Twilight: Miss Wolf (Romance, Draama K.11 )

[Anaid]

Hui! Tää menee jo aika sekavaks...(siis ei sun kirjoitus tavan takii tai mitään, vaan tää juoni silleen jännästi! Äh, en oikeen osaa selittää... ) Onks Bellan äiti ollu jonkun toisen Carlisle Cullenin kaa tai jotain? Äkkiä jatkoo, haluun tietää!!!
Anaid

[Scaramouche]

Ooh, luin kokonaan putkeen äsken. Johan on menossa sekavaksi, ei voi muuta sanoa. Just mun mieleen! 

Voi, kumpa se Bella kertoisi jo Edwardille! Mä en kestä!

Eli suomeksi: jatkoa! 

[Lööperiikka]

Lauranood, jep Rose ja Jasper ovat Edin sisaruksia. Ja jep, Reneellä on vientiä.  Kiitos kommentista.
Anaid,  kylä se selviää muttei ihan vielä. Kiitos kommentista.
Salla, kyllä se Belluskainen vielä suuren salaisuutensa paljastaa. Kiitos kommentista.

A/N: Eli pakkailen tässä samaan aikaan kun kirjoitan tätä viestiä. Lähden mökille perheeni kanssa eikä siellä minun kiusakseni missään nimessä ole nettiyhteyttä joten pyysin Felliä postaamaan teille 7- luvun huomenna. Kommentoikaa lukua ja viettäkää rentouttava juhannus kokon äärellä! <33 Toivotaan ettei huomenna ole ihan kaamea sää...

[Fell]

Eli kuten Lööperiikka edellisessä viestissä ilmoittikin, betana postaan nyt tämän luvun kun Lööperiikka on netittä (:

7.

Edward Pov

“Hei, tulin hoitamaan tämän nyt pois alta”, Bella tervehti tullessaan meidän ovestamme sisään. Hän työntyi ohitseni  suutelematta minua, hän ei edes halannut. Olihan se toki ymmärrettävää, sillä saatoin olla hänen veljensä.
“Hei”, mutisin ja suljin oven.
“Missä Carlisle on?” hän kysyi kuin ohimennen.
“Huomenta, Bella ja Edward. Kuulkaas, meille tulee vieraita, lapseni”, Carlisle sanoi, kuin olisi nyt vasta muistanut tuon pienen asian. Auoimme Bellan kanssa suitamme kuin kalat kuivalla maalla.
“Lapsesi…?” Bella kysyi kuiskaten. Hän oli järkyttynyt, raukka ei ollut nukkunut luultavasti viime yönä silmäystäkään.
“Niin, lapseni.”
“Eli minä en ole lapsesi?” Bella kysyi epäuskoisena.
“Et ainakaan tietääkseni. Voimmehan toki tehdä isyystestin jos haluat. Mutta mielestäni se olisi aivan turhaa”, Carlisle sanoi lämpimästi.
“Ei minun tarvitse”, Bella sanoi ja pyöritti päätään epäuskoisena.

“Niin, lapsesi -” aloitin epäuskoisena.
“- niin, he saapuvat näillä minuuteilla”, Carlisle sanoi ja juuri kun silloin musta BMW kurvasi pihaamme. Selvä - he eivät olleet köyhimmästä päästä. Carlisle käveli ovelle hymyssä suin kuten Esmekin, hänen kätensä oli tämän vyötäisillä. Minä johdatin Bellan istumaan sohvalle jotta emme olisi heti oven edessä, mutta kuitenkin näkisimme, ketkä olivat sisaruksiani.


“Fiona, tervetuloa!” Carlisle mutisi ja halasi jotain vaaleahiuksista naista, joka ilmeisesti oli lasten äiti. 
“No, päivää sinullekin”, nainen naurahti ja siirtyi halaamaan Esmeä. Minua kummastutti heidän käytöksensä, siinä oli isän entinen salarakas ja äiti vain tervehti häntä iloisesti.
Katsoin, kenen kanssa Carlisle tällä kertaa puhui ja jäykistyin. Ovella seisoi Jasper. Oliko JASPER VELJENI? Ja ROSALIE SISKONI?!
Jasper huomasi katseeni ja virnisti. Hän oli älynnyt asian aiemmin kuin minä. Katsoin järkyttyneenä, kun Jasper hytkyi naurusta. En minä Jasperin takia ollut järkyttynyt vaan hänen siskonsa, Rosalien.

Jasper Pov

“Rose! Voisitko tulla jo?” huusin ja koputin siskoni oveen, jonka takaa kuului äkäistä puhinaa.
“Jasper. Mikä kiire, nyt on sunnuntai!” Rosen ääni kuului. Sen jälkeen kuului kikatusta ja matala murahdus.
“Emmett, päästä Rosalie vapaaksi. Rose, me menemme tapaamaan isukkia!” sanoin teeskennelty into äänessäni. Kuulin, kuinka kahden ihmisen jalat kulkivat huoneessa ja niistä raskaammat tulivat ovelle. Emmettin naama oli virneessä ja kiharat hiukset olivat sekaisin.
“No, heipä hei Jasper!” Emmett hihkaisi iloisesti. Rosaliekin vaivautui tulemaan ovenrakoon, nojaten ovenkarmiin päällään punainen aamutakki, joka oli tehty silkistä.
“Isukkia?” Rosalie kysyi ruskeat kulmat kurtussa.
“Niin… Ööö, sinä sitten pääset sinne kouluun. Se hullu ukko maksaa koulutuksesi. Kuulemma”, selitin. Ihmettelin minkä takia se mies halusi nyt osallistua elämäämme, vaikka olimme selvinneet ilman häntä jo monta vuotta. En ollut ikinä edes kaivannut isää.
“Mitä?  Uskomatonta!” Rosalie kiljaisi ja nauroin hänen reaktiolleen. Hän oli kuin pikkulapsi joka kuuli joulun olevan jo muutaman päivän päästä.
“Joten, pistätkö vaatetta päällesi, niin menemme käymään sen ‘isän’ luona?” kysyin ja nyökkäsin Rosalien vaatteita päin.
“Minkälaiset vaatteet minun pitäisi laittaa?” Rosalie kysyi minulta. Meillä oli aina ollut kovin lämpimät välit Rosalien kanssa.
“Sisko kulta, minulla ei ole harmainta aavistusta”, totesin ja nauroin Rosen ilmeelle, hänen huulensa olivat mutrussa. Hän oli kopioinut ilmeen Alicelta.
“Minne sinä menet?” Rosalie kysyi minulta kun olin jo lähdössä omaan huoneeseeni.
“Soittamaan Alicelle”, vastasin siskolleni ja olin jo oman huoneeni ovella.
“Sano terveisiä”, hän pyysi. En vastannut. Tiesin, ettei Alice olisi hirveän iloinen terveisistä.

“Hei, rakas”, tervehdin kun hän vastasi puhelimeensa.
“Hei, Jazz.”
“Et ikinä arvaa. Menemme tapaamaan isäämme!”
“Niin Bellakin. Hän ei näes ole enää varma isästään.”
“Kuinka niin?”
“Hän epäilee että Carlisle on hänen isänsä.”
”Mitenkä hän nyt niin?”
“Ei hän oikein osannut selittää… Carlisle oli vain sanonut että hänellä on kaksi lasta joiden äiti ei ole Esme.” Kulmani menivät ryppyyn, olipas outo yhteen sattuma.
“Minkä takia sinä menet tapaamaan isääsi? Kuinka sinulla yhtäkkiä sellainen on?”
“En tiedä, äiti vain sanoi tänään, että me menemme käymään vierailulla isän ja tämän perheen luona.”
“Sinulla on sentään jotain tekemistä! Minä en pääse edes shoppailemaan…”
“Miksi?”
“Isä otti luottokorttini pois,” Alice huokaisi ja minun oli pakko hymyillä.
“Entä jos tulisin luoksesi ja kävisimme kaupungilla? Minä voisin maksaa.”
“Voi Jazz! Se olisi ihanaa!”
“Mutta minun pitää ensin käydä siellä… Jossain”, huokasin.
“Tuletko sitten suoraan?” Alice kysyi selvää intoa äänessään.
“En, en voi. Me menemme yhdellä autolla ja tuskin äiti ja Rose haluavat olla siellä kauaa…” yritin selvittää mutta sain Alicelta vain tuhahduksen osakseni.
“Rakas, minä tulen niin pian kuin pääsen. Minun pitää mennä nyt”, hyvästelin Alicea. Tiesin, että jos Alicea sanoi rakkaaksi, hän leppyi kuin salaman iskusta.
“Hyvä on. Mutta paras tulla!” Alice uhitteli.
“Joo joo”, mutisin ja olin jo sulkemassa puhelua kun Alice huusi:
“Minä rakastan sinua, Jazz!” hymyilin ja suljin puhelun.

Alakerrassa oli todella kova vilske, kun Rosalie etsi laukkuaan, kenkiään, meikkasi samaan aikaan ja äiti pakkasi laukkuunsa kaikkea mahdollista, valmisteli ruokaa, joi aamukahvia ja hoputti minua koko ajan tekemään kaikenlaista, vaikka minulle tosin kaikki tuollaiset asiat olivat tyhjänpäiväisiä.

“JASPER ADAMS HALE! Tee nyt jotain, hae vaikka auto!” äitini kiljaisi, ja minä tottelin. Nappasin pöydältä BMW:n avaimet ja lähdin kävelemään autotalliin. Huokaisin, kun näin oman mustan moottoripyöräni nojaavan jalkaansa vasten. Voi kunpa pääsisin ajamaan sillä!

Avasin mustan auton ja menin istumaan ajajan paikalle. Epäilin, että minun olisi viisain ajaa. Äiti eksyili koko ajan ja Rosalien kyydissä ei kukaan uskaltanut olla. Varsinkaan äiti.

Huomasin, että auton etupenkillä oli hopeinen videokamera. Kellään meistä ei ollut sellaista. Aukaisin videokameran ja rupesin selaamaan sen tallenteita. Ensimmäisessä kuvassa näkyi Rosalie pienessä silkkisessä yömekossa sohvan päällä kyljellään. Tunnistin sohvan Emmettin huoneen sohvaksi. Eli videonauhurikin oli Emmettin. Hykertelin itsekseni, sillä arvasin mitä video sisälsi, jos se oli Emmettin. Tuskin ainakaan kuvia mehiläisistä ja kukkasista. Päätin, etten katsoisi videota, sillä en varmana selviäisi täysjärkisenä videon jälkeen.

Kävelin verkkain askelin taloon sisään kun olin ensin peruuttanut auton talon eteen.  Päätin kiusata Rosalieta hieman ja avasin videokameran läpän ja olin katsovinani sen sisältöä. Kun Rosalie näki videokameran käsissäni hän meni punaiseksi ja näytti häpeilevältä. Nauroin hänelle ja heitin videokameran ilman halki hänen käteensä.
“Ole huoleti en minä katsonut sitä”, nauroin.
“Sika! Minä luulin, että sinä katsoit sitä parhaillaan!
“Omapahan on ongelmasi. Mutta lähdemmekö me?” kysyin ja katsoin äitiä, joka tuli minua vastaan kädessään paperilappu.
“Siinä on osoite heidän luokseen. Jazz, viitsisitkö ajaa?” äiti kysyi selvästi vaivaantuneena.
“Totta kai”, vastasin Ihmettelin äidin käytöstä. Ei hän yleensä ollut noin hiljainen ja vaivaantunut. Näpyttelin osoitteen navigaattoriin.

Entä jos hän ei haluakaan meitä lapsikseen? Entä jos hän sanoo vain, että ‘tuossa rahat, häipykää elämästäni!’

“No niin, nyt voimme lähteä”, äitini sanoi hänen istuutuessaan viereeni pelkääjän paikalle laukku sylissään.
“Käänny oikealle”, navigaattori sanoi rasittavalla äänellä. Käännyin ohjeen mukaan oikealle. Naputtelin ajaessani rattia ja tottelin kiltisti navigaattorin ohjeita, mutta se vei minut samalle tielle jolla Cullenit asuvat.
“Oletko varma että ajamme oikeaan suuntaan?” kysyin äidiltäni.
“Olen aika varma. Carlisle on aina tykännyt asua metsän keskellä”, äiti sanoi huolettomasti.
“Carlisle Cullen?” kysyin hämilläni.
“Niin, mistä tiesit, että hän on Cullen?”
“No, Edward - hänen poikansa - on kaverini.” sanoin äidilleni ja virnistin Roselle.
“Rose, sinun mahdollisuutesi Ediin ovat aika lailla nollat”, virnuilin Roselle. Hänen salainen päiväunensa oli aina ollut tuo pronssipää.
“Suu tukkoon, Jasper”, Rosalie murisi, mutta minä vain nauroin.
“Onko kukaan ikinä sanonut että olet outo, Jasper?” kuului ääni takaani.
“Vaikka kuinka monta kertaa”, mutisin edelleen hymyillen. Katsoin peilistä ja näin Rosalien pyörittelemässä päätään kärttyisän näköisenä.

“Fiona!” Carlisle sanoi ja halasi nauravaa äitiäni.
“No, päivää sinullekin!” äitini nauroi ja siirtyi halaamaan Edwardin äitiä Esmeä. Carlisle siirtyi juttelemaan minulle.
“Jasper, terve. Kuule, sinun pitäisi juosta enemmän, etteivät lihaksesi vain surkastu”, Carlisle rupesi höpöttämään valmentajaäänellään.
“Kyllä, kyllä, isä?” sanoin isä-sanan kysyvänä.
“Kyllä minulle käy, jos sanot minua isäksesi”, Carlile sanoi ja taputti minua olalle. Katsoin Edwardia, joka istui sohvalla kasvot hämmästykseen kivettyneinä, kuten hänen vierellään istuvalla Bellallakin. Nauroin heille kummallekin ja kävelin Edwardin luo kättelemään häntä kuin olisimme juuri tavanneet.

“Kauanko sinä tiesit tästä?” hän kysyi hämmentyneenä.
“Sain juuri tietää. No, mutta minulla on veli!” sanoin nauraen.
“Jasper perkele! Olisit voinut soittaa!” Edward torui minua ja halasi.
“Enkö minä saa samanlaista vastaanottoa?” kuului kalsea ääni takanani.


Rosalie Pov

“Enkö minä saa samanlaista vastaanottoa?” kysyin kalseasti ja kyräilin Bellaa, joka istui edelleen sohvalla.
“Hyvää päivää, Rosalie”, Edward sanoi kyllästyneellä äänellä.
“Rose, yritä edes”, veljeni kuiskasi korvaani.
“En varmana yritä! Minun isäni on tuon isä, ja saakeli, olen nyt myös sekä Alicen että Bellan käly!”
“Kiitos, Rosalie. Minun ei tarvitse enää osoittaa mielipidettäni. Sinua en ottaisi mistään hinnasta sukuuni”, Bella puhui ensimmäisen kerran ja katsoi asuani halveksien. Minulla syttyi.
“Mitä vittua sinä toljotat minua! Etkö ole ennen ihmistä nähnyt!” pilkkasin.
“Sitä vittua, että oletko sinä niin köyhä, ettet kokonaisia vaatteita saa ostettua?”
“Miten niin? Olen sata kertaa rikkaampi kuin sinä ja sinun pikku perheesi!” kiljaisin ja muistin vasta sitten, että hän oli Emmettin pikkusisko.
“Loukkaatko sinä minun perhettäni?”  Bella kysyi vaarallisesti ja astui askeleen eteenpäin.
“Entä jos loukkaan?”
“Haluatko että revin sinulta peruukin pois päästä?”
“Vittu, usko jo, minulla ei ole mitään peruukkia!”
“Vielä parempi. Revin sinulta hiukset.”
“Älä edes kuvittele!”
“Voi, kyllähän kuvitella saan! Ei minua ainakaan ikään tuollainen bimbo-blondi kaada! Tai ylipäänsä pysty tekemään mitään!”
“Miksi kutsuit minua?”
“Bimbo-blondiksi.”
“Saatana, sinä saat maksaa vielä tuosta!” sanoin ja hyökkäsin Bellan kimppuun ja yritin repiä tämän hiuksia, mutta yksikään niistä ei lähtenyt, eikä hän kiljunut kivusta. Raavin häntä mutta hän vain mulkaisi minua ja kysyi.
“Ai, teitkö sinä ihan jotain?”
“Saatanan mutantti.”
“Ei, en ole mutantti. Minä en vain ole samanlainen narttu kuin sinä”, Bella sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Hetken päästä kuului kolahdus ja sen jälkeen toinen. Bella ja Edward olivat lähteneet.

[Lauranood]

Jee uus luku!!
Ihana, rakastan tätä!! Vaikka olinkin alussa epäluuloinen
Tiesin kyllä ihan alusta asti, ettei Bella oo sen sisko, ei siinä ois mitään hauskaa 

Saaks Ed kohta tietää sen salaisuuden?? Sit oon ihan möks, koska Ed suuttuu Bellalle 

Okei, ihanaa kun saatiin tää vaikka et olekkaan paikalla

~Lauranood tukkii nyt suunsa

[alice-]

Huh! Onneks Bella ei ollu Edin sisko, tosin ei siinä ois mitään ideaa ollukkaan..
Rosalie ja Jasper.. ? Toimii ihan jees.
Jos kerran Carlislen mielestä ei ollu ees mahollista et Bella ois sen tytär,
mitä Renee sekoilee?

Jatkoo taas odottelen,
alice-

[Lööperiikka]

Lauranood, olen kyllä sanonut tämän ennenkin mutta siinäs näät ettei kannata olla epäluuloinen. Kiva että pidät. 
alice-, Reneella nyt on omat harhakuvitelmansa...  Kiitos että kommentoit!

A/N: Eli 9-luku on jo tekeillä. Olisi mukavaa että kommentoisitte sillä olisi mukavaa tietää että luetaanko tätä kuinka paljon. Ja mitä mieltä olette tästä. Risut ja ruusut tervetulleita!

 8.

“Tämä ei ole todellista! Ei voi olla!” huusin ja kävelin metsään päin.
Oli juuri selvinnyt, että Edward ei ole veljeni, vaan että Rosalie on kälyni!  Tunsin, kuinka kuumuus pisteli ihoani, se levisi sormenpäistä käsivarsiin ja lopulta koko ruumiini oli kuumuuden peittämä. Värisin, mutten kylmästä. Minä värisin suuttumuksesta, vihasta sekä omasta halustani, sillä sutena oli paljon helpompi selvitellä ajatuksia. heitin päälläni olevan kesämekon pois ja tunsin, kuinka etutassuni osuivat kosteaan maahan. Kuulin, kuinka linnut lauloivat ja oravat kiipesivät puissa. Kuulin myös, kuinka joku liikkui vauhdilla minua päin. Olin jo unohtanut hänet. Pyrähdin juoksemaan häntä vastaan, olimme liian lähellä Culleneiden taloa.

Hänen punaiset silmänsä suurenivat sekä ilosta että järkytyksestä. Murisin hänelle varoittavasti ja seisoin jämäkästi paikoillani. Tiesin että nyt oli totuuden hetki. Jommankumman täytyi kuolla. Minä toivoin, että se en olisi minä.
“Tulitko minua vastaan?” hän kysyi kepeästi mutta hänen punaiset silmänsä vilkuilivat mietteliäänä. Kohautin suuria lapojani ja ärisin.
“Tiesitkö että takanasi - noin kahden kilometrin päässä - sinua seuraa ihmispoika?” hän kysyi virnuillen ja katseli reaktiotani. Minä jähmetyin ja kuuntelin itsekin takanani olevia ääniä. Se oli totta, kuulin kuinka perässäni liikkui joku. Mutta sehän voisi olla kuka tahansa.
“Hän saattaisi olla maittava välipala. Tai mitä parempaa kuvittele kuinka komea hänestä tulisi!” hän puhui kuin olisimme rauhaisalla päiväkävelyllä. Murisin jälleen - Edward ei voisi tulla komeammaksi! Hän oli erittäin komea jo nyt. En ollut ikinä tuntenut itseni kuuluvan hänen rinnalleen. Hän oli kuin supermalli ja minä pienen maatilan tyttö.
“Ai, etkö sinä halua? Hänestähän voisi tulla minun kumppanini”, hän virnuili ja kaivoi omaa hautaansa. Paitsi etten minä häntä hautaisi. Murisin ja hyökkäsin häntä kohti. Hän väisti hyökkäykseni ja nosti oikean kätensä tappavaan lyöntiin. Hyökkäsin hänen kättään kohti ja repäisin sen irti. Sylkäisin sen karvaan makuisen marmoripalan mahdollisimman kauas. Katsoin häntä ja hyökkäsin hänen päätään kohti. Tämä olisi parasta vetää nopeasti pois alta.  Nykäisin sen yhdellä repäisyllä irti, kuten hänen loputkin raajansa.

Puin mekkoni päälle, se oli odottanut minua koko ajan jalassani kiinni, sillä oli mukavampaa, kun ei joutunut kantamaan noita yököttäviä marmorijärkäleitä suussaan vaan käsillä.
 Jäin kuulostelemaan ääniä ja kauhukseni tunsin niiden olevan liian lähellä. Näin kuinka jotain pronssista liikkui puiden välistä ja minulle tuli kiire. Juoksin keräilemään raajoja läjään ja toivoin että, ehtisin sytyttää ne ennen kuin Edward näkisi ne. Olin juuri nostamassa päätä, josta riippui vaaleat kiiltävät kutrit, kun kuulin Edwardin äänen.

“Bella, mitä sinä teet?” älysin miltä tämä näytti.
“Edward, tämä ei ole sitä miltä näyttää!”
“Bella, ympärilläsi on ihmisen raajoja jotka säteilevät. Mitä tämä on?” Edward tivasi hiukan korkealla äänellä, sillä toden totta ympärilläni oli kaksi jalkaa ja käsissäni oli pää. Vieressäni olevassa keossa oli muut ruumiinosat sekä raajaton vartalo.
“Edward, rauhoitu”, kehotin Edwardia. Turhaan.
“Mitä tämä on?” Edward kysyi ja peruutti takaisin metsään päin. Huokaisin. Nyt oli aikani kertoa Edwardille toisesta minästäni.
“Edward, lupaatko ettet kerro kellekään? Etkä lähde kiljuen pakoon kuuntelematta koko tarinaa?”, kysyin huokaisten rasittuneella äänellä.
“Riippuu siitä, mikä se tarina on?”

“Edward olen ihmissusi”, sanoa täräytin.
“Sinä olet mikä?!” Edward kuiskasi kauhuissaan. Keskityin ja muutuin sudeksi. Katsoin kuinka Edwardin silmät levisivät lautasen kokoisiksi ja hän peruutti takaperin ja törmäsi puuhun. Muutuin takaisin ja katsoin kuinka Edward katsoi vartaloani - olinhan alasti. Nappasin vierestäni mekon ja vedin sen pääni yläpuolelta päälleni. Olin pukiessani hiljaa ja annoin Edawardin sulatella sanomaani.
“Ei voi olla! Minä olen unessa! Sinua ei ole olemassa!” Edward rikkoi hartaan hiljaisuuden.
“Onko unesi tällaisia? En ole tienytkään”, totesin kuivasti naurahtanen ja käänyin raaja-kekoon päin. Sydäntäni raastoi, sillä tiesin mihin tämä johti.
“Miksi et ole kertonut minulle aikaisemmin?” Edward kysyi . Käännyin häneen päin ja katsoin häntä.
“Koska rakastan sinua enkä kestä olla erossa sinusta”, kerroin rehellisesti.

“Kuka hän oli?” Edward kysyi ja mietti luultavasti kenet olin murhannut kylmäverisesti ja ripotellut ruumiin päälle timantteja.
“En tiedä”, vastasin rehellisesti. En tosissaankaan ollut tiennyt, kuka hän oli. Olin vain tiennyt mikä hän oli.
“Edward, hän oli vampyyri. Hän jahtasi sinua.”
“Vampyyri? Sinä olet ihmissusi? Onko isäsi velho ja äitisi supernainen?” Edwrad vaahtosi. Olin jo melkein ihmetellyt kuinka hän pystyi olemaan niin rauhallinen.
“Edwaard, rauhoitu”, pyysin jo varmaan tuhannetta kertaa.
“Miten voin rauhoittua kun sinä olet pimittänyt minulta jotain tällaista?” Edward kysyi ja haroi hiuksiaan.
“Minun oli pakko!” kiljaisin kyyneleitä silmissäni.
“Sinun ei ole muuta kuin pakko lähteä nyt -” Edward sanoi ja nielaisi kuuluvasti, “- elämästäni.”
“Edward. En minä valinnut tätä!” sanoin kyyneleet silmissäni.
“Valitsit sen, ettet kerro minulle”, Edward sanoi synkästi.
“Edward, minä rakastan sinua!” huusin ja katsoin, kuinka Edward lähti sanaa sanomatta  Itkin sytyttäessäni keon ja jäin istumaan sen äärelle välittämättä sen tunkkaisesta hajusta.

”Hei, Bella!” joku huusi takanani ja käännyin häntä kohden. Näin, että huutaja oli Edward, joka juoksi rinnalleni ja ojensi minulle pienen paperilapun, jossa oli sarja numeroita.
“Jos vaikka joskus autosi rengas puhkeaa tai jotain…” Edward selitti ja haroi hiuksiaan hermostuneena.
“Kiitos. Enhän minä kenellekään muulle soittaisikaan kun rengas puhkeaisi“, sanoin hymyillen ja katsoin Edwardia silmiin hukkuen niihin.
“No, se nyt oli vähän huonompi vertaus“, Edward myönsi nauraen ja työnsi kätensä kuluneiden farkkujensa taskuun lähtiessämme kävelemään autolleni päin.
“Haluaisitko sinä minun numeroni?” kysyin kulmat koholla.
“Kun soitat, niin silloinhan minä sen saan“, Edward sanoi ja vinkkasi silmää. Seurasin häntä katseellani, kun hän käveli hopeisen Volvonsa luo. Huokaisin ja kävelin autooni. Meinasin matkalla puhjeta voitontanssiin. Avasin kuitenkin huokaisten sinisen autoni oven ja rämähdin sinne istumaan yhä hymyillen.

Se oli ollut minun toinen päiväni Los Angelesissa. Itkin haikeana ja rutistin jalkojani rintaani vasten.
Muisto vaihtui.

”Isä ja äiti. Poikakaverini tulisi tänne“, jätin lauseen kysyvästi auki. Äitini silmiin syttyi into:
“Poikakaveri? Miksi et, kulta, ole kertonut?”
“No, isä?” kysyin sivuttaen äidin innostuksen.
“Totta kai, totta kai. Ettehän te ole…”
“Isä, ei. Ei mitään sellaista.”
“Hyvä“, isäni jupisi samaan aikaan kun äitini haroi hiuksiaan parempaan asentoon. Kävelin ulko-ovelle ja hymyilin Edwardille sen avatessani. Edward oli komea niin kuin aina.
“Hei,” sanoin ja tartuin Edwardia kädestä kiinni. Hän ei tyytynyt siihen vaan vetäisi minut itseään lähemmäksi ja suuteli minua ihanasti. Pehmeästi.
“Kröhöm“, kuulin äitini selvittelevän kurkkuaan. Kun käänsin päätäni, huomasin hänen hymyilevän onnellisesti.

Muisto vaihtui jälleen.

“Bella, menemmekö me kevättanssiaisiin?” Edward kysyi minulta eräänä päivänä.
“En minä osaa tanssia”, myönsin nolona.
“Minä voin opettaa sinua”, Edward sanoi innostuneena.
“En minä tosissaan osaa yhtään!” valitin, mutta Edward tarttui käteeni ja kiepsautti minut ympäri, minkä jälkeen veti minut lähemmäksi itseään.
“Aloita oikealla. Askel taaksepäin.”
“Edward, en minä osaa!”
“Opettele”, Edward kehotti ja minä astuin askeleen taaksepäin ja kaaduin vetäen Edwardin päälleni.
“Perhana”, mutisin, mutta Edward tukki suuni suullaan.
“Olet oikeassa, rakas. Sinä et osaa tanssia. Sinua pitää opettaa.”

Silmieni edestä viuhui muistoja jotka saivat minut vain itkemään entistä enemmän. Kaipasin jo nyt Edwardia valtavasti.

Edward Pov

Tämä ei voinut olla totta. Tämä. Ei. Ollut. Totta. Pyyhkäisin kämmen selälläni kyyneleet silmistäni ja aukaisin ovemme raivokkaasti ja paukautin oven voimalla astuttuani sisään. Äitini nosti päätään ja huomasi punaiset silmäni. Hän oli juuri aukaisemassa suutaan kun pyyhälsin hänen ohitseen portaikkoon ja siitä huoneeseeni.

Potkin ovia ja heitin Bellan ja minun yhteisen kuvan seinään. Samalla hetkellä kun lasi rikkoutui, sydämeni tuhoutui myös tuhansiksi palasiksi, eikä kukaan muu kuin Bella pystyisi tekemään siitä ehjää. Myönsin sen itselleni. 
Lyyhistyin maahan, tärisin itkusta, farkkujeni taskussa tuntuivat autoni avaimet. Vedin ne taskusta pois ja lähdin juoksemaan takaisin pihalle, jossa minua odotti hopeinen Volvoni. Riuhtaisin sen oven auki ja työnsin avaimen virtalukkoon. Auto heräsi henkiin ja minä kaasutin lähintä baaria kohti. Minun pitäisi saada pääni sekaisin, että unohtaisin kaiken tapahtuneen. Että unohtaisin Bellan edes hetkeksi.

[Anaid]

Vitsi, nää kaks viimestä lukuu oli varmaan parhaat tähä mennessä!
Jatkoa äkkiä! Mä haluun tietää mitä seuraavaks tapahtuu! Toivottavasti Bella ei leimaudu mihinkää Jasperiin tai jtn...
Anaid

[Lauranood]

MÖKS! Ei noin saa tehä tois ilkeetä! Nyt ne ei voi olla yhessä 
Ne palaa kuitenki yhteen eiks nii 
Pakkohan niitten ja silleen.
Tykkäsin hirveesti, jatkoa, pian sittenkin 

~Lauranood

[Ginerva]

Eiii!! Niitten on pakko palata yhteen eiks niin? Siis mä kuolen jos ne ei palaa
Toivon tosi pian jatkoa
Ginerva

[Lööperiikka]

Anaid, voin luvata, Bella ei ole laimaantumassa Jasperiin.  Kiitos kommentista!
Lauranood, katsotaan kuinka kyyhkyläistemme tarina etenee... *Myhäilee ja hieroo käsiään* Kiitos sinullekkin kommetista!
Ginerva, kiitos kommetista. <3
A/N: Eli tässä olisi 9-luku. Toivottavasti pidätte ja annatte kommentia? Eikö niin?


9.

Päätin seuraavana aamuna jättää koulun väliin, ja ryhdyin pakkaamaan. Lähtisin joksikin ajaksi pois, isäni luokse Forksiin, hän oli muuttanut sinne takaisin. En voisi olla kotona Los Angelesissa, sillä jokainen asia muistutti Edwardista ja enkä halunnut Edwardin muuttavan.  Pakkasin kyynel silmässäni kuvan minusta ja Edwardista. Kieritin sen sinisen villapaitani sisään, sillä en halunnut sen rikkoutuvan lentokoneessa. Edward oli sanonut aina minulle, kuinka sininen puki minua.

Kun sain kaiken pakattua, jäin istumaan vielä hetkeksi lattialle polvilleni ja katsoin ympärilleni. Seinäni olivat ennen olleet vaaleansiniset, mutta nyt ne olivat valkoiset. Olimme Edwardin kanssa maalanneet ne eräänä sateisena talvipäivänä. Sänkyni oli pedattu siististi. Vaaleanliila päiväpeitto oli vedetty tiukasti laidasta laitaan. Huokaisin, tuolla sängyllä me olimme Edwardin kanssa nauraneet, nukkuneet ja taas nauraneet. Edwardin ajatteleminen teki kipeää. Kuin minusta lähtisi joka kerta kun ajattelin Edwardia pala sydämestä pois ja kohta sydämen tilalla olisi vain musta aukko johon sattuu.

Puhelimeni iloinen ääni rupesi soimaan ja hyökkäsin puhelimen luo innoissani, mutta kaaduin maton reunaan.  Nappasin kännykkäni käteen ja vastasin puheluun katsomatta soittajaa.
“Bella! Vihdoinkin vastaat! Mikä hätänä? Mikset ollut koulussa tänään?” pirteä ääni ei antanut minulle vastaukseen mahdollisuutta.
“Öö… Hei, Alice. Minulla on hiukan kiire, pakkaan tässä samalla”, selostin ja olin lyödä itseäni. Olin paljastanut aivan liikaa.
“Mitä!? Lähdetkö sinä matkalle?” Alice kysyi epäilevyys kuultaen äänestään.
“Alice, itse asiassa minä muutan”, tunnustin hiljentyen loppua kohden.
“Siis lopullisesti?”
“Niin. Tai kyllä minä varmaan joskus tulen takaisin. Ehkä vuoden päästä tai parin”, kerroin varovasti.
“Liittyykö tämä Edwardiin?”
“Tavallaan. Kuinka niin?”
“Hänkään ei ollut koulussa tänään ja kun äsken soitin hänelle, hän ei meinannut saada sanaa suustaan.
“Voi paska. Ei olisi pitänyt kertoa hänelle”, mutisin ja luulin, ettei Alice kuulisi.
“Mitä sinä, Bella, sanoit?”
“En mitään”, sanoin liian kiireesti.
“Bella, kerro minulle”, Alice sanoi tiukasti.

“Alice, minä olen salannut sinulta jotain…” myönsin varovasti. Aioin kertoa Alicelle. Kyllähän Edward hänelle kertoisi. Parempi, että kuulisi minulta.
“Bella, oletko sinä raskaana?” Alice kysyi epäuskoisena
“Ei, en ole. Minä en voi saada lapsia”, vastasin huokaisten ja kuulostin omiin korviinikin rasittuneelta ja surulliselta. Kun Alice mainitsi lapsista, silmissäni vilisi kuvia minusta ja Edwardista. Kuinka minun vatsani pyöristyisi somasti yhteisestä lapsestamme, kuinka pienellä lapsellamme olisi Edwardin vihreät silmät ja minun ruskeat kiharat hiukseni.
“Miksi et?” Alice keskeytti ajatteluni.
“Koska minä en ole enää ihminen” sanoin hiljaisesti. Toisesta päästä kuului naurua.
“Hyvä vitsi, Bella!”
“Alice se ei ollut vitsi.”
“Mutta sinähän olet ihminen! Et sinä minusta koiraltakaan näytä.”
“Alice, en ole enää kokonaan ihminen.” sanoin huolellisesti silmät kiinni ja annoin Alicen sulatella tietoa.
“Alice, minä olen ihmissusi.”
“Sinä olet mikä?!”
“Ihmissusi. Alice, minun oli pakko kertoa. Hyvästi Alice, minä rakastan sinua. Tiedäthän sen?”
“Bella, minäkin sinua. Rakastan sinua kuin siskoani. Mutta hyvästejä en sano. Sinä palaat vielä”, Alice sanoi ja kuulin kyyneleet hänen äänestään. Tunsin niiden kirpoavan silmiini ja suljin puhelun vain aloittaakseni uuden.

“Mitä nyt? Soititko kertoaksesi että olet edelleen ihmissusi? Anteeksi vain, Bella, mutta minua ei kiinnosta paskan vertaa! Häivy elämästäni!” Edward huusi minulle. Kyyneleet tulvivat poskilleni, se viha, joka kuulsi Edwardin äänestä, oli viiltävä. Se satutti enemmän kuin tuhat puukoniskua rintaani.
“Ei, Edward, en soittanut siksi”, sanoin murskaantuneena.
“Miksi sitten?” Edward kysyi kiukkuisesti.
“Edward, minä rakastan sinua koko sydämestäni.”
“Minä rakastin.”
“Minä muutan takaisin Forksiin.”
“Siitä vaan. Ei tule ikävä.”
“Minun tulee sinua.”
“Kuten sanoin, minulle ei tule ikävä.”
“Edward, anteeksi. Anteeksi kaikesta”, kuiskasin puhelimeen ja suljin sen. Lysähdin lattialle itkien. Miten kaikki voi muuttua hetkessä aivan päälaelleen?

Edward Pov

Aukaisin silmäni vieraassa ympäristössä vieraan naisen vierestä. Nainen piirteli punaiseksi lakatulla kynnellään rintakehäni sekä vatsani iholle. Hieraisin kädelläni otsaani ja vedin sen hiuksiini. Yritin muistella eilisiltaa, mutta muistikuvani olivat sumeita sekä epäselviä.

“Rick, toinen samanlainen”, sanoin baarimikolle, jolla oli päällään löysä kauluspaita sekä farkut.
“Hei, Ed. Eikö tuo jo riittäisi?” Rick kysyi ja katsoi minua tarkkaavaisesti.
“Heei, just tässä vasta päästiin vauhtiin! “ puheeni kuulosti hiukan sammaltavalta ja oloni oli mukavan kevyt. Viereiselle baarijakkaralle istuutui vaaleahiuksinen, arviolta D-kupit omistava nainen, jonka sinisiä silmiä reunusti tumma silmämeikki - vaikka en silmiä katsonut.  Nainen oli arviolta minua pari vuotta vanhempi.

“Hei”, nainen sanoi. Hänen äänensä oli käheä - luultavasti hän tupakoi. Hän risti pitkät säärensä ja haroi vaaleita hiuksiaan.
“Hei”, mutisin ja soin hänelle seksikkäimmän hymyni. Hän vastasi hymyyni viettelevästi.
“Minun nimeni on Tanya”, nainen sanoi ja ojensi kapean kätensä.
“Edward”, sanoin ja tartuin Tanyan käteen.
“Erittäin hauskan tavata.”
“Haluatko jotain?” herrasmiehen vaistoni muistuttivat minua. Tanya nojautui minuun päin ja kuiskasi korvaani:
“Sinut.”
Lähdin leikkiin mukaan ja kuiskasin puolestani hänen korvaansa:
“Missä haluat minut?”
“Luonani.”
Kaappasin hänet kainaloni ja lähdimme kävelemään hänen asunnolleen päin. Joimme matkalla hänen pienestä taskumatistaan ja muistoni sammui.

“Vihdoinkin heräsit, unikeko”, Tanya kuiskasi korvaani ja puraisi korvalehteäni hellästi. Hän ripotteli suukkoja yläruumiini päälle ja hänen kätensä eksyi miehisyyteni luo.
“Tanya, lopeta”, sanoin naikkoselle.
“Miksi?” hän kysyi ja jatkoi puuhiaan haarojeni välissä.
“Koska en halua.”
“Etkö sinä halua minua?” Tanya kysyi omasta mielestään suloisella äänellä.
“Haluan mennä oksentamaan ja ottamaan aspiriinin”, totesin kylmästi ja kaivauduin Tanyan alta kohti pesuhuonetta.

Nojasin seinään ja yritin muistaa. Bella, hän oli ihmissusi. Me olimme eronneet, tai ainakin luulin niin.  Olin ottanut autoni, mutten muistanut minne olin sen jättänyt. Silloin puhelimeni soi ja vastasin siihen, koska näin, että se oli Alice.
“No hei, Alice”, tervehdin häntä.
“Hei. Miksi et ollut koulussa? Onko Bellakin siellä?”
“Ei, olen yksin. Ja jos aiot kysellä Bellasta - minua ei kiinnosta hänen tekemisensä.”
“Mitä -” Alice aloitti mutta suljin puhelimeni kiukkuisesti.  Eli Bellakaan ei ollut koulussa. Joten hän luultavasti oli joko tappamassa ihmisiä tai viekoittelemassa uutta huijattavaa.

Aukaisin pesuhuoneen oven rauhallisesti ja kävelin poimimaan vaatteitani jotka lojuivat siellä täällä.
“Lähdetkö jo?” Tanya kysyi ja nousi sängyssä käsiensä varaan.
“Kyllä”, vastasin lyhyesti
“Miksi?” En vastannut. Tanya nousi sängystä ja käveli alasti eteeni ja nappasi viereltäni olevalta pöydältä valkoisen paperilapun ja kynän. Hän kirjoitti paperille sarjan numeroita.
“Tässä. Jos vaikka joskus tekisi mieli ottaa uusiksi”, Tanya sanoi ja ojensi paperilapun minulle. Kävelin sanaa sanomatta ulkonovelleja avasin sen. Heittäisin lapun roskikseen kun sellaisen löytäisin.
“Minä odotan soittoasi”, Tanya sanoi ja oli jostain loihtinut itselleen mustan ohuen silkkiaamutakin ja nojasi nyt ovenkarmiin hiukset seksikkäästi sekaisin. Heilautin hänelle kättäni ja lähdin kävelemään rappukäytävässä. Vihdoin haistoin raikkaan ulkoilman joka virkisti kummasti. En ollut yhtään varma missä kaupunginosassa olin missä autoni oli tai missä eilinen baari oli. Lähdin kävelemään suuntaan jossa luulin autoni sijaitsevan. Puhelimeni pirahti soimaan ja olin jo tarpeeksi äkäinen äskeisestä puhelusta, joten mielialaani ei kohentanut se, että soittaja oli Bella. Vastasin puhelimeen yhdellä napin painalluksella.

“Mitä nyt? Soititko kertoaksesi että olet edelleen ihmissusi? Anteeksi vain, Bella, mutta minua ei kiinnosta paskan vertaa! Häivy elämästäni!” huusin Bellalle raivoissani.
“Ei, Edward, en soittanut siksi”, kuului Bellan murskaantuneisuudesta hiljainen ääni toisesta päästä.
“Miksi sitten?” kysyin kiukkuisesti
“Edward, minä rakastan sinua koko sydämestäni”, Bella sanoi hauraalla äänellä. Mieleni olisi tehnyt vastata vuolailla rakkaudentunnustuksilla, mutta eihän ylpeyteni sitä antanut periksi.
“Minä rakastin”, vastasin vain kylmästi.
“Minä muutan takaisin Forksiin”, kuulin Bellan huokaisevan toisesta päästä ja sydämestäni lohkesi suuri pala.
“Siitä vaan. Ei tule ikävä”, valehtelin.
“Minun tulee sinua.”
“Kuten sanoin minulle ei tule ikävä”, valehtelin jälleen kylmällä, tylsistyneellä äänellä.
“Edward, anteeksi. Anteeksi kaikesta”, Bella kuiskasi puhelimeen ja juuri kun olin aukaisemassa suutani, puhelin tuuttasi puhelun päättymisen merkiksi. Heitin mustan puhelimeni voimalla viereiseen kerrostalon seinään. Sen osat levisivät kadulle, keräsin ne huokaisten: minulla oli jo kauan ollut tarkoituksena ostaa uusi puhelin.

[Lauranood]

ÄÄÄHHH!! ILKEÄ ILKEÄ IHMINEN!!! Ei näin saa tehdä!! Ei Edwar saa olla noin ilkee Bellalle! Ei saa!! Mää rupeen kohta pillittämään jos ne kaks ei rupee palaamaan yhteen ja vannon, että kuolen jos en saa jatkoa pian!!
Eli jatkoa siiis!!
Pistäppäs nyt toisellekkin sivulle, että pääsen haukkumaan sinut sielläkin ILKEÄ IHMINEN!!

~Lauranood mököttää vieläkin!

Ps. Olin eka!! hahahaaa

[Lööperiikka]

Lauranood, mistä arvasin että se ole sinä? 
Anteeksi että kirjoitukseni melkein itkettää sinua... Älä kuole, minun vaki-kommentoija ei saa kuolla.  Muistathan että toisilla sivuilla ollaan vasta 6-luvussa? Et pääse vielä haukkumaan.

[Lauranood]

Eipäs estänyt minua! Haukuin sinut jo valmiiksi
Mutta jatkoa haluan rutkasti lisää, niin kauaksi kunnes he palaavat yhteen!! Hopi ho, kirjoittamaan siis

~Lauranood odottaa

ps. Enpä tiedä, ehkä oletkin aika ovela ihminen
Ja lopetan kommentoimisen, jos he eivät pian palaa yhteen, joten parasta kiiruhtaa.
(No ei, huijasin, kirjoitat liian hyvin ja taidan olla riippuvainen, että ei sellaista pelkoa, mutta jatkoaaaaaa!!! <3)

[En-nu]

Apua!! en ollu huomannu että jatkoa on tullu!! surullinen luku itkin koko ajan  kiitos ja ajtkoa mahdollisimmaan pian... <3

[Lööperiikka]

Lauranood, no ei näköjäänn... 
En-nu, wau. Kiva kuulla että kirjoitus on liikuttavaa. Kiitos kommentista. <3

A/N: Tulin juuri mökiltä ja lähdemme sinne huomenna 8:an aikaan takaisin. Ja kuten olen teille aiemminkin valittanut siellä ei ole internet-yhteyttä mutta yritän saada 10-luvun ja ehkä sitä seuraavankin kirjoitettua, mutta uskon että aurinko ja lämmin vesi vievät voiton. Jatkoa yritän saada tehtyä muttei sisällä koneen ääressä kirjoittaminen oikein innosta kun on näin ihanat kelit!

Kommenteilla saa heittää ja viskoa! <33

[Lööperiikka]

A/N: Minun ikävä velvollisuuteni on ilmoittaa että tässä on kolmanneksi ja toiseksi viimeiset luvut. Epilogin lähetän varmaankin tänään betalle. Mutta kommentit ovat tervetulleita! <33

10.

“Bella, ei sinun tarvitse lähteä…” äitini itki kaulassani näin hänen olkansa yli että Alice - joka oli hänen takanaan -  itki kuten äitini sekä Nessie. Minua oli hyvästelemässä äitini, Nessie, Alice ja Jasper, Emmett ja jopa Rosalie oli hänen mukanaan. Emmettkin itki, ei yhtä vuolaasti kuin äiti taikka Alice mutta näin selvästi hänen silmiensä kostuvan. Me emme ole olleet ikinä erossa niin että toinen olisi toisessa valtiossa.

“Sisko -” Emmett mutisi ja veti minut karhumaiseen halaukseensa, hän oli työntynyt muitten ohi törkeästi ja rynnännyt luokseni. “-Minun tulee ikävä”, kuulin Emmettin kuiskaavan korvaani.
“Niin minunkin sinua.”
“Tulethan sinä takasin?” Emmett kysyi ja kuulosti aivan pieneltä pojalta, sellainenhan hän olikin syvällä sisimmässään. Tuon kovan, suuren ja lihaksikkaan kuoren alla oli pieni poika, jonka sisko oli muuttamassa pois.
“En tiedä”, vastasin totuudenmukaisesti. Tiesin, etten voisi asua täällä enää ikinä, koska jokainen asia muistutti minua Edwardista - joka ei ollut edes tullut hyvästelemään minua.

“Bella, siskoni, muistathan että tulet aina olemaan paras ystäväni?” Alice kuiskasi ruskeat silmät tapittaen silmiini.
“Muistan minä. Sinäkin olet minun ystäväni ja siskoni”, sanoin kyyneleitteni lomasta.
“Älä mene, Ei sinun tarvitse lähteä! Lähteköön se paska-Edward!”
“Alice, ei tämä ole hänen syynsä…”
“Onhan! Hänen takiaan sinä olet lähdössä takasin sinne saamarin kylä pahaseen!”
“Alice, tämä ei ole hänen vikansa. Minä synnyin tällaisena, eikä se miellytä häntä.”
“Ei se saisi vaikuttaa!”
“Minä tiesin tämän jo kaksi vuotta sitten. Tiesin, ettei tämä kestäisi”, puhuin ja katseeni oli lasittunut. Nyt ymmärsin sen, en ollut ikinä toivonut mitään. Nyt toivoin. Toivoin, että Edward joskus hyväksyisi minut ja minun kaltaiseni.
“Hän on silti paskiainen”, Alice sanoi, näin hänen silmiensä leimuavan.
“Joka tapauksessa, jos näet häntä, kerro minun rakastavan häntä.”
“En ymmärrä sinua, Bella”, Alice totesi hiljaa ja olin kuin en olisi kuullutkaan vaan työnnyin hänen ohitseen kohti Nessietä.


“Kerro Charlielle terveisiä”, Nessie kuiskasi korvaani pehmeällä äänellään. Halasin häntä tiukasti.
“Minä kerron. Minun tulee ikävä sinua, Nes”, sanoin ja painoin silmäni kiinni. Halusin muistaa pikkusiskoni makean mutta suloisen tuoksun.
“Niin minunkin sinua”, kuulin Nessien sanovan ja tunsin kuinka ensimmäinen lämmin pisara putosi olkapäälleni.
“Älä itke”, sanoin ja nappasin pikkusiskoni kasvot käsiini ja pyyhin muutamat kyyneleet hänen poskiltaan.
“Minunhan tuo olisi pitänyt sanoa. Sinähän tässä olet lähdössä takaisin Forksiin”, Nessie sanoi ja naurahti kuivasti sekä kaihoisasti. Hymyilin hänelle pienesti ja käännyin Jasperiin päin, joka oli tullut taakseni.

Hymyilin hänelle hennosti. Katsoin häntä kunnolla, hänessä oli hiukan samaa näköä. Huulien kaaressa sekä silmien mallissa. Sydäntäni vihlaisi kipeästi, kun tunnistin noita pikku seikkoja jotka olivat samankaltaisia kuin hänen velipuolessaan.
“Olet sitten lähdössä”, Jasper sanoi yksinkertaisesti.
“Niin taidan olla”, sanoin ja kohotin kassejani, jotka olivat kummallakin puolellani.
“Niin… Edward pyysi että antaisin sinulle tämän”, Jasper sanoi ja ojensi minulle kirjekuorta tutkiva ilme kasvoillaan.
“Kii-tos”, mutisin ja otin Jasperin ojentaman kirjekuoren - tai yritin ottaa, Jasper ei nimittäin päästänyt vielä kirjekuoresta. Hän katsoi minuun katseella joka porautui minuun.
“Bella, lupaa ettet tee mitään, vaikka tässä lukisi mitä tahansa.”
“Lupaan”, vastasin kummissani. Lopultakin Jasper päästi kuoresta irti, ja sain laitettua sen valkoiseen olkalaukkuuni - lukisin sen sitten lentokoneessa, etten enää saisi itseäni kääntymään ja juoksemaan ruikuttamaan Edwardille ottamaan minut takaisin.

“No, hei sitten”, sanoin kaikille yleisesti.
“Hei”, kaikki vastasivat kuorossa - jopa Rosalie. Käännyin heihin selin ja lähdin kävelemään kohti turvatarkastusta. Juuri ennen portteja lähetin heille kaikille lentosuukon ja voisin vaikka vannoa, että näin jossain pronssisen pilkahduksen mutta kun katsoin uudelleen, se oli poissa.
Katsoin ikkunasta ulos, kun lentokone nousi siivilleen. Tunsin, kuinka korvani menivät lukkoon. Minun olisi tehnyt mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. Kyllä, olin menettämässä järkeni, kuten olin menettänyt Edwardinkin.

Kaivoin laukkuani löytääkseni Humisevan harjuni mutta käteeni osuikin jotain rapisevaa - kirjekuori.
Aukaisin kirjeen yhdellä nopealla liikkeellä ja henkäisin kuuluvasti kun aloin lukea.

Hei, Bella.

En oikein tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa…

Sain kuulla Alicelta, että lähdet pois. Hän nimitti minua paskiaiseksi - ja oikeassa hän olikin. Olen paskiainen sekä pelkuri.

Anteeksi, etten voi antaa sinulle anteeksi. En vain voi antaa sinulle anteeksi sinun salailuasi, niin en ole vihainen siitä mitä olet vaan siitä mitä teit. Sinä salailit todellisuutta minulta kaksi pitkää vuotta. Joskus iltaisin mietin, olisitko ikinä kertonut minulle jos en olisi löytänyt sinua - toivo ettet.

Bella, minä rakastan sinua, mutta en voi antaa anteeksi, ja rakastan sinua todella! Meidän kummankin pitää vain hyväksyä ja antaa periksi, ettemme kuulu toisillemme ja kohtalotar on määrännyt meille toiset kortit. En vain ollut oikea mies sinulle.

Anteeksi.

Edward

Kyyneleeni tahrasivat kirjeen ja rutistin sen tiukasti nyrkkiini ja painoin sen sydämeni kohdalle. Edward, ehkä sinä olet hyväksynyt, ettemme kuulu yhteen. Mutta minä uskoisin sen vasta kun kuulisin sen hänen omasta suustaan vaikka pelkäsin, mitä tulisin kuulemaan. Ei, Edward, minä en ole vielä antanut periksi.

Edward Pov

Makasin sängylläni ja katsoin vähä väliä kelloa. 10.46. Bellan lentokone lähtisi kahdenkymmenen minuutin päästä. Hypistelin käsissäni avainnippuani, yritin päättää jäädäkö tänne ja  lähteä samaan aikaan kuin lentokone baariin, vaiko lentokentälle katsomaan kun Bella lipuisi käsistäni pois ulottamattomiin.

Mene nyt! Käy lentokentällä ja mene takaisin päin tullessa baariin rypemään itsesäälissä.
Itsevarma ääni päässäni kivahti.

Milloin olin alkanut kuulla ääniä pääni sisässä? Milloin se oli syntynyt? Tiesin kysymättäkin, että silloin kun erosin Bellasta. On kulunut viikko siitä kun erosimme Bellan kanssa, koko viikon olin kierrellyt baareissa, lähtenyt vieraiden naisten matkoihin, aamulla palannut kotiin nukkunut ja aloittanut saman uudestaan. Aina kun suunnittelin jälleen kapakkareissua, pieni ääni päässäni piipitti, että minun pitäisi mennä Bellan luo ja sopia hänen kanssaan. Hän myös valitti ainiaan että pilaisin maksani sekä hyvät aivoni tällä pelillä.

Pah, sanon minä. Kännissä on vain niin helppo unohtaa Bellan toinen luonto ja se, kuka itse on. Millainen oikeasti on.
Ei, vaikka se olotila on ihana ja tukea antava. En halua siihen nyt.

Autoni hieno digitaalikello näyttää 10.56, kun istun lämpimässä autossani sen muhealla nahkapenkillä ja yritän pitää ajatukseni tiessä.

Kaarsin autoni lentokentän pihaan ja juoksin sisälle. Osuin suoraan johonkin eläkeläisporukkaan joka rupesi heti sättimään minua julkisilla paikoilla juoksentelusta, sillä olin kumonnut erään pyöreähkön mummelin kumoon kuin keilapallon. Hänen kantamuksensa lensivät pitkin lattiaa ja autoin keräämään ne mummelille, sillä hän näytti siltä, että jos hän kyykistyisi, hän ei enää nousisi ylös kuin hinausautolla.
Katsoin kelloani, 11.05, paska! Juoksin takaisin menosuuntaani päin - eli ulko-ovelle. Juoksin nopeammin kuin ikinä paikkaan, josta näki lentokoneiden nousut. Olimme käyneet täällä joskus Bellan kanssa. Katsoin, kun lentokone nousi minuutin yli arvioidun ajan. Katsoin, kuinka Bella lensi ylös pilvien yläpuolelle. Kirosin ja lampsin takaisin autolleni, nyt oli aika toteuttaa suunnitelman toinen osa.

Aukaisin baarin oven jonka nimi oli Rick‘s Clan, aika omaperätön nimi jos minulta kysytään, mutta siellä oli halpaa sekä paikka oli nuorille suunnattu.

“Rick, tuplaviski”, sanoin baarimikolle, joka oli jo tullut tutuksi.
“Tuossa”, Rick sanoi ja läksi palvelemaan muita asiakkaita.
“Tervehdys, Edwardhan se oli?” takanani kuului ääni.
“Niin?” sanoin ja käännyin puhujaan päin ja silmäni levisivät järkytyksestä jonka tunteminen aiheutti.
“Tekisikö mieli hiukan piristystä?” vajaa seitsemäntoistavuotias tummahiuksinen tyttö kysyi minulta. Hän kohensi olkalaukkuaan vihjaavasti. Hänen takanaan kaksi isokokoista poikaa virnistelivät minulle, muistin viime kerran kun he olivat tulleet tervehtimään minua.


”Mitä tämä on?” kysyin epäluuloisesti ja näytin savuketta jota poltin samaan aikaan. Se maistui oudolta.
“Maria“, mustahiuksinen tyttö sanoi ja kohautti olkiaan. Tytön nimeksi oli selvinnyt Bree.
“Siis huumetta?”
“Niin! Mitä luulit? Nallekarkkia?” tyttö kysyi ja nauroi. Huomasin hänen pupilliensa suurentuneen. Tunsin oloni kevyeksi ja mieleeni ei mahtunut muuta kun tuo huumaava tuoksu.
“Tässä muuten ovat Fred ja Diego“, tyttö viittasi seuraaviaan poikia. Hän nähtävästikin toivoi että minäkin liittyisin hänen pikku kaartiinsa.
“Hauska tutustua.”
“Nähdään“, tyttö sanoi ja lähti kävelemään eteenpäin.


Pieni ääni päässäni käski minun kieltäytyä ja kerrankin tottelin.

“Ei kiitos. Joku toinen kerta…?”
“Tuo oli virhe”, Fred sanoi ja pyöritti päätään.
“Kuinka niin?” kysyin hiukan häkeltyneenä.
“Huomaat sitten”, Fred sanoi ja hönkäytti mari-savut naamalleni. Jouduin pinnistelemään etten suostuisi ostamaan muutamaa savuketta.
“Ei kiitos”, sanoin ja käännyin kulauttamaan viskit kurkkuuni. Irvistin, mutta halusin lisää, humalan tunne oli mahtava.
“Toiset”, sanoin kuuluvasti ja jo hetkessä Rick oli edessäni kaatamassa nestettä lasiin. Bree kuiskasi Rickin korvaan jotain joka sai tämän silmät leviämään yllätyksestä ja hän nosti pöydän alta toisen viskipullon josta kaatoi toisen puolikkaan toisesta lasista ja toisen täyteen. He kaikki neljä katsoivat tarkkaavaisesti että join joka pisaran viskeistä ja pyysin lisää. Päässäni tutui jo oudolta ja outoa se olikin, ei minulla yleensä mennyt neljästä viskistä pää sekaisin.

“No, joko tuntuu paremmalta?” toinen pojista kysyi ja kuulin hänen äänensä ensimmäistä kertaa.
“Vittu! Te laitoitte jotain minun viskiin!” sisälläni leimahti suuttumus, outoa ei minulta yleensä mennyt pinna näin nopeasti mutta nyt minun huumeviskini tuntui hirveätä petkutukselta.

“Relaa, äijä. Olit vain niin kireä”, Fred naurahteli.
“Minä lähden”, mutisin ja lähdin autolleni päin. Yritin selvitellä päätäni mutta ajatukseni tuntuivat sumeilta. Silloin tajusin sen. Tämä oli vasta toinen kerta kun käytin huumetta. Ensimmäinen oli ollut se Victoria. Hänen pullossaan oli ollut saman makuista juomaa kuin mitä äsken join. Huume-viskiä. Pääni räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä. Miten voin olla näin helposti huijattava?!

Kuin huomaamattani ajoin kohti Swanien taloa. Pysäköin tutulle paikalle ja ryntäsin sisään.
“Bellaahh!” huusin. Bellahan ei oikeasti ollut lähtenyt. Hän vain huijasi, jotta pääsisi nussimaan Jaken kanssa ja olemaan jakorasiana.
“Vittu, tänne sinä saatana kehtaatkin tulla! Vittu, etkö ymmärrä että sinun saatanan takia Bella on nyt lentokoneessa matkalla Forksiin? Vittu mikä ääliö sinä oletkaan!” Emmett raivosi. Voou…! Milloin hänestä on tullut noin iso?
“Emmeett! Nyth sinä shaatanah kerrot missä Bella on!”
“Kuten sanoin, Forksiin menevässä lentokoneessa, sinun takiasi”, Emmett sanoi ja käveli eteenpäin, että minun piti peruuttaa.
“Mitenkäh niin minun ta-kiani?” sanoin ja yritin keskittyä sanoihin, painoin silmäni kiinni.
“Mietipä sitä”, Emmett murisi ja työnsi minut ulos. Kävelin Bellan ikkunan taakse ja heitin ikkunaan kiviä, jotka kävivät kerta kerralta suuremmiksi.
“Bellaah! Minäh annan sinuulleh anteeksi! Ota minut takasin, minä rakastan sinua! Ota minut taaakasiin!” huusin ja tunsin itkeväni. Rosalie ilmestyi parvekkeelle joka oli Bellan huoneen vieressä. Hän näytti ymmärtäväiseltä mutta samalla surulliselta
“Edward, Bella ei tule takaisin. Hän ei ole täällä.”

11.

Edward Pov.

“Edward, Bella ei tule takaisin. Hän ei ole täällä.”
Bella. Ei. Ole. Täällä. EI! Polveni pettävät altani ja lysähdän maahaan. Ei, ei Bella ollut voinut lähteä! Silloin tietooni iskeytyi tieto; olin menettänyt Bellani lopullisesti.

“Emmett, pitäisikö hänet hakea tuolta ulkoa? On kylmä syyskuuksi”, kaukaisuusdeta kuului ääni.
“Antaa vaikka paleltua. Ei ole minun asiani.”
“Em, hän on veljeni!”
“Josta et tiennyt muutama viikko sitten mitään!”
“Joka tapauksessa hänet pitää hakea tuolta kylmästä paleltumasta.”
“Hyvä on, baby.”

“No niin, sinä ääliö. Nousepa ylös”, kuulin äänen ja sen jälkeen tunsin, kuinka joku nosti minut seisomaan huterasti jaloilleni. Se joku talutti minut jonnekin lämpimään ja ohjasi jollekin pehmeälle, jolle kävin pitkäkseni ja suljin silmäni.

Syyskuun loppua

“Edward, sinun pitää syödäkin jotain!” äitini sanoi minulle tiukasti.
“Vedän mieluummin nesteenä”, mutisin ja vedin samaan aikaan päälleni baarikamppeita. Mitäköhän… Ei en saanut ajatella häntä!
“Edward, en tunne sinua enää”,  äitini sanoi murheen murtamana.
“En minäkään”, sanoin ja jäin ajattelemaan, kuinka paljon olin muuttunut niin lyhyessä ajassa.
“Lopeta sitten. Käy koulusi loppuun!” Esme sanoi ja tunsi selvästi olevansa voitolla kun jäin kuuntelemaan hänen sanojaan. Hän oli oikeassa, en ollut käynyt koulussa moneen viikkoon ja silloin kun satuin menemään sinne, minut heitettiin aina pois koska olin joko hirveässä krapulassa tai kännissä. Kohta varmaan minulla ei enää olisi koulupaikkaa.

Lokakuu

“Eikö sinulla ole enää?” karjaisin Fredille.
“Ei, jäin kiinni, ne otti mun kaikki kamat.”
“Vittu, olisit pitänyt paremmassa piilossa!”
“Rupea itse myymään! Huomaat, kuinka helppoa se on…”
“Kaveri, sinähän sen keksit!” hihkaisin ja kuvittelin jo, kuinka paljon saisinkaan rahaa. Siinä minulla loistelias tulevaisuus; narkkarin elämää. Mutta mitä muutakaan voisin tehdä, kun koko elämäni oli läksinyt lentokoneella pois?

Marraskuu

“Edward, mitä nämä ovat?” äiti kysyi ja osoitti huumeitani.
“Huumeita”, vastasin yksinkertaisesti.
“Mitä ne tekivät huoneessasi?”
“Ne ovat minun”, vastasin olkiani kohauttaen.
“Sinä käytät huumeita”, se ei ollut kysymys vaan toteamus
“Niin taidan käyttää.”
“Kuinka kauan?”
“Kolme kuukautta.”
“Et voi olla tosissasi!” äiti kiljahti
“Taidanpa olla.”
“Sinun pitää päästä eroon näistä.”
“Olisikin niin helppoa.”
“Mene vieroitukseen.”
“Voisinkin.”
“Johtuuko tämä Bellasta?”
“ÄLÄ SANO HÄNEN NIMEÄÄN!”
“Eli johtuu?”
“Kenestä muustakaan?”

Joulukuu

Täällä minä istun ja yritän kertoa jollekin ääliölle miksi aloin käyttämään kiellettyä ainetta. Onnistun sanomaan vain yhden selityksen jonka tiedän.
“Bellan takia.”

Tammikuu

Puhelin soi ja hyökkään sen luokse.
“Edward.”
“Edward…?”
“…”
“Edward, kuuletko sinä?”
“…”
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?”
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?”
“Edward, voitko antaa anteeksi?”
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen.”
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin.”
“No, miten vieroituksessa menee?”
“Miten sinä…”
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit.”

Bella Pov

Astuin lentokoneesta suoraan Seattlen raikkaaseen, mutta kylmään ilmaan. Isäni oli lentokentällä vastassa punaisella autollaan.
“Mitä tyttö?” isä kysyi hymyillen.
“Hei, isä”, sanoin ja halasin isääni tiukasti.
“Nessie muuten lähetti terveisiä”, kerroin ja olin nappaamassa matkalaukkujani nostaakseni ne takakonttiin.
“Kiitos”, isä sanoi ja varmaan ajatteli, että oliko äiti puhunut hänestä. Ero taisi olla hänelle raskas.
“Anna minä kannan ne”, isä sanoi repien itsensä ajatuksistaan.
“Kiitos. Mutta minä jaksan kyllä”, totesin hymyillen ja olin tosissani. Olin paljon vahvempi kuin hän itse. Isäni vain pyöritti silmiään ja kiersi autonsa sisälle istumaan.

“Kuule isä. Minä ajattelin käydä tänään reservaatissa, käyhän se?” kysyin, minulla oli niin ikävä poikia.
“Käyhän se. Mitäs Edwardille kuuluu?” isä kysyi tietämättään että olimme Edwardin kanssa eronneet.
“Me itse asiassa erosimme.”
“No sellaista se nuoruus on. Sinä löydät vielä jonkun kivan pojan. Ei Edward ikinä mielestäni ollutkaan arvoisesi”, isä rupatteli mutta samalla satutti minua joka kerran kun sanoi yhdenkin sanan.
Sellaista se nuoruus on. Mutta minun ja Edwardin suhde ei ollut tavallinen nuorten hairahdus!
Sinä löydät vielä jonkun kivan pojan. Maailmassa ei ole ketään kivempaa kuin Edward.
Ei Edward ikinä mielestäni ollutkaan arvoisesi. Tai minä en ollut hänen arvoisensa. Miten tahansa, hän ei ollut enää minun Edwardini.

“Hei kaikki!” hihkaisin kun astuin Rickin valkoisen talon sisään. Talo oli koko lauman majailupaikka. Ennen kuin huomasinkaan, isot järkäleet - toisin sanoen Rick, Michael, Jack, Embry, ja Frank - olivat kaataneet minut ja olivat nyt kaikki päälläni. Nauroin, jos tulija olisi ollut joku muu, minäkin käyttäytyisin täysin samoin kun he.

“Bella, älä käsitä väärin mutta miksi helvetissä tulit tänne?” Michael kysyi ja halasi minua tiukasti. Hänellä taisi olla edelleen tunteita minua kohtaan.
“Meillä tuli Edwardin kanssa pientä riitaa…” lievästi sanottuna. Näin kuinka Michaelin silmissä syntyi pilke.
“Joten olet taas vapailla markkinoilla?” Michael kysyi ja muut pojat hänen takanaan hörähtelivät.
“En sinulle”, vastasin rikkoen hänen haaveensa.
“Vaan minulle”, Jack sanoi ja tuli taakseni ja veti minut takaa päin halaukseen leikkisästi.
“Jack, sori”, nauroin.
“Miksi, kulta?” Jack kysyi silmissään epäuskoinen ilme.
“Hei jätkät. Ettekö te ole nähneet vuoteen tyttöä?”
“Muista en tiedä mutta ainakin minä olen”, kaikki sanoivat kuin yhdestä suuta. Minun oli pakko nauraa heille. Vietimme koko illan jutellen ja vaihtaen kuulumisia. Pojat eivät meinanneet uskoa kun sanoin että Edward ei hyväksy minua enää kun tietää mikä olen. He sanoivat että olin muuttunut taviksesta kaunottaresi. He myös lupasivat käydä takomassa Edwardin päähän järkeä - kirjaimellisesti. Minua tosissaan rupesi pelottamaan sekä naurattamaan ajatus, että pojat hakkaisivat Edwardia jollain tietokirjalla päähän… Noh, siinä olisi näky vaikka luultavasti olisin suojelemassa Edwardia. Oli ollut viisasta tulla poikien luo. He saivat minut unohtamaan Edwardin edes hetkeksi.

Syyskuun loppua

“Hei, Bella”, puhelimestani kuului ääni.
“Hei, Alice”, vastasin innoissani.
“Et ole soittanut”, Alice moitti minua.
“En, anteeksi unohdin.”
“Unohdit? Ei parasta ystävää noin vain voi unohtaa!”
“Perun vastaukseni. En unohtanut. En vain halunnut saada mitään muistoja… No tiedäthän sinä hänestä.”
“Niin, hän…”, Alice sanoi ja kuulosti miettivältä.
“No kerro, Alice.”
“Itse asiassa en ole nähnyt häntä sen jälkeen kun lähdit. Hän ei tule kouluun. Emmett sanoi, että hän käy usein baareissa. Joskus Jasper kertoi nähneensä Edwardin humalassa kaduilla. Rosalie kertoi nähneensä että Edward käyttää huumeita.”
“Mikä häneen on tullut?” kysyin kauhuissani.
“Hän on vain masentunut mies. Hän masentui takiasi.”
“Takiani?”
“Minusta hän rakastaa sinua edelleen.”
“Ei ole mahdollista.”
“Tule itse katsomaan. Nopeastihan sinä pääset tänne… Avuillasi.”
“Voinko tulla sitten yöksi luoksesi?”
“Totta kai! Se olisi ihanaa!”
“No hyvä on… Minä tulen.”
“Ihanaa, Bella! Hei hei!”
Suljin puhelimen ja istuin se käsissä sängynlaidalla. Mitä olinkaan mennyt lupaamaan?

Lokakuu

Olin viettänyt jo monta viikoa seuraten Edwardia kuin hai laivaa. Seurasin häntä aina baareihin varmistaakseni, että hän säilyy elossa. Muutaman kerran olin hyökätä hänen kimppuunsa kun hän joutui baaritappeluihin. Joka kerta kun hän sai turpiinsa, tunsin iskun naamassani.

Marraskuu

Edward oli jättänyt huumeet pois. Nyt hän vain ryyppäsi. Välillä minun olisi tehnyt mieli mennä hänen seurakseen, vetää itsekin kunnon perskännit, jotta ei tarvitsisi nähdä tuskaa, jonka olin aiheuttanut elämäni keskipisteelle.

Joulukuu
 Edward oli hankkiutunut vieroitukseen. Tapani mukaan seurasin häntä minne hän ikinä menikin. Sydämeni oli murskaantua kun terapeutti oli kysynyt Edwardilta syytä, miksi hän oli alkanut käyttää huumeita, johon vastaus oli:
“Bellan takia.”

Tammikuu

Olin metsässä, joka oli Culleneiden talon vieressä. Tarvitsin äärimmäistä rohkeutta soittaa muutaman kymmenen metrin päässä olevaan kännykkään. Keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin tuttuun puhelinnumeroon. Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward”, jumalointini omistava ääni vastasi
“Edward…?” aloitin häkeltyneenä Edwardin äänen vaikutuksesta. Edward ei vastannut, säikähdin, olinko tehnyt ollenkaan viisaasti.
“Edward, kuuletko sinä?” kysyin jo hätääntyneenä. Ei edelleenkään vastausta.
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?” kysyin ihmetellen mutta samalla nauttien Edwardin äänestä ja jokaisesta äänteestä.
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?” Edward vastasi tyhmästi. Hänhän luulisi minua psykopaatiksi jos vastaisin:
“Olen seurannut sinua koko ajan! Päätinpä nyt tässä pirauttaa sinulle.”
“Edward, voitko antaa anteeksi?” tyydyin vain vannottamaan.
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen”, Edward vastasi ja kuulosti jo normaalilta itseltään. Katselin järkyttyneenä ympärilleni. Oliko minut nähty vai oliko hänestä tullut ajatusten lukija vai mitä?
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin”, Edward vastasi kuin itsestäänselvyyden
“No, miten vieroituksessa menee?” päätin järkyttää häntä samalla mitalla.
“Miten sinä…” Edward kysyi järkyttyneenä sekä nolostuneena.
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit”, kuului vastaus samaan aikaan, kun syyllisyyden aalto hukutti minut syövereihinsä.

[Jaima]

Jeees! Vihdoin uutta lukua on pukannut tänne. Oli kyllä jälleen kerran älyttömän hyvä. Ja tykkäsin tosta tosi paljon kun aluks oli Ed P aika tiivistettynä, jonka jälkeen tuli Bel P ja se sit selkeennytti tota Edin puhetta aikaisemmasta (:

Tyks ♥

Pian lisää

[Ginerva]

Oi! Oi! Melkeen hypin ilosta. Ihana luku. Bella ja Edward saa toisensa JES!
Lal laa. Tanssin ympäri huonetta(kuvainnollisesti)

Olin metsässä, joka oli Culleneiden talon vieressä. Tarvitsin äärimmäistä rohkeutta soittaa muutaman kymmenen metrin päässä olevaan kännykkään. Keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin tuttuun puhelinnumeroon. Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward”, jumalointini omistava ääni vastasi
“Edward…?” aloitin häkeltyneenä Edwardin äänen vaikutuksesta. Edward ei vastannut, säikähdin, olinko tehnyt ollenkaan viisaasti.
“Edward, kuuletko sinä?” kysyin jo hätääntyneenä. Ei edelleenkään vastausta.
“Edward, mikä sinun on?”
“Bella?”
“Niin. Keneksi luulit?” kysyin ihmetellen mutta samalla nauttien Edwardin äänestä ja jokaisesta äänteestä.
“Puhelinmyyjäksi. Miksi soitat?” Edward vastasi tyhmästi. Hänhän luulisi minua psykopaatiksi jos vastaisin:
“Olen seurannut sinua koko ajan! Päätinpä nyt tässä pirauttaa sinulle.”
“Edward, voitko antaa anteeksi?” tyydyin vain vannottamaan.
“Totta kai! Ja lopeta niiden kynsiesi syöminen”, Edward vastasi ja kuulosti jo normaalilta itseltään. Katselin järkyttyneenä ympärilleni. Oliko minut nähty vai oliko hänestä tullut ajatusten lukija vai mitä?
“Mistä sinä tiesit…?”
“Totta kai minä tiesin”, Edward vastasi kuin itsestäänselvyyden
“No, miten vieroituksessa menee?” päätin järkyttää häntä samalla mitalla.
“Miten sinä…” Edward kysyi järkyttyneenä sekä nolostuneena.
“Totta kai minä rakkaani vieroituksesta tiedän. Miksi edes aloit käyttää huumeita?”
“Koska sinä lähdit”, kuului vastaus samaan aikaan, kun syyllisyyden aalto hukutti minut syövereihinsä.

Tää on just tota Bellaa ja Edwardia. Mut en tajuu miks Edi pisti ton kaiken Bellan lähdön syyks. Koska sehän Bella tavallaan ajo pois.
Sori näin pitkäst kommast. mut JATKOO
Ginerva

[Lauranood]

Olisin halunnut vastata jo kauan sitten, mutta en ole päässyt kunnon koneelle olen ollut vain kännykälläni, jolla on helppo kirjoittaa vastauksia kun se temppuilee -.-' No vastaan nyt!
ÄÄÄH, ei saa. Edu on yks tyhmä juoppo ja Belluska pakeni. Onneks se seuraa Edua. Palaahan ne yhteen, joohan ? 
Haluan jatkoa nopeasti, parin päivän jälkeen, koska muuten puhelinlaskuni menee niin vallattomiin lukemiin, että rakas äitini katkaisee liittymän tai takavarikoi puhelimeni  No ei, mutta joudun maksamaan pariasataa siitä itse. Joten tee minulle palvelus älä pakota minua käyttämääm kännykkääni jos en saa käyttää konetta isovanhempieni luona (jos edes ehtisin). Olen liian riippuvainen tarinastasi jättääkseni valmiit luvut lukematta.

Jatkoa silti odottelen

~Lauranood

(olipas taas selkeä viesti...)