähtenyt sen kanssa Suomeen, mutta se kielsi mua tulemasta.
"Et sä pärjäis siellä, sä et osaa sanaakaan Suomea ja missä sä asuisit?" se vain sanoi mulle ja pudisteli kyyneleet silmissään päätään.
"Osaanpas", mä intin, "mä osaan sanoa 'Mä rakastan sua.'" Sen sanottuani Annika alkoi itkeä täyttä kurkkua ja meidän suudelmat maistuivat suolaisille.
"Niin mäkin sua", se kuiskas suomeks, enkä mä ymmärtäny sitä.

Tuli se kauhea päivä, ku Annikan oli määrä lähteä takasin kotiinsa. Se oli kieltänyt mua tulemasta saattaa sitä, mutta mä en totellu. Mä menin itsepäisesti sinne kentälle ja näin kun Mathesonit seisoivat typerän näköisten Suomi pipojensa kanssa vilkuttaessa blondille tytölle, joka vilkutti siniset silmät kyynelistä tulvillaan.
"Annika!" mä huusin ja juoksin Mathesonien läpi. Annika katsoi mua paheksuvasti, mutta näytti kuitenkin jotenkin onnellisesti yllättyneeltä.
"Mähän kielsin sua tulemasta", Annika muistutti surullisena. "Mä en kestä hyvästejä."
"En mäkään, mutta mun oli pakko nähdä sut vielä. Annika, älä lähde."
 Sen sanominen oli ihan selvästi virhe, kun Annika alkoi taas itkeä. Se halasi mua ja kuiskasi mun korvaan: "Kyllä me nähdään vielä."
 Sitten, Annika suuteli mua kiihkeämmin kuin koskaan, halasi mua uudestaan ja katosi mun elämästä yhtä nopeasti kun oli siihen tullutkin. Mä jäin seisomaan orpona siihen ja katsoin kun Annika meni portista sisälle ja hävisi ihmisvilinään.

Monta päivää sen jälkeen mä olin ihan maassa. Teristä oli tullut hyvä ystävä Annikan kanssa vuoden mittaan, joten ei hänkään kovin hyvässä kunnossa ollut. Yhdessä me muisteltiin Annikaa ja itkettiin.
 Puolen vuoden päästä mä en enää ajatellut Annikaa niin paljon. Koulu alkoi taas sujua ja Gregkin antoi mulle anteeks sen kun olin vetäny sitä turpaan. Elämä alkoi taas olla mallillaan.
 Kunnes Teri sai Annikalta kirjeen.

Hei Teri,
Suomessa kaikki menee päin persettä. Mä oon onnistunut taas kerran pilaamaan kaiken ja et usko miten paljon mä kaipaan sinne takaisin.
 Mä oon täällä oloni aikana syönyt ja oksentanut enemmän kuin koskaan. Mä oon vehdannu mun isosiskon poikaystävän, Saulin, kanssa ja pompottanut yhtä Kasperia. Mulla on vaan niin kauhea ikävä Milesiä ja sua, että mistään ei tuu yhtään mitään. Lukiokin menee ihan päin persettä. Mä oon yrittänyt suunnitella vaatteitakin ja onnistuin suunnittelemaan eräänlaisen lumikiltin, mutta mun toisen isosiskon poikakaveri meni ja pilas senkin asian. Mulla ei oo täällä ketään, kenen kanssa puhua ja mua painaa kaikki maailman asiat. Jenkeissä oli kaikki jotenkin niin erillaista, kun siellä mä pystyin olemaan oma itteni. Sano Milesille, et mulla on ikävä sitä.

Annika


Annikan sanat satutti. Me ei oltu enää yhdessä, mutta tieto siitä että se oli ollut jonkun Saulin kanssa ei tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Mä keskityin vain siihen, että unohtaisin Annikan.
 Mä olisin kirjottanut Annikalle kirjeen, jos olisin tiennyt sen osoitteen. Tosin sen selvittäminen olisi ollut uskomattomankin helppoa, mutta mä en todellakaan tiennyt mitä sanoa. Olisinko mä vaan sanonut, että mä rakastan sua ja on ikävä? Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Kummallakin on paha olla ilman toisen läsnäoloa. Mä olisin sillä hetkellä antanut vaikka toisen käteni päästäkseni Annikan luo.

Kului monta kuukautta, ennen kuin uskaltauduin lähettää vihdoinkin sen kirjeen Annikalle. Phil oli ystävällisesti antanut Annikan osoitteen enempiä kyselemättä.
 Enää oli yksi ongelma. Mitä mä kirjottaisin?
Mun seinällä oli Annikan ja mun yhteinen kuva. Me oltiin sillon oltu Terillä vahtimassa sen pikkuveljiä ja Annika oli leiponut pullaa. Mun naama on ihan jauhoissa ja Annika suuteli just mua poskelle. Me oltiin söpöin pari koko maailmassa, vaikka itse sanonkin.
 Seuraavana päivänä mä menin sen kuvan kanssa valokuvausliikkeeseen ja ne lupas suurentaa sen kuvan mulle ja tehdä siitä kaksi painosta. Mä olin viimein keksinyt mitä lähettää Annikalle.
 Sain kuvat vielä samana iltana. Hieman isommasta kuvasta huomasin, että Annikalla oli itselläänkin nenänpää jauhoissa, ja hiuksista roikkui taikinaa. Mua alko väkisinkin itkettää, mutta päätin tällä kertaa olla itkemättä.
 Mä käänsin toisen niistä kuvista, otin kynän kauniiseen käteen ja kirjoitin.

Annika,
Mä en keksinyt mitään mitä sanoa sulle. Teri näytti sen kirjeen mulle minkä lähetit sille. Jostain käsittämättömästä syystä se tuoksui ihan pullalle.
Halusin vain sanoa, että mä rakastan sua aina. Ja mulla on sua ihan kauhea ikävä, mä haluisin niin tulla sinne Suomeen sun luokses.

Miles


Sitten laitoin kuvan teksteineen kirjekuoreen ja vein sen postilaatikkoon postimerkillä ja Annikan osoitteella höystettyinä.

Sen kuvan lähettämisen jälkeen Annikasta ei kuulunut enää mitään. Puoltoista vuotta siinä meni, kun sain kuulla Phililtä, että Annika oli kuollut.
 
Annika oli kuollut sen 18-vuotis syntymäpäivänään. Se oli hypännyt tuntemattomasta paikasta mereen ja sen pää oli osunut kiveen. Hän oli kuulemma kuollut välittömästi.
 Tieto musersi mut. Nyt mun oli ainakin pakko päästä Suomeen.
 Äiti katsoi mua oudosti, kun ilmoitin asiani. Se sanoi, että enkö minä vieläkään ollut siitä Suomi-tytöstä päässyt yli.
"En", vastasin ja lähdin ovesta niin nopeasti, etten ollut koskaan lähtenyt.

Lentomatka sujui nukkuessa. Mä näin hirveitä painajaisia siitä, miten Annika oli henkensä menettänyt. Se oli kuulemma hypännyt jonkun Romeon yllyttämänä.
 Helsinki-Vantaan lentokenttä oli naurettavan pieni. Mua nauratti sen pienuus, kun otti huomioon että ihmiset sen sisällä oli niin hädissään että missä mikäkin paikka oli.
 Ulkona oli valoisaa, olihan sentään kesä. Tuntui uskomattomalta, että maailma oli niin normaali vaikka niin uskomaton ja ihana ihminen kuin Annika oli poissa.

Mä ojensin taksikuskille lapun, jossa luki Pihlajakatu. Kuski nyökkäsi ja lähti ajamaan. Matkan aikana ei vaihdettu sanaakaan, ilmeisesti äijä ei osannut sanaakaan englantia.
 Kuski parkkeerasi vanhan näköisen kerrostalon pihaan. Mä maksoi sille ja nousin reppuni kanssa kyydistä.
 Mä astuin sisälle narahtavasta ovesta. Oven takana seisoi epäsiistin näköinen mummo, joka katsoi mua vähän pahasti. Mä jäin tutkimaan oven vieressä olevaa taulua, jossa luki ilmeisesti sukunimiä. Oli sielä sentään yksi tuttu: Sievinen. Mä lähdin kävelemään rappusia ylös yhä sen epäileväisen mummon katse niskassa.

Ovessa luki Sievinen. Mä en tajunnut, että mitä helvettiä mä tein siellä. Mä olin vaan ottanut mun säästöt ja lähtenyt Suomeen. Mä muistelin, että Annika oli sanonut et sen isän olevan rauhanturvaaja ja että sen äiti on kääntäjä. Elin siis siinä toivossa, että siinä perheessä osattiin englantia.

Mä kosketin ovikelloa ja se pirahti. Mä seisoin vaivautuneena oven takana ja raavin päätäni. Mua alko jo kaduttaa sinne tulo, kunnes oven avasi todella itkuisen näköinen lyhyt mustahiuksinen tyttö. En vointu uskoa, että se oli Annikan sisko. Ne ei näyttäny yhtään samalta. Mä seisoin siinä tyhmänä pidemmänkin aikaa ja tyttö katto mua hyvin epäilevästi.
"Me ei osteta mitään", se sanoi omalla kielellään, enkä mä tietenkään ymmärtänyt.
"Ei, hei odota! Tää koskee Annikaa", mä huudahdin kun se oli jo sulkemassa ovea.
"Annikaa?", se kysyi epäilevästi, mutta avasi kuitenkin oven. Hyvin se englantia puhui. Tyttö päästi mut sisään. Sieltä mä näin, että koko muu perhe istui punaisella sohvalla olohuoneen tapaisessa ja katsoivat mua hyvin epäilevästi, ihan niinku se mummo siel ovella.
Tyttö sanoi jotain vanhemmilleen ja siskolleen ja isä nousi ylös.
"Mitä sinä haluat?", hän kysyi sujuvalla englannin kielellä, mutta multa nousi pala kurkkuun.
"Mä tulin tänne Annikan takia", mä sanoin.
"Anteeksi, mutta Annika-", hänen äitinsä aloitti typertyneenä silmät punaisina.
"Tiedän. Sain kuulla Phililtä siitä ja sen takia olen täällä", sanoin nopeasti. Ilmeisesti kaikki Sieviset olivat vähintään yhtä herkkiä kuin Annika.
"Kuka sä olet?", mulle oven avannut tyttö kysyi.
"Olen Miles, Annikan poikaystävä Amerikassa."
"Poikaystävä? Oliko Annikalla Jenkeissä poikaystävä?", tähän asti hiljaa ollut blondi tyttö kysyi ihmeissään.
"Joo, minähän se olin."
"Anteeksi, me emme tienneet mistään sellaisesta. Minä olen Lasse ja tässä on vaimoni Paula", Annikan isä esitteli.
"Heli", mustatukkainen tyttö esitteli. "Ja tuossa on Katri."
 
Paula alkoi hössöttää valtavasti ja käski minun istuutua keittiön pöydän ääreen. Heli, Katri ja Lasse istuivat myös alas. Paula tarjosi kahvia ja pullaa. Nieleskelin valtavasti, etten olisi alkanut itkeä nähdessäni pullat. Lasse toljotti minua epäilevästi, aivan kuin olisi odottanut että minulta saattaisi tulla ydinkärki repustani.
 "Haluaisitko käydä Annikan huoneessa?" Paula ehdotti kun kahvit ja pullat oli syöty ja juotu. Nyökkäsin vastaukseksi ja Paula kertoi minulle mistä löytäisin kyseisen huoneen.

Mä avasin hiljaa huoneen oven. Sisällä oli juuri sen näköistä kuin olin aina kuvitellutkin. Huone oli jotenkin vain niin Annika. Seinillä oli hänen ilmeisesti itse suunnittelemiaan asujen kuvia, ja suloisia tauluja. Sängyn päällä oli pinkki päiväpeitto ja sen päällä muutama tyyny.
 Kirjoituspöytä pursusi tavaraa. Mietin monta kertaa, kehtaanko edes tutkia kaikkea, mutta annoin lopulta uteliaisuuden voittaa. Vasemmalla olevassa kaapissa oli koulukirjoja ja oikeassa kaikkea mahdollista. Alimmaisena löytyi puoliksi syöty suklaalevy ja vauvan tutti.
 Pöydän päällä oli eräänlainen liukukaappi. Yritin avata sitä, mutta se oli lukossa. Etsin katseellani avainta, mutta löysinkin jotain aivan muuta. Liukuovisen kaapin päällä oli nalle, jonka oli joskus ostanut Annikalle. Kyynel vierähti poskelle, kun otin nallen käteeni. Ja siinähän se avainkin oli. Otin avaimen ja laitoin nallen takaisin paikoilleen. Käteni tärisi ihan hulluna kun avasin lukon. Takaa paljastui niin paljon piirrettyjä ja piirtämättömiä papereita. Katsoi kuvia lumoutuneena, Annikalla tosiaan oli makua vaatteiden suhteen.
 Yhtäkkiä kasa romahti. Sen alta pilkisti A5 kokoinen pieni peltinen rasia. Otin sen käteeni ja ravistelin sitä. Tungin Annikan piirrokset takaisin kaappiin ja lukitsin sen huolellisesti. Sitten laitoin avaimen takaisin nallen kaulaan ja menin istumaan Annikan sängylle.

Luulin aluksi, että rasia olisi lukossa, mutta se oli vain hieman jumissa. Rasia aukesi hieman räsähtäen ja sisältä paljastui kasa kirjeitä, joita ei oltu lähetetty.
 Jokaisen kirjeen päällä komeili mun nimi ja osoite.

Kirjeitä oli varmasti yli kaksikymmentä. Otin ne kaikki käsiini ja katsoin rasian pohjalle. Sielä oli yksi lähetetty ja avattu kirje. Otin sen, ja huomasin sen olevan se sama jonka minä olin lähettänyt Annikalle puolitoista vuotta sitten. Kirjekuori oli ryppyinen ja kastuneen näköinen. Avasin sen.
 Sisällä oli meijän kuva. Mun alahuuli alkoi väkisinkin väpättää. Annika näytti niin iloiselta kuvassa, jota oli niin usein ihastellut. Se oli vieläkin kotona Jenkeissä mun seinällä.
 Katsoi kuvan taakse ja siellä oli jotain mitä sielä ei pitänyt olla.
 Annika oli vastannut mulle sinne mun kirjoituksen alle.

Mäkin rakastan sua.

Siinä kaikki. Annikan hieman pyöreä käsiala näytti niin koomiselta mun harakanvarpaiden alla, että naurahdin. Laitoin kuvan takaisin kirjekuoreen.
 Rasiasta oli ilmeisesti tullut Annikalle jonkin sortin muistopaikka mulle. Sieltä mä löysin vielä joitain meidän yhteisiä kuvia ja oli sielä yks munkin kuva. Mä muistin elävästi sen, kun Annika otti sen kuvan.

Me oltiin juuri sanottu Suelle ja Jamesille, että me mennään elokuviin. Tosin me ajettiin meidän salaiselle paikalle yhden kukkulan juureen ja maattiin sielä ruohikossa. Annika oli ottanut kameransa mukaan ja otti sen kuvan salaa musta, kun mulla oli silmät kiinni ja kädet pään takana. Mulla oli sillon niin hyvä olla.

Mä laitoin kuvat, mun lähettämän ja Annikan mulle tarkoittamat kirjeet takaisin rasiaan ja otin sen mukaani. Mä menin takaisin keittiöön, jossa Sieviset istuivat täsmälleen samoilla paikoilla kuin puoli tuntia sitten.
 "Ai hei Miles", Paula tervehti ylipirteästi, vaikka hänen silmistään näki että hän oli kaikkea muuta kuin pirteä.
"Tuota, voisinko minä-" aloitin kysymyksen ja osoitin rasiaa, kun Lasse jo nyökkäsi jurosti.
"Totta kai saat ottaa sen."
"Kiitos", mä sanoin ja lähdin vaivautuneena kävelemään ovelle päin, missä mun reppu oli. Laitoin varovasti rasian reppuuni ja nostin sen selkääni.
Katri ja Heli tulivat hyvästelemään mua. Molemmat halas mua kuin vanhaa tuttua.
"Kiitos kun tulit, se olis merkannu Annikalle tosi paljon", Katri sanoi halatessaan.
"Haluaisitko käydä Annikan haudalla?" Heli kysyi nopeasti ja katsoi mua kuin haastaen.

Hautausmaalla oli tyhjää. Annikan hauta oli suhteellisen tuore, siinä ei kasvanut ees vielä ruoho. Heli oli kertonut mistä Annikan haudan löytää ja mä olin kiittänyt sitä. Paulakin oli tullut sinne eteiseen ja sanonut, että mä olisin tervetullut koska tahansa tulla käymään. Me kaikki tiedettiin, ettei me koskaan enää nähtäis.

Mä asetin juuri ostamani pinkin kukkakimpun Annikan hautakiven viereen. Se oli kaunis. Miten hautakivikin voi muistuttaa niin paljon Annikaa?
 Se oli valkoinen, ja siinä oli kaksi kyyhkystä.
Lisäksi siinä luki Annikan kokonimi, syntymä- ja kuolinaika.
"Annika", mä kuiskasin hiljaa kuin odottaen, että se tulis mun luo ja vastais. Mä lysähdin kasaan nurmikolle ja annoin vihdoinkin itselleni luvan itkeä. Mä itkin niin paljon, etten ole koskaan itkenyt. Joskus joku sanoi, että mä oon liian herkkä ollakseni edes mies.

Mä olin koko loppu päivän siellä ja tuijotin Annikan hautakiveä. Mulle tuli niin paljon muistoja mieleen, että olin tukehtua niihin. Sillä hetkellä se ei olis haitannut, koska ainoa asia mitä olisin halunnut, oli päästä Annikan luo.
 
Sitten mä muistin ne kirjeet. Otin rasian repustani ja avasin sen. Avasin ne kaikki ja luin ne. Kaikissa Annika kertoi jotain sen elämän sen hetkisestä tilanteesta. Se selitti niissä, miten paha sillä oli olla, ja että se oli jonkun Kasperin toimesta mennyt terapiaankin.
 Ja sitten oli tää Romeo, johon Annika oli ihastunut. Romeolla olikin ollut lapsi nimeltä Maija, joka selitti sen tutin Annikan kaapissa.
 Viimeisenä avasin kirjeen, jonka päivämäärästä näki, että se oli kirjottanut sen vähän sen jälkeen kun se oli tullut kotiin.

Miles,
Mulla on sua ihan järjetön ikävä. Kukaan ei voi uskoa sitä. Mä en oo kertonut kenellekään susta, en edes Helille ja se sentään asuu mun kanssa samassa huoneessa. Mulla ei oo täällä ketään. Sä ja Teri olitte mulle ainoat tärkeät ihmiset ja nyt te ootte toisella puolella maapalloa.
 Mun isä on taas turvaamassa maailman rauhaa. Ihan niinku se joskus vois vaikka olla kotona, tai välittää.
Äiti kääntää noita sen roskaromaaneita, eikä huomaa kun mä vaan ahmin ja ahmin.
Helillä ja Katrilla on kiire niiden poikaystävien kanssa, ei ne musta välitä. Muthan on sentään tehny hukkapaloista, tyhmä idiootti Annika.
Mun äiti ei tullut edes ajoissa kentälle mua vastaan. Huomaa kyllä, ettei niitä kiinnosta.
Mä haluan takaisin sun luo, takaisin sun lämpimään ja turvalliseen syliin.
Miles, mä rakastan sua. Mulla on sua ikävä.
Sä olit mun Amerikan unelma.

Rakkaudella, Annika.


***
A/N: Kommentteja?<3
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 09:51:20 kirjoittanut plööt »
"No ei se mua haittaa, mun isukki on oikea panopupu, oikea rusakko!" Draco hihkaisi.
 Emun ficit

Christabel

  • ***
  • Viestejä: 14
Re: Elämä ilman Annikaa [Salkkarit, Annika/Miles, PG]
« Vastaus #1 : 08.11.2007 14:04:35 »
Minä tykkäsin tästä (kuten myös Annikasta ja Amerikan unelmasta). En osaa nyt sanoa mitään järkevää koska en ole hyvä palautteen antaja. Hyvin kirjoitettu ja kaikkee.  :)

Lerosa

  • ***
  • Viestejä: 250
  • Ava by Rebecca Lupin
Re: Elämä ilman Annikaa [Salkkarit, Annika/Miles, PG]
« Vastaus #2 : 20.11.2007 16:07:46 »
tosi koskettavaa
Everybody left me behind...

Emu_

  • ***
  • Viestejä: 175
Re: Elämä ilman Annikaa [Salkkarit, Annika/Miles, PG]
« Vastaus #3 : 21.11.2007 14:11:21 »
Christabel: Kiitos kommentista! Mä itekin tykkäsin siitä Annikan kirjasta (: Kiitos ;)

roosa: Kiitos kommentista!
"No ei se mua haittaa, mun isukki on oikea panopupu, oikea rusakko!" Draco hihkaisi.
 Emun ficit

Emu_

  • ***
  • Viestejä: 175
Re: Elämä ilman Annikaa [Salkkarit, Annika/Miles, PG]
« Vastaus #4 : 13.02.2008 14:29:12 »
Nemethys:Kiitti kommentista <3. Olin jo ihan varma et kukaan ei koskaan lue tätä. :'DD Munki mielest Annika oli paras, heti ku se kuoli nii mun salkkareitten kattominen on "vähän" jääny ;D.
"No ei se mua haittaa, mun isukki on oikea panopupu, oikea rusakko!" Draco hihkaisi.
 Emun ficit

Kotitonttu

  • ***
  • Viestejä: 480
Vs: Elämä ilman Annikaa [Salkkarit, Annika/Miles, PG]
« Vastaus #5 : 05.07.2009 00:52:09 »
V-A-U !
Tää oli loistava!
olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää