Kirjoittaja Aihe: Guadalupe (Sallittu, angst)  (Luettu 1313 kertaa)

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 558
  • Die mit dem Tod tanzt
Guadalupe (Sallittu, angst)
« : 09.08.2007 13:04:06 »
Nimi: Guadalupe
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Angst, drama, mikälie
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Minun, minun ja minun.

Yhteenveto: Mutta ei, sillä kun hän kohtasi kyyhkyn ainoan kellanpunaisen silmän, hän näki, että se oli täynnä tietoisuutta ja elämää. Hän näki, että lintu oli huolissaan, muttei oikein tiennyt, miten olisi tilannetta auttanut, sillä sehän oli lopultakin vain lintunen. Sen lisäksi Tudo näki, että linnun nimi oli Guadalupe.

A/N: Kukaan ei todennäköisesti tajua tätäkään pätkää, mutta en välitä, koska tämä novelli olen minä. Ei kannata yrittää tulkita mitään, mitä tavallisesti Finissä julkaisen; tällainen minä oikeasti olen. Olen niin kertakaikkisen ylpeä siitä että onnistuin yleensä kirjoittamaan itseni näköisen tekstin, että pakkohan se on julkaista. Hetkellisestä inspiraatiosta syntyi tämä, lahjoitin ystävälle rakkaalle lähtiäisiksi. Loppuun liitin kirjoitusmusiikin sanat, koska ei tuntunut samalta ilman.


Guadalupe





***

“Katsokaa tuonne.”
“Sehän on lintu!”
“Niin, lintu se tosiaan on.”
“Ehdottomasti lintu.”
“Aivan epäilyksettä.”
“Kaikkien todisteiden valossa on uskottava, että se todella on lintu.”

Pojat löysivät linnun eräänä päivänä koulumatkansa varrelta. Lintu makasi ojanpientareella toinen siipi auki levähtäneenä, toinen kylkeä vasten, sumeat silmät raollaan - ja oli sanottava, että sen höyhenet olivat nähneet parempiakin päiviä. Se oli kesykyyhky, pulu, kyyhkynen, miksi sitä nyt ikinä tahtoikaan kutsua. Oikeastaan sen erotti noista tavallisimmista taapertajista, joita pöyhistelee milloin minkäkin torin nurkalla kerjäämässä pullanmuruja, se seikka, että se ei suinkaan ollut metallinharmaa, vaan valkoinen, ja sen sulkapeitteessä oli ruskeita täpliä kuin hevosen turkissa.

Toiset arvelivat, että pulu oli lentänyt vasten ikkunaa ja murtanut kallonsa, vaikka eihän täällä ollut lähelläkään kirkasta lasia muualla kuin kylänmiesten särkyneissä viinapulloissa. Joku taas päätteli, että sen kimppuun oli kissa käynyt. Yksi pelkäsi jopa, että sen oli tappanut homesieni, eikä uskaltanut lainkaan mennä lähemmäksi. Mutta Tudo oli aina Tudo, niin kuin hän oli aina ollut ja tulisi aina olemaan, ja siksi hän oli ainoa, joka käsitti, että lintu oli vielä elossa. Sen sijaan, että olisi jauhanut tyhjää tovereidensa kanssa, hän kiskoi koulupukunsa lahkeet ylös. Poikien hölmistellessä hänen touhujaan hän heitti kenkänsäkin tienposkeen ja poukkasi muutamalla harppauksella punavetisen ojan ylitse. Siellä hän nosti linnun varovasti käsivarrelleen, tuki sen niskan kyynärtaipeeseensa ja kahlasi varovaisin askelin ojan yli - niin, eihän hän halunnut herättää sitä, joka uinaili ojan pohjassa.

“Kyllä se vain on lintu”, sanoivat pojat.
“Kuollut lintu.”
“Entinen lintu.”
“Lintuvainaa.”
“Eloton aivan.”
Mutta Tudo, jonka kyynärpäätä linnun nokka hipoi, tunsi sen hienoisen hengityksen ihollaan, ja että sen sydän sykki nopeampaan tahtiin kuin sekuntikello, ja että se oli vielä lämmin, vaikka oli satanut kolme päivää, ja sanoi: “Mutta ei se ole kuollut. Se hengittää vielä.”
“Lintupa hyvinkin”, sanoivat pojat, ja Tudo huokasi. Hän kumartui ja ujutti kengät jalkaansa hiljaa, jottei pulu olisi herännyt. Sitten hän kääri linnun kaulaliinaansa ja puristi nyytin varovaisesti rintaansa vasten.
“Mitäs minä tällä teen?” hän kysyi itsekseen.
“Tudolla on lintu”, sanoivat pojat, “Tudo vie sen nyt kotiin ja hoitaa sen terveeksi. Vaikka ehkä se on jo kuollut.”
“Ei se kuollut ole!” Tudo väitti.
Mutta he eivät ottaneet uskoakseen.

Niin Tudo siis hyvästeli pojat, kokosi lintunsa ja lähti vaeltamaan kotia kohti. Saattoihan olla, että lintu sinnitteli vielä, mutta miten Tudo antaisi itselleen anteeksi, jos se kuolisi hänen käsivarrelleen? Äkkiä hän kuitenkin tunsi kyynärvarressaan nytkäyksen, sellaisen heikon, melkein hallitsemattoman liikahduksen. Hän katsahti alas; ei kai se vain ollut linnun kuolinkorahdus?
Mutta ei, sillä kun hän kohtasi kyyhkyn ainoan kellanpunaisen silmän, hän näki, että se oli täynnä tietoisuutta ja elämää. Hän näki, että lintu oli huolissaan, muttei oikein tiennyt, miten olisi tilannetta auttanut, sillä sehän oli lopultakin vain lintunen. Sen lisäksi Tudo näki, että linnun nimi oli Guadalupe.

Pitkälle yöhön lintu huusi ja vääntelehti ja ravisteli ikkunalasia, mutta kun Tudo tarpeeksi kauan oli vaiti ja tuijotti sitä, se oli viimein luovutti ja uskotteli itselleen, ettei tämä ollut kissa, pöllö tai sen suurempi peto. Sen jälkeen se uuvahti ja sammui, ja Tudo katseli sitä vielä kauan, kunnes seinät aamun myötä alkoivat muuttaa väriä. Niin tultiin ensimmäiseen päivään.

Ensimmäisenä päivänä Tudo jätti linnun huoneeseensa.
Kun hän heräsi, se nukkui vielä. Aamiaisen jälkeen se jaksoi särpiä pari pisaraa vettä, ja sen tehtyään se notkautti taas kaulansa pellavatyynylleen. Se nukkui jälleen, kun Tudo alkoi koota kirjoja lattialta koululaukkuunsa, kammata hiuksiaan ja sitoa solmiotaan.
Koulupukua ei löytynyt. Tudon huoneen seinät nimittäin olivat samaa kuosia kuin puku, harmaata kalanruotokuviota, ja päällystakin ääriviivat hukkuivat lattianrajaan. Tudon täytyi kävellä puoli tuntia edestakaisin, ennen kuin hän onnistui kompastumaan kenkiinsä ja suistui polvilleen takkinsa päälle. Hän veti kaikessa hiljaisuudessa polvihousut jalkaansa, painoi kätensä vasten ikkunalautaa ja tiirasi kaltereiden lomasta ulos. Valkoharmaa untuvajono purjehti pihamaan poppelista yhtenä sanomattoman pitkänä lankana. Se päättyi kaukaisuuteen. Nurmikonkastelija yritti pyydystää siemeniä ja pudottaa ne maahan, mutta ne pienet pahalaiset muuttivat aina kurssiaan, ja kun köysi viimein kulki ikkunan poikki, Tudo sulki kaihtimen.
Linnun höyhenet olivat kärjistään yhtä untuvaa, niin kuin ne olisivat olleet haihtumassa ilmaan, mutta siipisulissa oli pitkiä, tummanruskeita viiruja, jotka antoivat sille ikään kuin ääriviivat. Toisen siiven Tudo oli sitonut huolellisesti kylkeä vasten, jottei lintu lentelisi yksinään, ja toisen se itse oli väsyneenä kastanut vesiastiaansa. Nyt sulkien päät riippuivat märkinä ja voimattomina kuin naava pihapuun oksilla, ja aivan siiven juuressa kiilteli pari kastepisaraa. Siihen ja sellaisena Tudo sen jätti, ja siinä ja sellaisena se yhä oli, kun hän myöhään iltapäivällä palasi.

Kun Tudo tuli kotiin, seinät olivat valkoiset. Matto oli valkoinen, ikkunalauta oli valkoinen, posliinikissat olivat valkoisia ja jopa ruukkukasvit ikkunalla olivat valkoisia, ja kaikki oli märkää ja tuoksui mädälle levälle. Tudo taiteili peremmälle välttäen koskettamasta lattiaa ja sujautti jalkansa sisätossuihin, jotka nekin olivat valkoiset. Sitten hän haki linnun sieltä, minne se oli jäänyt aamulla. Se nukkui taas, täsmälleen samassa asennossa kuin aiemminkin, eivätkä vesitipat sen kupeilta olleet edes kuivuneet. - Mutta siteen, joka oli pidellyt sen siipeä, se oli irrottanut ja laskostanut viereensä kirjoituspöydälle. Tudo kantoi linnun vaivihkaa keittiöön, jossa hän syötti sille kaksi desilitraa vaaleanharmaata ruispuuroa sormenpäistään.

Kaiken varalta Tudo vei linnun toisena päivänä vaatekomeroon. Puuro oli vahvistanut sitä; aamulla se voi jo paremmin ja kohotti virkkuna päätään, kun Tudo lähestyi sitä. Vielä se ei jaksanut nostaa siipeäkään, ja niin Tudo laittoi sen ylimmälle hyllylle, jotta se tuntisi olevansa kuin kotonaan kirkontornissa, kaiken yläpuolella. Melkein heti se ryömi muutaman sentin eteenpäin ja pisti päänsä esiin hyllyn reunan ylitse, niin että se saattoi katsella alaspäin. Tudo antoi sille taas muutaman kulauksen vettä ennen kuin palasi peseytymään ja pakkaamaan tavaroitaan.
Pukeutuessaan käytävässä hän kuuli linnun kujertavan itsekseen.
Ennen lähtöään Tudo vielä katsasti aamun uutiset eteisen lattiasta - ja ne nähtyään hän sitoi kaikkien pienten posliinikissojen silmät, ettei niiden tarvitsisi pelätä - eikä hän osannut edes aavistaa, mitä vielä tapahtuisi ennen päivänlaskua.

Ulkona ropisi vettä, ja poppelin untuvaiset lapset olivat menneet äitinsä siipien alle sadetta pitämään. Voikukilla oli sateenvarjot omasta takaa, mutta ruohonkorret eivät voineet muutakaan kuin laota, niiden tukusta haetut sadetakit kun olivat sekundatavaraa. Mutta Tudo tarpoi yksin tuulta vasten, ja jossakin vaiheessa matkaa muut pojat liittyivät kulkueeksi hänen taakseen. Heillä kaikilla oli varjot, sellaiset pikkuruiset, jotka juuri ja juuri riittivät peittämään heidän hartioidensa levyisen alueen maata niin, että heidän kenkänsä kastuivat mutta takkinsa eivät. Koululaukut olivat suojassa heidän takkiensa alla - sillä tavalla joku vanhempi oli joskus opettanut. He puhuivat koko matkan säästä, sillä mistä muusta voi puhua silloin kun sataa?
Tudo ajatteli lintua koko päivän. Saattoihan olla, että linnut olivat jossakin mielessä samanlaisia kuin huonekasvit; kun niistä ajatteli paljon hyvää, ne kasvoivat nopeammin. Hän pohti, mitä lintu oli tehnyt yöllä ja mietti, mitä tänään syöttäisi sille ja arvuutteli, mitä lintu parhaillaan teki. Hän keksi kolme vastausta: “nukkunut“, “siemeniä” ja “nukkui“. Sitten hän katsoi tehneensä päivän työn ja kytki päänsä univaihteelle.

Sinä iltapäivänä Tudo pyysi poikia kylään ja katsomaan lintua.
“Kuollut lintu”, sanoivat pojat.
“Entinen kerta kaikkiaan.”
“Mennyt autuaammille metsästysmaille.”
“Mutta se ei ole kuollut, eikä ole koskaan ollutkaan!” Tudo intti. “Se on elossa ja melkein terve. Minä voin vaikka todistaakin!”
“Niin Tudo”, totesivat pojat yksi toisensa jälkeen, aukaisivat sateenvarjonsa ja lähtivät koteihinsa. Tudo tulkitsi sen “vahvaksi ehkäksi” ja suuntasi lähikaupan kautta kotiin odottamaan vieraita.
Tällä välin lintu oli ehtinyt puuhata yhtä sun toista. Se oli kai saanut viimein jalkansa liikkeelle, sillä jollain ilveellä se oli onnistunut painamaan kynnenjälkensä melkein kaikkeen, mitä komerosta löytyi. Se oli kiivennyt alemmille hyllyille, sinne missä säilytettiin veropapereita ja muuta sälää, ja maistellut tärkeimpiä todetakseen, että ne olivat aivan liian kuivia kelvatakseen kenellekään ravinnoksi. Niin se sitten oli löytänyt keskihyllyt, joilla Tudo säilytti valokuva-albumeita. Sieltä Tudo löysi sen, pienestä, turvallisesta pesästä, jonka se oli kaivertanut kansioon, jossa oli vauvakuvia, kissanpentujen ensimmäisten valokuvien keskeltä, silputtujen välilehtien alta. Se katseli häntä ainoalla kirkkaalla silmällään ja kujersi kysyvästi.
“Voi hyvä tavaton”, henkäisi Tudo.

Ja juuri, kun hän raotti komeron ovea, ulko-ovi kävi ja koko poikajoukko kolisteli hyvässä järjestyksessä sisään. He asettuivat siistiin riviin eteiseen ja veivät sateenvarjonsa asentoon. Tudo jätti vaatekomeron avoimeksi, jotta pojat olisivat nähneet linnun ja myöntäneet, että hän puhui totta, ja hyppeli toisten luokse.
“Niin”, sanoivat pojat, “me emme enää liiku sinun kanssasi.”
“Emme ole kavereita.”
“Emme enää ole.”
“Emme koulussa, emme kotona.”
“Emme ystäviä.”
Sitten he tekivät asennon ja marssivat ulos, eikä Tudo enää nähnyt heitä.

“Voi hyvä tavaton”, Tudo huokasi toistamiseen, sillä totta kai hän oli edes hiukkasen pahoillaan, kun hänen menneisyyttään sillä tavoin suikaloitiin. Murhettaan osoittaakseen hän riiputti päätään oikein masentuneesti, kun kantoi linnun keittiöön. Siellä hän tarjosi sille murskattuja appelsiininkuoria, ja koska pulut ja porsaat (sekä vuohet) tunnetusti syövät mitä tahansa, lintu pupelsi koko annoksen alta aikayksikön.  

Kolmantena päivänä lintu sai levätä kylpyhuoneessa. - Yön aikana se oli repinyt rikkinäiset sulat rintamuksestaan ja sirotellut ne eteisen lattialle, ja nyt sen höyhenpeite hehkui puhtauttaan. Kynnet ja nokka olivat mustuneet ja untuva siipisulkien kärjistä kadonnut. Täpliä sillä oli kuin pisamia, ja ainoa silmä välkkyi kirkkaanoranssina. Yksi ateria, arvioi Tudo, ja se olisi valmis lentoon! Hienonhieno ylpeyden harso hiuksillaan hän kantoi linnulle kokonaisen paahtoleivän, ja lintu kykki lavuaarin laidalla ja nokki aamiaisensa muru kerrallaan. Tudo itse kokosi aamiaistarpeensa ja hipsi kylpyhuoneeseen linnun seuraksi. Hänellä oli tunne, että tämä olisi hänen viimeinen aamunsa linnun kanssa. Siinä hän istui pöntöllä housut nilkoissa ja mässytti sämpylää paistetun kananmunan kera, ja lintu vilkuili häntä välillä puhtaasta mielenkiinnosta. Enää se ei pelännyt; se oli tottunut Tudoon aikoja sitten ja tiesi jo, että tämä oli vain pieni poika, joka varjeli posliinikissoja pahalta maailmalta ja tavasi sarjakuvia keittiön lattiasta.

Tudo katseli hiljaa, kuinka täplikkäät sulat linnun rinnassa pomppivat ylös alas, kun sen kupu aaltoili. Leivänmurut varisivat verkalleen lattialle, joka alkoi muuttua kosteaksi ja valkoiseksi sekin. Valo oli kirkkaankeltainen niin kuin kevään ensimmäisinä päivinä, ihan kuin joku olisi yllättäen värjännyt sitruunahyytelöllä kaikki ikkunalasit. Poppelin lapset olivat lähteneet maailmalle ja jäljellä oli enää täyteläisen maissinkeltainen auringonpaiste, joka poltti pois ruohonkorsien huonot sadetakit ja sai voikukat avaamaan päivänvarjonsa. Ja ikkunan alla lemmikit avasivat sinikultaiset silmänsä.
Mutta Tudo katseli lintua ja sen ainokaista, hehkuvaa silmää, joka painui vitkaan umpeen, nautiskeli pelkästään siitä, että sai levätä hetkisen, raottui hitaasti
- ja rävähti auki heleänkeltaisena!

Silloin tapahtui monen monta asiaa hyvin tiuhaan tahtiin. Yhtenä hetkenä Tudo ymmärsi näkevänsä seinien läpi. Toisena ovi aukeni kirskuen. Ja kolmantena hetkenä Tudo levitti siipensä (sillä olihan hänellä koko ajan  ollut siivet, joita sinä et vain huomannut, eikä sitä pidä ihmetellä, koska nehän olivat lopultakin vain hyvin arkiset siivet, eivätkä sellaiset yleensäkään jää helposti mieleen), iski niillä kerran ilmaa ja nousi lentoon. Neljäntenä hetkenä hän liisi vaivattomasti kanariankeltaista aurinkoa vasten ottaen suunnan kohti kaukaista horisonttia, johon poppelin untuvat olivat kulkeutuneet - ja viidentenä hän oli poissa, eikä enää ollut kuin höyhenrukka, joka oli jäänyt kyydistä.
Kesykyyhky istui pitkään silmäilemässä, kuinka yksinäinen höyhen leijaili, heilahteli puolelta toiselle, pyrähti välillä ylemmäs ja lopulta kosketti lattiaa. Ja se lattia oli harvan, kullatun lintuhäkin, jota ei ollut siivottu ikuisuuksiin, ja sen ovi heijasi avoimena tietämättä, mitä oikeastaan tekisi, eikä se koskaan saanutkaan tietää.

Mutta Guadalupe, sillä se tosiaan oli linnun nimi, poimi höyhenen nokkaansa ja pisti sen pesänsä reunaan, jotta se saattoi aina öisin painaa poskensa sitä vasten. Ja paljon, paljon myöhemmin sen kaikki kolme poikaa utelivat äidiltään, mistä tämä oli rakentanut niin pehmeän makuusijan.

***









***

[size=85]A dream is a wish your heart makes

When you’re fast asleep

In dreams you will lose

your heartaches

Whatever you wish for, you keep

Have faith in your dreams

and someday

Your rainbow will come smiling through

No matter how your heart is grieving

If you keep on believing

The dream that you wish will come true
[/size]


    ***

Smarou

  • ***
  • Viestejä: 365
Vs: Guadalupe (Sallittu, angst)
« Vastaus #1 : 16.05.2008 23:10:58 »
Vau

En tiedä ymmärsinkö tämän tekstin niin kuin tarkoitit, tai niin kuin sinä ymmärrät, mutta mielestäni tämä on upea.
Harkitsin hetken jos toisenkin että luenko tämän vai en, jopa kesken lukemisenkin. Onneksi päätin lukea, ja onneksi päätin lukea loppuun.
Koska lopulta tulin siihen tulokseen että vaikka juonta ei ymmärtäisikään, tai vaikka se ei koskettaisikaan, niin tämä oli jo kirjoitusasultaan upea. En edes tiedä mikä tässä oli se juttu. Ehkä Tudon yksipuheiset kaverit korotivat lause rikkautta. Tai ehkä tämä oli vain yksinkertaisesti hurmaavan abstrakti.

Olen nyt todella epävarma että pitäisikö minun lähettää tämä kommentti vai ei. Jotenkin tunnen sen ehkä loukkaavaksi, kun teksti on niin henkilökohtaisen oloinen, ja niin kauan aikaa stten kirjoitettu. Mutta sitten ajattelen että ehkei se olisi täälä jos et haluaisi mitään palautetta.

En nyt ehkä saanut kovin kattavaa kommenttia tästä, mutta olen täysin lumoutunut tästä.
Kiitos, Upea.
~Kuin sokea auringosta, minä kerron teille rakkaudesta~