A/N: Jeee, vihdoinki sain toisen luvun valmiiks ja tää onki sitte kerralla pitempi ja tässä tapahtuuki aikas paljon
Kiitos kaikille kommenteista ja lisää toivottaisiin vielä. Ja semmone varoitus varmaa pitää antaa, että tässä luvussa kiroillaan hieman.
– Toinen luku –Percy Weasley saapui tapansa mukaan taikaministeriöön täsmällisesti tasan kymmentä vaille seitsemän. Aamu tuntui aivan normaalilta ja rauhalliselta, kun Percy istui työpöytänsä ääreen ja keitti taikaministerille kahvia. Rufus Rymistyir ei saapuisi vielä moneen minuuttiin, mutta Percy tiesi, että hän halusi aina kahvinsa mahdollisimman nopeasti. Kahvinkeiton jälkeen Percy palasi pienen työpöytänsä ääreen, jossa hänen täytyisi lajitella taikaministerin postit. Ministeri sai paljon kirjeitä yksityisiltä henkilöiltä, jotka halusivat jotain lakia. Nämä Percy lukisi itse myöhemmin läpi, mutta tärkeät kirjeet tärkeiltä henkilöiltä, hän laittoi hopeiselle tarjottimelle, jonka antaisi Rymistyirille tämän saapuessa.
Nämä tehtävät tehtyään, Percyllä ei ollut muita töitä näin heti aamusta, ja ministeri saapuikin yleensä näihin aikoihin, mutta nyt Rymistyir oli ilmeisesti myöhässä, koska Percy joutui vain istumaan paikallaan toimettomana.
Samaan aikaan Rufus Rymistyir astui taikaministeriöön. Läheltä ohi kävelevät tervehtivät häntä, mutta hän itse ei ehtinyt sanoa mitään, kun hän jo tuupertui lattialle laukauksen saattelemana. Lähellä olevat velhot hyppäsivät kauemmas armeijaunivormuihin pukeutuneiden jästisotilaiden astuessa atriumiin. Laukaukset kaikuivat, kun tuhannet sotilaat ampuivat kaikki velhot ja noidat, joille ei annettu aikaa puolustautua.
***
Remus oli juuri herännyt herkullisen paahtoleivän tuoksuun.
Mmmh… hän ajatteli venytellessään pehmeällä pylvässängyllä.
Dora on näköjään jo herännyt, Remus nousi istumaan ja puki aamutakin ylleen kävellessään keittiöön.
Hänen vaimonsa oli paistamassa pekonia hellan ääressä selin Remukseen, joten mies yllätti vaimonsa suutelemalla tätä kiihkeästi kaulalle.
”Huomenta, Remus”, Dora sanoi nauraen ennen kuin kääntyi ympäri ja suuteli Remusta suoraan suulle.
”Mmm… Hyvää Huomenta, rakas.”
”Aamiainen on ihan kohta valmista”, Dora sanoi irrottautuen suudelmasta ja kääntyen takaisin hellan puoleen. ”Istupas nyt oikein kiltisti siihen keittiön pöydän ääreen odottamaan”, nainen sanoi ilkikurinen hymy huulillaan.
”Kyllä äiti”, Remus oli varmaan sittenkin oppinut aikoinaan jotain Jamesilta ja Siriukselta. Hän istui keittiön pöydän äären liioitellun ryhdikkäänä.
Pian Dora kääntyi ympäri ja ojensi paahtoleivän, paistettuja munia ja pekonia.
”Noin”, hän sanoi. ”Hyvää ruokahal – ”
Dora keskeytti sanansa nostaessaan katseensa ikkunaan. Hänen kasvojensa iloinen ja onnellinen ilme suli hetkessä kauhistuneeksi.
”Mitä nyt – ” Remus kääntyi ympäri katsomaan hänkin ikkunasta ulos. Ikkunan ulkopuolella roikkui kokonaan tummiin vaatteisiin ja maskiin pukeutunut nuori mies, joka osoitti heitä kiväärillä. Silloin ovelta kuului koputus… Remus ja Dora käänsivät katseensa ulko-ovelle ja sitten takaisin mieheen ikkunan takana, joka nyökkäsi ovelle päin, selvästi haluten, että he menevät avaamaan sen.
”Minä menen”, Remus sanoi nousten ylös.
”Ole varovainen.”
Lupin oli juuri päässyt ovelle kun kuului toinen koputus, paljon voimakkaampi ja aggressiivisempi tällä kertaa.
”Tullaan tullaan”, hän huusi katsoessaan ovisilmästä. Dora oli seurannut häntä ja laskenut kätensä sauvalleen esiliinan taskussa. He katsahtivat toisiaan ennen kuin Remus avasi oven.
”Huomenta”, oven takana seisova pukuun sonnustautunut mies sanoi tunkien heidän ohitseen eteiseen. ”Olen Henry Jackson, Taikamaailman Rajoituskeskuksesta”, mies jatkoi ojentaessaan Remukselle paperin.
”Mistä?” tämä ihmetteli lukiessaan lappua.
”Taika - maailman – rajoitus – keskuksesta”, mies sanoi hyvin hitaasti ja selkeästi, kuin olisi puhunut lapselle. ”Ikävä kyllä, teidän kannaltanne, hallitus on päättänyt, että niin sanottu taikova väestö on vakava uhka yhteiskunnalle, ja näin ollen teidät, Remus John Lupin ja Nymfadora Diana Lupin os. Tonks, on pidätetty. Toivomme että lähdette vapaaehtoisesti, eikä meidän tarvitsisi käyttää väkivaltaa.”
”Teidän?” Remus sanoi vieläkin epäuskoisena. ”En näe muita kuin sinut, ja anteeksi vain, mutta sinä et paljon väkivaltaa saa aikaiseksi.” Henry Jackson oli hyvin ruipelo, hänen käsivartensa muistuttivat pulkkanaruja.
”Ah, melkein unohdinkin!” Jackson napsautti sormiaan ja ovesta tulvi sisään sotilaita, sonnustautuneet samanlaisiin asusteisiin kuin ikkunan takana roikkunut. ”Uskon, että me saamme jonkinlaista väkivaltaa aikaiseksi”, mies sanoi ilkeä hymy huulillaan.
Hetken hiljaisuus.
”Tainnutu”, Dora huusi osoittaen Jacksonia taikasauvallaan. Sotilaat avasivat tulen välittömästi.
Laukaukset kaikuivat eteisessä, joten Remus loihti äkkiä kilpiloitsun itsensä ja Doran ympärille. Tonks heilui sauvansa kanssa, langettaen kirouksia ja puolustustaikoja parhaansa mukaan. Aurorin koulutuksessa ei oltu opetettu miten taistella jästisotiilaita vastaan, mutta oli siitä silti hyötyä.
”Juokse”, hän kiljui heittäessään usean sotilaan kiväärit ulos ikkunasta leijutustaialla.
”En ilman sinua”, Remus karjui loitsiessaan kovaäänisen räjähdyksen eteisessä. Huone oli hetkessä liekeissä, joten Lupin ja Tonks perääntyivät keittiöön. Heidän yllätyksekseen sotilaat olivat ehtineet jo sinnekin, ja taistelu jatkui.
Remus torjui ammuksen ja palautti ne bumerangeina takaisin sotilaita kohti. Sotilaat kaatuivat tuskissaan maahan, aivan kuin sähköiskun saaneina. Minkälaisia ammuksia he oikein käyttävät? Remus mietti huitaistessaan sauvallaan kohti sotilasjoukkoa, joka meinasi tunkea vähän turhan lähelle. Sotilaat lensivät voimakkaasti taaksepäin suoraan kuumalle hellalle.
Palo alkoi levitä jo keittiöönkin, Remuksen huutaessa: ”Ovatko talomme suojausloitsut vielä päällä?”
”Ovat!” Dora huusi takaisin. ”Mutta Villisilmä muutti niitä toissa päivänä, me pystymme kaikkoontumaan täältäÄÄÄÄÄRRHH ” Tonksin sana jäi kesken, kun häneen osui. Nainen vajosi tuskasta huutaen ja kiemurrellen lattialle.
”DORAA!” Remus huusi taikoessaan paksun tiilimuurin tyhjästä itsensä, vaimonsa ja sotilaiden väliin. Tämän jälkeen Lupin nappasi Doraa käsivarresta ja kaikkoontui.
***
Malfoyn kartanossa oli samaan aikaan rauhallista. Narcissa seisoi parvekkeella vetäen raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa. Kaikki tuntui täydelliseltä. Draco ja Bellatrix nukkuivat vielä, mutta Narcissa halusi aina silloin tällöin nousta aikaisemmin kuin muut ja nauttia aamun ihanasta rauhasta. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kääntyessään ympäri takaisin huoneeseensa. Hymy hyytyi naisen nähdessä tyhjän paikan sängyllään.
Lucius, hän ajatteli surullisena. Lucius Malfoy oli ollut kohta kaksi kuukautta Azkabanissa, eikä Narcissa ollut vieläkään tottunut ajatukseen, ettei hänen vieressään enää nukkunut ketään viemässä peittoa.
Narcissa pukeutui ja lähti alakertaan, kohti keittiötä. Heidän kotitonttunsa oli ”vapautettu”, Harry Potterin toimesta, joten Narcissa teki aamiaista itse. Tokihan hän olisi voinut tehdä aamupalaa taikomalla, mutta hän oli nyt sillä tuulella, että halusi tehdä jotain käsillään. Vähän aikaa siinä hääräiltyään hän kuuli takaansa väsyneen lausahduksen:
”Huomenta, Cissy.”
”Huih, säikäytit minut, Bella. Miten sinä jaksat näin heti aamustakin hiippailla ihmisten taakse?”
”Miten
sinä jaksat tehdä aamiaista käsin?” Bella sanoi istuutuessaan tammipuisen keittiönpöydän ääreen. ”Voisit aivan hyvin tehdä muutaman loitsun. Sinähän olet muutenkin niin hyvä kotitalousloitsuissa.”
”Voi, satun vain olemaan sellaisella tuulella, että haluan tehdä aamiaisen ihan itse.”
Bella pudisti päätään epäuskoisena sisarensa moukkamaisuudesta. ”Narcissa, sinä olet Musta
ja Malfoy… Olisit nyt vähän enemmän asemasi veroinen.”
”Minkä aseman, Bella?” Narcissa äyskähti äkkiä. ”Mikä asema Malfoylla enää on, kun Lucius on vankilassa eikä edes pimeyden lordi pidä meitä minkäänlaisessa arvossa” Nainen murtui täysin ja kyyneleet valuivat tämän poskilla. ”Vaikkei hän nyt kovin suuressa arvossa pidä ketään, mutta silti. Hän haluaa tapattaa Dracon. Kostaa Luciukselle ja minulle.”
”No voi hyvä luoja, Cissy! Kokoa itsesi.”
Silloin kuului hienostuneen ovikellon ääni.
”Kuka se voi olla?” Bella ihmetteli ja oli jo nousemassa, mutta Cissy ehti ensin ja pyyhälsi siskonsa ohi aulaan. Tummempi nainen jäi keittiön ovelle seisomaan, nojaten ovenkarmiin ja kuunnellen tarkkaan mitä ovella puhuttiin.
”Niin?” Narcissa sanoi avatessaan oven.
”Huomenta. Onkohan hra Malfoy paikalla?”
”Aviomieheni on – muualla. Voinko minä jotenkin auttaa?”
”Tehän olette rva Malfoy?”
”Kyllä.”
”Voit auttaa kertomalla missä miehenne on ja tulemalla mukaamme.”
”Mukaanne? Minne?”
”Keskitysleirille, Newcastlessa.”
Tässä vaiheessa Bella syöksyi sisarensa viereen ovella.
”Mitä helvettiä sinä puhut!?” hän tiuskaisi mieheltä, joka seisoi ovella.
”Ah, sinä olet varmaankin rva Lestrange?”
”Kyllä vain, aiotko sinä viedä minutkin keskitysleirille?”
”Voi, kyllä”, mies sanoi hymyillen ilkeääkin ilkeämmin.
”Hah, olisi mukavaa nähdä kun yrittäisit”, Bella sanoi halveksivasti vetäen sauvansa esiin ja osoittaen sillä miehen rintaa.
Mies vain hymyili viheltäessään lyhyen ja terävän kutsun.
Ikkunat särkyivät aulassa ja äänestä perustellen muuallakin kartanossa. Narcissa kiljaisi, kun sotilaita lensi ikkunoista sisälle hänen samettiselle persialaismatolleen.
Bella kirosi raskaasti tappaessaan miehen ovella, ennen kuin siirtyi sotilaisiin, joita oli nyt kymmenkunta ja kaikki ampuivat siskoksia. Narcissakin veti sauvansa esiin käyttäen sitä kuitenkin suurelta osin vain puolustaakseen.
Bellatrix hoiteli sotilaat helposti, mutta ikkunoista ja muista huoneista tulvi kaatuneiden tilalle uusia, ja pian sotilaita oli ainakin kolmekymmentä.
”Yritä nyt, Narcissa! Älä vain puolustaudu, nuo paskiaiset haluavat tappaa sinut!” Bella huusi räjäyttäessään suuren kraatterin keskelle lattiaa.
”Mutta – ” Narcissa sanoi hiljaa torjuessaan jälleen yhden ammuksen. Hänen seuraava kilpitaikansa tuli kuitenkin liian myöhään… ”AARHGGHHHH!” vaalea nainen kiljui tuskissaan vaipuessaan sätkien maahan.
”CISSYY!” Bella ärjäisi.
Bellatrix taisteli nyt yksin montaa kymmentä jästisotilasta vastaan, mutta sotilaita kaatui hyvää vauhtia, eikä yksikään ammus mennyt läheltäkään häntä. Naisen takana olevasta ovesta alkoi kuitenkin tulvia yhä enemmän ja enemmän sotilaita ja Bella joutui perääntymään yläkertaan. Bellatrix juoksi ensimmäisestä ovesta ja päätyi Narcissan ja Luciuksen makuuhuoneeseen, jossa oli vain muutama sotilas, jotka Bella hoiteli hetkessä ennen kuin ryntäsi huoneen toiselle puolelle, parvekkeelle.
Talon ympärillä lenteli helikoptereita, joiden lentäjät eivät ehtineet edes huomata Bellaa kun jo syöksyivät räjähdysten saattelemina maahan. Tämän jälkeen Bella lujitti takanaan olevaa parvekkeen ovea taialla ja ryhtyi purkamaan kartanon suojataikoja. Ei kestänyt kauaakaan, kun taiat olivat poissa ja Bellatrix pääsi kaikkoontumaan.
***
Molly Weasley oli herännyt jo aikoja sitten. Hän oli jo täysissä pukeissa ja täydessä työn touhussa. Weasleyn äiti oli käynyt jo keräämässä ison kasan kananmunia kanalasta ja oli juuri rikkomassa niitä pannulle, kun ulkoa kuului huutoa:
”Äiti! Isä!”Molly keskeytti askareensa. ”Percy?” hän kuiskasi hiljaa. ”Percy!” Äiti oli jo juoksemassa ovelle, kun portaista kuului hänen miehensä varoittava huuto:
”Molly”, Arthur harppoi portaita alas, sitoen samalla aamutakkiaan. ”Muista turvallisuus!”
”Se on Percy”, Molly kiljahti innoissaan ovelta. ”Percy!”
”Ei, Molly”, Arthur juoksi nyt keittiön läpi vaimonsa vierelle. ”Se voi olla kuka tahansa, jolla on vain samanlainen ääni. Molly, et tiedä vaikka se olisi itse tiedät-kai-kuka, joka on vain ottanut monijuomalientä.”
Molly katsoi miestään lähes murhaavasti, mutta huusi kuitenkin oven läpi miehelle, joka paukutti sitä kiivastuneena:
”Todista henkilöllisyytesi!”
Paukutus loppui ja oven toiselta puolelta kuului huuto:
”Percy Ignatius Weasley, synnyin 22. elokuuta teille kahdelle, Molly Weasley omaa sukua Prewett ja Arthur Weasley. Minulla on kuusi sisarusta: William Arthur, Charlie Lancelot, Fred Fabian ja George Gideon, Ronald Bilius ja Ginevra Molly.”
“Kyllä kyllä, mutta sanoisit täsmälleen noin vaikka olisitkin kuolonsyöjä!” Arthur huusi oven läpi. ”Mikä oli ensimmäinen sanomasi sana?”
Hetken oli hiljaista, kun Percy seisoi ymmällään oven takana. ”Politiikka.”
”Oikein”, Arthur sanoi hyväksyvästi ja avasi oven pojalleen. Molly syöksyi halaamaan poikaansa heti, kun ovi oli auki.
”Vihdoinkin, Percy”, hän sanoi irrottautuessaan. ”Tulitko lopulta järkiisi?”
”Mm.. Niinkin voisi kai sanoa”, Percy vastasi. ”Ministeriöön hyökättiin.”
Molly ja Arthur haukkoivat henkeään täsmälleen samaan aikaan. ”Kuolonsyöjätkö?”
”Ei, nämä olivat jästejä. Jästisotilaita, jotka kantoivat Britannian merkkejä.”
Molly istui keittiöntuolille pidellen sydänalaansa. ”Eli he hyökkäsivät sittenkin meidän kimppuumme…”
”Hyökkäsivätkö he vain ministeriöön vai aikovatko he hyökätä yksityisten talouksienkin kimppuun?” Arthur kysyi huolissaan Percyltä. ”Luojan kiitos otin tämän päivän vapaaksi töistä…”
”Kun olin pakenemassa, kuulin kuinka kaksi kersanttia keskusteli. He puhuivat jostain velhoperhe listasta…”
”Eli he tulevat tännekin?” Molly katsoi ylös poikaansa ja mieheensä, jotka näyttivät aivan yhtä kauhistuneilta.
”Siltä vaikuttaa”, Percy vastasi. ”He saattavat olla tuolla ulkona tälläkin hetkellä.” Kaikki kolme kääntyivät välittömästi katsomaan ulos ikkunasta. ”Hei sieltä tulee joitain!”
”Ei! Se on Remus ja Tonks!” Molly kiljahti ja syöksyi ovesta ulos.
”Molly!” Arthur yritti huutaa vaimonsa perään, mutta tämä oli jo ulkona. ”Mene herättämään lapset, kerro heille, että nyt on hätätilanne”, hän lisäsi vielä Percylle, joka nyökkäsi ja ryntäsi yläkertaan.
Remus kantoi tajutonta Doraa sylissään Mollyn juostessa paikalle.
”Mitä tapahtui? Osuiko häneen?” Molly kyseli hädissään. Remuksen nyökättyä, Molly ohjasi heidät sisälle.
”Mitä tapahtui?” Arthur toisi Mollyn kysymyksen, samalla kun tämä yritti parantaa Tonksia, jonka Remus oli laskenut sohvalle.
”Kimppuumme hyökättiin”, Remus kertoi. ”Jästisotilaita. Kymmeniä. Doraan osui ja minä onnistuin vaivoin kaikkoontumaan hänen kanssaan.”
Silloin Ginny ryntäsi alakertaan. ”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi, samalla kun hänen katseensa osui tajuttomaan Doraan ja Remuksen vammoihin.
Pian Ginnyn perässä tulivat myös Ron, Hermione, Harry, Bill ja Fleur. Viimeisenä Percy loikki portaat alas.
Arthur selitti muille mitä oli tapahtunut, Mollyn parantaessa haavaa Doran olkapäässä.
”Mitä me aiomme tehdä?” Ron kysyi epätietoisena. ”Paeta?”
”Paeta meidän varmaan täytyy aikanaan, mutta minne?” Bill sanoi pohtivasti. ”Missä voisi olla tarpeeksi turvallista?”
”Niin, missä voisi olla tarpeeksi ’yvät suojat, kun koko jästimaailma ’aluaa ’aalia velhoyhteisön?” Fleur kysyi tavallisella ranskalaisaksentillaan.
Remus huokaisi, kääntäessään katseensa ikkunasta ulos. ”Voi paska!” hän huudahti pompatessaan ylös. ”He ovat täällä! Juoskaa!”
”Odottakaa, Tonks on ihan kohta taas kunnossa”, Molly hätääntyi heilauttaessaan sauvaansa naisen olkapään yläpuolella.
”He eivät näytä kauhean hyökkääviltä”, Bill rauhoitteli äitiään.
”Eivät he meidänkään kimppuun suoraan hyökänneet”, Remus sanoi. ”He koputtivat ensin ja hyökkäsivät vasta, kun emme suostuneet lähtemään rauhassa.”
”Hmm…”, Arthur humisi mietteliäänä ja käveli keittiön läpi ulos.
”ARTHUR!” Molly huusi miehensä perään hieman hätääntyneenä ja oli jo syöksymässä ulko-ovelle, mutta Bill pysäytti hänet.
”Odota”, hän sanoi, veti taikasauvansa esiin ja meni isänsä perässä ulos. Remuskin nousi ylös ja seurasi punapäitä pihalle. Kaikki muut ryntäsivät ikkunaan, paitsi Molly, joka yritti vieläkin poistaa luotia Tonksin olkapäästä.
”Hyvää huomenta”, Arthur tervehti pukumiestä, joka oli tullut heitä kohti heti näiden astuttua ovesta ulos.
”Huomenta”, mies sanoi jäykästi. ”Uskoisin että te olette hra. Arthur Weasley?”
”Kyllä vain”, toinen vastasi hymyillen.
”Ja te olette sitten varmaan hra. William Weasley?” pukumies kysyi Billiltä, joka oli juuri tullut isänsä viereen.
”Ystävät sanovat minua Billiksi”, tämä esittäytyi.
Mutta sinä et kyllä sano…Pukumies kaivoi takkinsa taskusta taitellun paperinipun ja sanoi: ”Teidät ja perheenne on nyt ikävä kyllä pidätetty. Pyytäisin teitä tulemaan rauhallisesti, emme halua satuttaa ketään – ” Mies keskeytti huomatessaan Remusin, jonka käsi oli selän takana, puristamassa taikasauvaa. ”Ja kukas te olette?”
”Remus John Lupin”, mies hymyili ilkikurisesti vastatessaan toiselle. ”Yrititte pidättää minut ja vaimoni aikaisemmin aamulla.”
”Ah”, pukumies virnisti ilkeästi. ”Tämä on kyllä ensimmäinen tehtäväni tänään. Se oli varmaankin joku muu, jonka kohtasit aamusella.”
”Voin kuitenkin kertoa, että minä ainakaan en aio tulla sen rauhallisemmin, kuin aikaisemminkaan.”
”Se on harmi”, mies sanoi vilpillisesti, nosti kätensä ja antoi merkin sotilaille, jotka laittoivat aseensa tanaan ja ampuivat varoitus laukauksen olohuoneen ikkunaan. Sisältä kuului kiljuntaa. Sotilaat pitivät aseensa kohotettuina kolmea miestä kohti. ”Miten olisi nyt? Voimme ihan hyvin ampua perheenne vaikka he piilottelevatkin sisällä ja uskallan väittää, ettette tekään selviäisi kauhean kauaa avoimessa taistelussa.”
”Niinkö luulet?” Bill sanoi, silmät vihaa leiskuen. Kaikki tapahtui salaman nopeasti miesten vetäessä sauvansa esiin ja lähettäessä yhtä aikaa erilaisia kirouksia sotilaita päin. Muutama osui, mutta sillä ei ollut melkein mitään vaikutusta, koska sotilaat avasivat välittömästi tulen heitä päin, pakottaen heidät kilpiloitsuihin.
Sisällä Molly oli vihdoin saanut Tonksin parannettua ja hekin olivat nyt ikkunassa muiden seurana. Kun sotilaat alkoivat ampua, naiset kirkaisivat yhtä aikaa lähes identtisillä äänillä.
”Miten he kehtaavat?” Hermionen ääni meinasi murtua, tämän katsellessa kuinka kolme miestä perääntyivät kohti taloa, pois sotilaiden tieltä.
Silloin kuului särkyvän ikkunan helinää, kun olohuoneen ikkunasta lensi sisään jokin nyrkinkokoinen esine. Kaikki kääntyivät katsomaan olohuoneen oviaukolle päin.
”Mikäköhän se oli?” Ron ihmetteli.
”Käyn katsomassa”, Percy ilmoitti ja meni olohuoneeseen.
”Ole varovainen, Percy”, hänen äitinsä huikkasi huolissaan tämän perään.
Jäljelle jäävät vilkaisivat toisiaan ja jäivät pelokkaina odottamaan.
Muutaman sekunnin kuluttua he kuulivat Percyn askelien pysähtyneen ja kuulivat huudon: ”KRANAATTI! SUOJAAAN!”
He ehtivät nähdä Percyn hahmon syöksymässä keittiöön, kun massiivinen räjähdys vavisutti taloa. Seiniä kaatui ja ylimpiä kerroksia rysähti alas. Kotikolo oli kuitenkin rakennettu taian avulla ja vaikka sen kyljestä puutuikin iso pala, keittiö-osa oli vielä toistaiseksi pystyssä, eli Harry, Ron, Hermione, Ginny, Fleur, Tonks ja Molly selvisivät pelkästään säikähdyksellä ja muutamalla naarmulla. Ilma oli sakeanaan pölystä, eivätkä he nähneet mitään.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Molly huusi pölyn ja melun seasta.
Kuului myöntävää mutinaa, mutta Tonks sanoi olohuoneen oven läheisyydestä: ”Missä Percy on? Hän ei ole tässä”, nainen tutki oven läheisyyden tarkasti, eikä löytänyt mitään elolliseen viittaavaa.
”Percy!” Molly kiljaisi.
”Öm… Äiti”, Ron mumisi pelästyneellä äänellä ulko-oven viereltä. ”Täällä on jonkun sormi.”
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sitten: ”EEIII!” Molly alkoi kirkua verta hyytävästi tajutessaan, että hänen poikansa oli keittiön seinillä, jotka vapisivat muuten uhkaavasti.
Arthur ilmestyi ulko-ovelle: ”Tulkaa ulos sieltä! Talo romahtaa kohta kokonaan.”
Tonks kietoi kätensä Mollyn ympärille ja talutti tämän ripeästi ulos muiden seuratessa perässä. Miehet olivat saaneet harvennettua sotilaiden rivejä merkittävästi, mutta vieläkin oli kymmeniä sotilaita, jotka ampuivat perhettä päin.
”Varjelum!” huutoja kuului joka puolelta, kaikkien langettaessa kilpiloitsuja ympärilleen.
”Muunteliko Villisilmä teidän suojaloitsujanne?!” Tonks huusi melun yli.
”Ei”, Arthur vastasi. ”Hänen oli tarkoitus tulla tänä iltana, muuttamaan ne niin, että vain me pystyisimme kaikkoontumaan täältä.”
”Sitten ne pitää purkaa”, Remus ilmoitti.
Arthur nyökkäsi. ”Suojatkaa minua”, hän sanoi, asettui muiden muodostaman piirin keskelle ja ryhtyi purkamaan suojaloitsuja.
Muut pitivät kilpiloitsut päällä ja kirosivat aina tilaisuuden tullen jonkun jästisotilaan. He pääsivät jo niskan päälle ja lähes kaikki sotilaat olivat jo poissa pelistä ja ehtivät melkein jo iloitakin kun ylhäältä kuului hävittäjälentokoneen ääni.
”Arthur, äkkiä nyt!” Molly huusi epätoivoisena, kun hävittäjä pudotti pommin suoraan heidän yläpuolellaan.
”Ihan kohta.”
Aikuiset yrittivät useita estoloitsuja, vastakirouksia ja leijutustaikoja, mutta pommi vähintään hidasti hieman vauhtiaan silti pudoten yhä vain kohti Kotikoloa. Kaiken lisäksi sotilaita alkoi tulla lisää, joten heidän täytyi keskittyä taas puolustukseenkin.
”Arthur!” Remus painosti.
”Ihan kohta… Ihan kohta…” Arthur mumisi. ”Noin, suojaloitsut ovat nyt poissa”, hän ilmoitti voitonriemuisena. ”Mennään Tylypahkaan.”
Kukaan ei väittänyt vastaan, joten aikuiset nappasivat nuorisoa näiden käsivarsista ja he kaikkoontuivat.
