Ficin nimi: Valveuni
Kirjoittaja(t): Lööperiikka
Oikolukija/Beta: Eipäs ole. (Joten teksti on sen mukaista)
Fandom: Houkutus-saaga.
Tyylilaji/Genre: Draama ja Angst
Ikäraja: 11
Paritus/Päähenkilöt: Charlie, Bella
Disclaimer: En omista henkilöitä enkä paikkaa, jotka omistaa Meyer.
Varoitukset: Liittyy Uuteenkuuhun. Hiukan kiroilua.
A/N: Kirjoitan ensimmäistä kerttaa Charlien näkökulmasta. En tiedä miten tämä nyt onnistui mutta ainakin yritin!
Tätä ficciä saattaa tulla vielä ainakin yksi luku.
Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin tässä minulla ei ole betaa. Joten ihan rohkeasti ilmoittamaan kirjoitus virheistä! Risut ja ruusut ovat tervetulleita!
Osa. 1
“Bella?” huikkasin tapani mukaan kun tulin kotiin. Yleensä sain vastaukseksi ‘Kuka muukaan?’ tai ‘Hei, isä!’ - tällä kertaa ei kuulut minkäänlaista tervehdystä. Talo huokui tyhjyyttä, mieleeni tulvahtivat muistot yksinelovuosiltani. Onneksi minulla oli rakas pikku tyttöni joka piti taloni kunnossa. Nyt kun olin tottunut elämään hänen kanssaan en haluaisi vaihtaa päivääkään.
“Bella?!” huusin yläkertaa kohti. Ehkä Bella olisi omassa huoneessaan… En kuullut edelleenkään vastausta. Tämä ei ollut Bellan tapaista. Nousin puiset ja hiukan kuluneet portaat ylös. Portaiden maalipinta oli hiukan kulunut päivittäisessä käytössä. Bellan äiti Renee oli maalannut portaat kahdeksantoista vuotta sitten. Pitäisi pyytää josko Bella viitsisi maalata portaat… Raotin ovea varovasti, yllätyksekseni huone oli tyhjä.
“Bella!” karjaisin nyt jo hiukan huolestuneena. Tunsin kuinka veri pakkaantui päähäni. Jymistelin portaat alas keittiöön josta näkyi selvästi Reneen ja Bellan kädenjälki -elämäni naisten. Näin ruokapöydällä lapun jossa luki Bellan käsialalla:
Isä, menin metsään.
Bella.Metsään? Minkä ihmeen takia Bella meni metsään?! Olin mielestäni tehnyt varsin selväksi ettei hänellä -eikä kenelläkään muullakaan - olisi asiaa metsään nyt tällaisella hetkellä kun siellä viiletti se suuri harmaakarhu. Harmaakarhu. Ei Helvetin helvetti! Näin jo sieluni silmin Bellaa raatelevan harmaakarhun kuonossaan verta. Bellan verta.
“Bella!” karjuin ja juoksin metsää päin. Ei vastausta. Polvistuin maahan painaen pääni maahan. Itkin. En ollut itkenyt aikoihin. Viimeksi kahdeksantoista vuotta sitten, ei en itkenyt silloinkaan. Olin silloin liian hämmentynyt itkemään. Mutta nyt itkin. Taoin päähäni solvauksia ja haukkumisia itselleni. Millainen mies…. Millainen isä päästää tyttärensä karkaamaan metsää. Viime keväänä hän oli karannut myös. Millainen saamarin isä olisi näin holtiton. Olin tehnyt liikaa töitä tiedän sen mutta ei kai se nyt niin paha voinut olla vai voiko.
Puhelimeni tärisi ja iloinen täysin tilanteeseen sopimaton rämpytys rupesi soimaan. Kaivoin puhelimeni hankalasti farkkujeni taskusta ja painoin vihreää luuria edes katsomatta soittajaa. En välittänyt.
“Hei, Charlie!” kuului Billyn ääni matalana toisesta päästä.
“Charlie?” hän kysyi hivenen huolta äänessään kun en vastannut vaan hengitin raskaasti.
“Niin minä täällä.” vastasin ääni sameana.
“Charlie, mitä on tapahtunut?”
“Bella.”
“Niin mitä Bellasta?”
“Hän on mennyt metsään.”
“Mitä?” Billy terästäytyi.
“Kuulit kyllä. En tiedä mitä tekisin. Tuo metsä on suuri.” sanoin ja katsoin edessäni olevaan taistelumantereeseen.
“Tiedän. Oletko soittanut poliisille?” Billy kysyi rauhallisesti ja järkeilevästi.
“En.”
“Soita. Minä soitan parille meikäläiselle he tuntevat sen metsän hyvin ja auttavat
varmasti etsinnöissä.”
“Kiitos, Billy.” mutisin. En tiedä miten selviäisin ilman parasta kaveriani.
“Ei mitään, Charlie. Tulemme Jaken kanssa sinne pian.”
“Hyvä kiitos.” sanoin ja nostin luurin korvaltani ja vaihdoin numeron poliisin numeroon. Selvitin tilanteen niin kuin sen itse ymmärsin ja he lupasivat tulla auttamaan etsinnöissä’.
*
“Charlie!” Jake huusi kun hyppäsi autostaan nopeasti pois.
“Hei Jake. Billy.” tervehdin kumpaakin ilottomasti. Pihani oli täyttynyt väestä. Oli poliiseja ja Bellan koulukavereita, naapureita, reservartin poikia, tai itse asiassa miehiä. He kaikki olivat talkoissa etsimässä Bellaa.
Taputin käsiäni saadakseni huomion. Ilma oli viilentynyt ja sormiani pisteli. Mutten välittänyt käsistäni. Jos Bella olisi vielä tuolla metsässä -hengissä. Olisin ikionnellinen.
“Noniin.” karautin kurkkuani jotta saisin ääneni kuuluvammaksi. “´Nyt kun olemme kaikki koolla jakaudumme ryhmiksi. Minä jään tänne jos joku löytää hänet tai jos hän sattuisi tulemaan tänne itse haluan tietää siitä ensimmäisenä. Älkää menkö metsään yksin.” puhuin kuuluvalla äänellä ja katsoin jokaista läsnä olijaa silmiin. Paul, Sam ja Jared vaihtoivat silmäykset ja hävisivät metsään. Selvä. He olisivat ryhmä. Loputkin jakaantuivat ryhmiksi ja hävisivät metsään. Jotkut kävivät taputtamassa toverillisesti selkää. Se teki oloni vain pahemmaksi, koska mieleeni tulvahti äitini hautajaiset joissa väki oli lohduttanut minua - samalla tavalla.
Väkeä istui puisissa penkeissä. Oikealla puolella vieressäni istui Bella, hänellä oli musta liivimekko ja valkoiset sukkahousut. Jaloissaan hänellä oli pienet kiiltokengät.
Vasemmalla istui siskoni Maria, joka itki miehensä Frankin olkaa vasten. Hänen mustan ruskeat hiukset olivat tiukalla nutturalla, päällään hänellä oli mustat housut ja jakku jossa oli olkatoppaukset.
Katseeni siirtyi eteen jo kohdistui puiseen hauta-arkkuun jossa lepäsi äitini. Äitini oli ollut hieno nainen. Hieno ja rakastava äiti. Pystyisinpä olemaan Bellalle yhtä hyvä vanhempi. Maria oli soittanut itkien ja kertonut huonot uutiset - Äiti oli kuollut sairasvuoteelleen. Hän sairasti rintasyöpää sekä pahaksi yltänyttä keuhkokuumetta.
Samana iltana kerroin Bellalle että mummo oli lentänyt taivaaseen. Ja katselisi häntä pilvenhattaran päältä.
“Mummi… Lenni taivaateen? Miten, ei mummilla oo tiipii.”
“Kukaan ei tiedä miten taivaaseen lennettään. Mutta minusta on aina tuntunut siltä että mummilla on siivet.”
“Ei mummil oo.” Bella oli sanonut varmasti
“Olet varmaan oikeassa.” olin myöntynyt.
Samana iltana Bella ei halunnut mennä nukkumaan vaan katsella tähtiä koska oli varma että mummi tulisi tervehtimään häntä.
“Mummi tulee. Ten on pakko tulla” Bella sanoi ja veti taskustaan taitellun paperin. Hän näytti kuvaa minulle. Kuvassa oli selvästi hän itse eli Bella pitämässä kädestä mummoaan, joka hymyili ja piti toisessa kädessään ruusua. Taustalla näkyi auringon lasku ja - oliko tuo susi? Susi oli eriskummallisen värinen sen turkki oli punertavan ruskea ja pörröinen. Siirsin katseeni kuvasta Bellaan jolla oli kyynel silmässään. Hän osoitti sutta ja sanoi:
“Mummilla oli tuon näköinen tuti teinällä.” sitten hän sanoi ja nosti itkevien silmien katseen minun tutkiskeleviin silmiini. “Mummi ei taija tulla?” hän kysyi. Minä pudistin vain päätäni ja vedin pikku tyttöni halaukseen. Painoin kasvoni hänen ruskeisiin hiuksiin. Huomenna Renee tulisi ja hakisi tyttöni takaisin Phoenixiin. Siellähän tyttöni asui. Minusta ei ollut edes tyttöni huolehtiaksi. Kai hänen oli parempi olla äitinsä Reneen luona.
“Iti ota tämä kuva. Minä en haluu titä.” Bella herätti minut itsesäälistä rypemisestä jota harrastin nykyään usein.
“Hyvä on kulta, minä otan sen.” sanoin ja työnsin sen farkkujeni takataskuun.
“Kiitti iti!” Bella sanoi olkapäätäni vasten.“Charlie, me löydämme hänet.” Billy sanoi istuen pyörätuolissaan. Murahdin vastaukseksi. Mieleeni tulvahti puhelin soitto jonka olin soittanut pari tuntia sitten.
“Mitä Charlie?” oli Renee aloittanut puhelun.
“Bella on karannut metsään.”
“Mitä siinä on?”
“Siinä on se että metsässä tallustelee joukko harmaakarhuja!”
“Ai…”
“Herran isä, tyttäresi on hengenvaarassa ja sinä sanot ‘ai’!”
“Charlie rauhoitu. Totta kai minä olen huolissani hänestä - totta helvetissä olen. Mutta rauhoitu. Rähjääminen ei helpota Bellaa.”
“Miten voi rauhoittua kun hän on tuolla metsässä?”
“Oletko soittanut poliisille?”
“Kyllä.”
“Väkeä etsimään Bellaa?”
“Totta helvetissä!”
“Hyvä. Charlie rauhoitu kyllä he tuovat Bellan kotiin. He löytävät hänet. Ilmoita sitten kun Bella on löytynyt.”
“Hyvä on.” “Charlie? Meidän pitäisi kysyä sinulta pari kysymystä. Tiedät kai?” poliisi puhui minulle, herättäen samalla minut lähi ajan muistelusta.
“Totta kai.” sanoin jähmeästi.
“Onko tyttärellänne ennen ollut saman kaltaisia tempauksia? Siis karkaileeko hän usein?” kysyi samalla kirjoittaen. Tietämättään hän oli päässyt asian ytimeen. Bellalla oli tosiaan tapana karkailla. Viimekkin vuonna hän oli karannut. Sen Cullenin kanssa. Ties vaikka se poika… Ei en haluaisi edes ajatella sitä mahdollisuutta ei minun tytölleni. Cullen. Siinä kaiken pahan alku ja juuri.
“Kyllä. Hän karkasi viime vuonna.” sanoin sameasti.
“Miten kauan hän oli kadoksissa?”
“Muuta -” ehdin sanomaan ennen kuin minut keskeytettiin.
“Charlie! Minä löysin hänet!” huutaja oli Sam. Hänen paljasta rintaa vasten lepäsi Bellan pää. Hänen huulensa olivat siniset kylmyydestä ja hiuksissa oli risuja. Jos en olisi Samille elämäni kiitollisuuden velassa halveksisin Samia hänen asunsa puolesta. Miehellä ei ollut päällään kuin lyhyet shortsit vaikka oli todella kylmä, siitä todisteena oli Bella ja hänen huulensa.
“Minä voin kantaa hänet.” Sam tarjoutui mutta halusin kantaa tyttöni itse.
“Minä kannan hänet.” sanoin ja ojensin käteni Bellaa kohden joille Sam lasketti Bellan varovasti. Lähdin kantamaan Bellaa varovasti sisälle. Sydäntäni särki kuulla se mitä hän hoki. Koko ajan.
“Hän… Hän on poissa. Hän lähti hän ei halua minua. Hän lähti. Hän on poissa,” Bella hoki yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka huojuin hiukan kantaessani pikkutyttöäni sain kuin sainkin hänet pienelle kahden istuttavalle sohvalle.
“Jake, käy hakemassa hänelle huopa. Eteisen ylin kaappi.” sanoin Jakelle joka tuli juuri huoneeseen.
“Hyvä on Charlie.” Jake mutisi kun oli jo puoli matkassa ylös.
“Pitäisi varmaan kutsua lääkäri. Tyttö oli kauan siellä metsässä.” Harry sanoi. Ja Billy nyökytteli pontevasti hänen vierellään.
“Isä en minä tarvitse.” Bella sanoi vaisusti hampaat kalisten.
“Niin kai.” sanoin ja lampsin keittiötä päin jossa lankapuhelimemme sijaitsi.
“Forksin lääkäri. Kristen Thomson puhelimessa.”
“Hei täällä Charlie Swan, tyttäreni löytyi juuri metsästä voisitteko mitenkään tulla vilkaisemaan että hän on kunnossa.”
“Miten kauan hän oli metsässä?”
“Noin viisi tuntia.”
“Hyvä on, lähetän pari poikaa sinne.”
“Kiitos, hei.”
Laitoin vihreän luurin takaisin sen pidikkeeseen ja menin olohuoneeseen jossa Bella makasi sohvalla sikiöasennossa, Jacob oli tämän vierellä ja muut olivat heidän ympärillään.
Rökäisin kurkkuani saadakseen huomion.
“Kiitos kaikille. Tarkoitan sitä todella.” sanoin lämpimästi.
“Eipä kestä”
“Pää asia on että tyttö saatiin kotiin.” samankaltaisia vastauksia kuului jokaisen suusta.
“Niin.” huokasin. Silloin pihaan kurvasi auto josta nousi tohtori Geranby.
Tohtori tutki Bellan ja totesi sen jälkeen että Bella voi hyvin. Mutta on uupunut ja luultavasti shokissa.
“Sinä tulit, miksi Carlisle ei tullut?”
“Hän ei enää valitettavasti ole enää tässä maassa.”
“Se on siis totta? He lähtivät?” kuiskasin kun palat loksahtivat päässäni paikoilleen. Bellan katoaminen, se että Bella on shokissa. Se Edward oli siis jättänyt Bellan. No nähtiinpä nyt ainakin se että Bella on yhtä huono erojen kanssa kuin minä. Ja Bella on vielä nuori hän saa palaset loksahtamaan paikoilleen.
“Tohtori Cullen pyysi vaikenemaan asiasta.”
“Sain jo tarvittavan tiedon. Kiitos tohtori Geramby.” kiitin tohtoria joka teki lähtöä.
Menin olohuoneeseen jossa oli enää vain Bella. Päätin jäädä Bellan luo yöksi ja Bella oli nähtävästi valinnut nukkumispaikakseen
sohvan joten minä asettauduin nojatuoliin josta jouduin lähtemään varsin pian puhelimen takia.
“Vieläkö hän on kadoksissa?” kuului Reneen ääni langan toisesta päästä.
“Löysimme hänet puoli tuntia sitten. Terveenä. Ainakin ulkoisesti.”
“No hyvä.”“mm…”
“Vai eikö se ole hyvä?”“On totta kai!”
“Niin.”“No hei sitten.”
“Hei.”Kävelin jälleen nukkumis paikalleni. Bella oli nukahtanut. Hän näytti niin kivuliaalta. Tiesiköhän se paskiainen miten paljon tuskaa Bellalle aiheutti? Silmäni painuivat kiinni. Ja lopulta nukuin nojatuolissa. Heräsin kaksi tuntia myöhemmin kaameaan kiljuntaan. En ollut ikinä uskonut että Bellasta tulisi niin paljon ääntä! Bella itki ja huuti unissaan. Hyökkäsin hänen viereensä ja vedin hänet syliini. Rauhoittelin häntä. Hän vain itki itki ja huuti mutta olin aika varma että hän oli valveilla. Sillä hän halasi minua tiukasti itkien sylissäni.
“Hän… hän läksi.” hän hoki. Hän hoki ja itki niin kaunan kuin nukahti uudestaan vain herätäkseen uudestaan.
Kun heräsin seuraavana aamuna. Lihakseni olivat kipeät huonon nukkuma asennon vuoksi. Huomasin että Bella oli edelleen sylissäni ja yritin varovaisesti nousta herättämättä häntä uudestaan. Kiitos kömpelyyteni ei se tietenkään onnistunut.
“Isä.” Bella mutisi. Huh, kerrankin hän puhui jotain järkevää.
“Niin, minä tässä.” sanoin hämmentyneenä.
“Isä, miten tiesit missä oli?” hän kysyi.
“Kirjoittamastasi lapusta tietenkin.” vastasin hämmentyneenä.
“Minkä lapun?”
“Sen lapun jonka kirjoitit”
“En minä kirjoittanut mitään lappua.”
“Ai.” vastasin hämmentyneenä. Lapussa oli Bellan käsialaa aivan selvästi.
“Miksi muuten edes menit sinne metsään?”
“En tiedä.” Bella sanoi vaivaantuneena. Hän yritti suojella sitä lurjusta.
“Bella, ei sinun tarvitse suojella häntä.” sanoin toruen.
“En minä suojelekaan.” Bella kielsi jyrkästi.
“Ai et?” kysyin ivallisesti.
“En” hän sanoi totisesti.
“Hyvä on et sitten.” myönnyin, ei hänen kanssaan kannattaisi tapella kun hän oli tuollaisessa tilassa.
“Niin.”
“Tohtori Greandy tulee käymään tänään.” vaihdoin aihetta.
“Ai. Minä menen vaihtamaan vaatteet.” Bella sanoi sameasti. Palaisiko hän enää ikinä entiselleen?
Vartin kuluttua yläkerrasta kuului kaameaa kiljuntaa. Syöksyin yläkertaan, saattoihan Bellalla olla oikeastikin hätä.
Kun saavuin huoneeseen Bella itki pidellen sylissään valokuva kansiota jonka oli saanut syntymäpäivälahjakseen. Näin että hän oli viidessätoista minuutissa ehtinyt penkoa cd-hyllynsä, työpöytänsä sekä sen laatikot. Pystyin vain arvaamaan että hän ei ollut löytänyt etsimäänsä. käännyin ja suljin oven. Hänen olisi parempi olla yksin tiesin sen kokemuksesta. Kun saavuin alakertaan melkein samalla hetkellä puhelin pirahti soimaaan. Luultavasti tohtori. Hän kertoi että tulisi käymään puolenpäivän aikaan. Huokasin epäilin että Bella ei haluaisi vieraita. Kuka olisi halunnut, jotakuta kysymään kysymyksiä: ‘Kuinka voi?’ tai ‘Sattuuko sinuun?’ Koska vastaukset eivät olisi hyviä. Tai ainakaan miellyttävää kuunneltavaa.
LOKAKUU:
Bella istui nojatuolissaan omassa huoneessaan. Hän teki niin usein. Hän vain tuijotti eteensä ja istui. Näin hänet selvästi pihamaalta jossa olin lakaisemassa lehtiä. Huokasin ja vaivuin ajattelemaan lakaisten samalla rytmikkäästi lehtiä. Välillä tuntui että puhuin tyhjille seinille joista kaikui vain oma ääneni takaisin. Toki Bella vastasi jos kysyttiin mutta hän ei koskaan puhunut oma aloitteisesti. Kuukauden ajan hänen ystävänsä olivat soitelleet tälle ja pyytäneet tätä ulos. Tuloksetta. Nyt Bella ei enää vastannut puhelimeen. Välillä minusta tuntui ettei hän huomannut kuin oman tuskansa kaikki muu ympärillä oli epätodellista. Hän ei huomannut kuin itsensä ja painajaisensa. Heräsin joka yö. Joka ainut yö hänen kirkumiseensa. En enää nukkunut omassa huoneessani, sillä se oli aivan Bellan huoneen vieressä. Tiedän että tämä vaikuttaa raukkamaiselta mutten yksinkertaisesti jaksanut hänen kirkumistaan. Suurin päämääräni olisi saada nukuttua edes kolme tuntia yössä.
MARRASKUU
Tilanne pahentui päiväpäivältä yöt olivat painajaisia. Kun hän näki painajaisia… Ties mistä. Hän ei nimittäin suostunut kertomaan enkä minä halunnut udella. Myös minä näin. Näin painajaisia silloin kun valvoin. Olin joskus jopa nipistänyt itseäni kerran toivoen että heräisin ja tämä kaikki olisi yhtä pahaa unta.
JOULUKUU
En ollut ostanut Bellalle lahjaa. Koska uskoin että hän ei kestäisi mitään mikä liittyisi juhliin. Tai juhlien järjestäjään Aliceen. Eihän hän kestänyt enää musiikkiakaan. Tiesin sen siitä että kun kerran olin vaihtanut Bellan autoon talvirenkaat ja käynyt testaamassa niitä näin suuren ammottavan aukon Belan autossa. Aukossa oli luultavasti ollut kaiutin. Olin myös kerran huomannut roskiksessa pussillisen katkaistuja levyjä. Eikä Bella katsonut televisiotakaan. Epäilin että vaikka kolmosmaailmansota olisi puhjennut ei Bella olisi välittänyt eikä hän tietäisi asiasta mitään. Bella oli yksinkertaisesti eristäytynyt.
TAMMIKUU
Oli aamu ja katsoin kun Bella huokailija tuijotteli murojaan jotka hän luultavasti söisi. Silloin päässäni napsahti.
“Nyt riitti! Sinä lähdet kotiin.” sanoi ja löin nyrkkini pöytään sanojeni painoksi. Bella katsoi hölmistyneenä ympärilleen kuin olisi juuri ymmärtänyt missä oli.
“Minähän olen kotona:”
“Lähetän sinut Reneen luokse Jacksonvilleen.” selvensi. Katsoin kuinka sanat upposivat yksikerrallaan Bellaan. Ja hänen hölmistynyt ilmeensä muuttui surulliseksi ja masentuneeksi.
“Mitä minä olen tehnyt?” hän kysyi surullisena.
“Et mitää! Siinähän se pointti onkin!” raivosi.
“Mitä pitäisi tehdä? Hyppiä seinille?”
“Mieluummin kuin olla tekemättä mitään! Tuntuu että olisit kuollut!”
“Ai.”
“Niin että sitä minä vain että mielestäni sinun olisi parempi asua muualla. Jossain missä joka asia ei muistuttaisi sinua hänestä,”
“Minä en halua muuttaa pois Forkista.”
“Hän ei tule takaisin.”
“En minä sillä…”
“Mieti, saisit uusia ystäviä. Voisit aloittaa alusta.”
“En minä tarvitse uusia ystäviä. Sitä paitsi minun on parempi täällä. Minä rakastan Forksia.”
“Milloinka viimeksi olet jutellut Jessican kanssa?”
“Eilen. Anteeksi mutta minulla olisi nyt pakko lähteä kouluun.” Bella sanoi katsoin hänen vaateitaan. Hänellä oli edelleen samat vaatteet kuin viikko sitten. Hän ei välittänyt enää mistään.
